Hulktar tuhoaa - oikeussalissa

Disney+:n viimeisin MCU-sarja, She.Hulk, sai heti paikan niistä haukutuimpana. Olen katsonut sarjan ensimmäisen kauden ja nyt kerron mielipiteeni siitä, onko se haukkunsa ansainnut.

 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Jennifer Waltersin (loistava Tatiana Maslany) elämä monimutkaistuu kun hän sattumalta saa serkkunsa Bruce Bannerin/Hulkin (Mark Ruffalo) verta ja, koska genetiikka tai ainakin MCU:n versio sellaisesta, muuttuu itsekin Hulkiksi. Hulkina olemista taas on vaikea sovittaa yhteen hänen nousujohteiseen uraansa asianajajana. Eikä se tee treffailustakaan helpompaa. Mahdotonta muutos ei kuitenkaan ole, niin kuin Jennifer tulee onnekseen huomaamaan. 

Se onkin hyvä, sillä hän päätti jo aikaisessa vaiheessa, että supersankariksi hän ei ryhdy. Valitettavasti maailma näyttää olevan tästä täysin toista mieltä. Uuteen normaaliin häntä auttaa Brucen lisäksi myös ystävä ja työkaveri Nikki Ramos (Ginger Gonzaga). Kapuloita hänen rattaisiinsa puolestaan laittaa muun muassa superpahis Mary MacPherran/Titania (The Good Placen Jameela Jamil).

Sanon sen heti, She-Hulk ei ole läheskään niin huono kuin sen saamasta hyvin negatiivisestä julkisuudesta voisi päätellä. Mikä ei ole yllätys, sillä vaikka suurin osa sarjan saamasta arvostelusta on taatusti aitoa, niin se kerää väistämättä myös poliittisista syistä saatua kritiikkiä. Jotkut eivät vain pidä naissupersankareista, ainakaan pääosassa olevista..

Se ei valitettavasti ole myöskään  niin hyvä kuin voisi olla, vaan siitä löytyy potentiaalia paljon parempaankin kuin mihin se yltää. Esimerkiksi Titania olisi voinut, ja pitänyt, käyttää enemmänkin. Markkinoinnista voisi superpahiksen päätellä olevan She-Hulkin arkkivihollinen, mutta nyt hän esiintyi vain muutamassa jaksossa. Olisin myös toivonut ensimmäiselle kaudelle parempaa päätöstä.

Tyylilajltaan She-Hulk on perinteinen puolen tunnin komedia, jollaista ei MCU:ssa olekaan vielä nähty, vaikka komedia ei elokuvauniversumissa mikään vieras käsite olekaan. Näin vähätellen sanottuna. Se, kuinka hauskana sarjaa pitää on tietenkin makuasia. Minä pidin sitä varsin hauskana, mutta kieltämättä sarjan huumori ei sovi kaikille. Eikä sen tietenkään tarvitsekaan.

Erikoista sarjassa, siis muihin MCU-tuotoksiin verrattuna, oli hyvin Deadpoolmainen neljännen seinän rikkominen. Tai voisi paremminkin sanoa sen olevan She-Hulkin juttu, varsinkin kuin tekihän hahmo sitä jo omassa, Deadpoolia edeltäneessä, sarjakuvassaan. Niin käytetty kuin se tehokeinona onkin nykyään, niin tässä tapauksessa se toimi enemmän kuin hyvin. 

Valitettavasti se asianajon keskittyvä puoli ontui enemmän. Mikä oli suuri harmi, sillä se sai suhteellisen suuressa asemassa. Sarjan tekijät ovatkin sanoneet, että kokivat juuri sen vaativaksi. Se, miksi he eivät palkanneet käsikirjoittajaksi sellaista, jolla ei kyseistä ongelmaa ole, on minulle mysteeri. Onneksi asianajaja-sarjat eivät ole koskaan pahemmin minua kiinnostanut, joten minua asia ei pahemmin haitannut.

Sarjan erikoistehosteet eivät yltäneet Marvelin elokuvauniversumilta odotettuun tasoon, erityisesti She-Hulkin itsensä kohdalta mutta siitä kannattaa syyttää ylityöllistettyjä työntekijöitä, vaan Disneyn kohtuuttomia vaatimuksia heitä kohtaan. Disneyn työolot, varsinkin erikoistehosteiden tekijöiden osalta, on tunnetusti hyvin huonot. Ei sillä, että ammattiryhmää muutkaan isot studiot paljon paremmin kohtele.

She-Hulkissa esiintyi paljon cameoita, epätyypillisen paljon jopa MCU:n tuotoksille. Niistä tunnetuin, ja spoilatuin, oli tietenkin Daredevil (Charlie Cox). Hahmoa käytettiinkin harvinaisen hyvin. Pidin myös Wongin ((Benedict Wong)) osuuksista. Sen sijaan tärkein julkiscameo, jätti minut kylmäksi. Parhaan, ja juonen kannalta tärkeimmän cameon teki kuitenkin Emil Blonsky/the Abomination (Tom Roth).

Tiivistetysti She-Hulkin ensimmäinen kausi jäi epätasaiseksi, joskin katsomisen arvoiseksi. Siihen sisältyi paljon hyvää tai edes välttävää, mutta myös aivan liikaa huonoa. Kolme ja puoli tähteä!

80-luvun Ihmenainen

 Vasta joku aika sitten tullut Wonder Woman elokuvan jatko-osa Wonder Woman 1984 osoittautui pienoiseksi pettymykseksi, mutta kelpo elokuva se on silti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

On vuosi 1984. Diana Prince (Gal Gadot) suree vieläkin toisessa maailmansodassa menettänyttä Steve Trevoria (Chris Pine). Hän keskittyykin lähinnä työhönsä museossa ja pelastamaan maailmaa Wonder Womanina, suomalaisittain Ihmenaisena. Sosiaalinen elämä kostuu lähinnä pakollisista johtatilaisuudesta sekä uuteen työkaveriin Barbara Minervaan (Kristen Wiig) tutustumisesta.

Supersankarointikin rajoittuu suuremmaksi osaksi varkaiden nappaamisesta, kunnes museoon tuotu esine muuttaa kaiken. Tuo esine toteuttaa ihmisten hartaimpia toivomuksia, joten sitä tavoittelee myös muun muassa ahne liikemies/huijari Maxwell Lord (Pedro Pascal). Toiveiden täyttymisellä on kuitenkin hintansa, minkä niin Maxwell, Diana kuin Barbarakin saa huomata.

Ensimmäinen Wonder Woman on ainakin omasta mielestäni DC:n elokuvauniversumin paras elokuva. Eikä enää edes syynä oli universumin elokuvien huono laatu. Shazam oli melkein yhtä hyvä ja pidin kyllä paljon Aquamanistakin. Niinpä odotukseni oli korkealla myös tämän toisen Wonder Woman-elokuvan, Wonder Woman 1984, suhteen, varsinkin kuin kummankin elokuvan ohjasi sama ohjaaja, Patty Jenkins.

Valitettavasti Wonder Woman 1948 jäi pettymykseksi. Huono elokuva se ei ollut millään mittapuulla, voitti se sentään huonommat DC:n elokuvauniversumin rainat. Kuitenkaan se ei ollut läheskään niin hyvä kuin olisi voinut olla. Suuri syy tähän oli elokuvan suurimmat heikkoudet eli toimintakohtausten vähyys, niitä oli koko elokuvassa vain kolme, ja liian monta roistoa. Lordin lisäksi kuin myös Barbara saa sen roolin.

Kaksi roistoa tarkoitti käytännössä sitä, että heistä kehitystä sai vain toinen, Maxwell Lord. Barbara Minerva/Cheetah oli selvästi mukana vain, jotta Wonder Woman saisi jotain taisteltavaa. Uskonkin vakavasti, että elokuva olisi ollut parempi, jos se olisi säilyttänyt Barbaran muutoksen jo varmistuneeseen kolmanteen elokuvaan, missä olisi voinut täyttääkin potentiaalinsa.

Mitä tulee toimintakohtauksiin, niin en haluaisi suinkaan, että elokuva olisi ollut täynnä niitä. Ajan kanssa taistelukohtaukset, oli ne miten hyvin tehtyjä tahansa, rupeavat puuduttamnaan. Mutta kuitenkin saisi niitä olla enemmänkin kuin kolme, varsinkin kuin ne kohtaukset eivät olleet erityisenn pitkiä. Kyseessä on kuitenkin supersankarielokuva, johon ne kuuluvat erottamattomasti.

Wonder Woman 1984-ällä oli lisäksi sama ongelma, mikä vaivaa monia muitakin genren filmejä. Se oli hyvin kliseinen. En edes voi kertoa, mitä kliseitä elokuvassa käytetään, sillä se paljastaisi sen juonesta liikaa. Myös tavassa, jolla elokuva kuvasi arabeja, olisi ollut paljon parantamisen varaa. Varsinkin kuintietää pääosaa esittävän Gal Gadotin synnyimaan, Istarel, ja poliittiset ajatukset.

Tietenkin elokuvalta löytyi heikkouksen lisäksi myös runsaasti vahvuuksia. Gal Gadot osoitti edelleen olevansa se ainoa oikea Wonder Womanin rooliin. Lisäksi Themysciraa ja sen hahmoja, erityisesti Dianan Antiopeta-tätiä (Robin Wright) oli aina kiva nähdä. Sinne sijoittuvaa ninja warriorista insiraatiota saanutta kohtausta olikin hyvin mielyttävä seurata.

Edellisesti elokuvasta tuttu Steve Trevor oli hyvä lisä, vaikka keino, jolla hänet saatiin mukaan, olikin hieman kyseenalainen. Hänen kala kuivalla maalla-hetkensä toivat elokuvaan sen tarvitsemaan keveyttä, oli sitten kyse vaatteiden sovituksesta tai nykyajan ihmeiden ihmettelystä. Lisäksi hänen paluunsa vaikutti positiivisesti myös Dianaan ja antoi hänelle jälleen hyvän vastaparin.

Maxwell Lord sai odotettua enemmän persoonaa ja niinpä häntä kohtaan voi tuntea myös myötätuntoa. Sitä ei haitannut myöskään yhtään se, että miehellä oli harvinaisen valloittava poika (Lucian Perez) Lisäksi loputeksteissä löyty yllätys, joka on varmasti monen Wonder Woman-fanin mieleen. Lisäksi elokuvan sijoittuminen 80-luvulle toi siihen omaa persoonaa.

Taistelukohtaukset ja kaikki muukin tekninen toteutus oli erittäin viihdyttäviä ja suuremmaksi osaksi hyvin tehtyjäkin. Lisäksi Wonder Woman sai jopa pelastaa ihmisiä, eikä vain taistella pahiksia vastaan. Tämä ei kuulosta kovinkaan ihmeelliseltä asialta, onhan kyseessä supersankarielokuva. Mutta yllättäen tämä on genren elokuvissa, sekä DC:n, että Marvelin, yllättävänkin harvinaista.

Myös näyttelijät ansaitsevat kehuja, erityisesti Chris Pine, Pedro Pascal ja Kristen Wiig. Viimeksi maitun ansiota oli muun muassa se, että Barbaran hahmo ei ollut aivan turha lisä elokuvaan ja häneäkin kohtaan voi tuntea sympatioita tai ainakin minä tunsin. Gal Gadot ei sitten ihan heidän tasolleen päässyt, mutta hyvää työtä teki hänkin tai ei ainakaan häiritsevän pahaa.

En tiedä Wonder Womanin kolmannesta elokuvasta mitään muuta kuin sen, että ohjaajana toimii jälleen Patty Jenkis. Luultavammin tulen kuitenkin katsomaan sen. Toivottavasti elokuvateatterissa. Veikkaan nimittäin, ettei se susihuono voi olla. Ei nimittäin ollut tämäkään. Sitä ennen katsottavana on kuitenkin monia muita supersankarielokuvia.

Tiivistetysti Wonder Woman 1984 ei ole niin hyvä elokuva kuin toivoa saattaisi, mutta ei myöskään niin huono, etteikö sen katsomisesta nauttisi. Neljä tähteä!

Marvelin voimakkaimman naissupersankarin näytön paikka

Marvelin elokuvauniversumin voittoputki jatkuu myös sen ensimmäisen naissupersankarista kertovan elokuvan, Captain Marvelin myötä. En ehkä sanoisi sitä leffasarjan parhaaksi, mutta melkein.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Muistinsa menettänyt Vers (Brie Larsson) on viettänyt viimeiset kuusi vuotta jahtaamalla isäntiensä toimivan kree-kansan vihollisia, muotoa muuttavia skrulleja, ja opetellut käyttämään hänellä olevia supervoimiaan opettajansa Yon-Roggin (Jude Law) avustuksella. Kaikki meneekin hyvin, kunnes perustehtävä menee pahan kerran pieleen ja hänet otetaan vangiksi.

Vers pääsee pakoon, mutta joutuu tekemään pakkolaskun syrjäiselle Maapalloksi-kutsutulle planeetalle.  Kotiin pitäisi päästä, mutta se ei ole helppoa kun perässä on niin skrullit kuin hänestä kiinnostuneen S.H.I.E.L.D-organisaationkin, käytössä 90-luvun teknologia, eivätkä pään vaivaa tuottavat muistotkaan jätä häntä rauhaan. Captain Marvel on Marvelin elokuvauniversumin 21. elokuva.

Juonitiivistelmästäni huolimatta Captain Marvel ei kuitenkaan kerro kreiden ja krullien sodasta tai Verssin kotiinpaluusta, vaan siitä, kuinka Vers löytää itsensä ja muuttuu ensin takaisin Carol Danverssiksi ja sitten elokuvan nimessäkin mainituksi supersankariksi, Captain Marveliksi. Toisin sanoen elokuva on syntytarina. Sellaiseksi elokuva onkin erinomainen, mutta mitä muuta voisikaan MCU:lta odottaa.

Captain Marvel, yhdessä Wonder Womanin kanssa, auttanee Hollywoodia luopumaan siitä aikaisempien floppielokuvien luomasta luulosta, että naissupersankareista ei vain saa hyviä elokuvia tai ainakaan sellaisia elokuvia, jotka kannattaisivat lippuluukulla. Monet ovatkin vertailleet elokuvia keskenään, mutta itse en näe syytä. Kyllä maailmaan naissupersankareista tehtäviä elokuvia mahtuu enemmän kuin yksi.

Elokuvasta olisi saanut vielä paremman, jos Marvel olisi ottanut sen kanssa edes joitain riskejä eikä kierrättänyt samaa kaavaa. Nyt se ei ollut läheskään yhtä omaperäinen kuin olisi voinut olla, vaan se muistuttaa yhtä, jos toista elokuvasarjansa tuotosta Ymmärrän siis myös niitä, jotka eivät suhtaudu elokuvaan aivan yhtä suurella innolla kuin minä itse.

Ehken suhtautuisi minäkään, mene ja tiedä, jos elokuva ei sisältäisi paljon juuri minuun vetoavaa, kuten karismaattinen naissupersankari, söpö kohtausrohmu Goose-kissa, Carolin ja nuoren Nick Furyn (Samuel. L. Jackson) keskinäiset kanssakäymiset, hänen yhtä badass paras kaverinsa Maria (loistava Lashana Lynch), rento huumori sekä moninaiset viittaukset 90-luvulle.

Pidin myös elokuvan suurimmasta, koko elokuvan päälaelleen laittaneesta, juonenkäänteestä. Skrullit eivät olleetkaan pahoja, vaan kreiden kotikonnuiltaan ajamia pakolaisia, nyt uutta paikka itselleen etsiviä pakolaisia. Skrullien ja laittomien maahanmuuttajien samankaltaisuus lienee selvä. Vakuutan kuitenkin, ettei paljastus ja sen ehkä poliittinen viesti vähennä elokuvan uudelleenkatsottavuutta.

Pidin myös siitä, että paljastuksen jälkeenkin jäi pieni epäilys, entäs jos skrulljohtava Talos (loistava Ben Mendelsohn) yritti vain manipuloida Carolia. Varsinkin kuin Mendelsohn näyttelee yleensä pahista elokuvassa kuin elokuvassa. En olisi vastustanut käännettä, se olisi ollut vielä alkuperäistä paljastusta yllättävämpi, vaikka se olisikin vienyt koko rodun symboliarvolta pohjan.

Hahmoista Carol Danvers oli paras, mutta Goose tuli hyvänä kakkosena. Olen kissaihminen, mitä voin sanoa. Pidin erityisen paljon myös nuoresta Nick Furysta, varsinkin kuin Samuel. L. Jacksonia nuorentavat erikoistehosteet näyttivät luonnollisilta. Elokuvan suurin yllättäjä oli kuitenkin Carolin paras ystävä ja kanssapilotti Maria Rambeau ja hänen hurmaava Monica-tyttärensä (Akira ja Azari Akbar).

Kreista kukaan ei ollut erityisen muistettava, mikä on harmi, sillä erityisesti Carolin ryhmästä löytyi enemmän kuin yksi paperilla kiinnostavalta vaikuttava hahmo. Annette Beningin Ylimmastä Tajunnasta minulla ei ole mielipiteitä suuntaan tai toiseen.  Skrulleista näimme vain muutaman, mutta se eniten näytetty, Talos, onnistuikin vakuuttamaan minut.  

Toteutuksesta ei ole mitään valitettavaa, vaan kaikki tarinasta supersankaritoimintaan olivat oikein studiolleen tyypillisiä. Tarkoitan tätä hyvällä tavalla. Se, että ohjaajaksi valittiin lähinnä indie-elokuvia tehneet, suurelle yleisölle suhteellisen tuntemattomat, Anna Boden ja Ryan K. Fleck saattoi vaikuttaa yllättävältä, mutta valinta osoittautui hyväksi.

Tiivistetyksi Captain Marvel on ehdottomasti katsomisen arvoinen elämys, myös useasta muusta MCU-elokuvasta poiketen satunnaiselle katsojalle. Viisi tähteä.

Ihmenainen ensimmäisen maailman sodan jyskeessä

DC:n laajennetun universumin uusin tuotosta, Wonder Womania on jo ehditty hehkuttaa edeltäjäänsä parempana. Sitä se onkin, mutta elokuva ei eikä häviä myöskään kilpailija Marvelin vastaaville.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Wonder Woman-elokuvan juonesta. Yritän kuitenkin pitää ne suhteellisen pienenä, joten elokuvaa näkemätönkin voi sen lukea. Vastuu on kuitenkin ensisijaisesti aina lukijan.

Amatsonien prinsessa Diana (Gal Gadot) kouluttautui tätinsä kenraali Antiopen (House of Cardsin Robin Wright) avulla vahvaksi soturiksi, vaikka hän elääkin rauhallista elämää eristyneellä Themyscira-saarella. Koulutus tuleekin tarpeen kuin amerikkalainen taistelulentokone tippuu saarelle. Koneen ohjaamosta paljastuu amerikkalainen taistelulentäjä ja vakooja, Kapteeni Steve Trevor (Chris Pine).

Hän kertoo amatsoneille, että maailma on suuressa sodassa. Muut amatsonit, erityisesti Dianan äiti kuningatar Hippolyta (Connie Nielsen) jättäisivät sodan ulkopuolisen huoleksi, eihän se kosketa heitä. Ei kuitenkaan Diana, joka päättääkin mennä sota-alueelle lopettamaan kyseisen sodan tappamalla sen aiheuttaneen sodanjumala Areksen. Äitinsä ja muiden amatsonien vastustuksesta huolimatta.

Marvelin elokuvauniversumi on yksi 2010-luvun suurimmista menestystarinoista, katsoi asiaa sitten kriitikoiden, katsojien kuin lipputulojenkin näkövinkkelistä, joten luonnollisesti myös Dc päätti sijoittaa uudet leffansa samaan universumiin. Idea oli hyvä periaatteessa, mutta käytännössä tulos jäi pettymykseksi. Nyt DC:n toivo onkin universumin uusimmassa, Wonder Womanissa.

Patty Jenkins

Elokuva jonka paineita ei paranna se, että Wonder Womanin on ainut pääosan saanut naissupersankari kymmenen vuoteen. Niitä on tehty vain muutamia, mutta nekin huonolla menestyksellä. Tai se, että elokuvan ohjaajakin on nainen, Patty Jenkins. Onko elokuvasta tehtävään vai osoittautuukin se taas uudeksi pettymykseksi DC:n elokuvauniversumin ja naispääosaisten supersankarielokuvien kuoppaisella tiellä?

DC:n onneksi se voi huokaista helpotuksesta. Wonder Woman on menestynyt hyvin lippuluukulla ja saanut kriitikoiden hyväksynnän. Hyvästä syystä. Se ei nimittäin ole vain toistaiseksi paras DC:n supersankariuniversumin elokuva tai naispääosainen supersankarielokuva, se on myös yksi parhaita koskaan tehtyjä supersankarielokuvia. Jos ei jopa paras.

Juoni ei ole mitenkään maailmaa mullistava. Vaikka siihen on sekoitettu niin toimintaa, huumoria, supersankarin kasvutarinaa, sotaelokuvaa, kreikkalaista mytologiaa kuin romantiikkaakin, se on aika suoraviivainen supersankarin syntytarina. Sitä onkin ehditty jo vertaamaan Thorin ja Captain American vastaavaan. Paljon poikkeuksellisempaa, siis nimenomaan DC:lle, on se, miten tuo tarina kerrotaan.

Tyyli on rento, lämmin ja tietyllä tavalla myös vilpitönkin, yhtä vilpitön kuin sinisilmäinen ja idealistinen sankarinsakin. Toki elokuva käsitteli vakaviakin aiheita ja otti muutenkin itsensä hyvin vakavasti, mutta se osasi myös nautaa itselleen ja epäuskottavalle konseptilleen. Niinpä se välttyikin universuminsa aikaisempien tuotantojen, kuten Batman v. Supermanin, haudan vakavuudelta.

Juoni ei myöskään ollut mitenkään sekava. Tähän on yksi selkeä syy: se keskittyi vain ja ainoastaan Dianan kasvutarinaan ja voitettaviin pahiksiin, eikä suinkaan rönsyileviin sivujuoniin Batmanin v. Supermanin tavoin. Toki elokuvasta löytyi myös yhteiskuntakritiikkiä, puhetta pahuuden luonteesta ja muuta vastaavaa, mutta ne eivät vieneet huomiota päähahmolta tai juonelta.

Päätös sisällyttää elokuva ensimmäiseen maailmansotaan, eikä toiseen kuten alkuperäisessä sarjakuvassa, oli nerokas, sillä se sopi hyvin elokuvan teemaan. Se kuin viestitti, ettei sodassa ole yhtä yksittäistä roistoa, vaan syyllinen on koko ihmiskunta. Tietenkään tämä ei olisi toisen maailman sodan tapauksessa toiminut, Hitler kuin on melko selkeä yksittäinen roisto.


Tarinallinen puoli jäi kuitenkin kakkoseksi elokuvan ehdottomasti parhaalle asialle eli Wonder Womanille, tai ehkä paremminkin Diana, elokuva kuin ei missään vaiheessa käyttänyt hänestä Wonder Woman nimeä, itselleen. Kiitos tästä kuuluu paitsi käsikirjoitukselle tai hahmon luojalle itselleen, niin myös Gal Gabotille. Hän osaa näytellä niin kovaa soturia, kuin naiivia, koko ikänsä eristyksessä ollutta naista.

Gabotin Diana ei tyytynyt olevaan vain bad-ass, mitä hän kyllä kieltämättä oli, niin kuin lukuisat elokuvassa nähdyt taistelukohtaukset todistavat, tai vain oli jopa Hollywoodin mittapuulla harvinaisen kaunis nainen. Vaan hän oli myös harvinaisen uskottava ja rakastettavakin ihminen. Häntä ei ollut lisäksi seksualisoitukaan liikaa, mikä ei lajityypin poikavoittoisuuden vuoksi ole mikään itsestäänselvyys

Pidin myös siitä, että vaikka Diana olikin 1900-luvun Lontoossa kuin kala kuivalla maalla, häntä ei kuitenkaan oltu kuvattu tyhmäksi. Tietämättömäksi kyllä, mutta ei tyhmäksi. On melkein harmi, että hahmo jää luultavammin takaa-alle Justice Leguessa ja muissa DC:n laajennetun universumin elokuvissa. Siis niissä, missä hän yleensä edes esiintyy. Toivonkin olevani tässä asiassa väärässä.

Muut hahmot eivät olleet läheskään päähahmon veroisia, mutta se ei ole vielä paljon sanottu. Tärkein sivuhahmo oli tietenkin Chris Pinen Steve Trevor, joka ei ehkä rikkonut perus miestoimintasankarien kaavaan, mutta sopi hyvin rooleihinsa Dianan rakkauden kohteena, oppaana ensimmäisen maailman sodan aikaisen Lontoon saloihin ja kumppanina. Ja antamaan perusnaiskatsojallekin silmänruokaa.


Jossain toisessa hahmo olisi esittänyt pääosaa, ei kuitenkaan Wonder Womanissa. Pelkäsinkin etukäteen, että hän vie valokeilan Dianalta. Näin ei kuitenkaan käynyt, mikä olikin erinomainen ratkaisu tekijöiden puolelta. Niin helposti pidettävä, karismaattinen, hauska ja sekä juonen, että Dianan kannalta, tärkeä hahmo kuin Steve olikin. Elokuva ei kuitenkaan kuulu hänelle, vaan Dianalle.

Muista sivuhahmoista hauskin, ja samaistuttavin, oli Steven sihteeri Etta (Lucy Davis). Hän antoi elokuvalle niin sanotun taviksen, vieläpä tavisnaisen, näkökulman, oli kyse sitten naisasioista tai elämästä ylipäätään. mainitsemisen arvoisia ovat vielä Steven kolme kaverusta, jotka hauskuudesta huolimatta jäivät pahasti kehittämättä. Hyvä niin, sillä elokuva oli parhaimmillaan keskittyessään Dianaan ja Steveen.

Muut hahmot jäivät luonnollisesti, mutta joidenkin hahmojen kohdalla myös valitettavasti, sivuosaan. Valitettavasti heihin kuuluu myös kiehtovat amatsonit, joiden kanssa olisin halunnut viettää enemmänkin aikaa. No, ehkä mahdollisessa jatko-osassa sitten. Jos sellainen ylipäätään tehdään. En kyllä tajua, miksi ei. Näyttäähän se tahkoahan studiolleen paljon rahaa ja elokuvateollisuudessa se on raha, mikä puhuu.

Olisipa minulla yhtä positiivista sanottaa Wonder Womanin roistoista eli keinoja kaihtamattomasta saksalaiskenraalista Erich Ludendorffista (Danny Huston) sekä syystäkin Tohtori Myrkky-lisänimellä kulkevasta Saksan armeijan huippukemistisistä Tohtori Isabel Marustasta (Elena Anaya). Muiden vastaavien supersankarielokuvien roiston tavoin he kärsivät liiasta stereotyyppisyydestä ja yliampuvuudesta.


Toisaalta, heidän yliampuvuudesta voi jopa nauttia. He muistuttivat hyvin paljon piirrettyjen vastaavia. Tai sarjakuvan, mikä ei olekaan ihme. Perustuuhan koko elokuva sarjakuvaan. Lisäksi he eivät ole elokuvan ainoita roistoja, vaan mielenkiintoisempi pahis tuli kuvioihin vasta viime minuuteilla. Enempää en asiasta kuitenkaan sano. Se juonenkäänne on parasta jättää yllätykseksi.

Toteutuskin oli juuri niin huippuluokkaa kuin voisi odottaakin, jopa parempaa. Erityisesti toimintakohtaukset olivat pysäyttäviä, erityisesti alun amatsonit vastaan saksalaiset sotilaat sekä traileristakin tuta Dianan luotiväistely Ei-Kenenkään-Maalla. Eikä muukaan visuaalinen ilme jäänyt kauas jälkeen oltiin sitten paratiisisaaren omaisella Themysciralla tai 1900-luvun alun Lontoossa.

Lopuksi haluaisin vielä huomauttaa, ettei Wonder Womanissa ole muille genren elokuville, niin Marvelin kuin DC:kin, tyypillistä lopputekstin jälkeistä kohtausta. Varsinaisen en elokuvan loputtua voi hyvin lähteä valumaan kotia tai mitä tahansa haluamaansa paikkaa kohti. Oma suhtautumiseeni asiaan on neutraali. Olisihan se ollut kiva, mutta ei elokuva sitä varsinaisesti kaivannut.

Tiivistetysti Wonder Woman On yksi lajityyppinsä parhaita elokuva, mikä ei ole suinkaan mikään pikku juttu. Se todistaakin kiistämättömästi, että DC, voi tehdä hyviä, jopa erinomaisia elokuvia. Ja että, supersankarigenre ei kuulu enää pelkästään miehille. Täydet viisi tähteä.

Supertyttöenergiaa

Tv on miessupersankareita pullollaan, mutta naissupersankaria sieltä löytyy vielä yllättävän vähän. Asiaa korjaamaan on tehty Teräsmiehen serkusta kertova Supergirl-sarja.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Supergirl-sarjan ensimmäisestä tuotantokaudesta.



Krypton tuhoutuessa maailman hallinto päätti lähettää Zor-El-nimisen vauvan ja hänen serkkunsa Kara Zor-Elin turvaan Maapallolle. Karan pakokapseli meni kuitenkin pois reitiltään ja niinpä hänen päästessä määränpäähänsä, Zoe-Elistä on jo tullut kaikkien tuntema Teräsmies. Pakokapselin huomaa Danverssin perhe, jotka päättävätkin kasvattaa tytön omanaan.

Nykyisin 24-vuotias Kara (Melissä Benoist) elää tavallista elämää CatCo-mediatalon sihteerinä, mutta hänen adoptiosiskonsa Alex (Chyler Leigh) jouduttua lentokone-onnettomuuden, Karan on pakko paljastaa voimansa maailmalle. Luonnollisesti media huomaa naisen heti ja nimeää hänet Supergirliksi. Hän päättääkin aloittaa supersankarin jalon ammatin.



Eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä Karalle hyvin tuttu hahmo on joukkoineen valmis käynnistämään pahan suunnitelmansa. Roistojen nappaamisessa häntä auttaakin tekniikkanero Winn (Jeremy Jordan), Supermanin ja nyt Karankin hyvä ystävä James Olsen (Mehcad Brooks) ja muukalaisia työkseen vangitseva DEO, jonka työntekijöiden myös Alex kuuluu. Karan suureksi yllätykseksi.

Kun puhutaan supersankareista Teräsmies ei ole niistä kaikkein kiinnostavampia, ainakaan minusta. Samaa voisi sanoa myös hänen vähän turhankin samanlaisesta serkustaan Karasta. Se ei tarkoita, etteikö heistäkin voisi tehdä viihdyttäviä tuotoksia, DC:n elokuvauniversumille tiedoksi. Tarvitaan vain oikeanlaiset tekijät. Sellaiset kuin niin sanotun Arrowversen Greg Berlanti ja Andrew Kreisberg.



Monille tuli jo ensimmäisiä näytteitä sarjasta katsoessa mieleen Saturday Night Live Black Widow-sketsi, jossa hahmot oli muutettu romanttisen komedian muotoon. Jos et ole vielä nähnyt sitä, käy toki katsomassa. Näen yhtenäisyyden, mutta vakuutan, että Supergirl ei ole pelkästään tyttöjen sarja. Eikä varsinkaan parodia sellaisesta. Vahvasta feministisestä viestistä huolimatta.

Ongelmaton sarja ei kuitenkaan ollut. Valitettavasti ensimmäiset jaksot eivät olleet erityisen hyviä, minkä vuoksi sarja menetti katsojia niinkin paljon, että jopa sen lopettamista mietittiin. Voin kuitenkin rehellisesti sanoa, että sarja parani vanhetessaan. Siitä ei siis kannata luopua ihan heti. Toki se ei ole kaikkien kuppi teetä, varsinkaan niiden joita ns. Poliittinen Korrektius ärsyttää erityisen paljon.


Kauden paras jakso oli The Flashin crossover-jakso ”Worlds Finest”. Kara ja Barry sopivatkin persoonina hyvin yhteen, sillä kummassakin on tietynlaista rentoutta. Pidin kyllä muistakin jaksoista, joistakin enemmän ja joistakin vähemmän. Ne olivat ehdottomasti katsomisen arvoisia. Tai ei ainakaan sen huonompia kuin muissakaan supersankarisarjoissa, oli sitten kyseessä DC tai Marvel.

Toteutus oli yleisesti ottane hyvää. Joskus dialogi oli vähän kökköä, mutta se ei menoa haitannut. varsinkin kuin asia parani, mitä pidemmälle kausi ehti. Erikoistehosteet sun muut puolestaan olivat juuri niin hyvin tehty kuin tämän kaltaiselta sarjalta sopi odottaakin. Niin hyvässä kuin pahassakin. Erikoismaininnan ansaitsee karan harvinaisen hieno ja hyvällä maulla tehty asu.



Supergirlin suurin vahvuus oli Supergirl itse, mikä käykin hyvin järkeen. Onhan hän sarjan keskiössä. Melissa Benoist oli oiva valinta nimikkorooliin. Jopa niinkin osuva, että minun on vaikea kuvitella ketään muuta hänen tilalleen. Sarja ei ottanut itseään liian vakavasti, mikä on ehdottomasti plussaa. Tunnelmaltaan sarja olikin kaukana DC:n elokuvauniversumin synkkyydestä.

Calista Flockhart oli myös hyvä valinta Paholainen Pukeutuu Pradaan pomoa kanavoivana Cat Granttina. Karan ja Catin väliset kohtaukset olivatkin sarjan suola ja pippuri. Myös Karan ja Alexin välinen sisaruussuhde ansaitsee kiitosta. Jos jossain sarja onnistui, niin terveiden naissuhteiden kuvaamisessa. Oli kyseessä millainen suhde tahansa.



Toki sarjasta löytyi myös mieshahmoja. Positiivista oli, että heistä vain yksi oli lähinnä Karan rakkauden kohde. James oli hurmaava, vaikka hän ei muistutakaan millään tavalla sarjakuvien Jimmy Olsonia. Asiaa onkin kritisoitu ja osittain ymmärränkin sen. En siis ihonvärin kohdalta, tuskin hahmo mihinkään muuttuu, vaikka se sattuukin muuttumaan, mutta luonnekin oli ihan erilainen.

Winnistäkin oppii pitämään, kunhan hahmo pääsi ylitse mukava mies friendzonessa-roolistaan. paras mieshahmo oli kuitenkin DEO:n johtaja Hank Henshaw. Vai pitäisikö sanoa J'onn J'onzz tai Martian Manhunter, jona sarjakuvafanit hänet paremmin tuntevat. Hänen traaginen tarinansa tarjosikin monia hyviä katseluhetkiä, vaikka hahmo pysyttelikin sivussa suuremman osan kaudesta.



Niille, jotka odottivat Teräsmiestä kuin kuuta nousevaa, minulla on huonoja uutisia. Häntä ei nähdä sarjan ensimmäisessä tuotantokaudessa. Viittauksia viittasankarista kuitenkin esiintyy, joten ei häntä unohdettukaan ole. Sitä paitsi asia korjaantuu sarjan toisella kaudella ja hyvin korjaantuukin. En nyt vielä kerro asiasta enempää, vaan palaan asiaan toisen kauden arvostelussa.

En ole paras ihminen sanomaan, kuinka paljon tv-sarja muistuttaa lähdeteostaan eli Supergirl-sarjakuvia. Ymmärtääkseni aika vähän. Esimerkiksi sarjakuvissa Supergirlillä ei ollut DEO:n tapaista organisaatiota apunaan. Hahmon faneja hemmoteltiin kyllä muilla tavoin. Sarjassa näyttelikin peräti kaksi aiemmin Supergirlin roolissa ollutta näyttelijää Laura Vandervoort ja Helen Slater.



Sarja kärsi samasta ongelmasta kuin monet muut supersankarielokuvat ja tv-sarjat. Nimittäin epäkiinnostavista roistoista. Jopa ne kauden pääroistot, joskin heissä oli jopa potentiaalia. Olihan heillä jopa hyvä syynsä tekoihinsa. Vaihtuvista roistoista huonoin oli Silver Banshee (Italia Ricci). Toiset mainitsemisen arvoiset eli Indigo (Vandervoort ja Likevire (Brit Morgan) eivät olleet sen parempia.

Tiivistetystä Supergirl sopii vallan mainosta muiden DC:n supersankarisarjojen joukkoon, joskaan täydellinen se ei missään mielessä ole. Neljä tähteä.

Uutisia uusista supersankarisarjoista

Marvelin Jessica Jones alkaa netflixistä 20.11 eli ihan pian. Netflix lähettää tuttuun tyyliinsä sarjan kaikki jaksot. Sarjan tuloon on siis aikaa, mutta sitä voi fiilistellä trailereiden, kuvien yms. oheismateriaalin muodossa.

Jessica Jones ei kuitenkaan ole ainut oman sarjansa saava naissupersankari. Odotettu Supergil alkoi vajaa viikko sitten. sen amerikan ensi-esitys on maanantaisin. Suomeen sarjaa voi joutua odottamaan kauankin. se on kuitenkin ladattavissa aina tiistaisin. Sarjan pilotti on jo ladattavissa (vaikken ketään rohkaisekaan latamaan mitään laittomasti).