Keski-Maassa sormukset ovat kova sana

Viime aikoina meitä fantasian ystäviä on hemmoteltu peräti kahdella sarjalla. Nyt arvostelen niistä haukutuimman, Amatsonin Tarun sormusten herrasta: Mahtisormukset.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa! Ainakin jonkin verran. 

Keski-Maassa eletään toista aikaa. Paha Morgoth on voitettu, mutta hänen oppipoikansa Sauron on vielä vapaalla jalalla. Haltiasoturi Galadriel (Morfydd Clark) on ottanut tehtäväkseen etsiä hänet, omista henkilökohtaisesta syistään. Samaan aikaan southlandiläisessä kylässä aletaan nähdä örkkejä, haltia Arondirin (Ismael Cruz Córdova ) ja kylän parantaja Bronwynin (Nazanin Boniadi) suureksi kauhuksi. 

Toisaalla haltiadiplomaatti Elrond (Robert Aramayo) neuvottelee kääpiöiden kanssa heidän avustaan legendaarisen seppä Celebrimborin (Charles Edwards) uusimpaan projektiin. Esi-Hobititeista uteliain, Elanor "Nori" Brandyfoot (Markella Kavenagh) ja hänen ystävänsä Poppy (Megan Richards) puolestaan tapaavat kirjaimellisesti taivaalta pudonneen muukalaisen (Daniel Weyman). 

Ei ole mikään salaisuus, että Amazon on pannut paljon rahaa palamaan Tarun sormusten herrasta: Mahtisormuksiin. Tietyiltä osin se on kannattanutkin. Tuotantoarvot sillä oli kohdallaan. Samoin castitus, erityiseti Morfydd Clark ja Robert Aramayo esiintyivät edukseen. Lisäksi sarja tuntui enemmän tai vähemmän tolkienmaiselta.

Raha ei kuitenkaan merkitse kaikkea, minkä Mahtisormuksetkin valitettavasti osoitti. Tarinan rytmitys ontui. Alussa sarja kulki rauhallisesti, ehkä jo vähän liikaakin ja siksi kauden loppuratkaisuun piti kiirehtiä vähän turhankin nopealla tahdilla. Ne sarjan nimessä olleet sormuksetkin nähtiin vasta kauden viimeisessä jaksossa.

Sarjassa vierailtiin useammassakin paikassa. Keski-Maasta onkin aina kiva saada tietää lisää, vaikka alkuperäinen tarinakaan ei paikallaan pysynyt. Niistä muistettavin oli legendaarinen Númenor. Sarja sai todellakin esiin tämän saarivaltion mahtavuuden. Kääpiökaupunki Khazad-Dum pääsi myös kaudella edukseen. Southland taas vaikutti paljon tavanomaiselta fantasiakylältä melkein kauden loppuun asti.

Ring of Powerissa oli liikaa hahmoja, varsinkin ensimmäiselle kaudelle. Tutumpaa sotaisempi, ja tietenkin myös nuorempi, Galabriel sai pääosan paikan. Ratkaisu olikin viisas, sillä hän kuului hahmoista parhainpiin. Samoin sarjan parhaan kaksikon muodostaneet Elrond ja hänen kääpiöprinssiystävänsä Durin (Owain Arthur).

Minulta meni joniin aikaa lämmetä Arondirille ja Bronwynille. Pidin hopiteista, varsinkin Norista. Bronwynin poika Theo (Tyroe Muhafidin) puolestaan kuului hahmoista heikompiin. Samoin sarjassa esiintynyt Isildur (Maxim Baldry). Muista hyviksistä tai edes samaistuttavaksi tarkoitetuista hahmoista ei minulla ole oikein mitään sanottavaa.

Entäs ne pahikset? Kauden suurin kysymys liittyi Sauronin henkilöllisyyteen. En paljasta vastauta mysteerille, mutta sen voin sanoa, että vastaus jäi pienoiseksi pettymykseksi, tapa, jolla paljastus puolestaan ei. Kauden niin sanottuna minibossina toiminut Adar (Joseph Mawle) sai sellaiseksi kivasti ulottovuuksia.

Tiivistetysti. Pidin Ring of Powerista, mutten rakastanut sitä ja näin Tarujen Sormusten Herrasta fanina se on jo jonkinlainen rikos. Neljä tähteä!

Netflixin uusin nuorten fantasia tarjoaa muutakin kuin varjoa ja luuta

Sain vast'ikää katsottua Netflixin uuden nuorten fantasiasarja Shadow and Bonen ensimmäisen tuotantokauden, suomeksi Varjo ja riipu. Nyt onkin aika arvostella sarja.

Varoitus: Juonipaljastuksia taas luvassa!

Huomautus: Shadow and Bone perustuu Leigh Bardugon Grishaverse-kirjasarjaan, erityisen sen samannnimiseen ensimmäiseen kirjaan. Siinä käydään kuitenkin myös läpi kirjasarjan kaksiosaisen Six Of Crows-tarinan juonta.

Hirviöitä kuhiseva Shadow Fold jahaa Ravkan kuningaskunnan kahtia. Ja koska he ovat sodassa kummankin rajanaapureiden kanssa, niin tarvikkeiden haku ei onnistu ilman sen ylittämistä. Tälle vaaralliselle tehtävälle komennetaan myös kartantekijä Alina Starkov (Jessica Mei Li) ja tämän paras ystävä Mal Oryetsev (Archie Renaux). 

Ylitys olisikin päättynyt katastrofiin, jos Alina ei olisi huomannut hallitsevansa valoa. Kyky tekee hänestä Grishan, maailman taikuuden käyttäjän. Lisäksi ei ole kuka tahansa Grisha, vaan kauan odotettu Auringon kutsuja, jonka olisi tarkoituksena tuhota Shadow Foldi lopullisesti. Tytöstä haluaa hyötyä myös muun muassa elämänsä ryöstöä suunnitteleva Dregs-rikolisjengi. Hänet tavoittaakseen heidän pitää kuitenkin ylittää Shadow Fold.

En ole lukenut kirjoja, joihin sarja perustuu. Itse asiassa en ollut edes tietoinen niiden olemassaolosta. Lähinä kai siitä voi syyttää sitä, että en ole kuulunut enää hyvään toviin nuorten kirjojen kohderyhmään. Joskin voi myös olla, että Shadow ja Bones-kirjasarja ei vaan ole niin iso juttu täällä kotoSuomessa kuin rapakon takaa.

Katsottuani Shadow ja Bones-sarjan ensimmäisen kauden en voi olla ajattelematta, että pitäisi. Se on nimittäin harvinaisen viihdyttävä fantasiasarja, ei ehkä mikään uusiGame of Thrones, mutta mikäpä olisi. Sillä oli vain vähän vikoja, niistä suurin oli kauden isoimman tvistin täydellinen yllätyksettymyys, mutta ei mitään katsomiskokemusta haittaavaa.

Sitä paitsi sarjan hyvät puolet voittivat kirkkaasti ne pahat. Pidin erityisesti siitä, että sarjan maailma on astetta omaperäisempi ja siten tavanomaisempaa fantasiamaailmaa kiinnostavampi. Ja siten muuten sarjan muuten aika tyypillinen Valittu-tarina sai sen kipeästi kaipaamaa omaa persoonaa. Se nimittäin tarina enemmän tai vähemmän oli. 

Tämän ei tarvitse olla huono asia. Valittu-tarinat ovat suosittuja ihan syystä. Sitä paitsi Valittu tarinan kanssa melkein yhtä paljon ruutuaikaa sai myös Dregs-jengin saama juoni. Samalla myös jengin jäsenet, joita oli kolme, tulivat tutuksi. Kiinnostavin heistä oli uskonnollinen veitsitaituri Inej (Amita Suman).

Sarjan maailma otti vaikutteita tsaarien aikaisesta Venäjästä, ei suinkaan Euroopan Keskiaikaa, kuten fantasiasarjat yleensä. Tietenkin tällä ole varjopuolensa. Kuuluihan maailmaan ampuma-aseita ja muuta nykyaikaista, jotka eivät mielestäni fantasiaan sovi. Olen sitä mieltä, että urbaanissa fantasiassakin kaikki moderni pitäisi jättää minimiin. 

Maailman taikasysteemi puolestaan ei ollut mitenkään erityisen erilainen, mutta siitä löytyi myös piirteitä, jotka olivat Shadow and Bone-maailmalle täysin uniikkia. Tai ainakin se yhdisti eri taikasysteemien piirteitä, kuten elementtimagia ja parantaminen, uniikilla tavalla. Taikasysteemi oli myös kiitettävän selkeä, mikä on aina iso plussa.

Mikään näistä jo mainitsemistani piirteistä ei kuitenkaan riitä yksin tekemään erinomaista tai edes jokseenkin hyvää tv-sarjaa. Siihen tarvitaan samaistuttavia ja muutenkin katsomisen arvoisia hahmoja. Niitä sarjasta kyllä löytyi. Erityisesti mieleen jäi Grisha Nina (Danielle Galligan) ja Toiseksi armeijaksi kutsutun Grishojen armeijan kenraali Kirigan (Ben Barnes). 

Alina oli kaksirotuisuuttaan lukuunotammatta aika perinteinen päähenkilö. Toisin sanoen persoonana vähän tylsähkö, sarjasta löytyi paljon häntä persoonalisempiakin hahmoja, mutta myös suhteellisen samaistuttava. Samaa voisi sanoa Malista, joskin hänen statuksensa päähenkilönä onkin hieman kyseenalainen.

Kaksikkoa paljon mieleenpainuvampia olivatkin Dregs-huijarijoukon jäsenet eli jo mainitun Inejin lisäksi  joukon johtaja Kaz (Freddy Carter), sekä karismaattinen, mutta helposti ongelmiin joutuva, pyssysankari Jesper (Kit Young). He riittäisivätkin mielestäni kantamaan omaa sarjaansa. Tämä ei ole ihme, sillä esiintyiväthän ne ihan eri kirjassa kuin Alina kumppaneineen. Tarinakokonaisuudet vain on yhdistetty sarjaa varten.

Tiivistetysti Shadow and Bone on Netflixin paras fantasiasarja sitten The Witcherin. Ei olekaan ihme, että se nousi heti palvelun katsotuimpien joukkoon. Neljä ja puoli tähteä!

Fantasian Futuraman paluu

Simpsonien tekijöiden fantasiakomedia Disenchantmentin kolmas kausi vähensi komediaa ja lisäsi juonellista syvyyttä. Tuloksena oli viihdyttävä, mutta ei edelisen kauden veroinen, kausi.

Varoitus: Luvassa juonipaljastuksia! Jälleen kerran.

Prinsessa Bean (äänenä Abbi Jacobson) tuomittiin roviolle noitana hänen ammuttuaan isäänsä Steamlandistä tuomallaan aseella. Hänen juonitteleva äitinsä Dagmar (äänenä Sharon Hogan) kuitenkin ehti pelastaa tytön, joka piilottelee nyt kirjaimellisesti maan alla uskollisten ystäviensä demoni Lucin (äänenä Eric André) ja tonttu Elfon (äänenä Nat Faxon) kanssa.

Samaan aikaan hänen isänsä kuningas Zøg (äänenä John DiMaggio) makaa kuoleman kielissä ja valtaistuinta pitää Beanin nuorempi velipuoli Derek (äänenä Tress MacNeille) . Poikaa manipuloi kuitenkin Dreamlandin kurissa ja Herran nuhteeseen haluavat pääministeri Odval (äänenä Maurice LaMarche) ja Lumoojatar (äänenä Lucy Montgomery). Kaiken kaikkiaan tilanne näyttää siis hyvin huonolta, joten suunta on vain ylöspäin.

Disenchantment ei ole koskaan ollut niin hyvä sarja kuin samojen tekijöiden Simpsonit ja Futurama. Ihan siitä yksikertaisesta syystä, että se ei ollut ihan yhtä hauska. Koska fantasia on lempigenreni, niin se oli minulle jonkin asteinen pettymys. Siitäkin huolimatta, että pidän sarjasta edelleenkin. Se oli kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi hyvä siihen, että katsoin myös sen kolmannen kauden.

Kolmas kausi keskittyi ensimmäistä kahta kautta enemmän pääjuoneen ja vähemmän huumorin. Kausi oli kyllä erittäin hauska, mutta huumoria ei oltu laitettu juonta tärkeämmäksi. Se riippuu ihmisestä, kuinka onnistunutta tuota valintaa pitää. Itse olisin toivonut enemmän sitä huumoripuolta, kyseessä on kuitenkin  komediasarja.

Varsin monet kuitenkin pitävät suunnasta. mutta varsin monet pitävät suunnasta. Minunkin on myönnettävä, että siitä löytyy omat hyvät puolensa, kuten entistä enempi keskittyminen hahmokehitykseen, erityisesti Bean ja hieman yllättäen myös Derekin suhteen. Erityisesti Derek saikin hieman lihaa hahmoluunsa päälle, vaikka kiinnostavaa hahmoa hänestä ei vieläkään tullut.

Lucia olisi sitten voinut olla paljon enemmän. Sarjan ehdottomasti parhaana hahmona, joten hänen olisi pitänyt saada enemmän ruutuaikaa. Sitä olisi voinut ottaa vaikka kuningas Zøgilta, sillä hänen vajoaminen hulluuteen meni vanhaksi äkkiä. Vaikka kuningas tekikin niin enemmän kuin vain ymmärrettävästä syystä.

Dreamlandissä oliis vielä koluttavaa ja se olikin jälleen kerran erittäin hyvä miljöö sarjalle, mutta pidin siitä, että sarja matkaa aina joskus myös Dreamlandin ulkopuolelle, erityisesti Steamlanld jaksaa kiinnostaa. Olihan se maana hyvin erillainen kuin Dreamland. Samalla se vielä antoi Beanille ja kumppaneille mahdollisuuden ihmetellä ”nykyajan” höpötyksiä, kuten autoja, aseita ja tehtaita.

Sarjan tekijät, erityisesti ääninäyttelijät, olivat tälläkin kaudella tehtäviensä tasalla. Heistä edukseen nousi Abbi Jacobson ja Eric André. Viimeksi mainittu kuluu jo koomikoiden tähtikaartiin, joten suuri ihme se ei ole. Sarja myös näytti tälläkin kaudella hyvältä. Riippumatta siitä, missä maailmassa aina tai muuten vain paikassa oikein kulloinkin mennään.

Bean paranee hahmona, mitä enemmän hänen kanssaan viettää. Samoin Elfo, varsinkin nyt kuin hän on pikkuhiljaa pääsemässä ihastuksestaan Beaniin. Luci puolestaan on edelleen koko sarjan paras hahmo. Hänen ja Beanin jälkeen kolmantena tulee Beanin äitipuoli Oona (äänenä myöskin Tress MacNeille) , joka toimii tällä hetkellä merirosvolaivan kapteenina.

Uusista hahmoista paras oli merennneito syystäkin sarkastinen Mora (äänenä Meredith Hagner). Roistoista Odmal ja Lumoojatar olivat varsin mallikkaita ”kuninkaan paha neuvontaja”-stereotyypin edustajia. Hhamoista ärsytävin oli sekä kirjaimellisesti, että kuvainnollisesti sika Merkiner (äänenä Matt Berry), mutta onneksi häntä ei juuri kaudella näkynyt.

Kausi jätti vielä paljon kysymyksiä seuraavaa kautta ajatellen, olettaen, että sarja sellaisen saa. Netflixillä kuin on ikävä tapa lopettaa sarjansa kesken. Niistä tärkein liittyi Beanin suvun kiroukseen. Toivonkin, että se sarja saa myös neljännen kauden ja ehkä enemmänkin. Pakko kuitenkin myöntää, etten loppuen lopuksi kovinkaan hartaasti.

Tiivistetysti niin parantamisen varaa kuin Disenchantmentissa onkin, niin se osoitti jälleen kerran, että Simpsonien tyylinen huumori sopii myös fantasiaan. Neljä tähteä!

Joulusatu Kiekkomaalaisittain

Nyt arvostelemani Terry Pratchettin Valkoparta Karjupukki kertoo uskomuksista, ja uskomisen tärkeydestä kirjailijalta tutulla otteella. Vain ja ainoastaan positiivisessä mielessä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia! Ei kuitenkaan mistään kirjan kannalta kovin ratkaisevasta.

Huomautus: Valkoparta Karjupukista on tehty myös minisarja. Osa tämän arvostelun kuvista on otettu sieltä. En kuitenkaan voi sanoa mitään siitä, kuinka uskollinen sarja on kirjoille, sillä en ole nähnyt sitä.

Universumi toimintaa valvovat Tarkastajat tilaavat Salamurhaajien killalta Kiekkomaailman vastikkeen Joulupukille eli Karjupukin murhan. Tämä kummastuttaa kiltaa, sillä kyseessä on kuitenkin pelkkä taruolento. Koska tehtävästä saatava palkkio on kuitenkin hyvä, niin he laittavat tehtävään jopa killan jäsenten mittapuulla häiriintyneen, mutta sitäkin asiansa osaavamman, Herra Teelehden.

Toisaalla Kuolema on alkanut toimittaa Karjupukin virkaa, mikä herättää myös hänen tavallista elämää haluavan lapsenlapsensa Susan Sto Helittin huomion. Hän päättääkin selvittää syytä isoisänsä kummalliseen käyttäytymiseen. Lisäksi myös Näkymättömässä Ylioppistossa ollaan huomattu, että jotain on pahasti vialla. Valkoparta Karjupukki on Terry Pratchettin kahdeskymmenes Kiekkomaailmana sijoittuva romaani.

 Vähän aikaa sitten BBC America aloitti Terry Pratchettin maailmaan sijoittuva The Watch-sarjan. Sarja ei ehkä ole kirjojen veroinen, mutta se sai minut taas innostumaan kirjailijan tuotannosta. Niistä ensimmäisenä käsiini osui Valkoparta Karjupukki, joka olikin ihan yhtä hyvä kuin muistinkin kirjailijan teosten olevan, tai voisi jopa sanoa, että parempi.

Valkoparta Karjupukin teemana toimi erilaisten uskomukset ja erityisesti niihin uskomisen tärkeyden. Sitä käytiin erityisesti jouluun liittyvien uskomusten kautta, niin kuin loogista olikin. Liittyyhän siihen enemmän uskomuksia kuin mihinkään toiseen juhlapyhään. Se olikin teemana harvinaisen kiinnostava. Pidin myös kirjailijan Unohdetut Jumalat tyylisestä toteutuksesta.

Kertomistyyli oli Pratchettille tyypillinen eli humoristinen, filosofinen ja lämminhenkinen. Tuttuja alaviitteitäkään ei oltu unohdettu. Kirja loistikin erityisesti sillä huumorin saralla. Jokainen kirjan hahmo, pahiksia lukuun ottamatta, kuvattiin myös hyvin inhimillisellä otteella. He tuntuivat oikeilta ihmisiltä vikoineen kaikkineenkin tai ehkä juuri niiden takia. Jopa ne hahmot, jotka eivät teknisesti olleet ihmisiä.

LempiKiekkomaailma-kirjakseni se ei kuitenkaan noussut, lukunautintia haittamattomien pikkuvikojensa takia. Juoni oli hyvyydestään huolimatta vähän turhankin ennalta-arvattava. Näkymättömään Yliopistoon keskityttiin vähän turhankin paljon, ottaen huomioon, ettei se loppujen lopuksi ollut juonen takia niin kovin tärkeä. Kirjaan uutena tuodut sivuhahmotkaan eivät olleet mitenkään erityisen muistettavia.

Susan oli jokseenkin legendaarisemman Sam Vimesin veroinen päähenkilö. Pidin erityisesti hänen käytännöllisestä tavasta nähdä maailman, myös yliluonnollinen sellainen. Kuolemasta voisi sanoa samaa. Ja ehkä enemmänkin. Hän kuuluu koko kirjasarjan parhaimpien hahmojen joukkoon, jos ei jopa ole paras. Sivuhahhmoista minulla ei ole suosikkia, mutta ei inhokkiakaan.

Tarkkailijat olivat melko yksiulotteisia pahiksia, mutta se ei ole paha asia. Pidänkin heitä paljon aktiivisempaa Herra Teelehteä kirjan varsinaisena pääpahiksenä. Hän oli myös pahiksista mielenkiintoisin. Ainakin osittain siksi, että häneltä ei löytynyt yhtään parantamiseen viittaavaa ominaisuutta. Hänen keräämä joukko pikkurosvoa olivatkin sitten hieman sympaattisempia.

Seuraavaksi Terry Pratchettin kirjakseni valikoitui paljon enemmän The Watch-sarjaan ja sitä kautta myös Yövartioihin liittyvä kirja, Yövartiosta. Se onkin ollut tähän asti hyvä, jopa Valkoparta Karjupukkia parempi. Teen siitä arvostelun, kunhan olen saanut sen luettua. Todennäköisesti kuitenkin sarja-arvostelu tulee ensin. Niitä ensin kirjoitan kyllä koko joukon muita arvosteluja ja mahdollisesti myös muita tekstejä.

Tiivistetysti Valkoparta Karjupukki oli juuri niin hyvä kirja kuin sen kirjailijalta sopii odottaakin, pikkuvioistaan huolimatta. Siksi se ansaitsee täydet viisi tähteä.

Kokemuksiani D&D:stä

 Tänä vuonna sain vihdoin tilaisuuden pelata supersuosittua Dungeon and Dragons, lyhyemmin vain D&D, -roolipeliä. Kerron nyt omia kokemuksiani pelistä.

Ennen omiin kokemuksiini menemistä, kertaan kuitenkin lyhyesti D&D:stä perusteet, jotta saatte peliä ennestään tuntemattomat saavat siitä edes jonkinlaisen käsityksen. D&D on fantasia-aiheinen roolipeli, jossa jokainen pelaaja tekee oman hahmonsa, jonka kanssa seikkailee valmiissa maailmassa. Kysessä on ryhmäpeli eli pelaamassa on aina pelaajan lisäksi 1-4 muuta pelaajaa.

Valittavana on perusfantasiarotujen lisäksi myös eri ihmisten ja eläinten yhdistelmiä ja useita eri hahmoluokkia taistelijsta velhoon, joista on niin paljon ja joista on niin paljon tietoa, että he ansaitsisivat oman tekstinsä. Sanottakoon vain, että valinann varaa on niin paljon, että kaikki löytävät varmasti jonkun itseään kiinnostavan.

Seikkailun pitäjänä toimii Dungeon Master, DM, joka on usein myös suunnitellut pelattavan seikkailun. Hänen tehtäviinsä kuuluu pelata pelaajien vastustajilla ja muilla vastaantulevilla hahmoilla. Hänellä on myös viimeinen sana kaikessa peliin liittyvässä, joten pelaajan kannattaa toivoa, että hänelle sattuu reilu ja muutenkin hyvä DM. Onneksi minulle sattui.

Nyt kuitenkin itse asiaan eli omiin kokemuksiini D&D:stä. Tämän vuotinen peli ei ole minulle ensimmäinen, tosiin kuin ehkä introsta voisi harhaanjohtavasti luulla. Kuitenkin se on pelinä ensimmäinen kunnollinen. Ensimmäinen pelini kuin oli lähinnä pelitestaus lapsille sopivasta eli toisin sanoen hyvin paljon yksinkertaistetusta versiosta.

Niinpä siitä ei saanut mitenkään parasta kuvaa siitä, miten peliä pitäisi oikeasti pelata. Esimerksiksi Oma hahmoni oli rogue, mutta koska hänelle ei annettu mitään luokkansa erikoisominaisuuksia, tai ainakaan DM ei niitä minulle kertonut, niin olin käytännössä taistelija roolin, mutta koska hahmoni ei ollut tehty siihen, niin erittäin huono selllainen.

Seuraava, nyt käynnissä oleva, D&D-pelini meneekin paremmin (se on vielä kesken). Nyt minulla on DM, joka osaa opastaa sen saloihin. DM jopa aloitti kampanjan kertaamalla kaiki hahmoluokat ja mahdolliset rodut. Ensimmäisestä kerrasta suurin osa käytettiinkin hahmojen luomiseen ja elin muuhun opetteluun. Minulla olikin monia kysymyksiä, mutta saimme lopulta hahmot tehtyä.

Oma hahmoni oli metsähaltiamunkki. Päädyin siihen, koska se on kuulemma helppo oppia ja sillä oli kuitenkin makua kuin toisessa helppo opeteltavassa ja siten aloitteleleville suositellusta hahmossa eli fighterissä. Muut ryhmäni jäsenet ovat tortlewarlock, tabaxirogue ja örkkifighter. Tortle on ihmismäinen kilpikonna ja tabaxi ihmismäinen iso kissaeläin.

Samalla keralla ehdimme myös pelata vielä eräänlainen prologin eli toisin sanoen esiosan, joka alkoi hahmojemme ollessa vielä lapsia. Minusta se oli hyvä idea DM:n puolella monestakin syystä. Ensinnäkin se totutti meidät peliin ja toisiimme sekä toisekseen prologi aloitti päätarinan, joten se oli myös tarinan kannalta hyvin oleellinen.

Kuva ei ole omasta munkihahmostani

Muista kerroista en kerro mitenkääön sen yksityiskohtaisemmin kuin, että nautin pelistä ja opinkin siitä kokoajan lisää, vaikka ämätööri siinä vielä olenkin. Iso osa syystä on kuitenkin se, että rymässäni on hyvä henki. Ainut ongelma on se, että yksi ryhmäläisistäni koukuttui Magic: The Gathering -korttiinpeliin, eikä ole enää mukana.

Olemmekin jo edennyt pelissä mukavasti. Hahmot laitetaan kokemustensa mukaan eri tasoille, aloitimme ensimmäisestä tasosta ja nyt olemme jo kolmannella. Se tarkoittaa myös sitä, että saimme valita hahmoille alaluokat eli hahmojemme erikoistumisen. Jokaisella hahmoluokalla on omat alaluokat, tai ainakin melkein jokaisella, ja ne antavat hahmoille lisää ominaisuuksia.

Nyt D&D-ryhmäni on tauolla, koronan takia. Se ei ole mikään ihme, korona kuin on vaikuttanut kaikkeen muuhunkin ryhmätoimintaan. Odotan kuitenkin innolla sen jatkamista, mikä toivottavasti tapahtuu enemmin kuin myöhemmin. Ehdimme kuitenkin pelata sen verran, että voin hyvällä omallatunnolla suositella peliä muillekin. Se on ainakin kokeilemisen arvoinen.

Pohjoisen mytologian oppitunti fantasian mestarin tyyliin

Neil Gaimanin Pohjoisen mytologia tuo Skandinavian mytologian tutuksi juuri niin viihdyttävästi kuin legendaariselta kirjailijalta sopii odottaakin. Kirjan parissa ei tylsää hetkeä tule.

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia! Satojen vuosien takaisesta Skandinavian mytologiasta. Eli aiheesta, josta melkein voisi olla hyväkin spoilaantua.

Aikojen alussa maailmoja oli vain kaksi. Niistä toinen oli peitetty jäähän, toinen tuleen. Niiden välissä oleva alue sopi kuitenkin elämälle. Aluksi siellä asuttaa kuitenkin vain jääjättiläinen Ymir, ruotsalaisittain Ymer, josta lopulta muodostuu niin jättiläiset kuin ylijumala Odinkin. Odinista puolestaan polveutuu kaikki muut jumalat, kuten vasaraa heilutteleva Thor, kauniin Frey ja juonitteleva Loki.

Jumalat, ainakin suurin osa heistä, tulevat saamaan loppunsa Ragnarörissä, maailmanloppussa, mutta sitä ennen heillä on hyvää aikaa sotia, rakastua, syövät laumoittain härkiä sekä tehdä muitakin urotekoja ja inhimillisiä kuin ovat, myös vähemmän urhoollisia tekoja. Neil Gaiman kirjoitti Pohjoisen Jumalat 1200-luvulla kootun Eddan muinaistarujen kokoelman pohjalta.

Pohjoisen mytologiaa voisi aiheensa vuoksi pitää melkeinpä oppikirjalta, mutta sitä se ei suinkaan ole. Kirja oli hyvin kevyt, jopa lastenkirjamainen. Mukaan olikin mahtunut kiitettävä määrä Neil Gaimanille tyypillistä huumoria. Huumorikirjailijana hän ei ehkä ole Terry Pratchetin veroinen, mutta hän on varsin hauska mies kuitenkin. Muutenkin tyyli on hyvin tyypillistä Gaimania, mikä on vain ja ainoastaan hyvä asia.

Kirja on kuitenkin myös opettava, mikä on erittäin hyvä, sillä vaikka en sanoisi, että skandinavialainen mytologia olisi minulle varsinaisesti vieras, onhan se tullut vastaan ennenkin muun muassa siihen pohjautuvan Rick Riordanin Magnus Chase-sarjan muodossa, mutta ei se ole varsinaisesti tuttukaan. Niinpä opin sitä lukiessa paljon. Ja koska kirja oli niin viihdyttävä, niin melkein huomaamatta.

Huomaakin selvästi, että Neil Gaiman tuntee aiheensa hyvin, mikä ei ole mikään ihme, koska kirjan alussa olevassa alustuksessa hän mainitseekin sen olevan hänen lempimytologiansa. Sitä paitsi hän on kirjoittanut norjalaisesta mytologiasta ennenkin. Se, muiden mytologioiden lisäksi tietenkin, oli mukana myös Unohdetut jumalat-kirjassa. Suosittelenkin kirjaa, ja siitä tehtyä American Gods tv-sarjaa, lämpimästi.

Pohjoisen mytologia koostuu monista lyhyistä tarinasta. Se alkaa tarinalla maailmanluomisesta ja loppuu Ragnarökiin. Tosin lopputarinassa mentiin jo vähän maailmanlopun jälkeiseenkin aikaan. Väliin sisältyikin sitten kaikenlaisia jumalien seikkailuja, joissa yleensä päärooliin sai Lokin juonittelut, jumalien ja jättiläisen kohtaamiset, ei kuitenkaan avointa sotaa, sekä, minua vähiten kiinnostavasti, rakkauskoukerot.

En osaa sanoa parasta tarinaa, mutta pidin erityisesti kaikista, jossa Loki sai jonkinlaisen pääosan. Hän muodostuikin lempihahmokseni. Myös Odinilla oli hetkensä, mikä oli iloinen yllätys. Suurin osa skandinaaviseen mytologiaan perustuvat tarinat, kuten MCU:n Thorit ja Magnus Chaset tuppaavat nimittäin jättämään hahmon viisaan isähahmon rooliin antamatta hänelle juuri muuta persoonaa.

Odinin ja Lokin lisäksi kirjassa oli vielä kolmas tärkeä hahmo, Thor, mikä tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Onhan hän ehkäpä skandinaavisista jumalista tunnetuin ja kuuluuhan hän sen merkittävämpien jumalien joukkoon. Hahmona hän ei kuitenkaan yltänyt muun kahden veroiseksi lähinnä yksinkertaisuutensa ansiosta, vaikka hänelläkin oli kieltämättä hetkensä.

Pääkolmikon lisäksi kevään jumala Freyr sai oman tarinansa ja muissa tarinoissa vilahti myös muita ”pienenpiä” jumalia, kuten kuolemattomuuden antavia omenoita jakava Idunn, kuvankaunis Frey, jonka kanssa kaikki haluavat mennä naimisiin, veljensä, miekkansa rakkauden nälässä menettänyt Freyr sekä maailman viisaammaksi mieheksi tituurattu Kvasir.

Kuva on Neil Gaimanille alkuinnostuksen antaneesta sarjakuvasta 

Kirjassa esiintyi myös monia jättiläisiä. heidän roolikseen jäi lähinnä tarjota jumalille vastusta, vaikkeivat he, ehkä hieman yllättäen, olleet mitenkään erikoisen pahoja. Toki joskus joku yksittäinen jätti varasti jumalilta jotain tai yritti huiputtaa heitä, mutta suurin osa keskittyi vain omiin juttuihinsa. Sen lisäksi oli hetkiä, jolloin jättiläisten voisi melkeinpä sanoa olevan uhreja syyllisen sijaan.

Tiivistetysti Pohjoisen mytologia on egdottomasi lukemisen arvoinen teos, jos skandinaavinen mytologia, Neil Gaimanin muu tuotanto, tai kumpikin, kiinnostaa vähääkään. Täydet viisi tähteä!

Taistelulaji-kirja kiinnostaa Kiinan Tarun Sormusten Herrasta toisessa osassa

 Jin Yongin Kotkasoturin Tarun toinen osa, Yhdeksän yinin totuus, oli monessa suhteessa yhtä loistava ja mukaansatempaava kuin edeltäjänsä. Ei kirjailijaa ihan turhaan sanota Kiinan Tolkieniksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Kun näimme Guo Jingin ja Huang Rongin viimeksi, he taistelivat henkensä edessä julman Jin-dynastian liittolaisia vastaan. Tavatessamme heidät taas taistelu jatkuu, mutta ei kauaa. Sen lopetti Guo Jingin mestarit, Seisemän kummajaista. Mestari ja oppipoika kuitenkin riitautuvat, sillä Kummajaisten on vaikea sulattaa toiselle jo lupautuneen oppilaansa suhdetta Huang Rongiin

Niinpä he päättävät lähteä eri teille. Seitsemän kummajaista lähtevät harjoittelemaan vastaanottamaansa taisteluhaastetta varten. Guo Jing ja Huang Rong puolestaan lähtevät tutkimaan maailmaa ja opettelemaan siinä sivussa lisää taistelutaitoja. Heille ongelmia tuottaa Huang Rongin ovela ja hieman julmakin isä, joka hyväksy lempeää, mutta hieman yksinkertaista Guo Jingiä vävykseen.

Pidin Kotkasoturin tarun ensimmäisestä Soturin oppivuosista niin paljon, että lainasin sen luettuani välittömästi sarjan seuraavan kirjan, Yhdeksän yinin totuuden. Kirja ei pettänytkään odotuksia, vain oli aivan yhtä, jos ei parempikin. Sillä oli jopa yksi etu puolellaan. Maailmaan ja sen ihmisiin pääsi paljon helpommin sisään kuin se oli jo ennestään tuttu.

Kirjan suurin ja ainut mainitsemisen arvioinen ongelma oli liika keskittyminen ihmissuhdedraamaan. Se kuin ei oli minun makuuni. Varsinkin kuin kyseinen ihmissuhde oli sellainen, että se kehittyi epäuskottavan nopeasti, niin kuin nyt kävi. Tai ihmissuhteet. Myös Yang Kangin ja Niancin minua vielä vähemmän kiinnostava ihmissuhde sai jonkin verran huomiota. En nimittäin välitä juuri kummastaan hahmosta.

Sentään nykyaikaisille kirjoille, erityisesti nuorille aikuisille suunnatuille, tavanomaista kolmiodraamaa ei kirjassa nähty ja se on hyvä se. Sekä Guo Jing, että Huang Rong tiesivät haluavansa toisensa. Se oli ne muut, jolla oli vaikea hyväksyä sitä. Se ei kuitenkaan vielä aseta rimaa kovinkaan korkealle. Sivumennen sanoen, tämä oli kirjan pareille ihan tyypillistä.

Yhdeksän Yinin totuus vie tarinaa yllättävän vähän eteenpäin, ottaen huomioon kuinka paksusta kirjasta on kysymys. Pääfokus olikin hahmokehityksellä. Erityisesti Guo Jing ja Huang Rong kehittyivätkin niin ihmisinä kuin taistelijoinakin. Luonnollisesti kirja myös avasi Kotkasoturin Tarujen maailmaa paljon enemmän. Ja mielenkiintoinen maailma se onkin. Uusien paikkojen lisäksi tutustuttiin myös uusiin ihmisiin ja historiaan.

Ei olekaan ihme, että se on sovitettu monta kertaa moneen eri muotoon. 

Lisää taustoitusta sai muun muassa Kerjäläisten veljeskunta, Persikkasaaret sekä niin kuin kirjan nimikin jo vihjaa, kaikkia taistelulajien harrastajia kiinnostava, Yhdeksän Yinin totuus-kirja. Kirja selvittikin kyseisen kirjan synnyn, päätymisen Persikkasaarelle ja paljon muuta. Tietoa kuitenkin annettiin vähitellen, joten lukija pysyi hyvin perässä, eikä ehtinyt tylsistyä.

Yhdeksän yinin totuus sisälsi luonnollisesti myös paljon taistelukohtauksia. Niitä löytyi niin alusta, lopusta kuin keskeltäkin. Osa oli vieläpä aika pitkiä. Mikä tuskin tulee yllätyksenä kuin tietää kyseisen kirjan lajityypin, wuxian. Itse pidän tätä lähinnä positiivisena asiana Mutta minä toki pidänkin taistelukohtauksista. Jos niistä ei pidä, niin tämä kirja ei ole sinulle.

Edellistä osaa isomman rooliin, onneksi, saanut Huang Rong on pysynyt lempihahmonani. Guo Jing on hahmona myös hyvä. Varsin pidettäviä olivat myös ruuanhimoinen kerjäläinen ja samalla pääkaksikolle taistelutaitoja opettava Hong Qigong ja heidät pitkäksi aikaa majoittunut Lu Chengfeng. Ensimmäiseksi mainittu vielä jäi mieleen leppoisan, mutta myös ovelan, persoonansa ansiosta.

Kirja kuitenkin antoi minulle uuden inhokin, seksistisen Ouyang Ken. Hänen vielä paljon häikäilemättömänkin, enonsa, Ouyang Feng, ei ärsyttänyt minua läheskään yhtä paljon. Hänellä oli sentään joku järki toimissaan. Huan Rongin isäkään ei vuoden isä-palkintoa tavoittele, mutta häntä kohtaa voi sentään tuntea sympatiaakin, varsinkin kirjan luvuilla.

Tiivistetysti Yhdeksän yinin totuus tarjosi mallikelpoisen esimerkin siitä, kuinka hyvä wuxia-kirjallisuus oikein on. En olisi voinut valita parempaa sarjaa aloittaa lajityypin lukeminen. Neljä ja puoli tähteä!

Enkeli ja demoni maailmanloppua estämässä: The Book

Olen halunnut lukea Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin Hyviä enteitä-kirjan heti kun kuulin kyseisen teoksen olevan olemassa. Enkä turhaan. Kirja oli nimittäin vielä parempi kuin odotin sen olevan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran  juonipaljastuksia Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset-romaanista ja luonnollisesti myös siitä tehdystä tv-sarjasta.



Antikristus on syntynyt ja hänet pitäisi antaa tavallisten ihmisten kasvatettavaksi siihen asti, kunes hän 11-vuotta muohemmin aiheuttaa maailmanlopun. Tehtävä annetaan demoni Crowleylle, mutta pitkään maanpinnalla oleillut demoni ei halua sen tuhoutuvan. Siksi hän pyytääkin apua samanlaisia tunteita omaavalta viholliseltaan ja joskus liittolaiseltaan enkeli Aziraphalelta.

Kaksikon tilannetta mutkistaa vielä se, että inhimillisen erehdyksen seurauksena poika päätyy väärille vanhemmilla, joten he ei tiedä hänen olinpaikkaansa. Sen lisäksi soppaa sekoittaa ilmestyskirjan ratsastajat, noidan metsästäjä sekä paljon muuta. Onneksi heidän lisäkseen maailman pelastamista yrittää myös noita Anathema Device, jolla on apunaan esivanhempansa Agnes Nutterin tarkat, mutta valitettavasti myös vaikeasti tulkittavat, ennustukset.

Mitä saadaan kun yhdistetään kaksi brittiläistä fantasian ja huumorin mestaria, Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin? No, ratkiriemukkain pitkään aikaan lukemistani kirjoista, Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset. Huumorin lisäksi pidin kirjailijoiden tyylistä muutenkin, kuten myös kirjan pääsääntöisesti hyvistä hahmoista.



En voi sanoa tämän tulleen yllätyksenä, sillä olen toistaiseksi pitänyt  kaikista lukemistani kummankin kirjailijan teoksista. Minun onkin tullut luettua melkein kaikki jo edesmenneen Terry Pratchettin kirjat ja Neil Gaimaniltakin hänen oman televisiosarjansa myöskin saaneen Unohdetut Jumalat-teoksen, alkuperäiseltä nimeltään American God ,sekä sen kanssa samaan maailmaan sijoittuvan Anansi Boys-kirjan.

Kirjailijoiden kirjoitustyylit sulautuivat hyvin yhteen, niin hyvin, että kummankin kirjailijan kirjoituksia oli vaikea erottaa toisissaan. Paitsi yhdessä suhteessa. Terry Pratchettilla oli tapana (kirjailija on valitettavasti jo kuollut) aina välillä lisätä sivun alakulmaan erilaisia huomautuksia juoneen liittymättömistä, mutta silti luettavan kirjan maailmaan liittyvistä täysin fiktiivisistä asioista. Niitä löytyi myös Hyvistä enteistä.



Kirja sijoittui 90-luvulle, olihan se kirjoitettu samalla vuosikymmenellä. Se toikin siihen omaa persoonaa. Luonnollisesti iso osa tekniikasta on siis jo nykyajan näkökulmasta vanhentuneita, mutta, jossain tapauksessa jopa valitettavasti, teemat tai viittaukset eivät. Varsinkin, mitä tulee sellaisiin asioihin kuin ilmastonmuutokseen, diettikulttuuriin tai kirjan, varsin osuvaan, näkemykseen ihmisyydestä.

Luin kirjan suomeksi. Suomentaja oli jättänyt nimet suomentamatta, mitä pidän yleisesti hyvänä asiana, tai ainakin neutraalina. Minusta nimiä ei tarvitsekaan suomentaa. Hyviä Enteitä tapauksessa se kuitenkin myös tarkoitti sitä, että  nimiin liittyvät vitsit piti selittää vielä erikseen. Onneksi se ei minun lukukokemustani juuri haitannut.

Kuva on Good Omen-minisarjasta. 

Hyviä enteitä antoi näkökulman useammalle hahmolle, niin isoimmille kuin vähemmän tärkeille. Tämä toimikin suuremmaksi osaksi, varsinkin kuin kirjasta löytyi useampi seuraamisen arvoinen hahmo. Siitäkin huolimatta, että useat, lähinnä pienemmille hahmoille kuuluvat, näkökulmat eivät vieneet tarinaa eteenpäin, joten ne tuntuivat aika turhilta ja olisin voinut hyvin jättää pois.

Suosikkihahmonani olivat Crowley ja Anathema, mutta myös antikristus Adamia ja hänen porukkaansa olisi jaksanut mukava seurata. Aziraphale, puolestaan ei missään vaiheessa päässyt Crowleyn kiinnostavuustasolle, vaikka hänestä pidinkin. Häntä tylsempi oli kuitenkin innoton noidanmetsästäjä Newt, vaikka hän kieltämättä olikin kirjan samaistuttavin hahmo.

Kuva esittää minisarjan versiota ilmestyskirjan ratsastajista.

Kirja seurasi myös ilmestyskirjan ratsastajia, mutta vaikka heihin liittyi muutama hyvä tvisti, kuten se, että Rutto oli siirtynyt eläkkeelle heti penisiliinin keksimisen jälkeen ja korvattu yhdellä nykyajalle tyypillisellä isolla ongelmalla, Saastumisella, niin heidän osuutensa tuntui useimpien pienenpien hahmojen tavoin hieman turhilta.

Kirjasta on tehty myös minisarja. Olen katsonut sen jo aikaa sitten, mutta vasta nyt voin kertoa sen olevan hyvin uskollinen lähdemateriaaleilleen ja laadultaankin melkein kirjan veroinen, mikä on harvinaista kirjoista tehtyjen elokuvien tai tv-sarjojen kohdalla. Se ei ole kuitenkaan mikään ihme, sillä Neil Gaiman on kirjoittanut kaikki minisarjan kuusi jaksoa itse.

Tiivistetysti Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset oli juuri niin hyvä kuin kahden huippukirjailijan yhteiseltä teokselta voi odottaakin. Täydet viisi tähteä!

Järven neito satukansan selviytymiskamppailun keskipisteessä

Netflixin kuningas Arthurin legendan uusiksi tehneeseen Cursed-sarjaan on ladattu paljon odotuksia. Se ei ehkä ollut ihan niiden arvoinen, mutta varsin hyvä sarja kuitenkin. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältääjonkin verran paljastuksia Cursed-sarjan ensmmäisen kauden juonesta, vaikka olenkin yrittänyt laittaa ne minimiin, ja luonnollisesti myös sitä inspiroineesta kuningas Artturin legendasta!



Kaiken pakanallisen tuhoamiseen pyrkivät uskonnolliset fanaatikot Punaiset paladiinit hyökkäävät mystiseen keijukaiskansaan kuuluvan Nimuen (13 reason Whyn Katherine Langford) kylään. Heidän tappamaksi joutuu myös Nimuen äiti (Catherine Wilson), mutta ei kuitenkaan ennen kuin tämä ehtii antaa tyttärelle tehtävän, viedä hänen omistuksessaan oleva taikamiekka kuninkaan neuvontaja Merlinille (Vikingin Gustaf Skarsgård).

Nimue ottaakin tehtävän vastaan. Apunaan hänellä on muun muassa synnynnäiset taikavoimansa, tapaamansa palkkasotilas Arthur (Devon Terrell) sekä Arthurin keijukaiskansan sortoa vastaan taisteleva sisko Igraine (Shalom Brune-Franklin). Cursed perustuu Frank Millerin ja Tom Wheerelin samannnimiseen sarjakuvaan, joka puolestaan perustuu kuningas Arhurin legendaan.



Kuningas Arthurin legenda kuuluu legendoista eniten kerrottuhin ja siitä löytyykin versio, jos toinenkin. Missään niissä naiset eivät kuitenkaan ole saaneet valokeilaan. Toisin on Netflixin uudessa Cursed-sarjassa. Tämä, Netflixin paksun tuotantobudjetin lisäksi, saikin sarjan erottumaan edukseen tarinasta kerrottujen tarinoiden joukosta.

Tietenkin Cursedista löytyy  "girl powerin" lisäksi muutakin katsomisen arvoista. Sen pääosa on pidettävä, sekä hahmo, että näyttelijä, samoin sivuhahmot. Sarja ansaitsee kiitosta myös monimuotoisuudestaan. Sivuhahmot ovat täynnä eri etnistä alkuperää olevia ihmisiä. Muutenkin sarjan tekijät osasivat asiansa, kameran molemmin puolin.



Niin hyvä kuin Cursed olikin, niin paras kuningas Arthurin legendasta tehty tv-sarja on kuitenkin edelleen BBC:n Merlin. Siitä ei pääse mihinkään. Tämä ei tarkota, että Cursed olisi ollut huono sarja. Itseasiassa siinä  ei  ollut muuta vikaa kuin se sama, joka vaivasi Netflixin toista vähän aikaa sitten tehtyä Warrior Nunniakin. Se ei ole tarpeeksi omaperäinen.

Alkukausi kulki suhteellisen hitaasti, palojen asetellessa niiden oikeille paikoilleen. Suurimmat paukut olivat selvästi jätetty paljon nopeatempoisemmalle ja tapahtumarikkaalle loppukaudelle. Ja seuraavalle kaudelle. Sarja nimittäin jätti tarinan kesken. Se oli riski, toivottavasti kannattava, sillä koskaan ei ole varma, tuleeko toista kautta vai ei.



Sarja ei ujostellut näyttää graafista väkivaltaa. Tämä tuskin tulee yllätyksenä kaikille, jotka ovat Frank Millerin edellisiä töitä, kuten Sin City tai 300, nähneet tai niistä edes kuulleet. Itse pidin käänteestä, varsinkin kuin verellä ei kuitenkaan mässäilty. Sarjassa ei myösköön nähty, toisin kuin useassa lajityyppinsä tuotoksessa, raiskauksia tai muuta vastaavaa.

Päähahmo Nimuen puolelle oli helppo asettua ja hänestä oli helppo pitää. Eikä vähiten siksi, että Katherine Langford oli oiva valinta päärooliin. Niin hyvä, että minua ei edes haitannut, vaikka nuori nainen kärsikin pienoisesta  oman persoonan puutteesta ja jopa ärsyttävyyteen asti viedystä taipumuksesta tehdä impulssiivisia ratkaisuja.



Sivuhahmoista paras oli helposti pidettävä jayhden sarjan kiiinnostavimmista storylineista omaava Igraine. Siitäkin huolimatta, että heti kun sai tietää hänen oikean nimensä eli melko alkukaudesta. Nimuen paras kaveri Pym (Lily Newmark oli koko sarjan samaistuttavin hahmo ja pidin hänestä muutenkin, vaikka hänen storylinensa tuntuikin lähinnä filleriltä.

Arthur oli hyvä hahmo kanssa ja olen kuullut itseäni romanttisimmilta, että yleisesti häntä Nimueta pidetään harvinaisen hyvänä parina. Viimeisissa jaksoissa tarinallaan yllättä myös sankareitamme lähes koko kauden ajan jahtaava Itkevä Munkki (Daniel Sharman). Merlin toimi kanssa, vaikka hän muistuttikin paljon näyttelijänsä toista roolia, Viikinkien Flokia.


Sarjassa myös nähtävä kuningas Uther Pendragon (Sebastian Armesto) ei itse yritä tuhota keijukaiskansaa, toisin kuin Merlinin vastaava, mutta toisaalta hänestä ei myöskään löydy inhimillistä puolta. Isä Garden oli pääpahiksena aika tavanomainen tapaus. Sen sijaan hahmoista vihattavin, reippaalla marginaalilla, oli Punaiseksi Paladiiniksi pyrkivä Iris (Emily Coates).

Tiivistetysti Cursedin ensimmäisestä kausi tarjosi fantasiafaneille paljon nauttimisen arvoista. Eikä olekaan ihme, että se nosti sarjan katsotuimpien Netflixi-sarjojen joukkoon. Neljä tähteä!