Tuulen nimi kiinnostaa Kuninkaan surmaajan Kronikka-trilogian erinomaisessa avausosassa

Patrick Rothfussin Tuulen nimi osui sattumalta silmääni kuin etsin kirjastosta uutta luettavaa. Hyvä niin, sillä kirja oli lukemisen arvoinen fantasiaelämys, vaikka se ei suosikkikirjoihini noussutkaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran, ei kuitenkaan paljon, paljastuksia Patrick Rothfussin Tuulen nimi-kirjan juonesta! Lue omalla vastuullasi!

Legendaarinen Kvothe on jättänyt menneisyyden uroteot taakseen ja hän elääkin nyt tavallisena majantalonpitäjänä suhteellisen pienessä kylässä. Kun hänen tavernaansa osunut tarinan ylös kirjaaja, Kronikoitsija-nimeltään, kuitenkin tunnistaa hänet, Kvothe päättää, että hänen on vihdoin aika kertoa oma versionsa huhujen värittämästä tarinastaan.

Eikä hänen tarinastaan puutukaan käänteitä. Kvothe aloittaa elämänsä kiertävässä teatteriseurueessa, mutta menettää seurueen, mukaan lukien molemmat vanhempansa, Chandrian-nimellä kulkevien olentojen käsissä ollessaan vielä lapsi. Sitten poika joutui kadulle, pääsee onnen käännyttyä arvostettuun yliopistoon ja rakastuu palavasti kauniiseen Dennaan. Ja miehen tarina on vasta alussa.

Voin vilpittömästi sanoa, että Tuulen nimi kuuluu fantasiakirjojen huipputeosten joukkoon. Jos haluatte vielä todisteita kirjan hyvyydestä, niin niitä on helppo järjestää. Kirja on nimittäin saanut itselleen vaikuttavan fanijoukon, niin määrältään ja innoltaankin. Lisäksi kirja on voittanut muun muassa vuoden 2007 Quill-palkinnon ja sen seuraava osa on päässyt The New York Times Best Seller-listalle.

On vaikea uskoa, että Tuulen nimi on Patrick Rothfussin esikoisromaani. Mies on oikea sanataituri ja tarinakin on harvinaisen mukaansatempaava ja kiehtova. Kirjailija osoittaakin harvinaislaatuista kielellistä taituruutta, jopa siinä määrin, että jotkut kehottavat kirjan lukemista sen alkuperäiskielellä, englanniksi. Itse luin kirjan kuitenkin suomeksi ja minusta hyvä se oli silläkin kielellä.

Lisäksi kirjan maailma oli tarpeeksi omaperäinenkin, ainakin fantasiakirjojen mittapuulla. Toki se sisälsi paljon genrensä kliseitä, niin kuin alun kuvauksesta voi päätellä, esimerkiksi taikakoulut ja orvot ovat nykyään enemmän tai vähemmän fantasian vakiokamaa, mutta tarinan kertomistyyli onkin sitten monella tavalla hieman tavallisesta poikkeava. Niin kielellisesti kuin rakenteeltaankin.

Se oli myös paitsi erittäin kiehtova, niin samalla myös yksi sen suuremmista vahvuuksista. Erityisesti sen mystisempi puoli, vaikka olenkin nähnyt parempiakin taikuuden mekaniikkoja. Joskin kirjassa ei ole taikuutta, vaan sympatiaa. Olenkin hyvin kiinnostunut tietää siitä lisää. Siksi onkin hyvä, että sarjan toinen osa, Viisaan miehen pelko, on jo odottamassa lukuvuoroa.

Suurimmassa osassa lukemissani maailmassa naiset ovat epätasa-arvoisessa asemassa miesten ja kanssa muutenkin vähemmistöt loistavat poissaolollaan tai ovat korkeintaan taustalla. Näin myös Tuulen nimessä. En laske tätä kirjan viaksi, kirjailija saa tehdä maailmastaa millaisen tykkää mutta pikkuhiljaa olisi jo aika siirtyä tasa-arvoisempiin fantasiamaailmoihin. Ne epätasa-arvoiset on jo niin nähty.

Tuulen nimen suurin ongelma on se, että siinä olisi paljon tiivistämisen varaa. Erityisesti niiden arkisten asioiden kuvaamisen kohdalla. Kirja keskittyi paljon esimerkkisi Kvothen rahaongelmiin ja hänen luuttuunsa, ei niinkään siihen fantasiaan, mikä vuoksi ainakin minä tartuin kirjaan, eli niihin mystisiin vihollisiin tai legendaarisiin tekoihin, joita Kvothe kuulemma myöhemmin tekee.

Kvothe itse ei ole yhtään hullumpi päähenkilö, joskin makuuni ehkä hieman turhan ylimielinen. 

Toisaalta, kirjassa hän ei ole vielä päässyt yli teinivuosien, joten se on jokseenkin ymmärrettävää. Osa pitää häntä ”mary suena”, mikä ei ole täysin perusteetonta. Taitaahan poika paitsi luutun soiton kaltaisia teatterissa opittuja taitoja, niin hän on myös luontainen sympatian harjoittaja.

Itse en kuitenkaan kutsuisi hahmoa ihan sillä suurin osa kirjan ongelmista, orpoutta lukuun ottamatta, on enemmän tai vähemmän pojan omien huonojen valintojen syytä. On kuitenkin hyvä merkki, että nykyään myös liian täydelliseksi nähtäviä miehiä aletaan ”mary suna”, tai miesversiona termistä eli ”mary stuna”, eikä termi enää ole vaan vähänkin voimakkaimmille naishahmoille tarkoitettu.

Muut hahmot olivat sitten fantasian vakiokamaa, mikä taitaa olla yleinen ongelma, kun puhutaan minä-muodossa kerrotuista tarinoissa. Heistä kiinnostavin oli Kvothen rakkauden kohde Denna, joka ehkä Kvothen jälkeen ainoana tuntui kolmeulotteiselta persoonalta. Vähiten kiinnostavin taas ylimielinen rikkaan suvun poika ja kävelevä klisee Ambrose, joka oli eräänlainen Draco Malfoy Kvothen Harry Potterille.

Jokainen kirjasarjan osa käsittelee yhtä päivää, jona Kvothe kertoo tarinaansa. Niinpä Tuulen nimi loppui siihen kuin Kvothe lopetti kertomisen sen päivän osalta. Ehkä olisin toivonut, että loppu olisi saattanut loppuun edes yhden tarinakokonaisuuden, mutta ihan hyvä se oli näinkin. Varsinkin kuin siitä puuttui turha cliffhanger. Ainakin minä tartun kirjasarjan seuraavaan osaan ilman sitäkin.

Tiivistetysti Tuulen nimi on ehdottomasti kehunsa ansainnut, mutta ihan sen suuremmaksi faniksi en suinkaan voi tunnustautua. Sopii hyvin fantasian ystävälle. Neljä ja puoli tähteä!

Särkynyt meri sisällissodan ikeessä

Luettuani Joe Abercrombien Särkynyt meri-trilogian kaksi ensimmäistä osaa, tartuin luonnollisesti myös siihen kolmanteen, Puolikas Sotaa, joka oli odotetusti laadukkaiden edeltäjiensä veroinen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Vain Puoliksi Kuningas, Halki puolen maailman kuin tästä Puolikas sotaa-romaanista eli jokaisesta kolmesta Särkynyt meri-trilogian kirjasta. Tämän kolmannen osan kohdalla ne ovat kuitenkin varsin pieniä, joten jos vain kaksi ensimmäistä osaa on luettua, tätä arvostelua voi ihan hyvin lukea.

Sisällissota on vallannut Särkyneen meren. Sen on saanut huomata erittäin omakohtaisesti Throvenlannin teräväpäinen prinsessa Skara suurkuninkaan surmattua hänen perheensä. Skaran itsensä onnistuu kuitenkin paeta serkkunsa, Gettlantin kuningatar Laithlinin, hoiviin, mistä käsin hän suunnitteleekin suurkuninkaan ja hänen Kuolemaa pelkäämättömän komentajansa Bright Yillingin kaatoa.

Tehtävä ei kuitenkaan ole helppo, sillä suurkuninkaalla on komennuksessaan suuri sotajoukko ja Skaran liittolaisilla Gettlannin rautakuningas Uthiilla ja miekkojenmurtaja Grom-gil-Gormilla olisi kana kynittävänä myös toistensa kanssa. Onneksi vain puolet sodasta käydään miekoin ja se toinen puoli sanoilla, joidenka käytössä Skara huomaa pian olevansa melkein yhtä hyvä kuin Uthirin neuvonantaja isä Yarvikin.

Särkynyt meri-trilogian kaksi ensimmäistä osaa olivat mallikelpoisia fantasiakirjallisuuden edustaja, niin nuorten kuin aikuistenkin. Samaa voisi sanoa myös tästä kolmannesta osasta, Puolikkaasta sotaasta. Ja vieläpä samasta syystä. Senkin maailma oli moniulotteinen, hahmot samaistuttavia, juoni kiinnostava, taistelukohtaukset jännittäviä ja kirjoitustyyli mukaansatempaavaa.

Kirjasarjan teemakin, aikuiseksi kasvaminen, oli pysynyt samana. Tämä ei ole mikään ihme. Puolikas sotaa, niin kuin koko Särkynyt meri-trilogiakin on suunnattu ensisijaisesti nuorille lukijoille. Nuoret päähenkilöt olivat kuitenkin ainut asia, joka teki siitä nuorten kirjan. Niinpä mikään ei estä aikuisia lukemasta kirjaa ja jopa nauttimasta siitä, niin kuin minäkin tein.

Jotain sentään oli muutettukin. Edellisten osien päähenkilöt olivat joutuneet vaihtopenkille ja heidän paikalleen tulivat nokkela, mutta epävarma, Skara, taisteluita rakastava Grom-gil-Gormilin kilvenkantaja Raith ja edellisestä tuttu, nyt isä Yarvin pappisoppilaaksi päätynyt, Koll. En vastusta muutosta. Jos nyt sitä muutokseksi voi sanoa, sillä kaikissa kolmessa sarjan kirjassa on kuitenkin ollut eri päähahmot. 

Uudet päähahmot ovat tarpeeksi pidettäviä, erityisesti suurimman osan saanut Skara. He jäivät kuitenkin vähän turhan etäiseksi, minkä vuoksi Puolikas sota ei ollutkaan aivan yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, varsikin Halki puolen maailman. Vaikka lähelle pääsikin. Olisinkin toivonut, että ainakin osa vanhoista päähahmoistakin olisi saanut äänensä kuuluviin. Mieluiten suosikkini eli isä Yarvi ja Throrn.

Sen sijaan päähahmojen lisääminen alkuperäisestä yhdestä kolmeen palveli kirjaa hyvin, sillä se mahdollisti hyvin monipuolisen kuvan tapahtumista. Pidän muutenkin siitä, että kirjassa on enemmän kuin yksi päähenkilö. Olettaen tietenkin, että heillä on toistensa kanssa tarpeeksi erilainen ääni, kuten Puolikkaassa sotaassa oli käynyt, eikä he ole käytännössä vain sama hahmo eri nimellä.

Kirjan maailma oli erittäin kompleksinen. Pidin siitä, suorastaan rakastin, että siinä oli myös harmaata väriä ja perinteiseltä sankari-roisto-jaottelulta vältyttiin ainakin suurimmaksi osaksi. Erityisesti Yarvi oli sekä sankari, että roisto. Se tekikin maailmasta ja erityisesti sen hahmoista paitsi kiinnostavan, niin myös tutumman. Tosielämässäkään ihmiset eivät ole pelkästään hyviä tai pahoja, vaan jotain siltä väliltä.

Itse juoni oli melko suoraviivainen. Sisällissota on käynnissä. Suurkuninkaan joukot hyökkäsivät voimalla sankareitamme vastaan ja he puolustivat omaansa parhaansa mukaan. Välissä juoniteltiin, käytiin yllättävänkin tutun oloisessa haltiakaupungissa, podettiin rakkaushuolia ja surtiin jo menetettyä. Ei yhtään hullumpi fantasiakirjan juoni, mutta ei omaperäisinkään.

Se, missä kirja sitten esiintyi edukseen, oli tapa, jolla tarina kerrottiin. Joe Abercrombiella on tapana keskittyvä enemmän siihen, kuinka tapahtumat vaikuttavat hahmoihin kuin niihin tapahtumiin itseensä. Mikä sai kirjan todella elämään tapahtumien mukana ja ymmärtämään kirjan muutenkin samaistuttavia päähenkilöitä. Siitäkin huolimatta, että heidän maailmansa on hyvin erilainen kuin omamme.

Juoneen liittyen pidin myös siitä, ettei tarina ollut koskaan turhan ennalta-arvattava. Yllätyin kirjaa lukiessani enemmän kuin kerran. Erityisesti loppupuolella. Tämä ei ole ilmiselvää, varsinkin fantasiakirjallisuuden parissa ja varsinkin kuin olen lukenut genren kirjoja niin paljon, että tunnistan sen kliseet melko helposti.

Kirjasta löytyi tietenkin myös paljon toimintaa, jopa edellisiä osia enemmän ja se on jo paljon sanottu se. Niinpä se sodan toinen, verisempi, puoli tuli myös hyvin esille. Minun kaltainen fantasiataisteluiden ystävä ei siis todellakaan joutunut pettymään. Taistelukohtaukset olivat paitsi taiten kirjoitettuja, niin ne myös veivät niin juonta kuin hahmokehitystäkin merkittävällä tavalla eteenpäin.

Valitettavasti minulta löytyy kirjasta jotain valitettavaakin. Loppu vaikutti turhan kiireellä tehdyltä, ihan kuin kirjailija olisi kyllästynyt teokseensa ja päättänyt saada sen nopeasti pois alta. Eikä vähiten sen vuoksi, että loppuratkaisu oli vähän turhankin kätevä. Sitä voitaisiinkin sanoa jo Deux Ex Machinaksi. Tämä on iso miinus muuten niin hyvälle kirjalle.

Tiivistetysti Puolikas Sotaa, niin kuin koko Särkynyt meri-trilogia kuuluu fantasiakirjojen parhaimmistoon, heti sellaisten klassikoiden kuin Taru Sormusten Herrasta ja Tulen ja Jään laulu jälkeen. Pienet virheet kuitenkin tiputtavat sen pisteitä omasta mielestäni, joten se ansaitsee vain neljä tähteä. Koko kirjasarjalle antaisin niitä kuitenkin täydet viisi.

Viimeinen Hobitti-elokuva: Tätä on luvassa

Hobbi-trilogian nimi on nyt varmistunut. Se on The Hobbit: The Battle of the Five Armies eli suomeksi Viiden armeijan taistelu. Nimi viittaa kirjassa esiintyvään taisteluun, jossa sankarimme saavat vastaansa hiidet. Elokuva käsitteleekin sitä aika lailla. Elokuvan ohjaaja Peter Jackson on vihjaillut elokuvasta muutakin. Hänen mukaansa siitä tulee paljon aikaisempia tunteellisempi. Toimintaa tulee myös varmasti olemaan enemmän. Itse odotan sitä jännityksellä ja mielenkiinnolla, kärsimättömästikin. odotan mielenkiinnolla suurta taistelua, mutta toivon ettei se ole elokuvan ainut sisältö. Tuskin onkaan, sillä pelkästä taistelusta ei saada niitä Peter Jacksonin lupaamia tunteellisia asioita. Elokuva tulee myöhemmin tänä vuonna, mutta sen filmaukset ovat jo purkissa.