Hulktar tuhoaa - oikeussalissa

Disney+:n viimeisin MCU-sarja, She.Hulk, sai heti paikan niistä haukutuimpana. Olen katsonut sarjan ensimmäisen kauden ja nyt kerron mielipiteeni siitä, onko se haukkunsa ansainnut.

 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Jennifer Waltersin (loistava Tatiana Maslany) elämä monimutkaistuu kun hän sattumalta saa serkkunsa Bruce Bannerin/Hulkin (Mark Ruffalo) verta ja, koska genetiikka tai ainakin MCU:n versio sellaisesta, muuttuu itsekin Hulkiksi. Hulkina olemista taas on vaikea sovittaa yhteen hänen nousujohteiseen uraansa asianajajana. Eikä se tee treffailustakaan helpompaa. Mahdotonta muutos ei kuitenkaan ole, niin kuin Jennifer tulee onnekseen huomaamaan. 

Se onkin hyvä, sillä hän päätti jo aikaisessa vaiheessa, että supersankariksi hän ei ryhdy. Valitettavasti maailma näyttää olevan tästä täysin toista mieltä. Uuteen normaaliin häntä auttaa Brucen lisäksi myös ystävä ja työkaveri Nikki Ramos (Ginger Gonzaga). Kapuloita hänen rattaisiinsa puolestaan laittaa muun muassa superpahis Mary MacPherran/Titania (The Good Placen Jameela Jamil).

Sanon sen heti, She-Hulk ei ole läheskään niin huono kuin sen saamasta hyvin negatiivisestä julkisuudesta voisi päätellä. Mikä ei ole yllätys, sillä vaikka suurin osa sarjan saamasta arvostelusta on taatusti aitoa, niin se kerää väistämättä myös poliittisista syistä saatua kritiikkiä. Jotkut eivät vain pidä naissupersankareista, ainakaan pääosassa olevista..

Se ei valitettavasti ole myöskään  niin hyvä kuin voisi olla, vaan siitä löytyy potentiaalia paljon parempaankin kuin mihin se yltää. Esimerkiksi Titania olisi voinut, ja pitänyt, käyttää enemmänkin. Markkinoinnista voisi superpahiksen päätellä olevan She-Hulkin arkkivihollinen, mutta nyt hän esiintyi vain muutamassa jaksossa. Olisin myös toivonut ensimmäiselle kaudelle parempaa päätöstä.

Tyylilajltaan She-Hulk on perinteinen puolen tunnin komedia, jollaista ei MCU:ssa olekaan vielä nähty, vaikka komedia ei elokuvauniversumissa mikään vieras käsite olekaan. Näin vähätellen sanottuna. Se, kuinka hauskana sarjaa pitää on tietenkin makuasia. Minä pidin sitä varsin hauskana, mutta kieltämättä sarjan huumori ei sovi kaikille. Eikä sen tietenkään tarvitsekaan.

Erikoista sarjassa, siis muihin MCU-tuotoksiin verrattuna, oli hyvin Deadpoolmainen neljännen seinän rikkominen. Tai voisi paremminkin sanoa sen olevan She-Hulkin juttu, varsinkin kuin tekihän hahmo sitä jo omassa, Deadpoolia edeltäneessä, sarjakuvassaan. Niin käytetty kuin se tehokeinona onkin nykyään, niin tässä tapauksessa se toimi enemmän kuin hyvin. 

Valitettavasti se asianajon keskittyvä puoli ontui enemmän. Mikä oli suuri harmi, sillä se sai suhteellisen suuressa asemassa. Sarjan tekijät ovatkin sanoneet, että kokivat juuri sen vaativaksi. Se, miksi he eivät palkanneet käsikirjoittajaksi sellaista, jolla ei kyseistä ongelmaa ole, on minulle mysteeri. Onneksi asianajaja-sarjat eivät ole koskaan pahemmin minua kiinnostanut, joten minua asia ei pahemmin haitannut.

Sarjan erikoistehosteet eivät yltäneet Marvelin elokuvauniversumilta odotettuun tasoon, erityisesti She-Hulkin itsensä kohdalta mutta siitä kannattaa syyttää ylityöllistettyjä työntekijöitä, vaan Disneyn kohtuuttomia vaatimuksia heitä kohtaan. Disneyn työolot, varsinkin erikoistehosteiden tekijöiden osalta, on tunnetusti hyvin huonot. Ei sillä, että ammattiryhmää muutkaan isot studiot paljon paremmin kohtele.

She-Hulkissa esiintyi paljon cameoita, epätyypillisen paljon jopa MCU:n tuotoksille. Niistä tunnetuin, ja spoilatuin, oli tietenkin Daredevil (Charlie Cox). Hahmoa käytettiinkin harvinaisen hyvin. Pidin myös Wongin ((Benedict Wong)) osuuksista. Sen sijaan tärkein julkiscameo, jätti minut kylmäksi. Parhaan, ja juonen kannalta tärkeimmän cameon teki kuitenkin Emil Blonsky/the Abomination (Tom Roth).

Tiivistetysti She-Hulkin ensimmäinen kausi jäi epätasaiseksi, joskin katsomisen arvoiseksi. Siihen sisältyi paljon hyvää tai edes välttävää, mutta myös aivan liikaa huonoa. Kolme ja puoli tähteä!

Kujeilun jumala aikapoliiseja auttamassa

 Nyt arvosteluvuorossa on mahdollisesti kesän odotetuin sarja, ainakin omasta mielestäni MCU:n järjestyksessään kolmas Disney--sarja Loki.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa yksityiskohtia MCU:n elokuvien ja tv-sarjojen juonesta! Erityisesti Endgamesta.

Vuosi 2012. Vuodesta 2018 matkaavat Avengerit aiheuttavat aikamoisen kaaoksen, joka kulminoituu juuri vangitun Kujeilun jumala Lokin (Tom Hiddleston) saadessa teserafin ja päästessä karkuun. Kauaa mies kuitenkaan ehdi vapaudestaan nauttia, sillä hän joutuu aikajanaa valvovan Aikavarianttiviraston nappaamaksi. 

Siellä yksi viraston agenteista, Mobius M. Mobius (Owen Wilson) laittaa Lokin valinnan eteen, joko joutua hävitettäväksi muiden varienttien lailla tai auttaa virastoa voittamaan roisto, jolle edes Aikavarianttivirasto ei tunnu pärjäävän. Luonnollisesti Loki valitsee auttamisen. Pian tilanne kuitenkin mutkistuu entisestään. 

Loki on taas yksi osoitus siitä, että MCU taitaa tarinan kerronnan. Siitä löytyy monia vahvuuksia, joista suurin on Loki itse sekä hahmo, että häntä näyttelevä Tom Hiddleston. Muutenkin sarjan näyttelijä kaartiin oli valittu varsin vahva joukko näyttelijöitä, kuten Owen Wilson ja Aikavarianttivirasto Hunter B-15:tä näyttelevä Wunmi Mosaku. 

Toki sarjassa oli kaikkea hyvää MCU-tavaraa, kuten huumoria, viittauksia muihin MCU:n tuotantoihin, mielenkiintoinen tarina, joka synnytti monia teorioita, joista osa osoittautui todeksi ja, niin kuin väistämättä käy, iso osa ei. Silmäkarkkia tarjosi myös sarjasta löytyvä toiminta, jota oli riittävästi ja vieläpä MCU:lle totutun hyvä laatuista.

Parasta sarjassa oli itse pääosan saanut Loki, mikä ei ole ihme, kuuluhaan hän MCU:n  karismaattisimpiin hahmoihin. Onkin ihe, että hän sai suuremman rooliin vasta nyt. Loki ja Mobiuks pelasivat harvinaisen hyvin yhteen ja siksi heidän välisiä kohtauksia olikin ilo katsoa. Valitettavasti parivaljakko pysyi sarjan loppupäässä hieman liikaakin erillään. 

Lokista löytyi myös yksi MCU:hun parhaista roistoista ja koska tämä sai hyvin vähään ruutuaikaa se oli jo pienoinen ihme. Hänen näyttelijänsä, jota en kerro juonipaljastuksellisista syistä, vaan osasi hommansa. Onneksi hahmo pysyy MCU:ssa jossakin muodossa ja hänet nähdään aikakin jo varmistuneessa Lokin toisella tuotantokaudella.

Kuitenkin sarja osoittautui pienoiseksi pettymykseksi. Syy siitä taitaa kuitenkin olla kokonaan minun, ei niinkään Lokin itsensä. Odotin sarjan olevan jopa parempi kuin toistaiseksi Marvelin paras Disney+-sarja, WandaVision. Pidinhän hahmosta ja sarjan alkuasetelmasta enemmän. WandaVisionissa oli kuitenkin parempi toteutus.

Suurin pettymys taisi olla, suhteellisen iso juonipaljastus tulossa,  joten jos et halua tietää skippaa tämä luku, Sophia Di Martinon näyttelemä Loki-variantti Sylvia. Ja tämän sanon sellaisena, joka pitää hahmosta paljon valtavirtaa enemmän. Hän vaan ei näytä tai tunnu Lokilta. Sille oli toi syynsä, ja vieläpä hyvä sellainen, mutta kuitenkin.

Muista hahmoista mieleenpainuvin oli tekoäly Miss Minutes (äänenä Tara Strong), lähinnä erikoisuutensa takia. Sen sijaan vaikka Renslayer (Gugu Mbatha-Raw) ja B-15 olivat tarinan kannalta tärkeitä hahmona, niin ihmisinä heihoin ei oikein ehditty tutustua. Syy ei ollut näytteliöiden. Kuusiosaisessa tuotantokaudessa vaan ei riitä aikaa kaikille.

Loki tapasi sarjan aikana myös muita varianttejaan ja heidän kanssakäymisessään olisi ollut potentiaalia. Suurin osa varianteista jäi kuitenkin heihin käytetyn vähäisen ajan takia hieman pinnallisiksi, eivätkä he edes oikein tuntunut Lokilta. Erityisesti mieleen jäi kuitenkin kaksi Lokia: Richard E. Grantin esittämä klassinen Loki ja fanien suosikiksi noussut Kroko-Loki.

Tiivistetysti koko elokuvauniversuminsa kiinnostavampiin hahmoihin kuluvana Loki ansaitsee erityisen hyvän oman sarjan ja selaisen hän saikin. Neljä ja puoli tähteä!

Tavalliset ihmiset ovat Maasta, supersankarit, tai ainakin heidän voimansa, Jupiterista.

Supersankarit ovat nyt kovaa kamaa ja niinpä heistä tehtyjä adabtioita tehdään kaiken aikaa. Arvostelen nyt niistä viimeisimmän, Netflixin Jupiter’s Legacyn.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Jupiter’s Legacyn ensimmäisestä kaudesta ja mahdollisesti myös sarjakuvista, joihin se perustuu.

Superpahiksia vastaan jo 90-vuotta taistellut Sheldon Samson/The Utopian (Joshua Duhamel)  suunnitelee supersankaruuden jättämistä seuraavalle sukupolvelle, mutta hänen tytärtään Chloea (Elena Kampouris) kiinnostaa vain bilettäminen ja hänen poikansa puolestaan Brandon/Paragon (Andrew Horton) ei pääse isänsä tasolle.

Sheldonin ja Brandonin välejä hiertää myös se, että poika on alkanut kyseenalaistaa isänsä tappamisen ja politiikkaan vaikuttamisen kieltävän koodin, joka on toiminut supersankaroinnin peruskivinä ryhmän peustamisesta lähtien. Koodi joutuukin koetukselle kuin The Utopianille ksotoa vannonniut superpahis Blackstar (Tyler Mane) karkaa vankilasta. Jupiter's Legasy perustuu Mark Millarin ja Frank Quitelyn samannimiseen sarjakuvaan.

Netflixin sarjojen taso vaihtelee hurjasti. Vasta tulleistakin Sherlock Holmesin maailmaan sijoittuva The Irregulars oli niin huono, että se lopetettiin jo yhden kauden jälkeen, kun taas suosittuohin kirjoihin perustuva fantasiasarja Shadow and Bone oli lajityyppinsä huippuja. Jupiter's Legasy sijoittuu siihen keskikaartiin. Se oli hyvä, muttei loistava.

Sarjalla ei ole vakavia ongelmia, joskin hahmot olisivat voineet olla kinnostavampia, pääpahis hivenen yllättävämpi ja heille annetut peruukit aiheittavat lähinnä myötähäpeää. Mutta ei se vahvuuksillaankaan juhli. Pidin 1920-luvulle sijoittuvista flashbackeista, sarjan perusideasta ja sankareiden supervoimatkin olivat varsin cooleja.

Jupiter's Legasyn ensimmäinen kausi kerrottiin kahdella aikajanalla, ensimmäinen oli se mainitsemani takauma, joka kertoi siitä, kuinka The Unionin jäsenet saivat voimansa ja toinen sijoittui nykyaikaan. Ratkaisusta voi olla montaa mieltä, jotkin pitävät siitä, jotkin eivät. Itse minulla ei ole kuittenkaan vahvoja mielipiteitä asiasta.

Aikajanoista ensimmäinen oli se onnistuneenpi. Toivonkin, että sarjan toinen kausi, jos se sellaisen saa, jatkaa sitä tarinaa näyttämällä alkuperäisten superien ensimmäsiä vaiheita. Nykyaikaankin sijoittuva tarina oli ok, enemmänkin. En vain päässyt siitä tunteesta, että samanlaista supersankaritoimintaa on nähty ennenkin, vieläpä viihdyttävämmin tehtynä.

Hahmoista eniten edusti The Utopian, ainakin osittain siksi, että hän sai eniten ruutuaikaa ja siten myös hahmokehitystä. Pidin myös hänen Wonder Womania kopioivasta Grace-vaimosta/Lady Liberdystä (Leslie Bibb) ja The Utopianin ystävästä ja tiimin entisestä jäsenestä Georgesta/Skyfoxista (Timelessin Matt Lanter).

Montaa inhokkia minulla ei ollut, mutta yksi niistä oli ehdottomasti lapsellinen ja ylihemmotellun oloinen Chloe. Toivonkin hänen kehittyvänb aikuisempaan suuntaan. Brandon puolestaan jäi hahmona vähän tylsäksi. Sen sijaan Sheldonin Brainwavenakin tunnettu veli Walter (Ben Daniels) oli hahmona enemmän kuin vain lupaava.

Tiivistetysti Jupiter's Legasy ei noussut edukseen jo ruuhkaisen lajityyppinsä joukossa, mutta se ei ole niin huono kuin sen saama kritiikki antaisi ymmätää. Kolme tähteä!

Haukka ja Talvisotilas Kapun perintöä kunnioittamassa

MCU:n  järjestyksessään toinen Disney+-sarja The Falcon and the Winter Soldierin ensimmäinen kausi tuli vasta päätökseensä. Nyt kerron oman mielipiteeni sarjasta.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Falcon and Winter Soldierin sekä MCU:n muiden tuotoksien, lähinnä Captain America: Winter Soldierin ja Avengers: Endgamen, juonesta!

Captain America/Steve Rogers (Chris Evans)  jätti kilpensä ja samalla tittelinsä The Falconille/Sam Wilsonille (Anthony Mackie). Tämä kuitenkin päätti luopua molemmista ja jatkaa supersankarin velvolisuuksia edelleen The Falconina. Bucky/Talvisotilas (Sebastian Stan) puolestaan yrittää hyvittää Hydran aivopesun alaisena tekemiään kauheuksia. 

Siihen tuleekin mahdollisuus, kun avoimia rajoja haluava terroristiryhmä Flag Smashers on saanut jostain käsiinsä avukseen Steven Rogerssillakin olevaa superseerumia ja kumpaakin sankaria tarvitaan uhkan pysäyttämiseen. Ryhmän jäljillä on myös valtion nimeämä uusi Captain America, John Walker (Wyatt Russell), jonka kanssa kaksikolla tuleekin melkein heti erimielisyyksia siitä, kuinka uhka pitäisi hoitaa.

Disney+:an ja MCU-sarjat ovat saaneet enemmän kuin hyvän alun. WandaVison, osoittautuikin yhtä hyväksi kuin elokuvat tai jopa paremmaksi. Pidin nimittäin siitä, että sarja näytti jotain erilaista.  Ja nyt voin ilokseni sanoa, että Falcon and the Winter Soldier, ei jäänyt huonommaksi, vaikka se hieman perinteismpä MCU:ta tarjosikin.

The Falcon and Winter Soldierissa oli kaksi juonikuviota. Ensimmäisenä tietenkin se, kuka ansaitsee oikeuden kantaa Captain American titteliä ja kilpeä. Minusta sen loppuratkaisu olikin se ainoa oikea, vaikka myös hieman ennalta-arvattava. Tässä tapauksessa se matka oli kuitenkin paljon päämäärää tärkeämpi.

Toinen juonikuvio liittyi puolen maailman katoamiseen ja palaamiseen viisi vuotta myöhemmin. Molemmat nimittäin vaikuttivat maailmaan melkein yhtä paljon, eikä edes palaamisen tapauksessa kaikki vaikutukset olleet pelkästään positiivisia. Aihe, jota tulemme luultavasti vielä käsittelemään muissa MCU-tuotoksissa.

Teemoista ensimmäiseksi mainittu oli mielenkiintoisempi. Lähinnä sen takia, että Kapun kilven kohtalo kosketti tuntemiamme hahmoja henkilökohtaisesti, mutta myös siksi, että Flag Smasherssien ideologia jäi katsojalle osaksi pimentöön. Niin karismaattinen ja helposti ymmärrettävä kuin joukkoa johtava Karli Morgenthau (Erin Kellyman) olikin.

The Falcon and the Winter Soldierissa parasta oli sen pääkaksikko, erikseen, mutta vielä enemmän yhdessä. Siksi olikin erittäin harmi, että heiltä meni kokomainen jakso päästä yhteen. Se olikin yksi harvoista sarjan harha-askelista, vaikka kieltämättä kumpikin jaksaa kiinnotaa myös yksilönä. Pidän itse Samista enemmän, mutta Buckyllekin löytyy faninsa ja ihan syystä.

John Walker ei missään vaiheessa sopinut Steven Rogerssin seuraajaksi, sillä hänellä riitti luonnevikoja enemmän kuin tarpeeksi. Ne tekivätkin hänestä hyvin vaikeasti pidettävän, jopa inhotun. Hänkään ei kuitenkaan ollut varsinaisesti mikään roisto, vaan itseasiassa monet hänen valintansa, hieman moraalisesti arveluttavatkin, ovat edes jokseenkin ymmärrettäviä.

Tietenkin sarjassa esiintyi myös aimo annos sivuhahmoja, jotkin tärkeimpiä kuin toiset. Merkittävin heistä oli Civil Warin pahis Zemo (Daniel Brühl) ja samassa elokuvassa esitelty Sharon Carter (Emily VanCamp). Myös Black Pantterista tuttu Dora Milaje-ryhmä piipahti sarjassa. Heitä olisi kiva nähdä enemmänkin, mahdollisesti oman sarjan muodossa.

Falconia ja Winter Soldieriin panostetiin selvästi paljon ammattitaitoa ja rahaa, mikä ei ole ihme, sillä niitä MCU:n omistamalla Disneyllä on ja runsaasti. Kameran edessä Anthony Mackie ja Sebastian Stan suorastaan loistivat päästessään pääosaan, eikä paikoittain hyvin epämiellyttävän roolin saanut Wyatt Russell jäänyt heistä jälkeen.

Kameran takaakin löytyy asiansa osaavaa sakkia. Erityisesti taistelukohtaukset näyttivät harvinaisen hyvältä. Erityisesti mieleen jäi Falkomin ja Flag Smashersien helikopteriin sijoittuva taistelu. Se oli jopa niin hyvä, että sai minut ajattelemaan Falconin olevan sittenkin aika cooli. Myös finaalin lopputaisteluun oli panostettu paljon.

Kukaan ei tiedä, tehdäänkö Falconista and Winter Soldierista vielä toinenkin kausi. Se on ihan siitä kiinni, mitä kyseisille hahmoille käy isommassa universumissa. Seuraava Disney+:n MCU-sarja on Loki. Odotan sitä mahdollisesti jopa liian suurin odotuksin. Trailereiden perusteella se ninittäin vaikuttaa toistaiseksi nähdyistä MCU-sarjoista parhaalta.

Tiivistetysti Kaikin puolin viihdyttävä, muttei mitenkään erityisen tuore, Falcon ja Winter Soldier lisätään ehdottomasti MCU:n lukuisiin onnistumisiin. Neljä ja puoli tähteä!

Ensiarvostelussa Invincible

Amazonin uusi aikuisille suunnattu supersankarianimaatio Invincible alkoi viime viikolla oikein kolmen jakson voimin. Nyt kerronkin, miltä sarja niiden perusteella vaikuttaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verranpaljastuksia Invinciblen kolmen ensimmäisen jakson juonesta!

Huomautus: Olen nähnyt sarjasta vain kolme ensimmäistä jaksoa, niinpä mielipiteeni siitä voi vielä muuttua. 

Mark Grayson (äänenä Steven Yeun) vaikuttaa ensisilmäyksellä aivan tavalliselta teiniltä, mutta todellisuudessa hän on kaukana siitä. Onhan hänen isänsä Viltrum-planeetalta ihmikuntaa auttamaan tullut superman-mainen Omni-Man (J.K. Simmons). Pojan suurin haave onkin tulla isänsä kaltaiseksi supersankariksi.

Siihen tarjoituukin tilaisuus Markin supervoimien ilmoitettua viimein itsestään. Hän saikin itselleen oman superpuvun ja otti supersankanimekseen Invinciblen. Pojan kiiltokuvamainen kuva supersankaruudesta kuitenkin särkyy nopeasti hänen kohdattuaan tehtävän realiteetit. Invincible perustuu The Walking Deadin luoneen Robert Kirkmanin sarjakuvaan.

Kuulleessani Invincible-sarjasta ajattelin sen heti olevan juuri minulle sopiva, verrattiinhan sarjaan kovasti pitämääni The Boys-sarjaan. Lisäksi pidin paljon myös toisesta aikuisille suunnatusta supersankari, tai tässä tapauksessa kai -roisto, animaatiosta, Harley Quinnista. Näiden kolmen jakson jälkeen voinkin sanoa, että en joutunut pettymään.

Sarjasta löytyy kaikki se, mikä tekee aikuisten supersankarisarjoista ja miksei elokuvistakin hyvän: paljon huumoria ja vieläpä nauruhermoja kutkuttavaa sellaista, graafista, mutta samalla  myös edes jokseenkin tarkoituksen mukaista, väkivaltaa, samaistuttavia ja moniulotteisia hahmoja sekä huippuluokantekijätiimi. 

Sarjaan on valittu ääninäyttelijöiksi huippuluokan tähtiä, kuten Sandra Oh ja J.K. Simmons, sekä alan veteraania ja se näkyi tuloksessa. Myös sarjan animointitiimi on tehtäviensä tasalla. Pidänkin sarjan animointityylistä paljon, erityisesti taistelukohtauksissa. Kyseiset kohtaukset ovatkin aika graafisia, joten herkkähipiäiselle sarja ei sovi.

Esikuvistaan poiketen Invinsiblen keskiössä on Markin ja hänen isänsä välinen suhde, mikä saikin sen eroamaan muista vastaavista supersankarisarjoista. Sarja on myös yllättävän koskettava muutenkin, ainakin tyylilajinsa huomioon ottaen. Toisaalta samaa voisi kai sanoa The Walking Deadistäkin, joten ehkä sen ei olisi pitänyt tulla minulle yllätyksenä.

Jos jotain olisin muuttanut, niin tehnyt sarjassa nähtävässä huippusupeista koostuvan supersankariryhmä The Guardianin olevan jotain muuta kuin vain selvä Justice Leguen kopio. Siitä nimittäin löytyi oma vastikkeensa jokaiselle Justice Leguen tunnetuimmille jäsenille. Se tie on jo niin nähty. Ensimmäisenä tuleekin mieleen The Boyssin Seven.

Mark Grayson on samaistuttava, joskaan ei mitenkään omaperäinen, päähenkilö. Ei sillä, että hänen tarvisikaan. Sarjan maailma on jo tarpeeksi vieras. Hänen isästään on puolestaan vaikea sanoa mitään paljastamatta liikaa. Hänestä löytyy kuitenkin puolia. Markin Debbie-äiti (äänenä Sandra Oh) osoittautui kuitenkin hänen vanhemmistaan pidettävämmäksi.

Sivuhahmoina nähdään muun muassa Markin paras ystävä William  (äänenä Andrew Rannells), ihastus Amber (äänenä Zazie Beetz) sekä hänen uuden tiiminsä Teen Teamin jäsenet, kuten ihana Atom Eve/Samantha Wilkins, hänen poikaystävänsä Rex Splode/Rex Sloan (äänenä Jason Mantzoukas ) ja robottimainen Rudy Conners/Robot (äänenä Zachary Quinto).

Sivuhahmoista paras on, ainakin toistaiseksi, Aton Evestä, vähiten ärsyttävääkin ärsyttävämpi Red Splodesta. Muista hahmoista minulla ei puolestaan ole sen kummempia mielipiteitä puolesta tai vastaan. Vielä manitsemattomista hahmoista, ja heitä on paljon, eniten mieleen ja yllättävän traaginen Monster Girl (äänenä Grey Griffin).

Sarjan pääroistosta on vaikea sanoa vielä mitään, varsinkin kuin ensimmäisissä jaksoissa selvemin sen roolin sai Valkoisen talon valtaamista yrittäneet Maulerin kaksoset (kummankin äänenä Kevin Michael Richardson). He tarjosivatkin The Guardianeile arvoisensa vastuksen, mutta pääpahikseksi heistä ei kuitenkaan ole.

Tiivistetysti Invincibles on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen sarja. Koko sarjalle en voi vielä tähtiä antaa, mutta sen ensimmäiset jaksot ansaisevat täydet viisi tähteä.

Wanda ja Vision Show

Disney+:n WandaVision on ensimmäinen MCU-tuotos hyvään aikaan. Nyt kerron oman mielipiteeni siitä, lunastiko sarja MCU:n fanien odotukset vai tuliko siitä uusi Inhumans. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia WandaVisionin ja osittain MCU:n elokuvien juonesta.

Wanda Maximoff (Elizabeth Olsen) ja Vision (Paul Bettany) ovat juuri muuttaneet idylliseen Westview-lähiöön. Naapurustoon soputumista kuitenkin haittaa se, että Wandan osatessa taikoa ja Vision ollessa androidi kumpikin on kaukana normaalista. Niinpä heidän ei autta muuta kuin salata erikoisuutensa naapureiltaan, erityisesti vähän turhankin uteliaalta Angesilta (Katherine Hahn).  

Hyvin pian Wanda saa muitakin huolen aiheita, sillä mitä pitempään hän on Westviewissä sitä enemmän hän alkaa nähdä ja kuulla asioita, jotka eivät sovi kaupungin tilannekomedialliseen tunnelmaan, kuten radiosta kuuluvan äänen, joka kutsuu häntä nimeltä. Lisäksi hän alkaa unohtaa menneisyyteensä liittyviä asioita. Jotain outoa on selvästi tekeillä.

Sarja lunasti MCU:n fanien tai ainakin tämän fanin, odotukset. Se on paitsi elokuvauniversumin paras tv-sarja, niin myös yksi parhaimmista tuotoksista ylipäätään. Enkä tosiaan sano tätä heppoisin perustein. Tähän on syynsä. Sarja  oli erittäin hauska, tyylikäs, omalaatuinen ja sen keskiössä oleva mysteerikin oli myös harvinaisen kiinnostava.

Toki se, kuinka hauskana sitä pitää, riippuu lähinnä katsojan tunteista sitcomien huumoria kohtaan. Omalla kohdallani se kuitenkin toimii, joten en valita. Omalla kohdallani toimi myös se, että joka jaksossa sitcom sijoittui eri vuosikymmenelle. Ensimmäinen sijoittui 50-luvulle, toinen 60-luvulle ja niin edelleen. Se toi jokaiseen jaksoon oman mausteensa.

Pieni varoituksen sana lienee kuitenkin paikallaan. Uppo-outo sarja tuskin on kaikkien makuun. Varsinkin kuin sen ensimmäiset jaksot keskittyvät vain ja ainoastaan sitcom-maailmaan ja siihen liittyviin juonikuvioihin, kuten ensimmäisen jakson pomon yllätysvierailuun, vieläpä ilman, että sille annetaan mitään selityksiä. 

Jos kuitenkin jaksaa odottaa niiden yli, niin pikkuhiljaa asiat alkavat seljetä. Varsinkin kuin muutaman jälkeen päästiin tosimaailmaan seuraamaan lähinnä The Sentient Weapon Observation and Response Division-organisaation (S.W.O.R.D) agenteista koostuvan tiimin yrityksiä selvittää, mitä Westviewissa oikein tapahtuu.

Tutkimusryhmään kuului myös tuttuja kasvoja, Thor-elokuvien tohtori Darcy Lewis (Kat Dennings) sekä Ant-Manissä piipahtanut FBI-agentti Jimmy Woon (Randall Park). Kaksikkoa täydensi omien ongelmiensa kanssa painiva painiva S.W.O.R.D-agentti Monica Rambeau (Teyonah Parris). Kolmikko sopikin hyvin yhteen, joten normaalimaailmankaan sijoittuvat kohtauksetkaan eivät jääneet tylsiksi. 

Sarja oli kuitenkin Wandan ja Visionin, vielä enemmmän Wandan. Käsittelihän sarja kaikkein eniten juuri hänen traumojaan. Elizabeth Olsen tekikin vaikuttavan roolisuorituksen. Tietenkin sarjasta löytyi myös muistettavia sivuhahmoja, kuten Anges, kiitos Katherine Hahnin komediallisten taitojen sekä American Horror Storyn ja X-Menien Evan Peterssin esittämä hahmo, josta en kuitenkaan paljasta tämän enempää. 

Sarjasta löytyi myös pääpahis, tavallaan kaksikin, mutta he paljastuivat vasta sarjan loppuvaiheessa, niinpä en voi sanoa heistäkään juuri mitään. Sen voin kuitenkin sanoa, että toinen pahiksista kuuluu jo ennestään erinomaisen sarjan parhaimpiin puoliin, paitsi ehkä viimeisessä jaksossa, kun taas toinen jäi auttamatta tylsäksi ja kliseiseksi.

Sarja loppui enemmän kuin tyydyttävästi ja jopa odotettua rohkeamminkin, joskaan ei läheskään niin tajunnan räjäyttäväksi kuin tekijöiden etukäteismainostuksesta voisi ollakaan. Siksi se voikin olla monelle fanille pienoinen pettymys. Itse kuitenkin pidin siitä, että loppuen lopuksi sarja piti tarinansa suhteelliseen yksinkertaisena, varsinkin kuin se koostui vain yhdeksästä jaksoista. 

Tiivistetysti WandaVision asetti riman korkealle muille Disney+:n ja MCU:n yhteisille sarjoille, juuri niin kuin sen pitikin. Täydet viisi tähteä!

Ensiarviossa WandaVison

 Pitkä odotus on päättynyt. Marvelin ensimmäinen tuotos vuoteen, WandaVision, alkoi aika tasan viikko sitten. Nyt kerron mielipiteeni sarjan kadesta ensimmäisestä jaksosta.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa yksityiskohtia WandaVisionin kahdesta ensimmäisestä jaksosta.

Wanda Maximoff (Elizabeth Olsen) ja Vision (Paul Bettany) yrittävät sopeutua idylliseen Westview-lähiöön. Koska Wanda osaa taikoaja Vision on androidi, se onistuu vain, jos he onnistuvat peittämään erikoisuutensa naapureiltaan, erityisesti vähän turhankin uteliaalta Angesilta (Katherine Hahn). Yrityksista seuraakin monia tilannekomedioista tuttuja tilanteita.

Asiaa ei auta myöskään se, että Wanda alkaa kuulla hänen nimeään kutsuvaa ääntä tai muista vastauksia sellaisiin kysymyksiin, kuin mistä he ovat tulleet Westviewiin ja kuinka kauan hän ja Vision ovat oikein olleet naimisissa. Lisäksi muitakin merkkijä siitä, että kaikki ei ole sitä, miltä näyttää, alkaa ilmestyä. Mitä oikein on tekeillä?

Tuskin lienen ainut, joka kaipasi jo, noin vuoden tauon jälkeen, elämäänsä hiemna Marvelin elokuvauniversumin taikuutta. Noin viikko sitten sainkin sne, mitä toivoinkin kun Disney+ starttasi WandaVision-sarjansa. Kysymys kuuluukin, että oliko sarja odottamisen arvoinen. Kahden jakson perusteella voin jo turvallisin mielin vastata, että kyllä.

Sarja oli erittäin hauska, tyylikäs, omalaatuinen ja paikka paikoin jopa yllättävän koskettavakin. Esimerkiksi ensimmäisen jakson kosinta-kohtaus liikutti, vaikkei minun laillani olisi erityisesti välittänyt Wandasta ja Visiosta parina. Sen keskiössä oleva mysteerikin on myös harvinaisen kiinnostava. Tuskin maltan odottaa saavani tietää, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys.

Pieni varoituksen sanakin on kuitenkin paikallaan. Sarja ei kuitenkaan sovi kaikkien makuun. Ensimmäkin se on uppo-outo, voisi jopa sanoa, että oudointa MCU:ssa ja hyvällä syyllä. Lisäksi se, kuinka hauskana sitä pitää, riippuu lähinnä katsojan tunteista sitcomeja ja sen huumnoria kohtaan. Me muut, joilla ei ole ongelmia kummankaan asian suhteen nauttivat sarjasta varmasti.

Myös sarjasta tehty mainosmateriaali kannattaa jättä katsomatta. Se nimittäin paljastaa aika lailla sen kahden ensimmäisen jakson tapahtumista. Asiaa ei paranna myöskään se, että jaksot ovat harmillisen lyhyitä. Siitäkin huolimatta, että siihen hyvä syy löytyykin. Sarjanhan on tarkoitus muistuttaa sitcomeja, joiden jaksot kestävät yleensä saman verran tai joskus jopa vähemmän.

Sarjan jaksot, ainakin nämä kaksi ensimmäistä, keskittyivät hyvin paljon tyyypillisiin sitcom-arkkityyppeihin. Ensimmäsessä jakossa kestutetään yllättäen vierailulle tullutta pomoa ja seuraavassa yritettään sulautua lähiöön muun muassa kykykilpailun avulla. Kevyen tunnenelman katkaisi vain paikoittaiset muistutukset paljon synkemmästä tosielämästä.

Sarja sijoittuu kuitenkin joka jakso eri vuosiluvulle. Ensimmäisessä jaksossa eletiin 50-lukua, toisessa 60. Minulle näiden vuosikymmenien komediat ovat kuitenkin vierasta maaperää, joten en osaa, mitä sarjaa jaksot matkivat ja kuinka hyvin. Jätän sen jonkun asiantuntevamman hommaksi. Ymmmärtääkseni ainakin tunnelma on juuri oikeanlainen.

Kumpikin pääosan näyttelijä hoiti työnsä kunnialla, mutta Elizabeth Olsen oli kuitenkin sarjan ehdoton tähti. Hänen hahmostaan saadaankin eniten uusia puolia. En vähättelisi Paul Bettamyakaan, joka taisi varsin hyvin tämän komediallisemman version hahmostaan. Muutenkin ruudun kummaltakin puolelta löytyi silkaa ammattitaitoa, niin kuin sopii odottaakin.

Sivuhahmoista, joita erittäin hauskan Angesin lisäksi oli muun muassa Visionin pomo (Fred Melamed), lähiön kuningatar Dottie (Buffyn Emma Caulfield Ford) ja Wandan kanssa ystävystyvä Geraldine (Teyonah Parris) ei vielä kahden jakson perusteella voi mielipiteitä esittää. Toistaiseksi he näyttävät kuitenkin sopivan erittäin hyvin sitcom-hahmojen arkkityyppeihin.

Tiivistetyksi WandaVision alkoi hyvin lupaavasti ja odotankin sen jatkavan samalla tiellä. Tähtiä en vielä sille anna, mutta jos antaisin, niin niitä ei olisi vähemmän kuin täydet viisi.

Poikien supersankarijahti jatkuu

 Viime vuoden puolella ehdin vaikuttua supersankarisarja The Boystä. Sen nyt arvostelemani toinen kausi ei jäänyt yhtään havinaisen loistavaa ensimmäistä kautta huonommaksi.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa! Erityisesti The Boyssin ensimmäisestä kaudesta.

Supersankareita jahtaavat ”Boyssit” ovat katkuteillä, sillä supersankarit, käytännössä omistava Vought-yhtiö lavasti heidät supersankareiden hallinnasta vastaavan pomonsa (Elisabeth Shue) murhasta. Tilannetta vaikeuttaa se, että ryhmää johtava Billy Butcher (Karl Urban) on kadonnut. Heidän mielensä onkin niin maassa, että vain väliaikaisesti pomon aseman saanut Hughie (Jack Quaid) ja Sevenissä nyt kaksoisagenttina oleva Starlight (Erin Moriarty) jaksavat enää yrittää.

Uudet tuulet puhaltavat myös supersankariryhmä Seveniin, sillä se saa uuden jäsenen, karismaattisen Stormfrontin (Aya Cash). Hän varastaakin heti valokeilan, sosiopaattisen ryhmän johtaja Homelandin (harvinaisen loistava Antony Starr) suureksi harmiksi. ”Superit” pitää kiireisenä myös kiireisenä muun muassa tekeillä oleva Sevenin synnystä kertova elokuva ja terrorismin vastaisen sodan markkinointi.

The Boys:in ensimmäinen kausi nosti sarjan nopeasti suursuosioon ja hyvästä syystä. En ole toistaiseksi nimittäin nähnyt toista sarjaa, joka paitsi amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja sekä isoa, että pientä ruutua nykyään jopa liikakansoittaneista supersankareistä. tarjoaa harvinaisen osuvaa satiiria, niin vieläpä tekee sen harvinaisen viihdyttävässä muodossa.

Eikä tämä suinkaan johdu siitä, että yrittäjistä on ollut pulaa. Ja vieläpä erittäin hyvistä. Pidän kyllä Doom Patrolista, The Umbrella Academy ja muista hieman poikkeavan kuvan supersankareista antavista sarjoista. Ja paljon, minkä voi lukea minun kyseisistä sarjoista tehdyissä arvosteluissa. Silti nekään eivät ole ihan niin poikkeuksellisen hyviä kuin The Boys, vaikka lähelle kyllä pääsevätkin.

Ensimmäisen kauden menestys kuitenkin myös tarkoitti sitä, että toista kautta varten oli kasattu paljon odotuksia. Ilokseni voin sanoa, että kausi lunastikin nuo odotukset täysin. Se oli yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin, joltain osa-alueiltaan jopa hieman parempi. Pidin erityisesti siitä, että ensimmäiselle kaudella sivuun melkein kokonaan jäänyt Queen Maeve (Dominique McElligott) sai enemmän ruutuaikaa.

Toisella kaudella käsittelyn sai, edellisiltä kausilta tutun media, -yritys, - ja armeijakritiikin lisäksi, taas moni tärkeä ja jos ottaa huomioon, että kauden tekemisen meni jonkin verran aikaa, niin myös yllättävänkin ajankohtainen asia, kuten sosiaalinen media ja sen manipulointi, supersankarielokuvat, Hollywoodin taipumus kaupallistaa sekä feminismi, että seksuaaliset vähemmistöt, neo-natsit sekä skientologia.

Vaikka tämä olikin hyvä asia, niin yhtenäisyyden oikean elämän kanssa menevät paikka paikoin turhankin silmiinpistäväksi. Hienovaraisuus kun ei ole tällä toisellakaan kaudella kuulu sarjan repertuaariin. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii melko suora AOC-klooni (poliitikko Alexandria Ocasio-Cortez) Victoria "Vic" Neuman (Timelessin Claudia Doumit).

Jos jokin on pysynyt ennallaan se, että sarja on edelleen äärimmäisen brutaali ja paikka paikoin jopa groteski. Verta ja suolenpätkiä lentää ja päät räjähtävät, eikä muitakaan ruumiinosia juuri säästetä. Sarjan huippuluokkaa oleva erikoistehostetiimi pääsikin taas oikeuksiinsa. Kaikella väkivallalla oli kuitenkin taas tarkoitus, edes jonkinlainen, joten ei kausi pelkkää verikekkeriä ollut.

Seveniin liittyvät kohtaukset olivat edelleen sarjan mielenkiintoisempaa antia. Toki ”pojatkin” pääsivät joskus toiminnan ytimeen. Pidin erityisesti mielisairaalaan liittyvästä kohtauksesta, mutta hyvä oli myös Black Noiriin liittyvä kohtaus. Lempikohtaukseni koko kaudessa, ja mahdollisesti koko sarjassa, oli kuitenkin ns. tyttötaistelu-kohtaus. Se oli vain niin hyvä.

Hahmoista lemppareitani oli edelleen Queen Maeve. Kuitenkin vaikka Queen Maeve saikin tällä kaudella paljon enemmän tekemistä ja osa jopa ”poikia” jollakin tavalla auttavaa, niin sivuun hän jäi kuitenkin. Hyvä hahmo oli myös Starlight, varsinkin kuin hänkin alkaa saamaan hieman harmaimpia puolia. Ensimmäisellä kaudella kuin hän oli varsin yksiulotteisesti hyvis.

”Pojista” samaistuttavin oli Hugh. Heistä paras oli kuitenkin teknisesti ottaen ”tyttö”, Kimiko (Karen Fukuhara), jonka storyline olikin hänelle edukseen, jopa paremmin kuin viime kauden vastaava. ”Pojista” parhaan storylinen sai kuitenkin Butcher, eikä vähiten siksi, että se tarjosi hahmolle hänen syvästi tarvitsemaa hahmokehitystä. Kovin pidettävä tai edes kuin hän ei hahmona ole.

Myös Mother’s Milk, tai lyhyemmin, sai jonkin verran kehitystä, mutta kovin mieleenpainuva hahmo hän ei ole vieläkään. Myös Frenchien (Tomer Capon) saama kehitys nosti hänet sarjan parhaiden hahmojen joukkoon. Sen sijaan kaudella myöskin uutena tullut Lamplighter (muun muassa X-meneistä tuttu Shawn Ashmore) olisi ansainnut enemmän ruutuaikaa. Hänessä olisi ollut potentiaalia hyväksikin hahmoksi.

Homelander pysyi edelleen yhtenä sarjan viihdyttävimmistä hahmoista, vaikka pidettäväksi häntä ei voi edelleenkään sanoa. Itse asiassa hahmo oli vielä viime kauttakin selvemmin pahis. Siitäkin huolimatta, että sarja yritti antaa hänelle inhimillisyyttä antamalla hänen yrittää olla isä myöskin supervoimaiselle Ryanille (Cameron Crovetti).

Viihdyttävä, tosin loppukaudella lähinnä kamaluudessaan, oli myös Sevenin uusi tulokas Stormfront, eikä vähiten Aya Cashin lavakarisman ansiosta. Hän olikin varsin hyvä kauden pääpahis, sekä persoonansa, että voimiensa puolesta. Kausi parittikin Homelanderin ja Stromfostin varsin mielenkiintoisin tuloksin tai ainakin heitä seurasi paljon mieluummin kuin Hugtin ja Starligting soutamista ja huopaamista.

Deepin (Chace Crawford) ja hänen skientologimaisen the Church of the Collectiveen liittyvät osuudet olivat melkeinpä turhia. Olenkin sitä mieltä, että hahmoa ei välttämättä tarvitsisi nähdä enää kolmannella kaudella. Samaa voisin sanoa myös koko kirkosta. Melkein yhtä tylsä oli myös A-Trainin (Jessie.T.Usher) storyline, mutta se sentään jopa johti johonkin.

The Boys on saamassa myös kolmannen tuotantokauden, mikä sarjan suosiota ajatellen ei ole mikään ihme. Tiedän siitä vain sen, että Supernaturalin Jensen Ackles esittää siinä Captain Amerikan pahaa, tai ainakin moraalisesti jollakin asteella korruptoitunutta, versiota, Soldier Boyta. Ja sen katson kauden varmasti. Ja luultavasti teen siitä jonkinlaisen arvostelunkin. Kumpaankin on kuitenkin vielä paljon aikaa.

Tiivistetysti The Boys erottuu edukseen jopa näin television, ja erityisesti supersankaritelevision, kulta-aikana. Siksi se ansaitseekin täydet viisi tähteä!

 

Tähtityttö ja kumppanit ottavat ensiaskeleeensa supersankareina

 Arrowversen uusin tuotos Stargirl osittaa selvästi, että kyseinellä tv-universumilla on vielä paljon tarjottavaa. Sen ensimmäinen kausi oli jopa harvinaisen tasokas. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verrran juonipaljastuksia!

Justice Society of America (JSA) on tuhoutunut pahan The Injustice Society of America (ISA) toimesta. Viimeisenä tekonaan ryhmään kuulunut Starman (Joel McHale) antaa yliluonnollisia voimia omaavan sauvansa apurilleen  Pat “Stripey” Duganille (Luke Wilson) ja pyytää antamaan sen jollekin sauvan arvoiselle. Kymmenen vuotta myöhemmin tuo sauva löytääkin arvoisensa käyttäjän.

Hän on Patin uusioperheensä ja muuttoon Nebraskan Blue Valleyhin vasta soputuva tytärpuoli Courtney Whitmoren (Brec Bassinger). Courtney ottaakin sankarin velvollisuuden mielellään vastaan. Pian hän kuitenkin huomaa, ettei sankarina oleminen ole mikään helppo homma, varsinkin kuin vuosikymmenen levossa ollut ISA nostaa taas rumaa päätään. Onneksi apuna on Patin lisäksi myös joukko muita supersankariksi haluavia teinejä.

Olen katsonut kaikki DC:n Arrowversen sarjat ja pitänyt niistä, niin vaihtelevia kuin sarjat, ja niiden tuotantokaudet ovatkin olleet. Ja niinpä tiesin pitäväni tästäkin sarjasta, ainakin tapeeksi, jotta jaksaisin kuluttaa sen kanssa vajaa tunnin joka viikko. Ilokseni huomaisinkin, ettei sarja ole pelkästään katsottava, vaan pidin siitä jopa harvinaisen paljon. 

Tähän löytyy monta syytä, joista tärkeimpiä oli karismaattiset näyttelijät, erityisesti Brec Bassinger ja Luke Wilson. Myös Meg DeLacy teki hyvää työtä alkujaan hyvinkin kaksiulotteisen koulun kiusaajan, mutta lopulta yhdeksi kauden mieleenkiintoiseimmiksi hahmoiksi nousseessa, Cindy Burmanin roolissa. 

Myös Dugan/Whitmoren perhedynamiikka oli hyvä. Stargirl onnistui paikka paikoin liikuttamaan menemättä kuitenkaan missään vaiheessa turhan imeläksi. Sarja jaksoi myös yllättää, ainakin silloin tällöin. Läheskään aina edes minä, joka sentään on katsonut supersankarisarjoja aika lailla, ei voinut tietää, mitä tulee taphtumaan. 

Stargirl oli myös, ainakin supersankarisarjojen mittapuulla kiitettävän realistinen. Hahmot eivät suinkaan aloittaneen valmiina supersankareita, saatika tiiminä sellaisia, vaan he tekivät alussa paljon virheitä. Ehkä jopa liikaa sellaiselle, joka olisi halunnut jo mennä sinne toimintaan. Luultavasti siksi, että olen tottunut aikuismaisempiin supersankareihin.

Sarja onnistui myös vangitsemaan supervoimia, tai superesineitä kai tässä tapauksessa, saannin ilon paremmin kuin Arrowversen sarjoissa yleensä, ehkä The Flashia lukuun ottamatta. Sarjasta löytyi myös huumoria, eikä se tosiaankaan ottanut itseään liian vakavasti. Vieläpä suhteellisen hyvän laatuista tai aiankin omaan makuuni sopivaa.

Myös toimintakohtaukset olivat erityisen onnistuneita, samoin erikoistehosteet. Ainakin, jos ajattelee, että tälläisilla sarjoilla on paljon jotakin MCU:n elokuvia tai vastaavia pienempi budjetti. Osa asuista ei sitten niinkään. Asuista hyviä olivat vain Stargirlin itsensä. En laske Patin S.T.R.I.P.E.-robottipukua asuksi.

Sarja loisti myös, mitä tuli sen roistoihin. Niin stereotyyppiseksi kuin heidän juonensa lopulta paljastuikin. Erityisesti Jordan Mahkent/Icicle (Neil Jackson) ja Cindy Burman/Shiv olivat erityisen moniulotteisia ja paikka paikoin jopa sympaattisiakin roistoja sekä Henry King Sr./Brainwavekin (Christopher James Baker) vakuutti pelottavuudellaan.

Valitettavasti uuden JSA:n jäsenet eli kissamaisia kykyjä saavan nyrkkeilijän Yolanda/Wildcat (Yvette Monreal), kaiken tietävän tekoälyn sisältävän lasin saava Beth/Doctor Mid-Nite (Anjelika Washington) sekä supervoimakas, joskin vain tunnin päivässä, Rick/Hourman (Cameron Gellman) saivat pärjätä paljon vähemmällä ruutuajalla kuin Courtney ja Pat. Tai edes osa ISAn jäsenistä.

Tämä oli erityisen harmi Yolandan kohdalla, koska hahmo vaikutti alussa niin lupaavalta, varsinkin kuin syy hänen huonoon sosiaaliseen statukseen selvisi. Rickin kohdalla se ei juuri haitannut, sillä hän ei ollut hahmona erityisen kiinnostava. Beth puolestaan oli siltä ja välillä. Pidin hänestä kyllä, mutta niin kiinnostava hän ei ollut, että haluaisin välttämättä tietää hänestä lisää.

Stargirlin suurin, ja ainut iso, heikkous oli se, että lopulta roistot saatiin voitettua täysin liian helposti, jos ottaa huomioon, kuinka suuri vastus he olivat koko muun kauden ja kuinka paljon enemmän kokemusta heillä oli kuin JSA:n teineillä. Eikä eroa voi ihan hahmojen kehittymisenkään piikkiin laittaa. He ovat kyllä kehittyneet, mutta eivät niin paljon.

Ei, sillä, että finaalikin muuten mitenkään huono ollut. Päinvastoin. Pidin siitäkin oikein paljon. Se sisälsi yhden sarjan parhaista taistelukohtauksista, onnistui liikuttamaan tälläistä vähän kyynisempääkin mieltä ja tarjosi oikein lupaavia maistiaisia toista kautta ajatellen. Vaikkakin sarjan muutto yksinomaan CW:lle lupaakin huonoa. Muistan turhankin hyvin, mitä kävi Supergirlin kohdalla.

Tiivistetysti Stargirl aloitti harvinaisen vahvasti. Se olikin, toisin kuin pienoiseksi pettymykseksi jäänyt Batwoman, erinomainen lisä sarjauniversumiinsa. Täydet viisi tähteä!