Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoret. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoret. Näytä kaikki tekstit

perjantai 15. syyskuuta 2017

Särkynyt meri sisällissodan ikeessä

Luettuani Joe Abercrombien Särkynyt meri-trilogian kaksi ensimmäistä osaa, tartuin luonnollisesti myös siihen kolmanteen, Puolikas Sotaa, joka oli odotetusti laadukkaiden edeltäjiensä veroinen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Vain Puoliksi Kuningas, Halki puolen maailman kuin tästä Puolikas sotaa-romaanista eli jokaisesta kolmesta Särkynyt meri-trilogian kirjasta. Tämän kolmannen osan kohdalla ne ovat kuitenkin varsin pieniä, joten jos vain kaksi ensimmäistä osaa on luettua, tätä arvostelua voi ihan hyvin lukea.

Sisällissota on vallannut Särkyneen meren. Sen on saanut huomata erittäin omakohtaisesti Throvenlannin teräväpäinen prinsessa Skara suurkuninkaan surmattua hänen perheensä. Skaran itsensä onnistuu kuitenkin paeta serkkunsa, Gettlantin kuningatar Laithlinin, hoiviin, mistä käsin hän suunnitteleekin suurkuninkaan ja hänen Kuolemaa pelkäämättömän komentajansa Bright Yillingin kaatoa.

Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä suurkuninkaalla on komennuksessaan suuri sotajoukko ja Skaran liittolaisilla Gettlannin rautakuningas Uthiilla ja miekkojenmurtaja Grom-gil-Gormilla olisi kana kynittävänä myös toistensa kanssa. Onneksi vain puolet sodasta käydään miekoin ja se toinen puoli sanoilla, joidenka käytössä Skara huomaa pian olevansa melkein yhtä hyvä kuin Uthirin neuvonantaja isä Yarvikin.

Särkynyt meri-trilogian kaksi ensimmäistä osaa olivat mallikelpoisia fantasiakirjallisuuden edustaja, niin nuorten kuin aikuistenkin. Samaa voisi sanoa myös tästä kolmannesta osasta, Puolikkaasta sotaasta. Ja vieläpä samasta syystä. Senkin maailma oli moniulotteinen, hahmot samaistuttavia, juoni kiinnostava, taistelukohtaukset jännittäviä ja kirjoitustyyli mukaansatempaavaa.

Kirjasarjan teemakin, aikuiseksi kasvaminen, oli pysynyt samana. Tämä ei ole mikään ihme. Puolikas sotaa, niin kuin koko Särkynyt meri-trilogiakin on suunnattu ensisijaisesti nuorille lukijoille. Nuoret päähenkilöt olivat kuitenkin ainut asia, joka teki siitä nuorten kirjan. Niinpä mikään ei estä aikuisia lukemasta kirjaa ja jopa nauttimasta siitä, niin kuin minäkin tein.

Jotain sentään oli muutettukin. Edellisten osien päähenkilöt olivat joutuneet vaihtopenkille ja heidän paikalleen tulivat nokkela, mutta epävarma, Skara, taisteluita rakastava Grom-gil-Gormilin kilvenkantaja Raith ja edellisestä tuttu, nyt isä Yarvin pappisoppilaaksi päätynyt, Koll. En vastusta muutosta. Jos nyt sitä muutokseksi voi sanoa, sillä kaikissa kolmessa sarjan kirjassa on kuitenkin ollut eri päähahmot. 

Uudet päähahmot ovat tarpeeksi pidettäviä, erityisesti suurimman osan saanut Skara. He jäivät kuitenkin vähän turhan etäiseksi, minkä vuoksi Puolikas sota ei ollutkaan aivan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, varsikin Halki puolen maailman. Vaikka lähelle pääsikin. Olisinkin toivonut, että ainakin osa vanhoista päähahmoistakin olisi saanut äänensä kuuluviin. Mieluiten suosikkini eli isä Yarvi ja Throrn.

Sen sijaan päähahmojen lisääminen alkuperäisestä yhdestä kolmeen palveli kirjaa hyvin, sillä se mahdollisti hyvin monipuolisen kuvan tapahtumista. Pidän muutenkin siitä, että kirjassa on enemmän kuin yksi päähenkilö. Olettaen tietenkin, että heillä on toistensa kanssa tarpeeksi erilainen ääni, kuten Puolikkaassa sotaassa oli käynyt, eikä he ole käytännössä vain sama hahmo eri nimellä.

Kirjan maailma oli erittäin kompleksinen. Pidin siitä, suorastaan rakastin, että siinä oli myös harmaata väriä ja perinteiseltä sankari-roisto-jaottelulta vältyttiin ainakin suurimmaksi osaksi. Erityisesti Yarvi oli sekä sankari, että roisto. Se tekikin maailmasta ja erityisesti sen hahmoista paitsi kiinnostavan, niin myös tutumman. Tosielämässäkään ihmiset eivät ole pelkästään hyviä tai pahoja, vaan jotain siltä väliltä.

Itse juoni oli melko suoraviivainen. Sisällissota on käynnissä. Suurkuninkaan joukot hyökkäsivät voimalla sankareitamme vastaan ja he puolustivat omaansa parhaansa mukaan. Välissä juoniteltiin, käytiin yllättävänkin tutun oloisessa haltiakaupungissa, podettiin rakkaushuolia ja surtiin jo menetettyä. Ei yhtään hullumpi fantasiakirjan juoni, mutta ei omaperäisinkään.

Se, missä kirja sitten esiintyi edukseen, oli tapa, jolla tarina kerrottiin. Joe Abercrombiella on tapana keskittyvä enemmän siihen, kuinka tapahtumat vaikuttavat hahmoihin kuin niihin tapahtumiin itseensä. Mikä sai kirjan todella elämään tapahtumien mukana ja ymmärtämään kirjan muutenkin samaistuttavia päähenkilöitä. Siitäkin huolimatta, että heidän maailmansa on hyvin erilainen kuin omamme.

Juoneen liittyen pidin myös siitä, ettei tarina ollut koskaan turhan ennalta-arvattava. Yllätyin kirjaa lukiessani enemmän kuin kerran. Erityisesti loppupuolella. Tämä ei ole ilmiselvää, varsinkin fantasiakirjallisuuden parissa ja varsinkin kuin olen lukenut genren kirjoja niin paljon, että tunnistan sen kliseet melko helposti.

Kirjasta löytyi tietenkin myös paljon toimintaa, jopa edellisiä osia enemmän ja se on jo paljon sanottu se. Niinpä se sodan toinen, verisempi, puoli tuli myös hyvin esille. Minun kaltainen fantasiataisteluiden ystävä ei siis todellakaan joutunut pettymään. Taistelukohtaukset olivat paitsi taiten kirjoitettuja, niin ne myös veivät niin juonta kuin hahmokehitystäkin merkittävällä tavalla eteenpäin.

Valitettavasti minulta löytyy kirjasta jotain valitettavaakin. Loppu vaikutti turhan kiireellä tehdyltä, ihan kuin kirjailija olisi kyllästynyt teokseensa ja päättänyt saada sen nopeasti pois alta. Eikä vähiten sen vuoksi, että loppuratkaisu oli vähän turhankin kätevä. Sitä voitaisiinkin sanoa jo Deux Ex Machinaksi. Tämä on iso miinus muuten niin hyvälle kirjalle.

Tiivistetysti Puolikas Sotaa, niin kuin koko Särkynyt meri-trilogia kuuluu fantasiakirjojen parhaimmistoon, heti sellaisten klassikoiden kuin Taru Sormusten Herrasta ja Tulen ja Jään laulu jälkeen. Pienet virheet kuitenkin tiputtavat sen pisteitä omasta mielestäni, joten se ansaitsee vain neljä tähteä. Koko kirjasarjalle antaisin niitä kuitenkin täydet viisi.

tiistai 20. toukokuuta 2014

Kesätöistä voi tulla tosielämän kauhutarina

Kesätyö on kiva saada. Rahaa tulee ja kokemusta saa. Kesätöissä on kuitenkin ongelma: Työnantajat, jotka kohtelevat työelämään tottumattomia nuoria kartoin.

Kuvan nainen ei liity asiaan
Nuoria on helppo sortaa, sillä he tarvitsevat rahaa, eivätkä tunne työnelämän pelisääntöjä. Ei lisiä saatikka taukoja, mahdottomat työajat, nuorille sopimattomat työt… Kuulostaako houkuttelevalta? Ne voivat kuitenkin olla nuoren kesätyöläisen arkipäivää. Nuoria työntekijöitä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti etenkin sellaisilla palvelualoilla, joiden asiakasvirta vaihtelee, tai se on kiinni säästä. Vasta tänään, 20.5, tuli juttua ”Heidistä”, joka työskenteli jäätelönmyyjänä. Hänen palkkansa maksettiin käteisellä, lisiä ei maksettu ja hän teki pitkää päivää. Hän ei voinut myöskään pitää taukoja, eikä hänelle ollut tarjottu mahdollisuutta käydä edes vessassa. Tarina on vain yksi monista. Eteen on saattanut tulla sekä nuorilta kiellettyjä tai nuorille haitallisiksi ja jopa vaarallisiksi katsottuja töitä. 16-vuotias on saattanut joutua pomon juoppokuskiksi tai valvomaan vanhuksen kuolemaa. Kuitenkin harva uskaltaa valittaa, jos epäkohtia työpaikalla ilmenee. Kesätyöpaikkoja ei riitä kaikille ja siksi nuori ottaa sen mitä tarjotaan. Huonokin kesätyöpaikka on parempi kuin ei mitään, ainakin monen nuoren mielestä. Siksi asiaa on vaikea muuttaa. Yritykset vain ottavat uuden työntekijän tilalle ja sama kohtelu jatkuu. Tilanteesta voi toki ottaa myös opiksi ja luulen, että huonon kesätyökokemuksen jälkeen koulukin alkaa maistua.

Minusta jokaisen työntekijän, niin nuoren kuin vanhemmankin, pitäisi opiskella työelämän pelisääntöjä. Ne voisivat tulla jo koulussa. Toki myös työnantajilla on vastuunsa, mutta jos he eivät käytä vastuutaan huomioon, työntekijän pitää puolustaa oikeuksiaan. Muuten sama meno jatkuu. En kuitenkaan syyllistä nuoria millään lailla. Työpaikat ovat kiven alla, eikä aina sielläkään.

Kesätyön periaatteita voi opiskella, vaikka täältä: http://www.kesaduuni.org/periaatteet/
Kesätyöntekijän muistilista voi olla myös avuksi: http://www.kesaduunari.fi/muistilista/

Työelämän oikeuksia ja velvollisuuksia löytyy täältä: http://www.po1nt.fi/tietoporsas/tyoelama/oikeudetjavelvollisuudet.html

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Nuorten dystopiat

Dystopia- nuortenkirjoja pukkaa painokoneista tällä hetkellä aika kiihkeällä tahdilla. Genre voi kiittää suosiostaan Suzanne Collinsin Nälkäpelejä, joka toi sen nuorten kirjahyllyihin. Itse pidän suuntausta positiivisena, sillä minusta on hyvä, että nuorille kirjoitetaan myös älykkäitä teemoja sisältäviä romaaneja. Sellaisia, jotka panevat lukijan ajattelemaan.

Ihmiskunnan tulevaisuus on kiehtonut kautta aikojen myös kirjallisuudessa. Dystopia voidaan määritellä eräänlaiseksi tulevaisuuden yhteiskunnaksi, jossa asiat ovat paljon nykyisyyttä huonommin. Tyypillisesti tuloksena on ihmisarvoa loukkaava sortoyhteiskunta tai nykyisin myös ekologisen katastrofin kokenut maailma. Dystopia kuvaukset ovat niin elokuvissa kuin kirjallisuudessakin jotain todella kiehtovaa. Ydintuhon, luonnonkatastrofin tai maailmansodan jälkeiseen maailmaan sijoittuvat dystopiat vievät usein ääriolosuhteisiin, joissa taistellaan vedestä tai ravinnosta. Silloin inhimillisistä ratkaisuista tulee rankkoja, paljaita. Äärimmäiset peruskokemukset kiinnostavat aina, etenkin turvallisesta sohvannurkasta.  Dystopian kautta voi päästä ihmisluonteen perimmäisten kysymysten äärelle, joita on helpompi lähestyä tulevaisuuteen siirretyissä dystopiossa kuin tosielämässä. Pysäyttävintä kirjoissa on kuitenkin se, että muutokset, jotka näiden dystopioiden suuntaan ovat tapahtuneet, on järjestetty ihan itse. Ne mahdollistavat yhteiskunnan tai maailman tietyn piirteen erikoistarkastelun. Pidän niissä mm. allegorioista sekä "silmien avaamisesta", kun huomaa nykymaailman olevan menossa samaan suuntaan. Ne eivät välttämättä kerro tulevaisuudesta vaan omasta ajastamme, esimerkiksi Nälkäpeli kritisoi tosi-tv-todellisuutta, jossa mistä tahansa voi tehdä viihdettä, myös toisiaan tappavista nuorista.

Nälkäpeli on saanut varteenotettavan seuraajan itselleen, sillä uudesta Veronica Rothin suositusta nuorille tarkoitetusta dystopia-trilogiasta Divergent toivotaan seuraavaa menestystä. Divergent sijoittuu maailmaan, jossa jokaisen nuoren on päätettävä 16-vuotiaana heille tehtävän testin avulla, mihin viidestä maailmaa vallitsevasta ryhmästä he kuuluvat. Tarinanpäähenkilölle Trisille paljastuu testissä, että hän on henkilö, jota ei voi luokitella mihinkään ryhmään, eli hän on niin sanottu divergent, eli eriävä. Suomalaisetkin kirjoittavat nuorten dystopiaa, siitä hyvänä esimerkkinä on Laura Lähteenmäen North end -dystopia.