Spiderverse tulee jälleen

Harva animaatio on saanut minut ihan elokuviin asti, mutta Spiderverse-saagaa jatkava Spider-Man: Beyond the Spider-Verse teki siinä poikkeuksen. Kannattiko käynti?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Miler Morales/Spider-Man (äänenä Shameik Moore) kärsii supersankareille tutusta ongelmasta, supersankaroinnin ja muun elämän yhteensovittamisesta. Hän ei kuitenkaan voi puhua kenellekään ongelmistaan. Niimpä Miles ilahtui kun Gwen Stacy/Spider-Gwen (äänenä Hailee Steinfeld) saapuu taas maisemiin. Hänen kanssaan Miles pääseekin taas huimiin seikkailuihin ja tapaamaan muitakin Spider-Maneja, kovaan hintaan.

Spiderverse-elokuvista ei voi puhua ilman sen visuaalisen ilmeen kehumista ja syystä. Harva animaatio näyttää yhtä hyvältä, varsinkin sellainen, joka yhdistelee monia tyylejä. Muutenkin Across the Spiderversen toteutus oli hyvin ammattitaitoista. Tekijöiden rakkauden ja omistautumisen tarinaa ja työtään kohtaan näki joka sekunnilla. 

Across the Spider-Verse esittelee tällä kertaa Spider-Manesitä koostuvan organisaation, jonka tarkoitus on suojella universumeita muista universumistä tulleilta poikkeamilta ja yrittävät suojella niin sanottua Spider-Manin kaanonia. Ajatus onkin hyvä ja tarjoaa monet naurut ja mahdollisuudet viittaukseen, mutta se herättää myös vakavampia kysymyksiä, kuten tekeekö kaikki Spider-Manien kokema kärsimys todellakin heistä sen, mitä he ovat?

Miles osoitti jälleen kerran olevansa yhtä hyvä päähenkilö kuin Peter Parkerkin. Gwen puolestaan nousi elokuvan toiseksi päähenkilöksi, hän jopa aloitti ja lopetti elokuvan. Tämä oli elokuvalle vain eduksi sillä hän osoitti pian paikkansa toisen pääroolina ansainnut. Pidin erityisesti alussa, joka kerrottiin kokonaan Gwenin näkökulmasta. Varsinkin, kun saimme vihdoin tietää, mitä hänen Peter Parkerille tapahtui.

Edellisestä osasta vanhempi Peter (äänenä Jake Johnson) puolestaan jäi tällä kertaa sivummalle, mutta kyllä hänellekin tekemistä löytyi. Spider-Maneistä edukseen esiintyi myös porukkaa johtava Miguel O'Hara/Spider-Man 2099 (äänenä Óscar Isaac)  Spider-Punk (äänenä Daniel Kaluuya), intialainen Spider-Man Pavitr Prabhakar (äänenä Karan Soni) sekä vähemmässä määrin dinosaurus-Spider-Man. 

Elokuvan pääpahiksen roolin sai alunperin naurettavalta vaikuttava Spot, suomalaisittain Pilkku (äänenä Jason Schwartzman). Hänestä tuli kuitenkin elokuvan edetessä oikea uhka. Milesilille tuli elokuvan edetessä muitakin vastustajia, mutta elokuvasta nauttii enemmän, jos ne tulevat edes jonkinlaisena yllätyksenä.

Spider-Man: Across the Spider-Verse jäi kesken, en tarkoita, että se olisi loppunt cliffhangeriin, vaan jäi kokonaan kesken. Pahista ei oltu vielä voitettu tai asiatmuutenkaan ratkeneet. Siksi elokuvan voisikin sanoa olevan vasta eka osa vuoden päästä tulevan Spider-Man:  Beoynd the Spiderversen lopettamasta elokuvasta. Luonnollisesti menne katsomaan myös senkin.

Tiivistetysti Spider-Man: Across the Spiderverse saavutti ja ehkä jopa ylittikin kaikki In to the Spiderversen asettamat odotukset. Ja ne olivat huimat. Niinpä se ansaitsee täydet viisi tähteä!

Salama multiversumia sekoittamassa

DCEU:n The Flashin on tarkoitus selittää elokuvauniversumin vaihtaminen Syderversestä James Gunnin aikaan. Sellaisena se toimii, mutta toimiiko se myös omana elokuvana.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa joitakin yksityiskohtia The Flash-elokuvan juonesta!

Barry Allen/The Flash (Ezra Miller) on toiminut Justice Liaguessa jo jonkin aikaa ja supersankarointi alkaa häneltä jo sujua. Sen sijaan muu elämä on hankalampaa. Barryn isä (Ron Livingston) istuu vankilassa syyttömänä tuomittuna hänen äitinsä (Maribel Verdú), eikä vapautumisesta juuri ole toivoa. Isän syyttämäksi todistaminen viekin supersankaroinnista ja työstä jäävää vapaaikaa, eikä sitä jää enää muuhun sosiaaliseen elämään.

Elämä muuttuu kuitenkin valoisemmaksi, kun The Flash huomaa voivansa liikkua ajassa takaisi päin ja siten estää äitinsä kuolema. Riskeistä huolimatta hän tarttuukin tuumasta toimeen, katastrofisin seurauksin. Menneisyydessä hän kohtaa tutun pahiksen ja uusiua sankareita, sekä itsensä, hyvinkin kirjaimellisesti.

Vastaan heti alussa esittämääni kysymykseen: Kyllä. The Flash paitsi kuuluu DCEU:n vahvimpiin elokuviin, niin se voittaisi vertailun myös useampaa muuta lajityyppinsä elokuvan, erityisesti viime vuosina tehdyistä. Onko se kaikkien aikojen paras elokuva, niin kuin jotkut sanovat, ei minusta sentään, mutta hyvä se oli joka tapauksessa.

Ezra Miller on Thhe Flashin suurin vahvuus ja heikkous yhdessä paketissa. Hän teki huikean esityksen Barry Allenin/The Flashin molempina versiona, mutta miehen aiheuttamat kohut varmasti saavat monet välttämään elokuvan katsomista. Jos kuulut heihin, jotka epäröivät elokuvan katsomista juuri siitä syystä, niin älä mene katsomaan elokuvaa. Se on hyvä, DCEU:n parhaita, mutta ei niin hyvä, että sen takia kannattaisi luopua periaatteistaan

Muita tärkeitä hahmoa oli Batman (Michael Douglas) ja Supergirl (Sasha Calle). Heidän ensiesiintymisensä olisi vaikuttanut paljon paremmin, jos hahmoja ei olisi jo hehkutettu markkinointivaiheessa, mutta pidin heistä. Nuorempi Barry (myöskin Ezra Miller) lähinnä ärsytti, vaikka hän kehittyikin loppua kohden. Pahis Zod (Michael Shannon) esiintyi lähinä lopputaistelussa, mutta toisaalta The Flashin voisi sanoa olevan elokuvan oikea pahis. 

En ole lukenut Flash-sarjakuvia, mutta Flashpoin-storyline on minulle ennestään tuttu The Flash-sarjasta. Sarjan versio tarinasta oli monilta osin elokuvaa huonompi, mutta kyllä siitä parempiakin piirteitä löytyy. The Flash-elokuvassa ei nimittäin esiinny hahmon legendaarisinta vihollista, Reverse Flashia ja se oli harmi. Hänellä kuin olisi mahdollista olla paljon Zodia kiinnostavampi pahis.

Toiminta oli taas viihdyttävää katsottavaa, erityisesti alun pelastus. Enää tuskin kukaan yllättyy, jos näinkin ison budjetin elokuvassa erikoistehosteet ovat, mitä ovatkaan. Valitettavasti The  Flash ei tehnyt asiassa poikkeusta. Niiden laatu oli hyvin vaihteleevaa, osa oli suorastaan mestarillisia ja osa hyvin huonoja. Syytän siitä erikoistehostetudioinnille annetun ajan vähyyttä.

The Flash lopetti DCEU:n hyvin eppätasaisen Snyderin ajan. Nyt puikkoon astuu James Gunn. Monilla on suuria odotuksia miehen suhteen. Itsekin toivoisin elokuvauniversumin suunnan kääntyvän ja uskonkin siihen edes jolain tavalla. En kuitenkaan voi sen tulevaa menestystä varmana pitää, sillä uusitusta DCEU:sta ei ole vielä itään ulkona, ymmärrettävästä syystä,

Tiivistetysti The Flash lopettaa yhden aikakauden varsin mallikkaasti, jopa mallikkaammin kuin se ehkä olisi ansainnut. Neljä ja puoli tähteä!

Miniarvostelussa Antman and Wasp: Quantumania

Marvelin elokuvauniversumi, tuttavallisemmin MCU, on edennyt jo viidenteen vaiheeseen. Nyt arvostelen sen aloittavan Ant-Man and the Wasp: Quantumanian.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää pieniä juonipaljastuksia Ant-Man and the Wasp: Quantumanian-elokuvasta.

Infinity Warin jälkeen Antman/Scott Lang (Paul Rudd) on saanut elää suhteelisen rauhallista elämää. Hän on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan, mutta jättänyt sankarihommat vähemmälle. Tuo rauhallinen elämä saa kuitenkin päätöksensa kuin Scottin tyttären epäonistunut koe vie hänet perheineen eriskummaliseen kvanttimaailmaan. Siellä he joutuvat kohtaamaan vaarallisen Kang Valloittajan (Jonathan Majors), jonka palaaminen meidän maailmaamme pitää estää keinolla millä tahansa.

Ant-Man and the Wasp: Quantumanialle on annettu melkein mahdoton tehtävä. Sen pitäisi sekä toimia aloituksena MCU:n viidennelle kaudelle, sekä osoittaa hyvin epätasaisen neljännen kauden jälkeen, että elokuvasarja osaa vielä tehdä elokuvia. Valitettavasti elokuvan voidaan sanoa epäonnistuneen molemmissa tehtävissään, tai paremmalla tahdolla, onnistuneen niissä vain osittain.

Siihen löytyi kaksi isoa syytä, Syitä siihen löytyi kaksi: huumorin vähyys ja toisen nimihenkilön the Waspin (Evangeline Lilly) melkein täydellinen unohtaminen sekä muutama pienempi.. En ole myyty elokuvan versiosta M.O.D.O.K:ista (Corey Stoll). Myöskään Kvanttimaailmassa tapaamista hahmoista juuyri kukaan ei ole muistelemisen arvoinen ja yhtä niistä esittää legendaarinen Bill Murray. 

Toki Ant-Man 3:sta löytyy myös yllin kyllin hyvää. Esimerkiksi Kang on edelleen erittäin karismaattinen pääpahis, jopa Thanosta (Josh Brolin) karismaattisempi. Myös kvattitodellisuus osoittautui kiinnostavaksi paikaksi. Myöskään Michelle Pfeifferin laittaminen keskeisen rooliin ei ole koskaan virhe. Toimintakohtaukset olivat myös hyvin viihdyttäviä, mikä ei MCU:n elokuvalle ole mikään yllätys.

Tiivistetysti Ant-Man and the Wasp: Quantumania osoittautui pettymykseksi, vaikka siitä  löytyikin sitä MCU:n taikaa, joka on tehnyt elokuvauniversumista yhden kaikkien aikojen tuottavimmista. Kolme ja puoli tähteä.

Siniset ihmiset tutustuvat veden tapaan

 James Cameronin Avatar tuli jo vuonna 2009, mutta sen kauan odotettu jatko-osa Avatar: Way of Water sai ensi-iltansa vasta nyt. Oliko elokuva odotusten, ja hypensä, arvoinen?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää joitakin paljastuksia ensimmäisen Avatarin ja Avatar: Way of Waterin juonesta! Lue siis omalla vastuullasi!

Yli vuosikymmen on kulunut siitä kuin ohmiset viimeksi hyökkäsivät Pandoraan. Jake Sullyn (Sam Worthington) ja hänen vaimonsa Neytirin (Zoe Saldaña) perhe on kasvanut neljällä lapsella, kolmella omalla ja adoptiotyrät Kirillä (Sigourney Weaver). Rauhan aika kuitenkin tulee väistämättä päätökseensä kuin ihmiset tulevat takaisin Pandoralle tavalliseen tapaansa pahat mielessään.. 

Tällä kertaa heillä on salainen ase, Na'vi avatarit omaavat supersotilaat, joihin kuuluu myös Jaken vanha tuttu eversti Miles Quaritch (Stephen Lang). Siitäkin huolimatta, että kuoli ensimmäisen hyökkäyksen yhteydessä. Uhka soittautuukin niin voimakkaaksi, että Sully päättää viedä perheensä piiloon riutalla elävän Na'vi-yhteiskunnan pariin.

Minun on pakko myöntää, että vaikka pidin ensimmäisestä Avatarista paljonkin, niin jostain syystä minulle jäi vain vähän mielikuvia siitä. En muistanut edes sen päähahmon nimeä. Pohdinkin jonkin aikaa, käynkö katsomassa sen ihan elokuvateatterissa. Päätin lopulta mennä, niin kuin tämän arvostelun aikataulusta voi päätellä, mutta vain siksi, että minulla ei ollut muutakaan tekemistä sinä iltana. 

Yli kolme tuntia kestävä Avatar: Way of Water oli pitkä elokuva. Siitä olisikin voinut pistaa ja varsinkin lyhentää kohtauksia tarinan kärsimättä, mutta toisaalta, tarinassa on aina tärkeimpää matka kuin päämäärä ja niillä ns turhilla kohdillakin oli tarkoitus maailman esittelyn kannalta. ne myös auttoivat luomaan tunneyhteyden hahmoihin, erityisesti eläinsellaisiin.

Visuaalisen ilmeensä puolesta Avatar: Way of Water oli suorastaan tarkoitettu elokuvateatterissa katsottavaksi. 3D:kin toi elokuvaan jonkin verran, vaikka itse en ole sen suurin ystävä, varsinkin kuin 3D laseilla on tapana hajota aina välillä. Minunkin lasini hajosi ihan Way of Waterin alussa ja niinpä missasin osan hakiessani uutta. Kun sitten sain ehjät, niin niiden näyttämä kuva olikin sitä hienompi.

Elokuva ei kuitenkaan pärjää pelkällä visuaalisella ilmeellä, vaan siinä pitää olla sisältöäkin. Way of Waterissa sitä olikin. Sen tarina ei ollut kaikkein kiinnostavin tai omaperäisinkään, mutta se olisi ollut voinut olla paljon huonompikin. Sekin auttoi, että suhteellisen tylsähkö Jake Sully oli vain yksi elokuvan päähenkilö. Sille on syynsä, miksi hänen nimensä on nii  helppo unohtaa.

Jake Sullyn kanssaan yhtä tärkeään rooliin pääsi miehen toinen poika Lo'ak (Britain Dalton). Hän ei ehkä kuulu legendaarisempien päähenkilöiden joukkoon, mutta muiden Sullyn lapsien tavoin hänestä on helppo pitää ja kannustaa, jopa helpompaa kuin isäänsä. Myös Kiri sai tärkeän roolin, mutta on selvää, että hänen tarinaansa avataan vasta elokuvasarjan seuraavissa osissa. 

Sen sijaan Neytiri jäi melkein huomioitta, mikä oli harmi. Toivon asian korjautuvan Avatar 3-5:ssa. Kaksikon muut lapset kuitenkin vielä enemmän sivuun, mutta sille oli syynsä. Sen sijaan Na'vien kanssa kasvanut ihminen "Spider" (Jack Champion) sai paljon ruutuaikaa, jopa liikaakin. Hahmo kuin ei ollut kaikkein kiinnostavin, vaikka hänessä kyllä potentiaalia oli.

Se pidätkö Way of Wateri  elokuvasta riippuu siitä, piditkä ensimäisen elokuvan pahikseksesta, koska he ovat käytännössä sama henkilö. Omalta osaltani pidin Miles Quaritchia suhteellisen tehokkaana pahiksena, joskaan elokuvansa sankareiden tapaan muyskään hän ei kuulu roistoista legendaarisimpiin. Nin ei myuöskään tee elokuvan toiseksi tärkein roisto, kenraali Frances Ardmore (Edie Falco).

Avatar: Way of Waterin tarina jatkuu näille näkymin kolmen elokuvan verran. Minusta se olisi neljä elokuvaa liikaa, sillä ensimmäinen Avatar toimisi loistavasti myös yksittäisenä elokuvana. Kuitenkin uskon katsovani, ja arvostelen, ne kaikki. 

Tiivistetysti Vaikka Avatar Way of Water ei mielestäni hypensä tasolle ihan yllä, niin  elokuva tarjoaa silti erittäin viihdyttävän katselukokemuksen. Neljä tähteä.

Joulu Galaxin puolustajien tapaan

Joulu on ollut niin kiireistä aikaa, että en ole vielä ehtinyt arvostella MCU:n ihka ensimmäisen jouluspeciaalin, The Guardians of the Galaxy Holiday Specialin. Nyt korjaankin tilanteen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia The Guardians of the Galaxy Holiday Specialista sekä The Guardians of the Galaxy-elokuvista!

Huomautus: sanoin viimeksi tekemässäni Black Panther: Wakanda Foreverin arvostelussa, että se päättää Marvelin elokuvauniversumin neljänne kauden. Olin kuitenkin väärässä. Sen tekee nyt arvostelemani The Guardians of the Galaxy Holiday Special.

Maassa eletään joulun aikaa. Lapsuutensa raumoista ja Gamoran (Zoe Saldaña) menetyksestä johtuen Peter Quillia (Chris Pratt) ei kuitenkaan juhla suuremmin kiinnosta. Ystäväänsä piristääkseen Mantis (Pom Klementieff) ja Drax (Dave Bautista) ja päättävät tuoda hänelle parhaan joululahjan: Peterin lapsuudensankarin Kevin Baconin (Kevon Bacon itsenään). 

En ole koskaan ollut jouluspeciaalien suurin ystävä. En vihaa joulua tai mitään sellaista, mutta en vain pidä sitä erityisen kiinnostavana teemana. Doctor Who:n joukluspeciaalit olivat poikkeus ja siltikin olin erittäin iloinen kuin ne vaihtuivat uuden vuoden speciaaliksi 13. Tohtorin myötä. Enkä ole kovin iloinen siitä, että 14. Tohtori tuo ne takaisin.

Tekeekö The Guardians of the Galaxy Holiday Special poikkeuksen? Tavallaan Joulu-teema ei vieläkään ole niistä kiinnostavin, mutta kyseiseen vuosen aikaan liittyvistä speciaaleista se oli erittäin viihdyttävä. Speciaali olikin erittäin hauska, toiminnan täyteinen ja kaiken lisäksi sisälsi puhuvan koiran. Sen alussa esitetty jouluteemainen laulu oli myös hyvä. Mitä muuta speciaalilta voisi toivoa? 

Naurattamisen lisäksi The Guardians of the Galaxy Holiday Special myös kosketti, ainakin paikoittain. Se onkin erittäin sopivaa jouluspeciaalilta. Ainakin omasta mielestäni niiden pitää saada katsojansa tuntemaan jotain kippurassa nauramista syvällisempää. Pääkeskittyminen oli kuitenkin ymmärrettävästi, ja fiksusti, hauskan pidossa.

Speciaali antoi aikaisempaa isomman roolin Guardians of The Galaxyyn vähiten huomiota saanelle jäsenelleen, Mantisille ja hänen aliarvostetuillekin kyvyilleen. Hahmo tarvitsikin sitä kipeästi, sillä tätä ennen hän on saanut vain varsin pienen roolin. Drax puolestaan toimi hyvin kakkosmiehenä ja hän pelasikin hyvin Mantisin kanssa, erityisesti Maahan sijoittuvissa kohtauksissa.

Muut hahmot saivat pienemmän roolin, mutta sille oli syynä, speciaali kesti vain vähän yli 40 minuuttia, joten kaikille olisi ollut mahdotonta löytää aikaa ilman, että se olisi alkanut tuntua liian täydeltä. Joitakin varmasti jo Kevin Baconin cameo herättää kiinnostusta, mutta koska minulla ei juuri tunteita miestä kohtaan ole, niin ei niitä löytynyt myöskään miehen mukana oloon. 

Speciaalissa oli hiukan "pullojakson" tuntua. Se ei juuri Guardians of Galaxyn tarinaa eteen vie muuten kuin näyttämällä, mitä ryhmä on tehnyt Endgamen jälkeen ja paljastamalla lopussa jotain ehkä kolmannen elokuvan kannalta tärkeää. Jos vain speciaali yhtään kiinnostaa, niin se kannattaa katsoa. Mieluummin toki ennen joulua, mutta kyllä näin jälkeenkin käy.

Tiivistetysti ei ole parempaa tapaa päästä joulumielelle kuin katsoa mallikkaasti MCU:n neljännen kauden lopettama The Guardians of the Galaxy Holiday Special. Täydet viisi tähteä!

Mustan Pantterittoman Wakandan paluu

Neljä vuotta siihen meni, mutta Black Panther palasi Black-Panther: Wakanda Forever-nimisellä jatko-osalla. Katsoin sen heti ensimmäisenä päivänä ja nyt arvostelen elokuvan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältä paljastuksia molemmista Black Pantter-elokuvista!

T’Challa (Chadwick Boseman) on kuollut, joten Wakanda jäi ilman suojeliaa. Maan halllitsijaksi palannut  kuningatar Ramonda (Angela Bassett) löytää heti itsensä uusien haasteiden edestä, sillä T’Challan päätös paljastaa Wakandan mahti maailmalle sai sen kiinnostumaan maan vahvaksi tekevästä ihmeaine vibraniumista. Maailmasta löytyykin tahoja, jotka ovat valmiita tekemään melkein, mitä vain saadakseen sitä.

Vibraniumin etsintä päätyy lopulta Namorin (Tenoch Huerta) vedenalaiseen valtakuntaan, mistä mies ei luonollisesti pidä. Eikä hän suinkaan aio hoitaa ongelmaa Wakandan tavoin diplomatian voimin. Kuningatar Ramondalla on myös huolehdittavaan hänen tyttärensä prinsessa Shuri (Letitia Wright), joka kamppailee veljensä menetyksen kanssa.

Pääosan esittäjä  Chadwick Bosemanin kuoltua Black Panther Wakanda Forever jäi suuren haasteen eteen. Miehen ja hänen hahmonsa korvaaminen ei ole mikään pikku asia. Edes se, kuka saa päähenkilön roolin ei ollut itsestään selvää, saatika kenestä tulee uusi Musta Pantteri. Onnekseni voin sanoa, että he suoriutuivat haasteesta ihailtavasti. 

Itsestään selvää tämä ei ollut, koska elokuvan tekijät Ryan Coogler ja Joe Robert Cole valitsivat päärooliin päärooliin valittiin kaukana perinteisestä supersankarinroolista olevan Shurin, T'Callan tieteilijä pikkusiskon. Hahmo kuitenkin osoitti elokuvan aikana veljensä tapaunen sankari. Päärooliainesta löytyi myös Shuria näyttelevältä Letitia Wrightilta.

Wakanda Forever oli Marvelin elokuvauniversumin  mittapulla harvinaisen poliittinen elokuva, vähintään yhtä poliittinen kuin Captain America: Winter Soldierkin. Tätä voisi pitää jopa luonnollisena, seuraataanhan elokuvassa kahden maan hallitsijan kaksinkamppailua. Politikkaa käsiteltiin kuitenkin myös  syvällisemmällä tavalla.

Elokuva myös kuului MCU:n tunteellisempiin. Elokuvan alussa näytettiin T’Challan hautajaiset, jonka aikana nenäliinoille saattaa olla tarvetta. Varsinkin Ramondan ja Shurin surun tuntee. Hautajaiset eivät kuitenkaan olleet elokuvan ainut tunteellinen hetki, vaan niitä löytyi muutama muukin, luonnollisesti ei yhtä vaikuttavia, mutta kuitenkin. 

Toki siitä löytyi myös sitä tuttua huumoria ja sutkautuksiakin, kuitenkin universumin elokuvalta tututtua. Koska muut tärkeät hahmot käyvät läpi suruvaihetta, huumori jäi uutena tulleelle Riri Williamsille/Ironheartille (Dominique Thorne). Ririltä huumori sujuikin, vaikka hän ei miksikään huumorihahmoksi yksinään jäänyt, vaan hänellä oli elokuvassa hyvin tärkeä rooli.

Kuningatar Ramonda oli yhtä tärkeä hahmo, melkeinpä tärkeämpikin, sillä Shuri ei oikein politiikasta perusta. Ramonda sai maan hallitsijajn roolin lisäksi myös viisaan mentorin roolin. Kolmas hyvin tärkeä hahmo oli valtaistuinta suojelevan Dora Milajen kenraali Okoye (Danai Gurira), jolle ja jonka armeijalle kuuluikin vihollisten lyöminen pataan. 

Nykyaisen tiedenaisen Shurin ja perinteisiä kannattavan soturi Okoyen parivaljakko osoittautui ehkä jopa yllättävänkin toimivaksi. Pidin heistä työparina jopa enemmän kuin ensimmäisen Black Panther-elokuvan Okoyesta ja T’Challasta ja se on jo paljon sanottu se. Kemiaa paransi vielä kaksikkoa rennomman ja genretietoisemman nero Ririn mukaantulo.

Namor ei jäänyt pääpahiksena yhtään edellisen elokivan Killmongeria (Michael B. Jordan) huonommaksi. Hänen motiviaan oli helppo ymmärtää, eikä hahmon karismasta haittaakaan ollut. Varsinkin kuin vibraniumia keinolla, millä hyvänsä hamuavat valtaapitävät ovat häntä isompia roistoa. Ihan Lokin (Thomas William Hiddleston) tasolle en häntä laittaisi, mutta kukapa yltäisi. 

Riri Williams/Ironheart (Dominique Thorne) vaikuttaa hahmona enemmän kuin lupaavalta. Kuitenkin vaikka hahmo oli juonen kannalta erittäin tärkeä, niin häneen ei ehtinyt tutustua henkilönä kovinkaan syvällisesti. Hänen oma sarjansa korjannee ongelman. En vielä lämmennyt hänen Iron-Man-tyyliselle puvulleen, mutta mielipiteeni voi tietenkin muuttua.

Myös Nakia (Lupita Nyong’o) pääsi kuvioihin mukaan, joskin hän sai odotettua pienemän roolin. Sen sijaan Jabari-heimon karismaattinen johtaja M'Bakun (Winston Duke) rooli oli yllättävänkin iso ja hyvä niin. Pidän omalaatuisesta, mutta sitäkin karismaattisesta, hahmosta paljon. Martin Freemanin Everett K. Ross puolestaan tarjosi Yhdysvaltojen näkökulmaa.

MCU:n neljäs kausi sai päätöksensä Black Panther: Wakanda Foreverin myötä. Kausi oli edellisia kausia rohkeampi, vaihtelevin tuloksin. Pidin kaikkista sen tuotoksista, jostain vain en nii  paljon kuin yleensä. Se myös keskittyi totuttua monaisempaan joukkoon sankareita, sekä etnisyyden, että sukupuolen osalta. Kausi myös toi MCU:hun myös tv-sarjat. 

Viidennen kauden aloittaa Ant-Man and the Wasp: Quantumania, joka saa ensi-iltansa ensivuoden helmikuussa. Niin epätasainen kuin neljäs kausi olikin, niin katson, ja arvostelen, varmasti myös viidenen kauden. Toivon, että se osoittautuu tasaisemmin hyväksi, mutta uskaltaa silti kokeilla uutta.

Tiivistetysti Black Panther: Wakanda Forever on malliesimerkki siitä, kuinka loistava supersankarielokuva oikein voi olla. Jopa silloin kuin todennäköisyys on sitä vastaan. Täydet viisi tähteä!

Sisäisiä riitoja Lohikäärmeen talossa

Arvostelin viimeksi Taru Sormusten Herrasta:Mahtisormukset. Nyt arvosteluvuoron saa samoihin aikoihin alkanut toinen legendaarisesta materiaalista tehdyn fantasiasarja House of Dragon.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia House Of Dragonin ensimmäisen kauden ja siinä samalla sarja  lähteenä toimivasta Fire and Blood-kirjan juonesta! Lue omalla vastuullasi.

Kuningas Viserys Targaryenin (Paddy Considine) valtakausi on sujunut rauhalisissa merkeissä. Kuninkaalta puuttuu vain yksi asia, poikalapsi perijäksi. Koska ilmiselvin perijä, hänen veljensä Daemon (Matt Smith) on liian arvaamaton kuninkaaksi, Viserys laittaa tyttärensä Rhaenyran (Milly Alcock ja Emma D'Arcy) perimyslistan kärkeen. Tämä kuitenkin herättää sovinististen lordien vihan. 

Tilaisuuteen tarttuu kuninkaan Koura Otto Hightower (Rhys Ifans), jonka juoniin hänen tyttärensä Alicent (Emily Carey ja Olivia Cooke ) huomaa pian joutuvansa. Otto  huomaa kuitenkin saavansa varteenotettavan vastustajan Daemonista ja merisodassa kunnostauneesta, eikä yhtään häntä itseään vähemmän juonikkaasta, lordi Corlys "Sea Snake " Velaryon (Steve Toussaint).

En kadehdi House of Dragonin tekijöitä. He saivat taakakseen sekä Game of Thronesin hyvyys kuin sen viimeisempien kausien huonoudenkin. Ja sitten vielä katsojien odotukset. Olisi vähättelyä sanoa, että ne olivat korkealla, varsinkin Game of Thrones fanien kohdalla. Ilokseni voin sanoa, että ne eivät vain täyttyneen, vaan myös ylittyivät.

Juuri tämän paremmaksi fantasia ei voi muuttua. Siitä pitivät jo Game of Thronesista tutut vahvuudet eli moniulotteiset hahmot, kiehtova poliittinen toimista, fantastiset elementit, kuten lohikäärmeet ja kaikin puolin ammattimainen tuotanto huolen. Pidin silti vielä enemmän Game of Thronesin ensimmäisestä kaudesta, mutta en paljolla.

Vaikka sarja seurasi lähdeteostaan Firea ja Bloodia suhteellisen uskiollisia, joitakin muutoksi oli tehty. Lähinnä medioiden, tv-sarjan ja käytännössä tietokirjan, fiktiivisesta historiasta tosin, erojen takia. Suurimmista muutoksista minulla ei ole mitään sanottavaa ja olisin tehnyt niistä vain kaksi samoin kuin kirjassa: Joffrey Lonmouthin (Solly McLeod)  sekä Lucerysin (Elliot Grihault) kuolemat.

House of Dragonin ensimmäinen kausi keskittyi lähinnä henkilökohtaisiin panoksiin suurten maailmaa muuttavien sijaan ja se toimii sarjan kohdalla enemmän kuin hyvin. Sarjassa mainitaan Valkoiset kulkijat ja heidän uhkansa, minusta vähän turhaan kun en usko niitä sarjassa nähtävän. Tällä ensimmäisellä kaudella niitä ei nähdä ainakaan.

Kaudella nähtiin suhteellisen vähän toimintaa. Taistelukohtauksia oli yksi, muuta väkivaltaa enemmän, mutta ei suinkaan paljon. Tälle oli syynsä. Olihan kauden päätarkoitus pohjustaa tulee sisällissotaa, Lohikäärmeiden tanssiksikin kutsuttua. Valitettavasti pääsemme itse sotaan vasta toisella kaudella, joka tulee ulos vasta vuonna 2024.

Jos jotain toivon vähennettävän toiselle kaudelle, ja niin uskon tapahtuvankin, niin brutaaleja synnytyskohtauksia. Niitä oli vain kymmenen jaksoa sisältäneessä yhdessä kaudessa peräti neljä, mikä minusta oli ainakin kaksi liikaa. Lisäksi sarja kärsii siitä samasta kirjaimillisestä synkkyydestä kuin edeltäjänsä. Ainakin minusta olisi kiva nähdä, mitä kohtauksessa tapahtuu myös silloin kuin ne sijoittuvat pimeään aikaan.

House of Dragon sisälsi paljon aikahyppyjä, niin hyvässä kuin pahassakin. Hypyt sopivat ja olivat pakollisiakin vuosikymmeniä kattavaan tarinaan, mutta niihin liittyneisiin näyttelijöisen muutoksiin meni aikaa sopeutua, erityisesti ison rooliin saaneiden Rhaenyran ja Alicentin kohdalla. Lppulta totuin muutokseen kyllä, mutta pari jaksoa se vei.

Sarjassa riitti mielenkiintoisia hahmoja, mutta heistä esiin nousi kolma: eräänlainen Daenerysksen ja Aryan sekoitus Rhaenyra, huono kuningas, mutta hyvä mies, Viserys sekä moraalisesti arveluttavista teostaan huolimatta, tai ehkä osittain niiden takia, karismaattinen Daemon. Tai ehkä Daemon karisma on Matt Smithin ansiota, kuka tietää.

Alicent kuului hahmoista tärkeimpiin, voisi jopa sanoa kahteen tärkeimpään. Vaikka hän ei kuulukaan hahmoista kiinnostavimpiin, niin kyllä kyllä hänessäkin löytyy mielenkiintoiset puolensa. Pidin enemmän hänen teiniversiostaan. Syy ei suinkaan ole roolin Emily Careylta saanut Olivia Cooken. Hän teki hyvää työtä. Hahmo vain muuttui katkerammaksi ja kylmemmäksi ajan myötä, syystä, mutta silti.

Jos alkaisin kertomaan muista hahmoista, tämä arvostelu tulisi aivan liian pitkälle. Niitä oli paljon. Yhdeksi sarjan suurimmista heikkouksita, ainakin tämän ensimmäisen kauden kohdalla, oli kuitenkin se, ettei yksikään hahmoista ollut aivan yhtä legendaarisia kuin Game of Thronesissa. Sarja kaipaisikin omaa Tyrionia, Aryaa tai Jaimea. 

Tiivistetysti House of Dragonin ensimmäinen kausi ei jää edeltäjänsä Game of Thronesin parhaista päivistä jälkeen. Toivottavasti kausi jatkuu yhtä hyvänä loppuun asti. Täydet viisi tähteä!

Keski-Maassa sormukset ovat kova sana

Viime aikoina meitä fantasian ystäviä on hemmoteltu peräti kahdella sarjalla. Nyt arvostelen niistä haukutuimman, Amatsonin Tarun sormusten herrasta: Mahtisormukset.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa! Ainakin jonkin verran. 

Keski-Maassa eletään toista aikaa. Paha Morgoth on voitettu, mutta hänen oppipoikansa Sauron on vielä vapaalla jalalla. Haltiasoturi Galadriel (Morfydd Clark) on ottanut tehtäväkseen etsiä hänet, omista henkilökohtaisesta syistään. Samaan aikaan southlandiläisessä kylässä aletaan nähdä örkkejä, haltia Arondirin (Ismael Cruz Córdova ) ja kylän parantaja Bronwynin (Nazanin Boniadi) suureksi kauhuksi. 

Toisaalla haltiadiplomaatti Elrond (Robert Aramayo) neuvottelee kääpiöiden kanssa heidän avustaan legendaarisen seppä Celebrimborin (Charles Edwards) uusimpaan projektiin. Esi-Hobititeista uteliain, Elanor "Nori" Brandyfoot (Markella Kavenagh) ja hänen ystävänsä Poppy (Megan Richards) puolestaan tapaavat kirjaimellisesti taivaalta pudonneen muukalaisen (Daniel Weyman). 

Ei ole mikään salaisuus, että Amazon on pannut paljon rahaa palamaan Tarun sormusten herrasta: Mahtisormuksiin. Tietyiltä osin se on kannattanutkin. Tuotantoarvot sillä oli kohdallaan. Samoin castitus, erityiseti Morfydd Clark ja Robert Aramayo esiintyivät edukseen. Lisäksi sarja tuntui enemmän tai vähemmän tolkienmaiselta.

Raha ei kuitenkaan merkitse kaikkea, minkä Mahtisormuksetkin valitettavasti osoitti. Tarinan rytmitys ontui. Alussa sarja kulki rauhallisesti, ehkä jo vähän liikaakin ja siksi kauden loppuratkaisuun piti kiirehtiä vähän turhankin nopealla tahdilla. Ne sarjan nimessä olleet sormuksetkin nähtiin vasta kauden viimeisessä jaksossa.

Sarjassa vierailtiin useammassakin paikassa. Keski-Maasta onkin aina kiva saada tietää lisää, vaikka alkuperäinen tarinakaan ei paikallaan pysynyt. Niistä muistettavin oli legendaarinen Númenor. Sarja sai todellakin esiin tämän saarivaltion mahtavuuden. Kääpiökaupunki Khazad-Dum pääsi myös kaudella edukseen. Southland taas vaikutti paljon tavanomaiselta fantasiakylältä melkein kauden loppuun asti.

Ring of Powerissa oli liikaa hahmoja, varsinkin ensimmäiselle kaudelle. Tutumpaa sotaisempi, ja tietenkin myös nuorempi, Galabriel sai pääosan paikan. Ratkaisu olikin viisas, sillä hän kuului hahmoista parhainpiin. Samoin sarjan parhaan kaksikon muodostaneet Elrond ja hänen kääpiöprinssiystävänsä Durin (Owain Arthur).

Minulta meni joniin aikaa lämmetä Arondirille ja Bronwynille. Pidin hopiteista, varsinkin Norista. Bronwynin poika Theo (Tyroe Muhafidin) puolestaan kuului hahmoista heikompiin. Samoin sarjassa esiintynyt Isildur (Maxim Baldry). Muista hyviksistä tai edes samaistuttavaksi tarkoitetuista hahmoista ei minulla ole oikein mitään sanottavaa.

Entäs ne pahikset? Kauden suurin kysymys liittyi Sauronin henkilöllisyyteen. En paljasta vastauta mysteerille, mutta sen voin sanoa, että vastaus jäi pienoiseksi pettymykseksi, tapa, jolla paljastus puolestaan ei. Kauden niin sanottuna minibossina toiminut Adar (Joseph Mawle) sai sellaiseksi kivasti ulottovuuksia.

Tiivistetysti. Pidin Ring of Powerista, mutten rakastanut sitä ja näin Tarujen Sormusten Herrasta fanina se on jo jonkinlainen rikos. Neljä tähteä!

Hulktar tuhoaa - oikeussalissa

Disney+:n viimeisin MCU-sarja, She.Hulk, sai heti paikan niistä haukutuimpana. Olen katsonut sarjan ensimmäisen kauden ja nyt kerron mielipiteeni siitä, onko se haukkunsa ansainnut.

 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Jennifer Waltersin (loistava Tatiana Maslany) elämä monimutkaistuu kun hän sattumalta saa serkkunsa Bruce Bannerin/Hulkin (Mark Ruffalo) verta ja, koska genetiikka tai ainakin MCU:n versio sellaisesta, muuttuu itsekin Hulkiksi. Hulkina olemista taas on vaikea sovittaa yhteen hänen nousujohteiseen uraansa asianajajana. Eikä se tee treffailustakaan helpompaa. Mahdotonta muutos ei kuitenkaan ole, niin kuin Jennifer tulee onnekseen huomaamaan. 

Se onkin hyvä, sillä hän päätti jo aikaisessa vaiheessa, että supersankariksi hän ei ryhdy. Valitettavasti maailma näyttää olevan tästä täysin toista mieltä. Uuteen normaaliin häntä auttaa Brucen lisäksi myös ystävä ja työkaveri Nikki Ramos (Ginger Gonzaga). Kapuloita hänen rattaisiinsa puolestaan laittaa muun muassa superpahis Mary MacPherran/Titania (The Good Placen Jameela Jamil).

Sanon sen heti, She-Hulk ei ole läheskään niin huono kuin sen saamasta hyvin negatiivisestä julkisuudesta voisi päätellä. Mikä ei ole yllätys, sillä vaikka suurin osa sarjan saamasta arvostelusta on taatusti aitoa, niin se kerää väistämättä myös poliittisista syistä saatua kritiikkiä. Jotkut eivät vain pidä naissupersankareista, ainakaan pääosassa olevista..

Se ei valitettavasti ole myöskään  niin hyvä kuin voisi olla, vaan siitä löytyy potentiaalia paljon parempaankin kuin mihin se yltää. Esimerkiksi Titania olisi voinut, ja pitänyt, käyttää enemmänkin. Markkinoinnista voisi superpahiksen päätellä olevan She-Hulkin arkkivihollinen, mutta nyt hän esiintyi vain muutamassa jaksossa. Olisin myös toivonut ensimmäiselle kaudelle parempaa päätöstä.

Tyylilajltaan She-Hulk on perinteinen puolen tunnin komedia, jollaista ei MCU:ssa olekaan vielä nähty, vaikka komedia ei elokuvauniversumissa mikään vieras käsite olekaan. Näin vähätellen sanottuna. Se, kuinka hauskana sarjaa pitää on tietenkin makuasia. Minä pidin sitä varsin hauskana, mutta kieltämättä sarjan huumori ei sovi kaikille. Eikä sen tietenkään tarvitsekaan.

Erikoista sarjassa, siis muihin MCU-tuotoksiin verrattuna, oli hyvin Deadpoolmainen neljännen seinän rikkominen. Tai voisi paremminkin sanoa sen olevan She-Hulkin juttu, varsinkin kuin tekihän hahmo sitä jo omassa, Deadpoolia edeltäneessä, sarjakuvassaan. Niin käytetty kuin se tehokeinona onkin nykyään, niin tässä tapauksessa se toimi enemmän kuin hyvin. 

Valitettavasti se asianajon keskittyvä puoli ontui enemmän. Mikä oli suuri harmi, sillä se sai suhteellisen suuressa asemassa. Sarjan tekijät ovatkin sanoneet, että kokivat juuri sen vaativaksi. Se, miksi he eivät palkanneet käsikirjoittajaksi sellaista, jolla ei kyseistä ongelmaa ole, on minulle mysteeri. Onneksi asianajaja-sarjat eivät ole koskaan pahemmin minua kiinnostanut, joten minua asia ei pahemmin haitannut.

Sarjan erikoistehosteet eivät yltäneet Marvelin elokuvauniversumilta odotettuun tasoon, erityisesti She-Hulkin itsensä kohdalta mutta siitä kannattaa syyttää ylityöllistettyjä työntekijöitä, vaan Disneyn kohtuuttomia vaatimuksia heitä kohtaan. Disneyn työolot, varsinkin erikoistehosteiden tekijöiden osalta, on tunnetusti hyvin huonot. Ei sillä, että ammattiryhmää muutkaan isot studiot paljon paremmin kohtele.

She-Hulkissa esiintyi paljon cameoita, epätyypillisen paljon jopa MCU:n tuotoksille. Niistä tunnetuin, ja spoilatuin, oli tietenkin Daredevil (Charlie Cox). Hahmoa käytettiinkin harvinaisen hyvin. Pidin myös Wongin ((Benedict Wong)) osuuksista. Sen sijaan tärkein julkiscameo, jätti minut kylmäksi. Parhaan, ja juonen kannalta tärkeimmän cameon teki kuitenkin Emil Blonsky/the Abomination (Tom Roth).

Tiivistetysti She-Hulkin ensimmäinen kausi jäi epätasaiseksi, joskin katsomisen arvoiseksi. Siihen sisältyi paljon hyvää tai edes välttävää, mutta myös aivan liikaa huonoa. Kolme ja puoli tähteä!

Neiti Ihmeen ensiaskeleet

En ole muilta kiireiltäni muistanut arvostella Marvelin elokuvauniversumin ja Disney+:n  uusimman sarjan, Ms. Marvelin, ensimmäisen kauden. Niinpä korjaan nyt tilanteen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Ne jäävät kuitenkin suhteellisen vähäisiksi. 

Teini Kamala Khan (Iman Vellani) rakastaa supersankareita, erityisesti Captain Marvelia (Brie Larsson). Tyttö ei voisikaan olla iloisempi kuin isoäidin (Samina Ahmad) lahjoittama rannekoru antaa hänelle ihan omia supervoimia. Supersankaruus osoittautuu kuitenkin yllättävän vaativaksi hommaksi, varsinkin kuin voimat pitää salata ylihuolehtivilta vanhemmilta (Zenobia Shroff ja Mohan Kapur).

Kaiken lisäksi Kamala voimat herättävät supervoimien väärinkäyttöä tutkivanThe United States Department of Damage Controlin (tai lyhyemmin DODC) huomion. Eikä virasto suinkaan ole ainoita, joita tyttön uudet voimat kiinnostavat. Niin hyvässä kuin pahassakin. Häntä auttaa hänen teknologianero lapsuuden ystävänsä, Bruno (Matthew Lintz).

Ms. Marvel on erittäin hyvä sarja. Se tarjosi varsinkin teiniksi harvinaisen pidettävän pääosan, sydäntälämmittävän perhedynamiikan, kiinnostavia supervoimia ja sopivassa määrin myös pienen luennon pakistanilaisesta kulttuurista ja maan historiastakin. Parasta sarjasta oli kuitenkin itse pääosanesittäjä Iman Vellani. Ei uskoisi, että kyseessä on tytön ensimmäinen rooli. 

Siksi en voikaan kuin ihmetellä sarjan saamia, muihin MCU-sarjoihin verrattuna, suhteellisen vähäisiä katsojalukua. Lieneekö syynä tuntematon päähahmo, ja hänen esittäjänsä vai kenties se, että sarja tuli samaan aikaan Obi-Wan Kenobin ja Stranger Thingssin neljännen kauden kanssa? Joka tapauksessa valitettava asia. Voi myös olla, että kaikki MCU-fanit eivät pidä pakistanilaisteiniä tarpeeksi samaistuttavana.

Kamala oli hahmoista paras, mutta pidin myös muistakin. Bruno oli hyvällä tavalla perus paras kaveri. Pidin hänestä ja sarja keksi hänelle kivasti tekemistakin, erityisesti sarjan alkupuoliskolla. Olisin kuitenkin toivonut, että, hänen ihastus Kamalaan olisi jätetty väliin. Tytöllä kuin olisi ollut ilman häntäkin jopa kaksi vaihtoehtoa mielitietyksi.

Itse pidin erityisesti myös Kamalan Muneeba-äidistä, jolle annettiin  juuri sopivasti syvyyttä sarjan edetessä. Pidin myös siitä kuinka aikanaan hänkin oli kapinallinen. Muukin perhe oli erittäin sympaattinen, varsinkin paljon vaimoaan rennompi isä Yusuf. Kamalan toinen paras ystävä Nakia (Yasmeen Fletcher) jäi hieman sivuun, vaikka kyllä hänkin sai oman juonensa.

Ms. Marvelin taiteellinen tyylikin kuuluu erityisesti sen vahvuuksiin. Pidin erityisesti sarjan tavasta laittaa hahmojen saamat tekstiviestit yms. seiniin, mikä toi sarjalle oman persoonansa, vaikka sarja ei olekaan ensimmäinen, joka tyyliä käyttää. Valitettavasti tästä luovuttiin sarjan edetessä ja lopulta se alkoi muistuttaa enemmän muista MCU-tuotoksia.

Mainitsin jo sarjassä näkyvän paljon pakistanilaista kulttuuria, mutta en sitä, millä tavalla. Moskeija on esillä hyvin paljon, sarjassa näytettiin pakistanilaiset häät ja jopa itse Pakistanissa käytiin muutaman jakson verran. Myös perhedynamiikasta osutiin sen kulttuurin ytimeen, tai niin olen kuullut. Opinkin paljon, mutta viihdyttävästi. Sarjan katsominen ei ikinä tuntunut työltä.

Intian jako

Ei sillä, etteikö sarjasta löytyisi myös heikkouksia. Joskus teinidraamana keskityttiin liiankin kanssa. Se on ymmärrettävää teiniin keskittyvältä sarjalta, mutta silti. Odotin myös enemmän Intian jakoon keskittyvältä jaksolta, niin viihdyttävä kuin se sellaisenaan olikin. Kamalan ihastuksen kohteetkin olisivat hyötyneet enemmästä persoonasta.

Sarjan pääpahis, jos sillä sellaista edes varsinaisesti on, jäi aika kaksiulotteisesti. En pitänyt myöskään tavasta, jolla hänet voitettiin. Tai tarkemmin, kuinka hän melkeinpä antoi sankareiden voittaa. Hyvästä syytä, mutta silti. Kun nyt pahiksista puhutaan, niin DODC osoittautui tylsäksi sellaiseksi. Se kun oli taas yksi pukutyyppien organisaatio.

En tiedä, saako sarja vielä toisen tuotantokauden, saatika enemmän. Kamala Khan/Ms.Marvel kuitenkin nähdään Captain Marvelin kanssa The Marvels-elokuvassa. En voij sanoa odotavani sitä innolla, mutta joka tapauksessa tulen katsomaan elokuvan ihan elokuvateatterissa asti, ainakaan jos mitään ihmeempiä ei tapahtu. Uskon jopa nauttivani siitä.

Tiivistetysti Ms.Marveil ei ehkä kuulu MCU:n parhaisiin tuotoksiin, mutta ei se kovin kauas jäänyt. Neljä ja puoli tähteä!

Rakkautta ja ukkosta MCU:n tapaan

Kävin juuri katsomassa vasta äskettäin ensi-iltansa saaneen, monelle vuoden odotetummaksi elokuvaksi lukeutuvan, Thor: Love and Thunderin. Se kannatti, mutta tämä ei tainnut yllättää ketään.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Thor-elokuvista, Avenger-elokuvista ja vähän muistakin MCU-tuotoksista! 

Thorilla (Chris Hemsworth) on ollut erityisen rankkaa viime aikoina ja niinpä hän haluaisikin tällöin lyödä pahiksia pataan Guardians of Galaxy-ryhmän kanssa. Tämän estää kuitenkin jumalia tappava Gorr (aina yhtä loistava Christian Bale), jonka ristiretki on päätynyt Asgardiin asti ja onnistuu kidnappaa ryhmän lapsia.

Valkyria (Tessa Thompson) puolestaan tylsistyy uudessa roolissaan turistirysäksi muuttuneen Asgardin kuninkaana. Niinpä hän ilmoittautuu heti mukaan Gorrin tappohommiin. Kaksikoa auttaa Mjölniriä käsittelevä Thorin entinen rakkaus Jane Foster (Natalie Portman) tai supersankarinimeltään Mighty Thor. Miksi hän näyttää kuitenkin salaavan jotain?

Taika Waititi ohjasi ainoan todella hyvän MCU:n Thor-elokuvan, Thor: Ragnarokin. Siksi minulla olikin korkeat odotukset miehen toisen Thor-elokuvan, Thor: Love and Thunderin suhteen. Vastasiko elokuva odotuksia? Melkein. Se oli erittäin hyvä, jopa loistava. Elokuva ei kuitenkaan ihan edeltäjänsä tasolle yltänyt. Hyvä kuitenkin voitti selkeästi pahan.

Elokuvan huumori oli edelleen kohdallaan. Tämä ei ole kuitenkaan ihme, sillä huumori on Taika Waititin erikoisuus. Pidin erityisesti Stormbreakerin mustaisuuteen liittyvästä huumorista. Ja kukapa osaisi olla nauramatta Thorin saamille vuohille tai Ragnarokista tutulle, muunassa Matt Damonin ja Luke Hemsworth tähdittämälle, Thor-näytelmälle. 

Hyvään kuului myös Thor pysyi pidettävänä päähahmona. Jane Foster sai ensimmäistä kertaa koko MCU-uransa aikana tärkeän rooliin ja hahmo esiintyikin edukseen. Elokuva kuitenkin luotti liikaa siihen, että katsojat välittävät Thorin ja Janen välisestä suhteesta, joka ei valitettavasti suhde ei ole ikinä kiinnostanut minua millään tavalla. Siksi myös se osa elokuvasta jättikin minut kylmäksi.

Valkyriaakin oli kiva tavata, vaikka hän jäikin sivuhahmoksi. Samoin teki elokuvan kevennys Kong (ohjaaja Taika Waititi itse), mutta se nyt on aina ollut hahmon rooli. Hän on hauska, muttei mitenkään muuten erityisen kiinostava. Kaksikko toi leffaan kuitenkin LGBT+-edustusta, joskin vain hit ja miss-kohtausten myöstä. Nykyaikana kyseiset kohtaukset olivat kuitenkin täysin riittämättömiä.

Gorr kuului parhaimpiin MCU-pahiksiin, lähinnä jopa harvinaisenkin sympaattisen motivaationsa ansiosta, ja viime aikoina se kategoria on saanut jopa kilpailua. Lähinnä toimintarooleistaan tunnettu Russell Crowe oli yllättävä, mutta erittäin osuva valinta ylijumala Zeuksen rooliin. Niin pinessä roolissa kuin hahmo olikin.

Love and Thunderin  oli MCU:n lyhyin, vain vähän yli kaksi tuntia. Tämä on minusta yleisesti ottaen neutraali asia, mutta tässä tapauksessa olisin kaivannut kuitenkin pitempää elokuvaa, sillä moni elementti, kuten Gorr ja hänen erittäin hyvä ponttinsa jumaliin liittyen sekä yllättävänkin sivuun jääneet Jane ja Valkyria, olisivat ansanneet enemmän ruutuaikaa.

Elokuvaan oli sisälletty paljon enemmän herrkkyytä kuin Thor-Ragnarokiin. Tämä meni kuitenkin enemmän kuin hieman ylikompensoinnin puolelle, mikä näkyi erityisesti elokuvan loppupuolella. Inhosin erityisesti tapaa, jolla pahis voitettiin. En paljasta, mikä se tapa on, mutta sen sanon, että se kuuluu inhokkeihini, jos ei jopa ole kaikkein inhokein.

Love and Thunder petaa tulevaa, jo järjestyksessään viidettä Thor-leffaa. Lopputekstikohtausten perusteella se vaikuttaakin lupaavalta, ainakin perusjuoneltaan. Lopussa kuitenkin tapahtuu myös jotain, mikä syö innostusta jonkin verran. Vinkki: se liittyy melkein joka MCU-elokuvat, ja tv-sarjat, valtaaviin, lapsiin.

Tiivistetysti Taika Waititi osui jälleen napakymppiin Thor: Love and Thunder-elokuvan myötä. Tai ainakin melkein. Neljä tähteä.