Pohjoisen mytologian oppitunti fantasian mestarin tyyliin

Neil Gaimanin Pohjoisen mytologia tuo Skandinavian mytologian tutuksi juuri niin viihdyttävästi kuin legendaariselta kirjailijalta sopii odottaakin. Kirjan parissa ei tylsää hetkeä tule.

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia! Satojen vuosien takaisesta Skandinavian mytologiasta. Eli aiheesta, josta melkein voisi olla hyväkin spoilaantua.

Aikojen alussa maailmoja oli vain kaksi. Niistä toinen oli peitetty jäähän, toinen tuleen. Niiden välissä oleva alue sopi kuitenkin elämälle. Aluksi siellä asuttaa kuitenkin vain jääjättiläinen Ymir, ruotsalaisittain Ymer, josta lopulta muodostuu niin jättiläiset kuin ylijumala Odinkin. Odinista puolestaan polveutuu kaikki muut jumalat, kuten vasaraa heilutteleva Thor, kauniin Frey ja juonitteleva Loki.

Jumalat, ainakin suurin osa heistä, tulevat saamaan loppunsa Ragnarörissä, maailmanloppussa, mutta sitä ennen heillä on hyvää aikaa sotia, rakastua, syövät laumoittain härkiä sekä tehdä muitakin urotekoja ja inhimillisiä kuin ovat, myös vähemmän urhoollisia tekoja. Neil Gaiman kirjoitti Pohjoisen Jumalat 1200-luvulla kootun Eddan muinaistarujen kokoelman pohjalta.

Pohjoisen mytologiaa voisi aiheensa vuoksi pitää melkeinpä oppikirjalta, mutta sitä se ei suinkaan ole. Kirja oli hyvin kevyt, jopa lastenkirjamainen. Mukaan olikin mahtunut kiitettävä määrä Neil Gaimanille tyypillistä huumoria. Huumorikirjailijana hän ei ehkä ole Terry Pratchetin veroinen, mutta hän on varsin hauska mies kuitenkin. Muutenkin tyyli on hyvin tyypillistä Gaimania, mikä on vain ja ainoastaan hyvä asia.

Kirja on kuitenkin myös opettava, mikä on erittäin hyvä, sillä vaikka en sanoisi, että skandinavialainen mytologia olisi minulle varsinaisesti vieras, onhan se tullut vastaan ennenkin muun muassa siihen pohjautuvan Rick Riordanin Magnus Chase-sarjan muodossa, mutta ei se ole varsinaisesti tuttukaan. Niinpä opin sitä lukiessa paljon. Ja koska kirja oli niin viihdyttävä, niin melkein huomaamatta.

Huomaakin selvästi, että Neil Gaiman tuntee aiheensa hyvin, mikä ei ole mikään ihme, koska kirjan alussa olevassa alustuksessa hän mainitseekin sen olevan hänen lempimytologiansa. Sitä paitsi hän on kirjoittanut norjalaisesta mytologiasta ennenkin. Se, muiden mytologioiden lisäksi tietenkin, oli mukana myös Unohdetut jumalat-kirjassa. Suosittelenkin kirjaa, ja siitä tehtyä American Gods tv-sarjaa, lämpimästi.

Pohjoisen mytologia koostuu monista lyhyistä tarinasta. Se alkaa tarinalla maailmanluomisesta ja loppuu Ragnarökiin. Tosin lopputarinassa mentiin jo vähän maailmanlopun jälkeiseenkin aikaan. Väliin sisältyikin sitten kaikenlaisia jumalien seikkailuja, joissa yleensä päärooliin sai Lokin juonittelut, jumalien ja jättiläisen kohtaamiset, ei kuitenkaan avointa sotaa, sekä, minua vähiten kiinnostavasti, rakkauskoukerot.

En osaa sanoa parasta tarinaa, mutta pidin erityisesti kaikista, jossa Loki sai jonkinlaisen pääosan. Hän muodostuikin lempihahmokseni. Myös Odinilla oli hetkensä, mikä oli iloinen yllätys. Suurin osa skandinaaviseen mytologiaan perustuvat tarinat, kuten MCU:n Thorit ja Magnus Chaset tuppaavat nimittäin jättämään hahmon viisaan isähahmon rooliin antamatta hänelle juuri muuta persoonaa.

Odinin ja Lokin lisäksi kirjassa oli vielä kolmas tärkeä hahmo, Thor, mikä tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Onhan hän ehkäpä skandinaavisista jumalista tunnetuin ja kuuluuhan hän sen merkittävämpien jumalien joukkoon. Hahmona hän ei kuitenkaan yltänyt muun kahden veroiseksi lähinnä yksinkertaisuutensa ansiosta, vaikka hänelläkin oli kieltämättä hetkensä.

Pääkolmikon lisäksi kevään jumala Freyr sai oman tarinansa ja muissa tarinoissa vilahti myös muita ”pienenpiä” jumalia, kuten kuolemattomuuden antavia omenoita jakava Idunn, kuvankaunis Frey, jonka kanssa kaikki haluavat mennä naimisiin, veljensä, miekkansa rakkauden nälässä menettänyt Freyr sekä maailman viisaammaksi mieheksi tituurattu Kvasir.

Kuva on Neil Gaimanille alkuinnostuksen antaneesta sarjakuvasta 

Kirjassa esiintyi myös monia jättiläisiä. heidän roolikseen jäi lähinnä tarjota jumalille vastusta, vaikkeivat he, ehkä hieman yllättäen, olleet mitenkään erikoisen pahoja. Toki joskus joku yksittäinen jätti varasti jumalilta jotain tai yritti huiputtaa heitä, mutta suurin osa keskittyi vain omiin juttuihinsa. Sen lisäksi oli hetkiä, jolloin jättiläisten voisi melkeinpä sanoa olevan uhreja syyllisen sijaan.

Tiivistetysti Pohjoisen mytologia on egdottomasi lukemisen arvoinen teos, jos skandinaavinen mytologia, Neil Gaimanin muu tuotanto, tai kumpikin, kiinnostaa vähääkään. Täydet viisi tähteä!

Enkeli ja demoni maailmanloppua estämässä: The Book

Olen halunnut lukea Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin Hyviä enteitä-kirjan heti kun kuulin kyseisen teoksen olevan olemassa. Enkä turhaan. Kirja oli nimittäin vielä parempi kuin odotin sen olevan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran  juonipaljastuksia Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset-romaanista ja luonnollisesti myös siitä tehdystä tv-sarjasta.



Antikristus on syntynyt ja hänet pitäisi antaa tavallisten ihmisten kasvatettavaksi siihen asti, kunes hän 11-vuotta muohemmin aiheuttaa maailmanlopun. Tehtävä annetaan demoni Crowleylle, mutta pitkään maanpinnalla oleillut demoni ei halua sen tuhoutuvan. Siksi hän pyytääkin apua samanlaisia tunteita omaavalta viholliseltaan ja joskus liittolaiseltaan enkeli Aziraphalelta.

Kaksikon tilannetta mutkistaa vielä se, että inhimillisen erehdyksen seurauksena poika päätyy väärille vanhemmilla, joten he ei tiedä hänen olinpaikkaansa. Sen lisäksi soppaa sekoittaa ilmestyskirjan ratsastajat, noidan metsästäjä sekä paljon muuta. Onneksi heidän lisäkseen maailman pelastamista yrittää myös noita Anathema Device, jolla on apunaan esivanhempansa Agnes Nutterin tarkat, mutta valitettavasti myös vaikeasti tulkittavat, ennustukset.

Mitä saadaan kun yhdistetään kaksi brittiläistä fantasian ja huumorin mestaria, Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin? No, ratkiriemukkain pitkään aikaan lukemistani kirjoista, Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset. Huumorin lisäksi pidin kirjailijoiden tyylistä muutenkin, kuten myös kirjan pääsääntöisesti hyvistä hahmoista.



En voi sanoa tämän tulleen yllätyksenä, sillä olen toistaiseksi pitänyt  kaikista lukemistani kummankin kirjailijan teoksista. Minun onkin tullut luettua melkein kaikki jo edesmenneen Terry Pratchettin kirjat ja Neil Gaimaniltakin hänen oman televisiosarjansa myöskin saaneen Unohdetut Jumalat-teoksen, alkuperäiseltä nimeltään American God ,sekä sen kanssa samaan maailmaan sijoittuvan Anansi Boys-kirjan.

Kirjailijoiden kirjoitustyylit sulautuivat hyvin yhteen, niin hyvin, että kummankin kirjailijan kirjoituksia oli vaikea erottaa toisissaan. Paitsi yhdessä suhteessa. Terry Pratchettilla oli tapana (kirjailija on valitettavasti jo kuollut) aina välillä lisätä sivun alakulmaan erilaisia huomautuksia juoneen liittymättömistä, mutta silti luettavan kirjan maailmaan liittyvistä täysin fiktiivisistä asioista. Niitä löytyi myös Hyvistä enteistä.



Kirja sijoittui 90-luvulle, olihan se kirjoitettu samalla vuosikymmenellä. Se toikin siihen omaa persoonaa. Luonnollisesti iso osa tekniikasta on siis jo nykyajan näkökulmasta vanhentuneita, mutta, jossain tapauksessa jopa valitettavasti, teemat tai viittaukset eivät. Varsinkin, mitä tulee sellaisiin asioihin kuin ilmastonmuutokseen, diettikulttuuriin tai kirjan, varsin osuvaan, näkemykseen ihmisyydestä.

Luin kirjan suomeksi. Suomentaja oli jättänyt nimet suomentamatta, mitä pidän yleisesti hyvänä asiana, tai ainakin neutraalina. Minusta nimiä ei tarvitsekaan suomentaa. Hyviä Enteitä tapauksessa se kuitenkin myös tarkoitti sitä, että  nimiin liittyvät vitsit piti selittää vielä erikseen. Onneksi se ei minun lukukokemustani juuri haitannut.

Kuva on Good Omen-minisarjasta. 

Hyviä enteitä antoi näkökulman useammalle hahmolle, niin isoimmille kuin vähemmän tärkeille. Tämä toimikin suuremmaksi osaksi, varsinkin kuin kirjasta löytyi useampi seuraamisen arvoinen hahmo. Siitäkin huolimatta, että useat, lähinnä pienemmille hahmoille kuuluvat, näkökulmat eivät vieneet tarinaa eteenpäin, joten ne tuntuivat aika turhilta ja olisin voinut hyvin jättää pois.

Suosikkihahmonani olivat Crowley ja Anathema, mutta myös antikristus Adamia ja hänen porukkaansa olisi jaksanut mukava seurata. Aziraphale, puolestaan ei missään vaiheessa päässyt Crowleyn kiinnostavuustasolle, vaikka hänestä pidinkin. Häntä tylsempi oli kuitenkin innoton noidanmetsästäjä Newt, vaikka hän kieltämättä olikin kirjan samaistuttavin hahmo.

Kuva esittää minisarjan versiota ilmestyskirjan ratsastajista.

Kirja seurasi myös ilmestyskirjan ratsastajia, mutta vaikka heihin liittyi muutama hyvä tvisti, kuten se, että Rutto oli siirtynyt eläkkeelle heti penisiliinin keksimisen jälkeen ja korvattu yhdellä nykyajalle tyypillisellä isolla ongelmalla, Saastumisella, niin heidän osuutensa tuntui useimpien pienenpien hahmojen tavoin hieman turhilta.

Kirjasta on tehty myös minisarja. Olen katsonut sen jo aikaa sitten, mutta vasta nyt voin kertoa sen olevan hyvin uskollinen lähdemateriaaleilleen ja laadultaankin melkein kirjan veroinen, mikä on harvinaista kirjoista tehtyjen elokuvien tai tv-sarjojen kohdalla. Se ei ole kuitenkaan mikään ihme, sillä Neil Gaiman on kirjoittanut kaikki minisarjan kuusi jaksoa itse.

Tiivistetysti Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset oli juuri niin hyvä kuin kahden huippukirjailijan yhteiseltä teokselta voi odottaakin. Täydet viisi tähteä!

Maailman kummalisin seuramatka Lontoon alle

Jos Neil Gaiman on varma valinta asenteeltaan positiivinen ja mukavalla tavalla outo fantasia kiinnostaa, jos. Sen melko hyvä, jos ei ihan loistava, Neverwhere-teos kiistattomasti osoitti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

Richard Mayhew on tavallistakin tavallisimpi lontoolainen mies, jopa siinä määrin, että häntä vois pitää jo eräänlaisena stereotyyppinä. Ainakin siihen asti, kunnes hän pelastaa ovia mistä tahansa avaavan Door-nimisen tytön. Door on Maanalaisesta Lontoosta, mitä kummallisempien ihmisten ja olentojen asuinpaikasta ja häntä jahtaa erittäin tehokas, hänen perheensä murhannut salamurhaajakaksikko.

Teolla on seurauksensa. Pian Richard huomaa, ettei hän ole enää olemassa maanpäällisessä Lontoossa. kukaan hänen tuntemistaan, edes oma kihlattu, enää tunne tai edes huomaa, häntä. Kummallakin on ongelmansa, joten niinpä he päättävät liittoutua yhteen. Siitä alkaa kaksikon huima seikkailu seikkailuun maanalaiseen Lontoon halki. Newerwhere on samannimisen minisarjan syvennetty novelliversio.

Pääsin Neil Gaimanin makuun vasta suhteellisen vastikään, niin kirjana kuin tv-sarjanakin huippuhyvän Unohdettujen Jumalien, englanniksi American Godsin myötä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, varsinkin kuin mies kirjoittaa aivan loistavia kirjoja. Sellainen oli myös Neverwhere, vaikka se ei ihan Unohdettujen Jumalien tai sen maailmaa laajentavan Hämähäkkijumalan veroinen ollutkaan.

Kirja oli hauska, olematta kuitenkaan parodia itsestään tai muista lajityypin teoksesta, kummallinen, mutta ei lian sekä maaginen, muistuttamalla kuitenkin tarpeeksi omaa maailmaamme, jotta siihen olisi helppo päästä. En voi väittää sen aiheuttaneen minussa suuria tunteita puolesta ja vastaan, olen lukenut niin parempia kuin huonompiakin kirjoja, mutta ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan.

Tv-sarjan versio pääkolmikosta

Neverwheren maailma muistutti monen muun urbaanin fantasian, myös jo mainitsemani Unohdettujen Jumalien maailmaa. Yliluonnolliset olennot elävät niin sanottujen tavallisten ihmisten keskellä, mutta he eivät ole tietoinen niistä. Taikuus on aika hienovaraista ja varsin pienimuotoista. Niin maailmassa kuin siinä asuvassa ihmisissä on pieni tuttuuden tunne, niin kummallisiksi kuin he välillä äityvätkin.

Kuitenkaan loppuen lopuksi se samankaltaisuudetkaan eivät ole pahasta. Kliseet syntyvät aina tietystä syystä. Jotain tuttua pitää olla, jotta lukijat samaistuvat tarinaan, mutta myös jotain vierasta, jotta he voivat paeta hetkeksi omasta elämästään. Sitä paitsi, toki siitä löytyi myös paljon sellaista, mitä ei muualla näe tai jos näkeekin, niin hyvin harvoin. En mene nyt yksityiskohtiin, sillä se voisi paljastaa liikaa kirjoita.

Olisinkin halunnut tutustua kirjan maailmaan yksityiskohtaisemmin, sillä se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta monimutkaisine sääntöineen ja outoine, nyt liiankin pinnallisen esittelyn saaneiden hahmoineen ja organisaatioineen. Ymmärrän kyllä, miksi näin ei käynyt. Tarinaa pitää kuljettaa eteenpäinkin, joten kuvailla ei voi kuin tietyn aikaa.

Itse juoni muistutti hieman turhankin paljon perus fantasian juonta. Tavis joutuu yliluonnolliseen maailmaan, siellä hän löytää itsestään uusia puolia ja tutustuu toinen toistaan omituisempiin persooniin sekä lopussa on se vaadittava hyvän ja pahan välinen taistelu. Vanha ja jo hieman kulunutkin tarina kuitenkin kerrotaan perin viihdyttävästi, joten tämä ei haittaa.

Siitä päästäänkin kurjan parhaaseen puoleen. se ei ollut juoni, hahmot tai taikuus, vaan Neil Gaimanin vahvuus tarinan kertojana. Neverwheressä se ei ehkä ollut päässyt vielä täyteen mittaansa, ainakin mitä romaanimuotoiseen tarinankerrontaan tulee, ymmärryttävässä syystä, olihan se vasta miehen ensimmäinen kirja, mutta se yksi melko lähelle.

Richard Mayhew ei pääse suosikkipäähenkilöiden joukkoon tai edes erityisesti muistettavien sellaisten, vaikka hänestä olikin vaikea olla pitämättä. Doorista voisi sanoa samaa, vaikkakin pidin häntä jokseenkin kiinnostavampana. Epäluotettava, mutta tuloksia saava, Carabasin markiisi ajoi hahmona asiansa enemmän kuin hyvin.. Henkivartija Hunter olikin sitten koko kirjan valopilkku, mutta edes häntä ei tule ikävä.

Kirjan pahikset, tai oikeammin oikean pahiksen kätyrit, salamurhaajakaksikko Croup ja Vandemar, eivät olisi voineet olla stereotyyppisempiä, vaikka olisivat kuinka yrittäneet. Toinen liukaskielisenä juonittelijana, toinen palkattuna muskelina. Tämä voi kuulostaa haukulta, mutta ei tosiaankaan ole sitä. Juuri se teki nimittäin hahmoista niin hyvän seurata, niin hauskoja ja viihdyttäviä.

Tiivistetysti Neverwhere tarjosi keskimääräistä paremman fantasiaelämyksen. Viihdyin sen parissa, melko paljonkin. Toista kertaa en kirjaa kuitenkaan lue, ainakaan ihan heti, sillä se ei tehnyt minuun lähtemätöntä vaikutusta, vaikka se lukemisen arvoinen olikin. Ehdottomasti. Neljä tähteä.

Uudet ja vanhat jumalat nykypäivän Amerikassa

Neil Gaimanin rakastetusta Unohdetut Jumalat, englantilaisittain American Gods, voi nauttia nyt myös tv-sarjana. Sarja joka olikin harvinaisen tasokas, vaikka ihan lähdemateriaalinsa se ei yllä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia American Godsin ensimmäiseltä kaudelta ja Unohdettujen Jumalat-kirjan ensimmäiseltä kolmannekselta! Lue siis omalla vastuullasi.

 Shadow Moon (The 100-sarjasta tuttu Richard Whittle) vapautetaan vankilasta suru-uutisten saattelemana. Hänen vaimonsa Laura on kuollut auto-onnettomuudessa. Matkalla hänen hautajaisiin mies tapaa salaperäisen herra Wednesdayn (veteraaninäyttelijä Ian McShane), joka tarjoaa hänelle siltä istumalta töitä henkivartijanaan. Shadow vastaus on kuitenkin ei, eihän hän tiedä, voiko tähän luottaa.

Entisille vangeille ei kuitenkaan juuri työtarjouksia satele ja eläminen maksaa, niinpä Shadow päättääkin lopulta ottaa tarjouksen vastaan. Hän ei tiedä, että hänen työnantajansa ei ole kukaan muu kuin viikinkien jumala Odin, joka parhaillaan kerää muita vanhoja jumalia taisteluun heidät korvanneita uusia jumalia, kuten Mediaa (Salaisien kansioiden Gillian Anderson) ja Teknologiaa (Bruce Langley) vastaan. 

American Gods perustuu Neill Gaimanin Unohdetut Jumalat-romaaniin. Sarja otti kuitenkin joitakin taiteellisia vapauksia. Esimerkiksi useille kirjan sivuhenkilölle, kuten Shadow vaimo Lauralle (Emily Browning) ja mennikäinen- Mad Sweeneylle (Pablo Schreiber) on annettu lisää tekemistä. Heidän keskinäinen road trippinsä olikin yksi sarjan parhaista lisäyksistä, jos ei jopa paras.

Sarja ansaitsi kiitosta jo ennen kuin ehdin katsoa siitä ensimmäistäkään jaksoa. Ilman sitä nimittäin tuskin olisin päässyt mestarillisen Unohdettujen Jumalien pariin ja siten olisin menettänytkin paljon. Juuri romaanin hyvyyden, suorastaan loistavuuden, takia kuitenkin pelkäsin, että sarja ei toisi sille oikeutta. Että, se jäisi täysin esikuvansa varjoon ja vieläpä suorastaan pilkkaisi sitä.

Heti ensihetkiltä lähtien minulle kuitenkin selvisi pelon olevan turhaa. American Gods on melkein yhtä mestarillinen kuin lähdemateriaalinsa. Melkein, mutta ei kuitenkaan ihan. Toki en minä mitään muuta oikeastaan odottanutkaan. Tiedän jo vanhastaan, että muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta näin on asian laita vähän minkä tahansa kirjoista tehdyn tv-sarjan tai elokuvan kohdalla.

Jo pelkästään siksi, että kirjamuodossa on vain sitä jotain. Pääseehän niiden avulla hahmojen pään sisään paremmin kuin tv-sarjoissa tai elokuvissa koskaan tullaan pääsemään. Formaatillisista syistä, ei siksi, että kummankaan taidemuodon tekijöillä olisi mitään vikaa. Tässä arvostelussa keskityn kuitenkin pelkästään American Gods tv-sarjaan, enkä siis vertaile sitä ja kirjaa keskenään tämän enempää. 

Tv-sarjan suurin vahvuus liittyykin sellaiseen asiaan, jota kirjaan ei voi laittaa eli visuaaliseen ilmeeseen. Se oli upea, omaperäinen ja monin tavoin jopa säväyttävä. Väkivaltaa, seksiä ja ihmisten sisäelimiä kuvattiin estoitta, niin kuin muun muassa Black Sailista ja Spartacuksesta tunnetun Starzin näyttämälle ja juuri siinä ansioituneen Hanniballin Bryan Fullerin tekemälle sarjalle sopiikin.

Joskus visuaaliseen jopa keskityttiin tarinaa enemmän. Minulle tämä näyttäytyi joskus enemmän heikkoutena kuin vahvuutena. Visuaalista silmää minulla kuin ei valitettavasti ole. Niinpä keskityn yleensä enemmän kunkin tv-sarjan ja elokuvan tarinapuoleen. Suurin osa muista katsojista lienee kuitenkin eri mieltä ja jopa minunkin on pakko myöntää, että sarja näyttää harvinaisen hyvältä. 

Sitä paitsi, se vaikutti sarjan tunnelmaan, joka olikin harvinaisen kohdallaan. En aina muista sitä arvosteluissani mainita, mutta lähes minkä tahansa elokuvan nauttimisen kannalta se on ensiarvoisen tärkeää. Niin tärkeää, että, jos ei satu pitämään jonkin elokuvan tai tv-sarjan, ja miksei kirjankin tunnelmasta, siitä ei nauti. Oli se sitten muuten tehty kuinka hyvin tahansa. Näin se vain on.

Visuaalista puolta ylistäessä on helppo unohtaa, että toimi se American Godsin tarinapuolikin. Tästä pitivät kekseliäs dialogi, sujuva kerronta ja laadukas lähdeteos huolen. Sarja oli kuitenkin aika hidastempoinen. Niinpä kehotankin katsojia kärsivällisyyteen. Kaiken tarkoitus selviää aikanaan, vieläpä erittäin yllättävällä tavalla. Ainakin, jos sarja seuraa kirjaa yhtään, niin kuin uskon sen tekevän.

Media, nykyajan jumala

Kirjan ja siten myös sarjan näkemys jumalista on kiehtovan erilainen. He syntyvät ihmisten uskomuksista, ei toisinpäin. Toisin sanoen se, mihin ihmiskunta uskoo sekä mihin he uhraavat aikaansa, energiaansa tai jopa henkensä, materialisoituu fyysiseen muotoon ja heikkenee tai jossain tapauksissa jopa kuolee sitä mukaan, mitä vähemmän ihmisiä siihen oikein uskoo.

Itse päätarinan sisältä löytyi myös monia juuri nyt ajankohtaisia teemoja, kuten maahanmuutto, ihmisyys, orjuus ja uskomukset, paikoittain vieläpä rajun yhteiskuntakritiikin muodossa. Erityisen vaikuttavia olivat esimerkiksi herra Nancyn (Orlando Jones) pitämä puhe orjalaivan kannelta ja varsin kyyninen kuvaus Meksikosta tulleiden karusta kohtalosta, josta osansa sai myös, itse Jeesuskin. Vieläpä kristityn kädestä.

American Godissa nähtiin myös takaumia, peräti joka jaksossa, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Itse pidin niistä, vaikka ne liittyivätkin käsiteltävään tarinaan vain vähän, jos nyt olleenkaan. Ne kuitenkin paljastivat paljon vanhoista jumalista ja heidän menneisyydestään. Siitä, mitä he oikein yrittävät sada takaisin, minkä puolesta he taistelevat. Ja miten he oikein päätyivät Amerikkaan.

Takaumista löytyi vielä toinenkin hyvä puoli, ne nimittäin korostivat aina kunkin jakson tunnelatausta. Sarjaa, oli se vähän mikä sarja tahansa, katsoessa on tarkeintä ei vain, minkä näkee ja kuulee vaan myös se, minkä tuntee. Eihän sarjasta välitä, jos nii ei tee sen hahmoistakaan. Muistakin kuin pelkästään päähahmosta. Parhaat takaumat keskittyivätkin juuri siihen tunnepuoleen.

Suosikkitakaumia minulla oli kaksi. Niistä toinen liittyi Bilquisiin (Yetide Badaki). Hänen menneisyyteensä palvottuna jumalattarena  ja hänen yrityksiinsä pärjätä julmassa miesten maailmassa. Toinen puolestaan keskittyi irlantilaiseen Essieen (Emily Browning). Siihen kuinka valheelliset syytökset ajoivat hänet rikosten polulle ja kuinka hän lopulta tuli tuoneeksi itse Mad Sweeneyn Amerikkaan.

Sarjan hahmot olivat, kirjan, tapaan omaperäisiä, pidettäviä, moniulotteisia ja ennen kaikkea inhimillisiä, oli kyse sitten sankareista ja roistoista, päähahmo Shadowsta, uusissa jumalissa, vanhoissa jumalissa tai muista sarjassa nähdyistä hahmoista. Sankari ja roisto lajittelu ei edes sarjan hahmoille sovi. Ei edes vastustajan statuksen saaneille uusille jumalille. Jokaisesta löytyi niin hyvää kuin pahaakin. 

Lempihahmoa on vaikea valita. Pidin Shadowsta, mutta sarjan parhaan hahmon tittelistä hän ei taistele. Sen verta kovatasoisia muut hahmot olivat. Se kamppailu käydään niin Herra Nancyn, myös Anansinakin tunnettu, ja Lauran välillä. Kumpi hahmo voittaa? Kerron sen heti kuin tiedän se itse. Veikkaan kuitenkin, ettei tästä kamppailusta tule löytymään voittajia, joskaan ei siten häviäjiäkään.

Näiden hahmojen lisäksi myös Mad Sweeney, Bilquis, Pääsiäinen, oikealta nimeltään Ostara (Pushing Daisysin Kristin Chenoweth) ja herra Wednesday onnistui voittamaan minut puolelleen. Viimeiseksi mainittu vain pienemmässä määrin kuin ensimmäiseksi mainitut. Uusista jumalista niin teki Media. lähinnä siksi, että häntä näyttelee itse Gillian Anderson. Hän laittoikin kaikkensa rooliin ja se näkyi. 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Kausi loppui liian pian, vain kahdeksan jakson jälkeen. Olisin toivonut, että se olisi saanut niitä edes 13, jos ihan terveeseen 22 jaksoon se ei pääsisikään. 13 näyttää muutenkin olevan jo television standardi. Siinä on omat hyvät ja huonot puolensa, mutta en mene nyt niihin tämän enempään. Jotain kuitenkin kertoo jo se, että kausi ehti käsitellä vain kolmasosan Unohdetuista Jumalista.

Se loppui myös jännittävään kohtaan, niin kuin pitääkin. Ei kuitenkaan niin jännittävään kuin olisin toivonut, mutta minä olenkin tottunut finaaleihin, joista ei puutu draamaa, toimintaa ja järisyttäviä juonenkäänteitä puutu. Joka tapauksessa loppu lupaa hyvää sarjan toiselle, jo varmistuneelle kaudelle. Minulla ei olekaan epäilyksiäkään siitä, että tulen katsomaan myös sen.

Tiivistetysti American Gods on yksi tämän vuoden merkittävämmistä tv-sarja uutuuksista. Ja mikä tärkeintä, se tekee oikeutta loistavalle, minun lisäkseni myös monen muun ansaitusti fanittamalle lähdemateriaalilleen, Unohdetuille Jumalille. Sarja ansaitsee viisi tähteä, ehdottomasti.

Jumalten sota amerikkalaisten sielusta

Neil Gaimanin Unohdetut Jumalat saa kohta oman tv-sarjansa, joten päätin itsekin lukea kyseisen fantasiakirjan. Kirja ei ollut vain hyvä, vaan paras vähään aikaan lukemistani.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia kirja, ja samalla sen pohjalta tehdystä tv-sarjan, juonesta. Lue siis omalla vastuullasi!

Shadow Moon päästetään vankilasta pari päivää suunniteltua aikaisemmin seurauksena hänen vaimonsa traagisesta kuolemasta. Vapauduttuaan Shadow tapaa mystisen "Wednesdayn", joka tarjoaa hänelle heti kättelyssä töitä henkivartijanaan. Shadow suostuu. Hän ei tiedä joutuvansa maailmaan, joka täynnä jumalia, niin uusia kuin vanhojakin. Muista yliluonnollisista olennoista puhumattakaan.

Vanhat jumalat kituuttavat jotenkuten, saavathan jumalat voimiaan palvonnasta ja heidän palvojansa ovat jo kauan sitten kuolleet. Uudet sen sijaan menestyvät hyvin. "Wednesdaylla" onkin vakaa aikomus yhdistää vanhat jumalat vielä viimeiseen taisteluun amerikkalaisten sielusta. Tämä vaan on helpommin sanottu kuin tehty, sillä he pelkäävät häviävänsä sodan ja tuhoutuvansa siten lopullisesti.

Luen paljon fantasiaa, joten on suoranainen ihme, etten ole lukenut Unohdettujakin Jumalia jo kauan aikaa sitten. Tai Neil Gaimanin muita teoksia. Onneksi asia tuli nyt korjattua, sillä kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Voisin jopa sanoa, että paras, jonka olen lukenut tänä vuonna. Pitää kuitenkin muistaa, että vuosi on vielä nuori. Ollaanhan vasta huhtikuussa.

Ihan lempifantasiakirjakseni se ei yllä, mutta se ei ole mikään häpeä kuin vastassa on sellaiset kirjasarjat kuin Tulen ja Jään laulu, Harry Potterit ja Taru Sormusten Herrasta. Hyvin lähelle se kuitenkin pääsee. En ennen kirjan lukemista olisi osannut arvata, että kuinka lähelle. Tulen ehdottomasti katsomaan myös siitä tehdyn tv-sarjan ja toivon, että se on puoliksikaan yhtä hyvä.

Neil Gaiman

Itse perusjuoni oli kohtuullisen yksinkertainen, jumalien väliseen sotaan valmistautuminen, tai siltä ainakin näytti. Uskokaan kuin sanon, että käänteitä riitti enemmän kuin tarpeeksi. Se vei mukanaan, mikä on suuremmaksi osaksi Neil Gaimanin kirjoitustyylin ansiota. Se oli nokkelaa, helppo lukuista, erittäin omaperäistä ja ennen kaikkea viihdyttävää.

Suorastaan rakastin Unohdettujen Jumalien maailmaa, joka oli melkein samanlainen kuin omamme, mutta oudompi, raaempi, hauskempi, taianomaisempi, onhan siinä jumalia ja muita taruolentoja, sekä ennen kaikkea kiehtovampi. Kirja lainaa monilta eri jumaltarustoilta. Eri mytologioita oli sekoitettu onnistuneesti. Niistä oli tietenkin muistettu ottaa mukaan kaikki oleellinen, mutta kaikilla oli niin sanotusti oma tvistinsä.

Uudet jumalat olivat tietenkin rahan, teknologian, median ja kaiken muun vastaavan niin sanotun nykyajan humputuksien ylimielisiä ja turhamaisia jumalia joita oli melkein mahdotonta pitää, mutta heitäkin voi sympatisoida. Toisin kuin voisi luulla uudetkaan jumalat eivät olleet pahoja. itseasiassa kirjassa nähdään vanhojen jumalien vähintäänkin yhtä paljon hämäräperäisiä puuhia kuin hekin.

Ylistyksestäni päätellen kirjan voisi luulla olevan täydellinen, mutta sitä se ei ole. Viat olivat kuitenkin melko pieniä. Olisin toivonut kirjasta hivenen nopeatempoisempaa. Se nimittäin laahasi paikoillaan aina aika ajoin, varsinkin Lakesideen liittyvissä osuuksissa. Lisäksi ihan loppu oli pienoinen pettymys, sillä asiat ratkesivat nimittäin vähän turhankin kätevästi.

Shadow American Gods-sarjasta, esittäjä Ricky Whittle

Shadow oli päähenkilönä erinomainen. Sen sijaan en pitänyt ”Wednesdaystä” läheskään niin paljon kuin ehkä olisi pitänyt. kirja ansaitsee kiitosta harvinaisen värikkäistä sivuhahmoista. Pidin erityisen paljon Herra Ibisistä ja Herra Jaquelista eli Thothista ja Anubiksesta. Myös Shadowiin törmännyt liftaaja Sam ja juomiin menevä tonttu Mad Sweeney kuuluivat suosikkeihini.

Shadowin kuollut Laura-vaimo parani kirjan edetessä. Aluksi melkeinpä inhosin häntä, mutta mitä lähemmäs loppua kohti mentiin, sitä enemmän kannustin. Muita hahmoja en erikseen mainitsi, vaikka he antoivat kirjalle oman värinsä. Sekä kirjaimellisesti, että kuvainnollisesti. Ainakin he, joilla oli juonen kannalta yhtikäs mitään väliä. Tietenkin osa jäi pelkiksi stereotyypeiksi.

Tiivistetysti Unohdetut Jumalat on liioittelematta mestariteos. Lienee itsestään selvää, että tulen lukemaan Neil Gaimanin kirjoja enemmänkin. Nyt kun olen päässyt niiden makuun. Täydet viisi tähteä.