Kokemuksiani D&D:stä

 Tänä vuonna sain vihdoin tilaisuuden pelata supersuosittua Dungeon and Dragons, lyhyemmin vain D&D, -roolipeliä. Kerron nyt omia kokemuksiani pelistä.

Ennen omiin kokemuksiini menemistä, kertaan kuitenkin lyhyesti D&D:stä perusteet, jotta saatte peliä ennestään tuntemattomat saavat siitä edes jonkinlaisen käsityksen. D&D on fantasia-aiheinen roolipeli, jossa jokainen pelaaja tekee oman hahmonsa, jonka kanssa seikkailee valmiissa maailmassa. Kysessä on ryhmäpeli eli pelaamassa on aina pelaajan lisäksi 1-4 muuta pelaajaa.

Valittavana on perusfantasiarotujen lisäksi myös eri ihmisten ja eläinten yhdistelmiä ja useita eri hahmoluokkia taistelijsta velhoon, joista on niin paljon ja joista on niin paljon tietoa, että he ansaitsisivat oman tekstinsä. Sanottakoon vain, että valinann varaa on niin paljon, että kaikki löytävät varmasti jonkun itseään kiinnostavan.

Seikkailun pitäjänä toimii Dungeon Master, DM, joka on usein myös suunnitellut pelattavan seikkailun. Hänen tehtäviinsä kuuluu pelata pelaajien vastustajilla ja muilla vastaantulevilla hahmoilla. Hänellä on myös viimeinen sana kaikessa peliin liittyvässä, joten pelaajan kannattaa toivoa, että hänelle sattuu reilu ja muutenkin hyvä DM. Onneksi minulle sattui.

Nyt kuitenkin itse asiaan eli omiin kokemuksiini D&D:stä. Tämän vuotinen peli ei ole minulle ensimmäinen, tosiin kuin ehkä introsta voisi harhaanjohtavasti luulla. Kuitenkin se on pelinä ensimmäinen kunnollinen. Ensimmäinen pelini kuin oli lähinnä pelitestaus lapsille sopivasta eli toisin sanoen hyvin paljon yksinkertaistetusta versiosta.

Niinpä siitä ei saanut mitenkään parasta kuvaa siitä, miten peliä pitäisi oikeasti pelata. Esimerksiksi Oma hahmoni oli rogue, mutta koska hänelle ei annettu mitään luokkansa erikoisominaisuuksia, tai ainakaan DM ei niitä minulle kertonut, niin olin käytännössä taistelija roolin, mutta koska hahmoni ei ollut tehty siihen, niin erittäin huono selllainen.

Seuraava, nyt käynnissä oleva, D&D-pelini meneekin paremmin (se on vielä kesken). Nyt minulla on DM, joka osaa opastaa sen saloihin. DM jopa aloitti kampanjan kertaamalla kaiki hahmoluokat ja mahdolliset rodut. Ensimmäisestä kerrasta suurin osa käytettiinkin hahmojen luomiseen ja elin muuhun opetteluun. Minulla olikin monia kysymyksiä, mutta saimme lopulta hahmot tehtyä.

Oma hahmoni oli metsähaltiamunkki. Päädyin siihen, koska se on kuulemma helppo oppia ja sillä oli kuitenkin makua kuin toisessa helppo opeteltavassa ja siten aloitteleleville suositellusta hahmossa eli fighterissä. Muut ryhmäni jäsenet ovat tortlewarlock, tabaxirogue ja örkkifighter. Tortle on ihmismäinen kilpikonna ja tabaxi ihmismäinen iso kissaeläin.

Samalla keralla ehdimme myös pelata vielä eräänlainen prologin eli toisin sanoen esiosan, joka alkoi hahmojemme ollessa vielä lapsia. Minusta se oli hyvä idea DM:n puolella monestakin syystä. Ensinnäkin se totutti meidät peliin ja toisiimme sekä toisekseen prologi aloitti päätarinan, joten se oli myös tarinan kannalta hyvin oleellinen.

Kuva ei ole omasta munkihahmostani

Muista kerroista en kerro mitenkääön sen yksityiskohtaisemmin kuin, että nautin pelistä ja opinkin siitä kokoajan lisää, vaikka ämätööri siinä vielä olenkin. Iso osa syystä on kuitenkin se, että rymässäni on hyvä henki. Ainut ongelma on se, että yksi ryhmäläisistäni koukuttui Magic: The Gathering -korttiinpeliin, eikä ole enää mukana.

Olemmekin jo edennyt pelissä mukavasti. Hahmot laitetaan kokemustensa mukaan eri tasoille, aloitimme ensimmäisestä tasosta ja nyt olemme jo kolmannella. Se tarkoittaa myös sitä, että saimme valita hahmoille alaluokat eli hahmojemme erikoistumisen. Jokaisella hahmoluokalla on omat alaluokat, tai ainakin melkein jokaisella, ja ne antavat hahmoille lisää ominaisuuksia.

Nyt D&D-ryhmäni on tauolla, koronan takia. Se ei ole mikään ihme, korona kuin on vaikuttanut kaikkeen muuhunkin ryhmätoimintaan. Odotan kuitenkin innolla sen jatkamista, mikä toivottavasti tapahtuu enemmin kuin myöhemmin. Ehdimme kuitenkin pelata sen verran, että voin hyvällä omallatunnolla suositella peliä muillekin. Se on ainakin kokeilemisen arvoinen.

Naisetkin pelaavat videopelejä

Yhdysvalloissa jo 45 prosenttia kaikista videopelaajien pelaajista on naisia. Suomessakin joka kahdeksas nainen pelaa videopelejä. Taukopelien, kuten Pasianssi, mahjong, tetris suurkuluttajia ovat nimenomaan naiset. Niitä pelaavista noin 70 € on naisia.

Moni ei miellä esimerkiksi Facebookin monia ns. pikkupelejä oikeiksi peleiksi vaikka niihin kuluttaisi useamman tunnin viikossa. Siksi osa naisista ei edes tiedä olevansa videopelaaja.

Naiset pelaavat pelejä, koska se on hauskaa. Eli samasta syystä kun miehetkin. Suurimmista syistä videopelien ostamiselle on mielenkiintoinen juoni, mutta myös hahmojen entistä parempi muokattavuus voi vaikuttaa asiaan. Osa naispelaajista kun arvostaa mahdollisuutta hahmonsa tyylin muuttamiseen. Nykyään peleissä on myös enemmän vahvoja naishahmoja, eivätkä naiset ole vain pelastettavana. Minusta emme tarvitse erikseen naisten pelejä, koska naispelaajat eivät ole yhtenäinen ryhmä. Miljoonat nauttivat räiskintä-, strategia ja toimintapeleistä, kun toisaalta miljoonat on vihitty pelimaailmojen saloihin esimerkiksi älypuhelinpelien kautta.

Harris Interactiven tekemän tutkimuksen mukaan naispelaajat ovat sosiaalisempia, onnellisempia ja aktiivisempia kuin naiset, jotka eivät pelaa lainkaan videopelejä. Lisäksi pelaaminen parantaa naisten avaruudellista hahmotuskykyä. Pelaavien naisten ongelmana on vieläkin miespelaajien kiusaamista ja ennakkoluuloja. Syynä siihen, etteivät naiset pelaa enemmänkin, on myös joidenkin pelien yksipuolinen naiskuva ja enemmän miehiin vetoava mainostus. Naisten pelaamista voi vähentää myös pelien mieltäminen enemmän miesten jutuksi.

Mielipide: Videopelit eivät tee väkivaltaisiksi

Videopelit ovat olleet arvostelun kohteena lähes koko olemassaolonsa ajan, mutta erityisesti 2000 luvun alusta lähtien. Videopelit nähtiin alusta alkaen ajanhukkana ja jopa nuorisoa turmelevana ajanvietteenä. Me ihmiset pelkäämme ja näin olemme epäluuloisia kaikkea tuntematonta kohtaan. Aikanaan pelättiin kirjoja, elokuvia ja televisiota. Massamurhaajat eivät ole mikään uusi ilmiö, ja heitä on ollut olemassa pitkään ennen videopelejä. On totta, että myös väkivaltaiset ihmiset pelaavat videopelejä, mutta he ovat väkivaltaisia jo ennestään. Aseista ja sodasta kiinnostuneet nuoret miehet valitsevat realistisia, dramaattisia ja väkivaltaisia pelejä, kuten muitakin median muotoja, vaikkapa filmejä tai sarjakuvia. Nykyään pelaaminen on jo yleistä, eli ei ihme, jos jonkin massamurhaajan kodista sellaisen löytyisikin. Samalla voisimme syyttää hammasharjaa tai banaania väkivaltaisen käyttäytymisen edistämisestä. Niitäkin varmasti murhaajien talosta löytyy. Kumma kyllä, kenenkään mielestä videopelejä pelaamalla ei voi tulla lääkäriä, lakimiestä tai oppia ajamaan, joten miksi väkivalta olisi eri asia.

Lisäksi yksi tärkeimmistä argumenteista videopelien väkivaltaisia vaikutuksia vastaan, on pelityyli. Peliä ohjataan peliohjaimien kautta, näppäimiä painamalla. Se ei vastaa todellista väkivaltaa millään lailla. Videopelit eivät myöskään välttämättä tee pelaajia antisosiaaliseksi. Pelejä pelataan yleensä toisien pelaajien kanssa.  Nämä toiset pelaajat voivat olla missä päin maailmaa tahansa. Pelien on todettu myös purkavan aggressiota, eli tekemään tosielämässä vähemmän väkivaltaiseksi. Minusta kiukun purkamiseen parempi tapa on tappaa videopelizompeja kuin huutaa perheelleen tai ystävilleen. Tekniikka mahdollistaa tuntemattomien kanssa pelaamisen, eikä tarvitse edes lähteä ulos talosta. Joitakin väkivaltapelit ahdistavat, mutta siihen on kaikkien videopelien poistamista parempi ratkaisu. Pelejä voi olla pelaamattakin. Lapsille en videopelejä suosittele, juuri tämän ahdistuksen vuoksi. Peleissä on ikärajat syystä. kaikissa väkivaltapeleissä on ikäraja, 15 tai 18 väkivaltaisuuden tasosta riippuen. Jos lapsi siis pelaa näitä pelejä, syy on aikuisten. Heillä on vastuu lapsensa pelaamisesta ja liian väkivaltaistenpelien kieltämisestä.