Joulusatu Kiekkomaalaisittain

Nyt arvostelemani Terry Pratchettin Valkoparta Karjupukki kertoo uskomuksista, ja uskomisen tärkeydestä kirjailijalta tutulla otteella. Vain ja ainoastaan positiivisessä mielessä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia! Ei kuitenkaan mistään kirjan kannalta kovin ratkaisevasta.

Huomautus: Valkoparta Karjupukista on tehty myös minisarja. Osa tämän arvostelun kuvista on otettu sieltä. En kuitenkaan voi sanoa mitään siitä, kuinka uskollinen sarja on kirjoille, sillä en ole nähnyt sitä.

Universumi toimintaa valvovat Tarkastajat tilaavat Salamurhaajien killalta Kiekkomaailman vastikkeen Joulupukille eli Karjupukin murhan. Tämä kummastuttaa kiltaa, sillä kyseessä on kuitenkin pelkkä taruolento. Koska tehtävästä saatava palkkio on kuitenkin hyvä, niin he laittavat tehtävään jopa killan jäsenten mittapuulla häiriintyneen, mutta sitäkin asiansa osaavamman, Herra Teelehden.

Toisaalla Kuolema on alkanut toimittaa Karjupukin virkaa, mikä herättää myös hänen tavallista elämää haluavan lapsenlapsensa Susan Sto Helittin huomion. Hän päättääkin selvittää syytä isoisänsä kummalliseen käyttäytymiseen. Lisäksi myös Näkymättömässä Ylioppistossa ollaan huomattu, että jotain on pahasti vialla. Valkoparta Karjupukki on Terry Pratchettin kahdeskymmenes Kiekkomaailmana sijoittuva romaani.

 Vähän aikaa sitten BBC America aloitti Terry Pratchettin maailmaan sijoittuva The Watch-sarjan. Sarja ei ehkä ole kirjojen veroinen, mutta se sai minut taas innostumaan kirjailijan tuotannosta. Niistä ensimmäisenä käsiini osui Valkoparta Karjupukki, joka olikin ihan yhtä hyvä kuin muistinkin kirjailijan teosten olevan, tai voisi jopa sanoa, että parempi.

Valkoparta Karjupukin teemana toimi erilaisten uskomukset ja erityisesti niihin uskomisen tärkeyden. Sitä käytiin erityisesti jouluun liittyvien uskomusten kautta, niin kuin loogista olikin. Liittyyhän siihen enemmän uskomuksia kuin mihinkään toiseen juhlapyhään. Se olikin teemana harvinaisen kiinnostava. Pidin myös kirjailijan Unohdetut Jumalat tyylisestä toteutuksesta.

Kertomistyyli oli Pratchettille tyypillinen eli humoristinen, filosofinen ja lämminhenkinen. Tuttuja alaviitteitäkään ei oltu unohdettu. Kirja loistikin erityisesti sillä huumorin saralla. Jokainen kirjan hahmo, pahiksia lukuun ottamatta, kuvattiin myös hyvin inhimillisellä otteella. He tuntuivat oikeilta ihmisiltä vikoineen kaikkineenkin tai ehkä juuri niiden takia. Jopa ne hahmot, jotka eivät teknisesti olleet ihmisiä.

LempiKiekkomaailma-kirjakseni se ei kuitenkaan noussut, lukunautintia haittamattomien pikkuvikojensa takia. Juoni oli hyvyydestään huolimatta vähän turhankin ennalta-arvattava. Näkymättömään Yliopistoon keskityttiin vähän turhankin paljon, ottaen huomioon, ettei se loppujen lopuksi ollut juonen takia niin kovin tärkeä. Kirjaan uutena tuodut sivuhahmotkaan eivät olleet mitenkään erityisen muistettavia.

Susan oli jokseenkin legendaarisemman Sam Vimesin veroinen päähenkilö. Pidin erityisesti hänen käytännöllisestä tavasta nähdä maailman, myös yliluonnollinen sellainen. Kuolemasta voisi sanoa samaa. Ja ehkä enemmänkin. Hän kuuluu koko kirjasarjan parhaimpien hahmojen joukkoon, jos ei jopa ole paras. Sivuhahhmoista minulla ei ole suosikkia, mutta ei inhokkiakaan.

Tarkkailijat olivat melko yksiulotteisia pahiksia, mutta se ei ole paha asia. Pidänkin heitä paljon aktiivisempaa Herra Teelehteä kirjan varsinaisena pääpahiksenä. Hän oli myös pahiksista mielenkiintoisin. Ainakin osittain siksi, että häneltä ei löytynyt yhtään parantamiseen viittaavaa ominaisuutta. Hänen keräämä joukko pikkurosvoa olivatkin sitten hieman sympaattisempia.

Seuraavaksi Terry Pratchettin kirjakseni valikoitui paljon enemmän The Watch-sarjaan ja sitä kautta myös Yövartioihin liittyvä kirja, Yövartiosta. Se onkin ollut tähän asti hyvä, jopa Valkoparta Karjupukkia parempi. Teen siitä arvostelun, kunhan olen saanut sen luettua. Todennäköisesti kuitenkin sarja-arvostelu tulee ensin. Niitä ensin kirjoitan kyllä koko joukon muita arvosteluja ja mahdollisesti myös muita tekstejä.

Tiivistetysti Valkoparta Karjupukki oli juuri niin hyvä kirja kuin sen kirjailijalta sopii odottaakin, pikkuvioistaan huolimatta. Siksi se ansaitsee täydet viisi tähteä.

Juoni tiivistyy Kiinan Tarun Sormusten kolmannessa osassa

Luin jokin aikaa sitten Jin Yongin Kotkasoturin tariun kolmannen osan, Yue Fein perinnon ja voinkin sanoa, ettei se jäänyt edeltäjäänsä huonommaksi.

Varoitus: Tämä teksi sisältää juonipaljastuksia! Erityisesti Kotkasoturin tarin ensimmäisestä kahdesta osasta.

Huomautus: Tässä arvostelussa nähtävät livekuvat ovat kirjasarjasta tehdyistä tv-sarjoista ja elokuvista.

Kun viimeksio näimme Guo Jing ja kumppanit lähtivät vihastuneen hänen rakastettunsa Huang Rongin isän Rohtomestari Huangin saarelta, joutuivat veden varaan ja taistelevat nyt hengestään. Eikä siinä vielä kaikki heillä oli matkaseuranaan katala Ouyang Feng ja tämän Huang Rongiin vieläkin tulisesti rakastunut veljen poika Ouyang Ke.

Epätavalliset kumppanukset löysivätkin autiosaaren, mutta takaisin pitäisi päästä. Song-dynastiaa sen ikuinen vihollinen, Jin dynästiä ja erityisesti sen prinssi Wanyan Honglie. Huang Rongille riittä vielä muutakin huolehdittavaa kun hänen kuolevasti haavoittunut oppi-isänsä Hong Qigong tekee hänestä Kerjäläisten seuran päällikön. Yue Fein perintö on Jin Yongin Kotkasoturin tarun kolmas, mutta ei suinkaan viimeinen, osa.

Jos on lukenut yhtään lukenut minun arvostelujani Kotkasoturin taruista, niin ei ole mikään yllätys, että pidän sarjan kirjoista, ja paljon. Yllätys ei liene myöskään se, että pidän myös Yue Fein tarusta. Se oli enemmänkuin loistava kirja. Hauska, toiminnantäyteinen ja mestarillisesti kirjoitettu. Siitäkin huolimatta, että sillä oli omat pienet vikansa.

Joitakin sen osuuksia olisi voitu lyhentää tai jopa leikata kokonaan pois. Hyvänä esimerkinä tästä toimii autiosaarelle sijoittuva osuus. Kuitenkin kirjan hahmot olivat sen verran kiinnostavia, ettäheidän tekemisiään seuraa mielellään, oli ne sitten juonelle oleelisia tai ei. Niinpä lukukokemus ei tästä juuri kärsi.

Kirja vei kuitenkin juontakin eteenpäin, ja vieläpä oikein urakalla. Itseasiassa kirja oli niin pääjuonessa kiini, että kirjasarjan ensimmäiset osat kannattaa olla luettuna ja tuoreessa muistissa ennen kuin edes harkitsetkaan tämän kirjan lukemista. Esimerksiksi toisen osan tapaan myös tämä alkoi keskeltä toiminnan yditä ja loppui toiminnan ollessa vielä käynnissä.

Kirja tarjosikin hyvin tapahtumarikkaan lukukokemuksen. Uusia liittolaisia ja vihollisia tuli taas lisää, tärkeitä hahmoja haavoittui tai jopa kuoli, taistelukohtauuksia oli paljon ja ne olivat pitkiä, mutta ei kuitenkaan millään muotoa tylsiä sekä kirja paljasti taas lisää maailmansa salaisuuksia, joista osa oli tietenkin tärkeimpiä kuin toiset.

Vaikka kirjasa olikin vakavia teemoja ja tapahtumiakin, niin siitä löytyi myös paljon huumoria ja valoa. Ei kuitenkaan niin, että kirjan tunnelma olisi jotenkin epäyhtenäinen. Huumori oli vieläkin minun makuuni sopivaa, näin länsimaisien tai ei Jin Yongin, en nimittäin tiedä kuinka paljon kirjan huumorista on kiinalaisille ”tyypillistä” ja kuinka paljon Jin Yongin omaa.

Kirjasta löytyi kuitenkin yksi elementti, joka oli tarkoittamattomasti hauska. Jo edellisissä osissa sankarimme kohtasivat Kiinan kokoon nähden epäuskottavan määrän erilaisia taistelulajien mestareita ja vanhat ystävät ja vihollisetkin tulivat vastaan milloin mistäkin yllättävistä paikoista.Yuen Fein perinnössä tämä ominaisuus oli viety vielä pidemmälle.

Jos osoitat tämän kuvan hahmoa, hän oli todennäköisesti kyseisessä majatalossa jossian aviheessa kirjan tapahtumia.

Yhteen peineen kylään tai tarkemmin vielä kylän toimimattomaan majataloon oli mahdotettu melkein kaikki tarinan kannalta oleeliset hahmot, olvat ne sitten ystäviä, vihoillisia tai joitakin siltä ja väliltä. Sillä oli oma juonellinen syysnsä, itseasiassa kaikilla tälläisillä tapaamisilla oli, mutta en voinut olola pitämättä sitä erittäin huvittavana.

Jo kirjasarjan muissa osissa nähnyistä hahmoista, tai ainakin tärkeimmistä heistä, on vaikea sanoa mitään uutta. Suosikkini on edelleen Huang Rong, mutta oli Guo Jingkin hyvä hahmo. Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että kaksikko sai matkata pitkän aikaa kahdestaan, sillä se tarjosi mahdollisuuuden heidän syventämiseensä.

En voi sanoa, kuka oli suosikkini uusista hahmoista, sillä se pilaisi lukemisen ilon. Kirjasta löytyi niin uusiin hahmoikin kuin vanhoihin sivuhahmoihin liittyviä paljastuksia, jotka kannattaa lukea itse. Sen kuitenkin sanon, että jälleen kerran naiset jäivät melkein kokonaan sivuun, Huang Rongia lukuunottamatta. Siihen olen kuitenkin jo ehtinyt näiden kirjojen kohdalla tottua.

Kotkasoturin seuraava osa, englantilaiselta nimeltään A Heart Divided, on samalla kirjasarjan päätösosa, luen sen heti sen tullessa kirjastoihin. Se ei kuitenkaan ole tullut vielä edes englannin kielisenä veriona, se käännös on luvassa vatsa ensivuonna, joten en tiedä, kuinka kauan menee siihen, että se tulee suomalaisten luettavaksi. Veikaan kuitenkin, että siihen menee aikaa.

Tiivistetysti Yue Fein perintö oli lukunautintona edellisien osien veroinen, vaikka se kieltämättä kärsikin väliosille tyypillisestä ongemasta. Neljä ja puoli tähteä!

Game of Thronesin vaikutus kulttuuriin

Game of Thronesin viimeinen kausi on haukuttu lyttyyn ja syystäkin. Ei kuitenkaan voi kieltää, etteikö sarja olisi vaikuttanut kulttuuriin hyvin olennaisilla tavoilla. Millaisilla? Lue ja ota selvää.

Kun Game of Thrones tuli televisoihin, se oli jotain ennen näkemätöntä. Suuri hahmokaarti, iso budjetti, ja taipumus hylkiä fantasian kliseitä ja jopa tehden pilkkaa niistä. Nyt, melkein kymmenen vuotta myöhemmin, Game of Thrones on voittanut lukuisia palkintoja, saanut loistavia arvosteluita, vetänyt hurjan määrän katsojia ja vaikuttanut syvästi kulttuuriseen tietoisuuteemme.

the witcher

Siitä on myös hurjasti fanitapahtumia, nettisivuja, parodiavideoita, analyysejä, piirustuksia, fanfictioita ja vaikka mitä muuta. Tietenkin niin tekevät tai tekivät muutkin suositut tv-sarjat, mutta ei läheskään samassa mittakaavassa. Se kunnia on yleensä kuulunut suuren luokan elokuville, kuten Avengereille tai Star Warssille. Game of Thrones onkin jotain todella erityistä, jopa ennennäkemätöntä.

Esimerkikkeja jo tulleista yrittäjistä

Game of Thrones vaikuttaa jopa siihen, mitä tulemme televioista näkemään tai jo näemme. Ilmiselvin vaikutus on sekä suunniteltujen, että jo tulleiden, fantasiasarjojen määrä, erityisesti kirjoihin perustuvien. The Witcher sai ensimmäisen kautensa hetki sitten ja niin Lord Of The Rings, suomalaisittain Taru Sormusten Herrasta ja Ajanpyörä-romaanit on saamassa omat kautensa.

Pidän tätä erittäin hyvänä asiana, sillä fantasia on genreistä suosikkini. Toivon vaan, ettei kaikista fantasiasarjoista tule Game of Thrones kopiota. Esimerkiksi Taru Sormusten Herrasta esimerkiksi on täysin eri tyylinen kirja, joten se vaatii erityyppisen sarjankin. Olemassa on kuitenkin suuri riski, että siihen perustuvan sarjan tekijät yrittävät juuri sitä. Toivon kuitenkin olevani väärässä.

Game of Thrones myös auttoi nostamaan tv-sarjojen arvostusta. En voi laittaa sitä pelkästään sarjan ansioksi, mutta sen vaikutusta tässäkään asiassa ei pidä vähätellä. Vielä joku aika sitten tv:tä pidettiin elokuvien vähempiarvoisena serkkuja ja vaikka menestyssarjoja löytyi toki jo silloin, esimerkiksi Lost, Mad Men tai Sopranos, ne olivat poikkeus, eivätkä sääntö.

Samalla sarja myös nosti sitä, mitä tv-sarjoilta odotetaan. Game of Thrones nosti katsojien odotusten lisäksi myös televisiosarjojen budjettia. Sillä on kuitenkin huono puoli. Pienemmillä tuottajilla ei ole varaa tehdä niin kalliita sarjoja tai markkinoida sarjojaan isojen tavoin, joten heidän on vaarassa jäädä isojen yritysten alle. Jolloin moni hyvä näkemys jää tekemättä ja moni hyvä sarja jää näkemättä.

Game of Thronesin ansiota on myös se, ainakin osittain, että entistä useimmat sarjat haluavat shokeerata katsojiaan joskus, jopa juonen tai hahmojen kustannuksella. Siitä johtuen, että tekijät yrittävät estää juonipaljastukset keinolla millä hyvänsä ja katsojatkin välttelevät niitä kuin ruttoa. Sarja ei ehkä ole tässä asiassa ainut laatuaan, se on tärkeä muistaa, mutta merkittävä tekijä kyllä.

Samanlaista kulttuurista vaikutusta saavan sarjan etsintä on käynnissä, mutta jo tulleista yrittäjistä ei ole uudeksi Game of Thronesiksi, vaikka osa niistä olikin jo itsestään varsin hyviä. Pidinkin paljon esimerkiksi The Witcheristä. Yrittäjistä ei kuitenkaan ole puute, joten ehkä se vielä siitä löytyy. Luultavimmin kuitenkin jostain täysin erilaisesta. ”Game of Thronesmaisuus” mitataan vaikutuksessa, ei tyylistä tai edes genressä.

Tai ehkä Valkoiset kulkijat tappavat uudet yrittäjät heti alkuunsa

Tietenkin voi olla, ettei sitä löydykään ja Game of Thrones osoittautuu ainoaksi laatuaan, poikkeusyksilöksi. Nykyään katselutottumukset ovat menneet enemmän sarjakatsomisen suuntaa, kiitos Netflixin ja muiden samankaltaisten palveluiden. Kun kaikki eivät seuraa sarjoja samassa tahdissa on vaikeampi tehdä samanlaista vaikutusta kulttuuriin, jos ei jopa mahdotonta.

Lisäksi sarja on tehnyt kirjallisuudelle saman, minkä tv-sarjoillekin. Se on nostanut fantasiakirjojen arvostusta, määrää ja vaatimuksia siitä, mikä on hyvä fantasiakirja. Se on myös parantanut lapselliselta ja geneeriseltä mielletyn genrensä kuvaa. Sarjan onkin tuonut uusia lukioita fantasian pariin. Erityisesti niitä aikuisia, jotka eivät ole kasvaneet genren parissa, toisin kuin esimerkiksi minä.

Lasin noston paikka

Tiivistetysti viimeisen kausien tason laskustaan huolimatta Game of Thrones ansaitsee paljon kiitosta. Se jätti merkkinsä kulttuuriin, nosti televisiosarjojen arvostusta ja tasoa sekä lisäsi fantasiakirjojen, - ja sarjojen määrää. Sen suosio sai myös suurten yritysten kiinnostumaan televisiosta. Sekä hyvässä, että pahassa.

Maailman kummalisin seuramatka Lontoon alle

Jos Neil Gaiman on varma valinta asenteeltaan positiivinen ja mukavalla tavalla outo fantasia kiinnostaa, jos. Sen melko hyvä, jos ei ihan loistava, Neverwhere-teos kiistattomasti osoitti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

Richard Mayhew on tavallistakin tavallisimpi lontoolainen mies, jopa siinä määrin, että häntä vois pitää jo eräänlaisena stereotyyppinä. Ainakin siihen asti, kunnes hän pelastaa ovia mistä tahansa avaavan Door-nimisen tytön. Door on Maanalaisesta Lontoosta, mitä kummallisempien ihmisten ja olentojen asuinpaikasta ja häntä jahtaa erittäin tehokas, hänen perheensä murhannut salamurhaajakaksikko.

Teolla on seurauksensa. Pian Richard huomaa, ettei hän ole enää olemassa maanpäällisessä Lontoossa. kukaan hänen tuntemistaan, edes oma kihlattu, enää tunne tai edes huomaa, häntä. Kummallakin on ongelmansa, joten niinpä he päättävät liittoutua yhteen. Siitä alkaa kaksikon huima seikkailu seikkailuun maanalaiseen Lontoon halki. Newerwhere on samannimisen minisarjan syvennetty novelliversio.

Pääsin Neil Gaimanin makuun vasta suhteellisen vastikään, niin kirjana kuin tv-sarjanakin huippuhyvän Unohdettujen Jumalien, englanniksi American Godsin myötä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, varsinkin kuin mies kirjoittaa aivan loistavia kirjoja. Sellainen oli myös Neverwhere, vaikka se ei ihan Unohdettujen Jumalien tai sen maailmaa laajentavan Hämähäkkijumalan veroinen ollutkaan.

Kirja oli hauska, olematta kuitenkaan parodia itsestään tai muista lajityypin teoksesta, kummallinen, mutta ei lian sekä maaginen, muistuttamalla kuitenkin tarpeeksi omaa maailmaamme, jotta siihen olisi helppo päästä. En voi väittää sen aiheuttaneen minussa suuria tunteita puolesta ja vastaan, olen lukenut niin parempia kuin huonompiakin kirjoja, mutta ei kaikkien kirjojen tarvitsekaan.

Tv-sarjan versio pääkolmikosta

Neverwheren maailma muistutti monen muun urbaanin fantasian, myös jo mainitsemani Unohdettujen Jumalien maailmaa. Yliluonnolliset olennot elävät niin sanottujen tavallisten ihmisten keskellä, mutta he eivät ole tietoinen niistä. Taikuus on aika hienovaraista ja varsin pienimuotoista. Niin maailmassa kuin siinä asuvassa ihmisissä on pieni tuttuuden tunne, niin kummallisiksi kuin he välillä äityvätkin.

Kuitenkaan loppuen lopuksi se samankaltaisuudetkaan eivät ole pahasta. Kliseet syntyvät aina tietystä syystä. Jotain tuttua pitää olla, jotta lukijat samaistuvat tarinaan, mutta myös jotain vierasta, jotta he voivat paeta hetkeksi omasta elämästään. Sitä paitsi, toki siitä löytyi myös paljon sellaista, mitä ei muualla näe tai jos näkeekin, niin hyvin harvoin. En mene nyt yksityiskohtiin, sillä se voisi paljastaa liikaa kirjoita.

Olisinkin halunnut tutustua kirjan maailmaan yksityiskohtaisemmin, sillä se vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta monimutkaisine sääntöineen ja outoine, nyt liiankin pinnallisen esittelyn saaneiden hahmoineen ja organisaatioineen. Ymmärrän kyllä, miksi näin ei käynyt. Tarinaa pitää kuljettaa eteenpäinkin, joten kuvailla ei voi kuin tietyn aikaa.

Itse juoni muistutti hieman turhankin paljon perus fantasian juonta. Tavis joutuu yliluonnolliseen maailmaan, siellä hän löytää itsestään uusia puolia ja tutustuu toinen toistaan omituisempiin persooniin sekä lopussa on se vaadittava hyvän ja pahan välinen taistelu. Vanha ja jo hieman kulunutkin tarina kuitenkin kerrotaan perin viihdyttävästi, joten tämä ei haittaa.

Siitä päästäänkin kurjan parhaaseen puoleen. se ei ollut juoni, hahmot tai taikuus, vaan Neil Gaimanin vahvuus tarinan kertojana. Neverwheressä se ei ehkä ollut päässyt vielä täyteen mittaansa, ainakin mitä romaanimuotoiseen tarinankerrontaan tulee, ymmärryttävässä syystä, olihan se vasta miehen ensimmäinen kirja, mutta se yksi melko lähelle.

Richard Mayhew ei pääse suosikkipäähenkilöiden joukkoon tai edes erityisesti muistettavien sellaisten, vaikka hänestä olikin vaikea olla pitämättä. Doorista voisi sanoa samaa, vaikkakin pidin häntä jokseenkin kiinnostavampana. Epäluotettava, mutta tuloksia saava, Carabasin markiisi ajoi hahmona asiansa enemmän kuin hyvin.. Henkivartija Hunter olikin sitten koko kirjan valopilkku, mutta edes häntä ei tule ikävä.

Kirjan pahikset, tai oikeammin oikean pahiksen kätyrit, salamurhaajakaksikko Croup ja Vandemar, eivät olisi voineet olla stereotyyppisempiä, vaikka olisivat kuinka yrittäneet. Toinen liukaskielisenä juonittelijana, toinen palkattuna muskelina. Tämä voi kuulostaa haukulta, mutta ei tosiaankaan ole sitä. Juuri se teki nimittäin hahmoista niin hyvän seurata, niin hauskoja ja viihdyttäviä.

Tiivistetysti Neverwhere tarjosi keskimääräistä paremman fantasiaelämyksen. Viihdyin sen parissa, melko paljonkin. Toista kertaa en kirjaa kuitenkaan lue, ainakaan ihan heti, sillä se ei tehnyt minuun lähtemätöntä vaikutusta, vaikka se lukemisen arvoinen olikin. Ehdottomasti. Neljä tähteä.

Juna kulkee fantasiamaassakin

Fantasiaparodioiden mestari Terry Pratchettin viimeinen aikuisten kirja, Täyttä Höyryä, on pakkoluettavaa jokaiselle fantasiasta ja huuumorista pitäville. Sen heikkouksista huolimatta.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Täyttä Höyryä-kirjasta ja mahdollisesti myös muista Terry Pratchettin Kiekkomaailmaan-sijoittuvista kirjoista.

Kiitos nuoren keksijänero Dick Simnelin ja hänen mullistavan keksintönsä, junan, Kiekkomaailma pääsee vihdoin nykyaikaan. Koska keksinnöstä hyötyvät kaikki, varsinkin rahallisesti, kaupunkia rautaisella otteella hallitseva lordi Vetinari päättää antaa töiden valvomisen uskotulleen, entiselle huijarille, nykyiselle virkamiehelle, Tahmee von Lipwigille, joka ei työstä innostu.

Miehen ei kuitenkaan auta muu kuin totella tai muuten hänet heitetään kissanpennuille, kaameampi kohtalo kuin voisi luulla. Tahmeen työ ei ole helppo, sillä pienintäkin muutosta vastustavat kääpiö fundamentalistit he haluavat estää sen valmistautumisen keinolla, millä hyvänsä. Saman ongelman kanssa kamppailee myös uudistushenkinen kääpiöiden alhaisen kuningas, Rhys Rhysson.

Olen lukenut melkein jokaisen Terry Pratchettin aikuisille suunnatun Kiekkomaailma-kirjan ja muutaman nuorten kirjankin, sillä pidän niiden huumorista, omalaatuisista hahmoista, laajasta maailmasta, optimistisesta maailmankuvasta sekä yllättävänkin syvällisestä filosofiasta. Se, että ne ovat syvästi rakastamaani fantasiaa on pelkkää plussaa.

Niinpä en epäröinyt hetkeäkään kuin huomasin sarjan viimeisimmän, ja valitettavasti myös viimeisen, osan tulleen lähikirjastooni. Epäröintiin ei olisi ollut tarvettakaan, sillä vaikka kirja ei ehkä kirjailijan paras olekaan, niin se kuuluu silti lajityyppinsä ehdottomaan aateliin, tarkoitetaan sillä lajityypillä sitten fantasiaa tai parodioita.

Täyttä Höyryä-kirjan aiheet eivät olisi voineet olla ajankohtaisempia: kehitys ja ennen kaikkea sen vastustaminen sekä erilaisuus ja sen suvaitseminen tai jossain tapauksessa suvaitsematta jättäminen. Mielsi kyseiset kehityksen ja erilaisuuden vastustajat sitten islamistiterroristeiksi tai äärioikeistoksi. Vakavat aiheet ei kuitenkaan ole se, mikä määrittelee kirjan, vaan huumori.

Kiekkomaailmakirjat ovat aina olleet ennen kaikkea hauskoja, eikä se asia ole muuttunut miksikään. Täyttä Höyryä tarjoaa taattua Terry Pratchett-huumoria huvittavine sanankäänteinen, toinen toistaan koomisimpine tilanteineen ja tietenkin ei välttämättä aina tarpeellisia, mutta sitäkin nauruhermoja kutkuttavampia alaviitteitä.

Valitettavasti kirja ei ole aivan yhtä hauska kuin useimmat aikaisemmat osat. Olisiko kenties Alzheimerin tauti vienyt kirjailijasta hänen parhaan teränsä. Tämä näkyy muussakin kirjoituksessa, minkä vuoksi ansiosta en voi kirjaa ihan aikaisempien tasoisena pitääkään. Loistava kirja oli siitäkin huolimatta, paljon parempi kuin useimpien muiden fantasiat. Siitä ei ole epäilystäkään.

Muuten teoksen juoni oli aika kaavamainen, sekä Kiekkomaailman, että muutenkin kirjallisuuden mittapuulla, niin fantasian kuin vähän muissakin genreissä. Kiinnostava se kyllä oli, hieman yllättävänkin siihen nähden, että rautatiet tai oikein mikään siihen liittyvä eivät ole koskaan herättänyt minussa tunteita puolesta tai vastaan. Ei ainakaan tarpeeksi niistä kertovan kirjan lukemiseen.

Hahmot olivat värikkäitä ja hauskoja, niin kuin Kiekkomaailman asukkailta on totuttu odottamaankin. Pidin erityisesti Tahmeesta. En niin paljon kuin kirjassa myös nähdyistä Kuolemasta, Sam Vinesista ja Angusista, mutta silti. Alhainen kuningaskin oli oikein hyvin tehty. Muut tärkeät hahmot eli Dick ja Harri Kuningas olivat sitten ihan hyviä, muttei mitenkään loistavia. Muista hahmoista ei ole paljon sanottavaa.

Täyttä Höyryä toimii myös itsenäisenä teoksena, toisin kuin voisi luulla sen perusteella, että kyseessä on jo kirjasarjan 40. osa, vaikka sarjan aikaisempien teosten lukeminen tuokin lukemiskokemukseen jotain extraa. Nähdäänhän siinä paljon edellisestä osasta tuttua, niin hahmojen, paikkojen kuin juonellistenviittauksienkin osalta.

Tiivistetysti Täyttä Höyryä antoi Kiekkomaailma-kirjasarjalle sen ansaitseman lopetuksen ja enemmänkin. Ihan aikaisempien osien vertaiseksi se ei kuitenkaan pääse. Neljä tähteä. Tiedän kuitenkin jo nyt, että tulen kaipaamaan sarjaa ja erityisesti sen juuri nykypäivänä tarvittavaa positiivisuutta. Terry Pratchetin kuolema oli suuri menetys fantasiakirjallisuudelle ja maailmalle ylipäätään.

1800-luku uuteen uskoon – Steampunk

Oletko kiinnostunut viktoriaanisesta Englannista ja eriskummallisista vekottimista? Jos vastasit edelliseen kysymykseen kyllä, steampunk, suomeksi höyrypunkki, voi olla juuri sinulle, sillä se yhdistää molempia.

Aivan aluksi minun pitää paljastaa, etten ole koskaan harrastanut steampunkia ja aihe onkin alkanut kiinnostaa minua vasta vähitellen, lähinnä Warehouse 13:n myötä. Ajattelin kuitenkin ottaa harrastuksesta selvää ja jakaa tiedot tähän tekstiin.

Mitä steampunk oikein on? Tiivistettynä steampunk on Jules Vernen, H. G. Wellsin ja Mark Twainin teoksista innoituksensa saanut etrofuturistinen populaarikultturin tyylisuunta, joka pitää sisällään vahvoja vaikutteita viktoriaanisista ja edvardiaanisista fantasioista. Se on siis kuvitelma siitä, millaiseksi menneisyyden ihmiset kuvittelivat tulevaisuuden.

Magdalena Hai

Täsmällisemmin kuvailtuna steampunk on lähinnä vaihtoehtoisen todellisuuden viktoriaaniseen Englantiin sijoittuva tieteiskirjallisuuden suuntaus. Tyyliin kuuluu olennaisena osana myös erilaiset höyryllä tai kellokoneistolla toimivat koneet. Koska kyseessä on fiktio, kirjailijat ja muut alan harrastajat voivat lisätä siihen myös asioita, joilla ei ole mitään yhteistä 1800-luvun kanssa. Esimerkiksi sädepyssyjä.

Kirjallisuuden lajina steampunk on suhteellisen tuntematon. Sitä kirjoittaa lähinnä suurelle yleisölle tuntemattomat kirjailijat, kuten China Miéville, Michael Moorcock ja K. W. Jeter. Suomalaisista kirjailijoista tunnetuin lienee Magdalena Hai, joka on niin novelleja kuin lastenkirjallisuuttakin kirjoittanut monipuolinen kirjailija. Hänen teoksiinsa kuuluu mm. Suomen ensimmäisen steampunk-romaani, Kerjäläisprinsessa.

Onneksi steampunk on enemmän kuin vain kirjallisuuden laji. Siitä on tullut oma alakulttuuriinsa, johon kuuluu viktoriaanisen muodin jäljittely ja varusteet, kuten lentäjänlasit, taskukellot ja silinterihatut. Steampunkkaajat suosivat tapaamispaikkoina 1800-luvun tai 1900-luvun alun mukaisia arkkitehtonisia ympäristöjä; tutkimusmatkoja kasvitieteelliseen puutarhaan, löytöretkiä teknisiin museoihin tai piknikkejä vanhan ruukin tai tiilitehtaan pihalle. Suomessa harrastetoiminta on vielä vähäistä. Tyylisuunnasta kiinnostuneille Facebookista löytyy ryhmä Finland Steampunk. Myös Animeconista voi löytää cosplay-tyyppisiä steampunk-tapahtumia.

Steampunk voi näkyä tyylinä elokuvissa, roolipeleissä, taiteessa, pukeutumisessa, konsolipeleissä tai vaikka korusuunnittelussa. Hyvänä esimerkkinä löytyy mm. Will Smithin tähdittämä samannimiseen 1960-luvun televisiosarjaan Wild Wild West, joka on yksi kuuluisimmista aiheista tehdyistä elokuvista. Elokuvan päähenkilöt kapteeni James West ja sheriffi Artemus Gordon metsästävät tunnettua massamurhaajaa, Kenraali ”verikylpy” McGrathoa, joka juonii pahoja maailman päänmenoksi.

Toinen on minunkin näkemäni Herrasmiesliiga. Elokuvassa Seikkailija Allan Quatermain haetaan Afrikasta Lontooseen tärkeään kokoukseen, jossa hän saa kuulla Fantomiksi itseään kutsuvan mielipuolen uhkaavan aloittaa maailmansodan. Quatermain saa johdattevakseen eriskummallisen ryhmän, johon kuuluvat kapteeni Nemo, salaisen palvelun agentti Tom Sawyer, vampyyri Wilhelmina ”Mina” Harker, näkymätön mies Rodney Skinner, ”kuolematon” Dorian Gray sekä tohtori Jekyll / Mr. Hyde. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1899.

Pelien ystävät saavat nauttia steampunkista Dishonored-nimisessä pelissä. Se sijoittuu kuvitteelliseen teollisuuskaupunkiin Dunwalliin, joka mukailee viktoriaanisen aikakauden Lontoota. Pelin päähahmo on legendaarinen keisarinnan henkivartija Corvo Attano, joka lavastetaan syylliseksi keisarinnan murhaan. Attano ryhtyy salamurhaajaksi kostaakseen häntä vastaan juonitelleille.

Aiheesta voi tutustua myös blogimuodossa. Suomenkielisiä blogea ovat mm.

http://sampo-international.blogspot.fi/ - Pidän sivua hieman outona. Steamopunkista se ei varnisaisesti kerro mitään. Tunnelma sopii kyllä aikakauteen hyvin.

http://steampunkfinland.blogspot.fi/ - Sisältää kuvia ja asunteko ohjeita. Sopii pitempää alaa harrastaneelle tai vain 1800-tyylistä kiinnostuneelle.

http://loytajat.blogspot.fi/ - ”Kansainvälisten riippumattomien seikkailijoiden ja tutkimusmatkailijoiden julkaisusarja käsittelee tieteellisiä ja epätieteellisiä, mutta mielenkiintoisia asioita ja ilmiöitä.” 1800-luvun tyylinen sivu täynnä kuvia ja asiaa. Minusta ehdottomasti hauskin blogi näistä.

http://carnegear.blogspot.fi/ - Ehdottomasti tietopitoisen blogi, suosittelen. 

Fantasian kliseistä

Joka genressä on kliseensä. Erityisen vahvasti nämä näkyvät fantasiakirjallisuudessa. Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään paha asia, sillä kliseitä käytetä yhdestä hyvin yksinkertaisesta syystä: ne toimivat.

Minä olen fantasian ystävä. Tämän sanon heti alkuun. Olen myös valmis myöntämään, että siinä on oma kaavansa, mikä saattaa ärsyttää. Omaan makuuni kliseet ovat silloin, jos ne eivät ole itsetarkoituksellisia, eli kirjasta saa irti jotakin muutakin kuin sen peruskaavan jonka lopputulos on kaukaa nähtävissä. Minä haluan lukea lohikäärmeistä, haltijoista, taikasormuksista yms. Eihän fantasia ole fantasiaa, jos siinä ei ole mitään tuttua. Kliseiden sijaan voisi puhua ominaispiirteistä. Jos jotain on melkein joka fantasiakirjassa, minusta se menee jo ominaispiirteen, ei niinkään kliseen puolelle. Lisäksi termillä on positiivisempi lataus.

Minua itseäni ärsyttää lähinnä yhteen kohtaan käytetyt kliseet, nimittäin päähenkilöön. Ei niinkään se, sattuuko hän olemaan mies vai nainen. Se kuuluu ihan eri aiheeseen. Minusta päähenkilön pitää olla persoonallinen, hieman erilainen kuin muut fantasian päähenkilöt. hahmoissa pitää olla syvyytä, oli kyseessä sitten pää- tai sivuhahmo. Niitä paimenesta kuninkaasti-hahmoja on nähty jo tarpeeksi. Toistaiseksi aika monessa näin ei kuitenkaan ole. Asia haittaa kuitenkin vähemmän, jos kyseessä on ryhmä. Silloin ei tarvitsekaan samaistua juuri yhteen hahmoon.

Toinen minua ärsyttävä asia on fantasian mustavalkoisuus. On pahaa ja on hyvää. Hyvät ovat puhtaasti hyviä, vain hyviä motiiveja omaavia henkilöitä, pahat taas vain pahoja. Onneksi nykyään on aikuistenfantasioita, kuten Tulen ja jään laulut ja Noiturit, joiden maailma on paljon moniulotteisempi paikka. Maininnan ansaitsee vielä yksi ärsyttävä klisee: kuolleista nousseet hahmot. Henkilö kuolee, mutta kuin ihmeen kaupalla se onnistutaan kuitenkin pelastamaan. Yksi tämän kliseen ahkerammista käyttäjistä on R. A. Salvadore.

Fantasiaassa on myös kliseitä, joista pidän, mm. haltiat ja taikamiekat. Haltiat ovat kauniita ja viisaita kuolemattomia ja taikuus, kuten miekatkin ovat aina kiehtoneen minua. Minua kiinnostavat vielä perinteisiä haltioita enemmän mustat haltiat eli drowit.  He ovat mielenkiintoisen katalia.  lohikäärmeet ovat myös mieleeni.

Muissakin kirjallisuuden lajeissa löytyy kliseitä. Miksi fantasia olisi jotenkin poikkeus? Ajatelkaa, romattista hömppää, ilman sitä romanttisuutta tai rikosromaania ilman alkoholisoitunutta poliisia tai alussa tapahtuvaa murhaa. Minäkin pidän kliseiden arvostelusta. Jos kirjaa pitää kirjoittaa ilman kliseitä, mitä siihen laitettaisiin vastikkeeksi? Kliseet ovat hyviä konsteja, joita kaikki käyttävät sen tähden. Kyse ei ole siitä, onko idea käytetty vai ei, vaan siitä, miten sitä osaa käyttää. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei uusikin idea toimisi. Päinvastoin. Vanhaan pitää laittaa jotakin uutta, jotta kirjasta saadaan omanlaisensa.

Ultimaattinen kokoelma fantasiasta

Laitoin joku aika sitten iskältä saamani Suomalaisen kirjakaupan lahjakortin käyttöön ja ostin The Ultimate Encyclopedia of Fantasy – kirjan. Kirja kokoaa kattavasti fantasiakirjallisuudet, elokuvat ja sarjat.

The Ultimate Encyclopedia of Fantasy kirjoitettiin alan asiantuntijoiden voimin. Näistä hyvänä esimerkkinä on Kiekkomaailma-romaaneistaan tuttu, Terry Pratchett. Se on katsaus koko genreen ja sisältääkin, mielenkiintoisia maailmoja, erittäin hyvän esipuheen, listattuja fantasiakirjoja, - elokuvia, - sarjoja, - ja pelejä, sekä vaikuttavia kuvia. Kirja on englanniksi.

Kirja luettelee kattavasti fantasiaa, joskin se kertoo yhdestä teoksesta, oli se sitten kirja tai joku muu, hyvin vähän. Pidin alkusanoista. Muuten kirjaa voi käyttää lähinnä kasvattaa tietoa erilaisista fantasia-aiheisista fiktioista ja fantasian maailmoista. Siitäkin huolimatta, luettavaa riittää. En menisi niin pitkälle, että kirja olisi jokaisen fantasiafanin pakko-ostos, mutta sen hän ei sen ostamista toisaalta kadukaan.

Kirja ja vähän mutakin ihmisistä

Joku aika sitten meillä kohuttiin Harvardin yliopiston uudemmasta löydöstä: Kirjasta, jonka kannet ovat tehty ihmisen nahasta. Ihmisruumista on käytetty muutenkin hyväksi mm. tieteen käytössä.

Kirja on peräisin 1800-luvulta. Des destinees de l'ame – nimistä kirjaa tutkittiin tarkoin. Nyt tutkijat ovat varmoja, että kirja on tehty juuri ihmisten nahasta. Tähän viittaa myös ranskaksi kirjoitettu kirjan välistä löytynyt viesti. Siinä lääkäri kertoo, että ihonhuokoiset erottaa helposti. Lisäksi hän valotti juuri ihmisnahan valitsemisen motiivia. Kirja kertoo ihmissieluista, joten tekijät päättivät ihmisnahan olevan juuri sopiva materiaali. Kirjeen kirjoittaja on kirjan kirjoittajan Arsène Houssayen ystävä.

Arsène Houssaye

Kuka on itse kirjailija? Arsène Houssaye oli ranskalainen novellisti ja runoilija. Hän eli 1815-1896 ja aloitti kirjailijan uransa Pariisissa vuonna 1836. Hänen runojaan edustaa kirja mm. Symphonie des vingt ans ja novelleja Les Filles d'Ève.  Arsène myös arvosteli taidetta ja kirjallisuutta. Hänellä on poika, Henry, josta tuli historioitsija ja joka kirjoitti isästään elämänkerran.

Ihmisten ihosta tehty kirja ei kuitenkaan ole niin suuri uutinen kuin voisi kuvitella, sillä 1800-luvulla teloitettujen rikollisten nahat annettiin parkitsijoille sekä kirjastonhoitajille, muun ruumiin mennessä tieteen käyttöön. En vastusta käytäntöä, jos en ole sitä vaatimassakaan. Des destinees de l'amessa käytetty iho oli peräisin mielisairaalta naiselta, joka kuoli sydänkohtaukseen.

Ruumiiden hyväksikäytöllä on tieteessä pitkät perinteet. ihmisruumiin tutkiminen on vuoroin ollut sallittua ja vuoroin lailla kiellettyä. Niitä leikeltiin anatomian opiskelun yhteydessä. Tapa on käytössä vieläkin. Ennen vanhaan ruumiita vain oli vaikea saada. Siitä kehittyi 1800-luvulla kohtuullisen tuottoisa liiketoiminta, jonka seurauksena Englannissa omaiset vartioivat vainajaa päiväkausia. Yritteliäimmät varastivatkin ruumiita haudoistaan ja myivät ne tieteen käyttöön. Myös lääketieteen harjoittajien suorittamat ruumiinryöstöt tuntuivat olleen varsin yleisiä. kiinni ei kannattanut jäädä, sillä se olisi lääkärin uran loppu.

Kuvasa on Heurekan Body Works-näyttelyn ruumiita

Vielä nykyäänkin ihmisruumiilla on suuri merkitys anatomian opetusvälineenä. Lääketieteen lisäksi ruumiiden käyttö tutkimustyössä on saanut yllättäviä sovelluksia esimerkiksi oikeusantropologiassa. Tästä hyvänä esimerkkinä on toimineet Body farmit Body farm, joissa tutkitaan ihmisruumiin mätänemistä ja hajoamista. Ruumistutkimuksen tehtävänä on tuottaa tietoa ihmisten kuolinsyistä tilanteissa, joissa tavallinen ruumiinavaus ei sitä enää kerro. Niitä on Yhdysvalloissa yhteensä kolme. Eurooppaan he eivät ole rantautuneet. Täällä on ruumiiden kohteluun liittyen tiukemmat lait.

Aihe on herättänyt keskustelua puolesta ja vastaan. Minusta, jos ruumis on kuolemaantuomitun tai vapaaehtoisesti lahjoittaneen, ongelmaa ei ole. Haudanryöstöt ja pelkästään tutkimustarkoituksiin suoritettavat murhat ovat asia erikseen. Kunnioitus vainajia kohtaan istuu ihmisissä syvässä ja siksi ymmärrän ruumiiden käyttöä sen joka muodossa vastustajia, vaikka heillä ei välttämättä järkiperusteita olisikaan.

Älä anna kirjailijan sukupuolen vaikuttaa!

Nykyään kirjallisuus on monimuotoisempaa kuin koskaan ennen myös sukupuoliasioissa. Niin olen ainakin kuullut. Mitä se käytännössä sitten tarkoittaa vai tarkoittaako mitään?

Potterit on sekä miesten, että naisten mieleen

Olen kuullut, että naisille kirjailijan sukupuolella ei ole väliä, miehet taas lukevat lähinnä miesten kirjoittamia kirjoja. Syytä voi vain arvailla. Olen kuullut mainittavan naiskirjailijoiden huonosta markkinoinnista, toinen syy voi löytyä kirjallisuuden alkuajoista. Silloin naiset kirjoittivat selkeästi naisille suunnattuja (rakkaus)romaaneja. Itse luen enemmän miesten kirjoittamia kirjoja, koska miehet kirjoittavat suurimman osan minua kiinnostavista kirjoista. Hyviä naiskirjailijoita toki löytyy. Kaikki heistä ei vain kirjoita minun tyylisiäni kirjoja. Toinen kysymys liittyy päähenkilöön. Minä väitän pystyväni samaistumaan päähenkilöön sukupuolesta riippumatta. Muista en sitten tiedä. Olemassa olevan stereotyypin mukaan miehet lukevat vain kirjoja, joissa ainakin yksi päähenkilöistä on mies. Vaikka stereotyyppi olisi oikeassa, ei se välttämättä tarkoita tasa-arvo ongelmaa. Jos miehet eivät sitten mieti, että en voi lukea naisten kirjoittamia kirjoja, koska se on alentavaa. Tietenkään kenenkään ei pitäisi yrittää väkisin tilannetta tasoittaa. Lukekaa, mitä haluatte.

Jos kyseessä ei ole ongelmaa, sille ei tietenkään tarvitse tehdä mitään. Minusta muutenkin naiset eivät ole enää se syrjitty kansanosa, väitän tummaihoisella tai homoilla olevan paljon vaikeampaa. Nykyään kirjojen sukupuoliroolit eivät ole välttämättä ne perinteiset, lukuun ottamatta lastenkirjoja. En kirjoittanut tätä kirjoitusta, valittaakseni. Vaan lähinnä, jotta lukijat miettisivät omaa suhtautumistaan asiasta. 

Kun fakta ja fiktio kohtaavat

Fiktiokin voi olla uskottavaa, esimerkiksi Vallan linnake, jota sekä politiikassa mukana olevat että politiikasta kiinnostuneet katsoivat miettien, että noin se saattaa hyvinkin mennä. Kun kirjailija rakentaa kuvitteellisen tarinan ja yhdistää siihen tosiasiat, lopputuloksena voi olla hyvinkin ymmärrettävä selitys todellisten tapahtumien kululle. 

Silti hyvä fiktio ei ole totuuden orja, eikä romaani tietokirja tai elokuva dokumentti. Joka teoksella on oma sisäinen logiikkansa. Siihen kannattaa kiinnittää huomiota, sillä kaikkien toimiminen tuon saman logiikan mukaan lisää tarinan uskottavuutta. Myös yksityiskohdat tekevät tarinasta uskottavan. Lukijan pitää pysyä kärryillä siinä, miksi hahmo tekee niin kuin tekee.Ns. väärät faktat voivat hyppiä silmille, minkä vuoksi huolellinen taustatyö kannattaa aina. Virheen bongannut lukija saattaa pudota hänen luomastaan fiktiivisestä maailmasta. Tämä näkyy erityisesti todelliseen maailmaan sijoittuvissa fiktioissa, esimerkiksi historiallisissa teoksissa tietty uskottavuus on tärkeää. Ainakin minulle. Haluan luottaa siihen, että historialliset faktat ovat oikein. Pieniä vapauksia voi toki aina ottaa, varsinkin jos ne liittyvät oleellisesti teoksen juoneen. Suomessa eniten tämänkaltaisia vapauksia on tehty sotakirjallisuudessa, koska kirjailija on ollut harvemmin sodassa. Sotakirjoja kirjoitetaan lähinnä, koska ne myyvät edelleen hyvin.

Entäs sitten tavarat, tapahtumapaikat yms? Keksisikö ne itse vai käyttäisikö tunnettuja tuotteita? Scifissä ja fantasiassa ne yleensä keksitään itse, mutta jos tarina keskittyy nykyaikaan, on oikeiden tuotteiden käyttö kustannustehokasta, sillä niiden kuvaamisen ei tarvitse käyttää paljon aikaa. Kaikilla on joku kuva esimerkiksi Rolexista tai McDonaldsista. Oikeat tapahtumapaikat taas lisäävät uskottavuutta, minkä takia tapahtumapaikkojen todentuntuisuus on tärkeää.  Jopa todellisetkin paikat ovat fiktiivisia, sillä tarinoissa niillä ominaisuuksia, joita ei todellisuudessa ole, esimerkiksi oikeasti päähenkilö ei asu siellä. Scifiin tai fantasiaan niitä ei kuitenkaan kannata laittaa, vaan keksiä oma, mielellään jotenkin omalaatuinen, maailma. Fiktion uskottavuus ei välttämättä liity siihen, voisiko joku asia tapahtua oikeassa elämässä. Fiktiivisessä teoksessa ei s voi esiintyä todellisia henkilöitä, vaan teoksessa esiintyy henkilön fiktiivinen vastine. 

Agatha Christiestä Margareth Weissiin – Parhaat naiskirjailijat

Naiskirjailijat eivät ole uusi ilmiö. Naiset kirjoittivat jo 1800-luvulla, joskin salanimen turvin. Nykyään naiset kirjoittavat yhtä vapaasti kuin miehetkin. Minulle itselleni kirjailijan sukupuoli ei ole se tärkein, kirjan valintaan vaikuttava tekijä. Nyt kun tarkemmin ajattelin, luen enemmän miesten kuin naisten kirjoittamia kirjoja, johtuen lähinnä siitä, että pidän toiminnasta ja jännityksestä ja sitä kirjallisuuden alaa hallitsevat miehet. Luettelen nyt lempinaiskirjailijoita.

Agatha Christie – Kukapa ei pitäisi legendaarisen kirjailijan dekkareita?

Cassandra Clare – Varjojen kaupungit – kirjasarjasta tuttu. Kirjat olisivat ansainneet paremman elokuvan.

Suzanne Collins – Nälkäpelit ovat yksinkertaisesti hyviä nuorten kirjoja.

Veronica Roth – Hän kirjoittaa hyvää nuorten dystopiaa. Odotan innolla elokuvaa.

J.K. Rowlings – Harry Potterit tekivät hänestä yhden Ison-Britannian rikkaimmista naisista, eikä suotta.

Margaret Weis – Kirjoitti loistavan Draconlance – fantasiasarjan yhdessä Tracy Hickmanin kanssa.

Enemmän tai vähemmän valistuneita arvauksia kirjallisuuden tulevaisuudesta

Väistyvätkö paperikirjat sähkökirjojen tieltä? Mitä uutta kirjailijat keksivät omaan genreensä? Tuleeko genrejä lisää? Tulevaisuuden kirjallisuutta on vaikea ennustaa, mutta siitä voidaan tehdä ns. valistuneita arvauksia. Kokoan muutamia tämänkaltaisia arvauksia. Nähtäväksi jää, toteutuvatko ne vai ei.

Ensin nykypäivästä. Ihmisten lukutottumukset ovat muuttuneet viime vuosina: osa ihmisistä lukee paljon kirjallisuutta, toiset taas eivät lue juuri mitään. Suuren suosion nykykirjallisuudessa ovat saavuttaneet myös tieteis- ja fantasiakirjallisuus. Sähkökirjoista on tullut entistä yleisempiä. Kirjallisuus on myös monipuolisempaa ja suvaitsevampaa kuin aiemmin. Kirjoissa käsitelläänkin ennen kiellettyjä aiheita, kuten uskonnon kyseenalaistaminen ja seksuaalisuus. Lisäksi kirjallisuus ei ole enää vain miehinen harrastus, vaan naiset ovat tulleet entistä enemmän mukaan, minkä vuoksi naiskirjailijoiden asema on parantunut merkittävästi. Nykypäivän kirjallisuutta on kritisoitu pinnallisuudesta ja viihteellisyydestä.

Kirjallisuus tulee säilymään, muodossa ja toisessa. Se on minusta melko varmaa. Henkilökohtaisesti en usko, että edes fyysiset kirjat tulisivat ainakaan lähiaikoina katoamaan.  Kustannusala on kuitenkin suurten muutosten edessä, esimerkiksi viime aikoina kuitenkin erilaiset jäsentilausmallit ovat alkaneet saada tuulta alleen ja useat alalla toimivat ovatkin jo julistaneet, että ne tulevat olemaan alan tulevaisuus. Esimerkiksi Dragon Lance – sarjasta tuttu Tracy Hickmann aloitti kesällä 2010 uuden sarjan, joka toimii vain tilauspohjaisesti; tilaajat saavat kuukausimaksua vastaan luvun kerrallaan sitä mukaa kun ne valmistuvat ja koko kirjan valmistuttua fyysisen kopion siitä. Myös yhteisörahoituspalvelu Kickstarter ja Amazon on käynnistänyt samanlaisia projekteja. Yksi asia ei kuitenkaan tule muuttumaan. Kirjailijat eivät elä pelkästä ilmasta, joten se tulee ottaa huomioon myös kirjallisuuden tulevaisuutta huomioidessa. kirjailijathan ovat merkittävässä asemassa kirjallisuuden tulevaisuuden kannalta. Maailmalla on kaavailtu uudesta kirjallisuuden muodosta, joka monesta menee itse jo tieteisfiktion puolelle: neurofiktiosta. Tiivistetysti siinä tutkitaan lukijan aivosähkökäyrää reaaliajassa, kirja reagoi sitten siihen. Lukukokemuksesta tulisi siis jokaiselle lukijalle räätälöity. 

Nuorten dystopiat

Dystopia- nuortenkirjoja pukkaa painokoneista tällä hetkellä aika kiihkeällä tahdilla. Genre voi kiittää suosiostaan Suzanne Collinsin Nälkäpelejä, joka toi sen nuorten kirjahyllyihin. Itse pidän suuntausta positiivisena, sillä minusta on hyvä, että nuorille kirjoitetaan myös älykkäitä teemoja sisältäviä romaaneja. Sellaisia, jotka panevat lukijan ajattelemaan.

Ihmiskunnan tulevaisuus on kiehtonut kautta aikojen myös kirjallisuudessa. Dystopia voidaan määritellä eräänlaiseksi tulevaisuuden yhteiskunnaksi, jossa asiat ovat paljon nykyisyyttä huonommin. Tyypillisesti tuloksena on ihmisarvoa loukkaava sortoyhteiskunta tai nykyisin myös ekologisen katastrofin kokenut maailma. Dystopia kuvaukset ovat niin elokuvissa kuin kirjallisuudessakin jotain todella kiehtovaa. Ydintuhon, luonnonkatastrofin tai maailmansodan jälkeiseen maailmaan sijoittuvat dystopiat vievät usein ääriolosuhteisiin, joissa taistellaan vedestä tai ravinnosta. Silloin inhimillisistä ratkaisuista tulee rankkoja, paljaita. Äärimmäiset peruskokemukset kiinnostavat aina, etenkin turvallisesta sohvannurkasta.  Dystopian kautta voi päästä ihmisluonteen perimmäisten kysymysten äärelle, joita on helpompi lähestyä tulevaisuuteen siirretyissä dystopiossa kuin tosielämässä. Pysäyttävintä kirjoissa on kuitenkin se, että muutokset, jotka näiden dystopioiden suuntaan ovat tapahtuneet, on järjestetty ihan itse. Ne mahdollistavat yhteiskunnan tai maailman tietyn piirteen erikoistarkastelun. Pidän niissä mm. allegorioista sekä "silmien avaamisesta", kun huomaa nykymaailman olevan menossa samaan suuntaan. Ne eivät välttämättä kerro tulevaisuudesta vaan omasta ajastamme, esimerkiksi Nälkäpeli kritisoi tosi-tv-todellisuutta, jossa mistä tahansa voi tehdä viihdettä, myös toisiaan tappavista nuorista.

Nälkäpeli on saanut varteenotettavan seuraajan itselleen, sillä uudesta Veronica Rothin suositusta nuorille tarkoitetusta dystopia-trilogiasta Divergent toivotaan seuraavaa menestystä. Divergent sijoittuu maailmaan, jossa jokaisen nuoren on päätettävä 16-vuotiaana heille tehtävän testin avulla, mihin viidestä maailmaa vallitsevasta ryhmästä he kuuluvat. Tarinanpäähenkilölle Trisille paljastuu testissä, että hän on henkilö, jota ei voi luokitella mihinkään ryhmään, eli hän on niin sanottu divergent, eli eriävä. Suomalaisetkin kirjoittavat nuorten dystopiaa, siitä hyvänä esimerkkinä on Laura Lähteenmäen North end -dystopia.