Luciferin viimeiset koitokset

Huippuhyvä Lucifer sai vähän aikaa sitten kuudennen, ja samalla viimeisen tuotantokautensa. Sain sen juuri katsottua ja nyt kerron saiko sarja arvoisensa päätöksen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Luciferin-sarjasta! 

Enkelten välinen sota teki Luciferista (Ton Ellis) Jumalan. Kuitenkin miehen vietettyä viimeistä iltaa maanpäällä taikashown merkeissä hän ja hänen rakastettunsa Chloe Decker (Lauren German) törmäävät vielä yhteen murhatutkimukseen ja päätyvätkin selvittää sitä. Samalla Lucifer tajuaa, että hänellä on vielä selvitettäviä asioita ennen kuin hänestä on Jumalaksi.

Lisäksi Luciferia uhkaa hänen murhaamista tavoitteleva uusi enkeli (Deadpoolin Brianna Hildebrand). Samaan aikaan Maze (Lesley-Ann Brandt) ja Eva (Inbar Lavi) päättää mennä naimisiin. Dan (Kevin Alejandro) on kuollut ja haluais nyt päästä Helvetistä Taivaaseen. Ella (Aimee Garcia) puolestaan ei tiedä,  luottaisiko uuteen kollegansa ja ihastuksen kohteensa etsivä Caroliin (Scott Porter).

Suhtaudun Luciferin loppumiseen hyvin ristiriitaisella tavalla. Näin fanina se tietenkin harmittaa. Noin hyvästä, jopa loistavasta, sarjasta on vaikea luopua. Kuitenkin osa minusta ei voi olla pitämättä sitä hyvänäkin asiana. Joskus hyviäkin sarjoja venytetään liian pitkään ja lopulta siitä tulee vain varjo itsestään (katson sinuun Supernatural). Parempi siis lopettaa huipulla.

Sen Lucifer totta totisesti tekikin. Voisi jopa sanoa, että kuudes kausi oli kaiken kaikkiaan melkeinpä parempi kuin sitä edeltänyt viides tuotantokausi. Syy siihen löytyi erityisesti viimeisistä jaksoissa, jotka herättivät nauruhermojen lisäksi myös paljon syvällisempiä tunteita. Sarjan hyvästelyyn kuului paljon haikeutta ja jopa kyyneliä. Ei tosin minulle, roska se vain meni silmään.

Kauden ensimmäiset jaksot keskittyivät lähinnä Luciferin pyrkimyksiin tulla parhaaksi mahdolliseksi Jumalaksi, muta loppukaudella juoneen liittyi uusi mahdollinen maailmanloppu, viime kaudelta tuttu pahis ja hiemna yllättäen kyllä aikamatkailu. Varsinaista pääpahista kaudella ei voi sanoa kuitenkaan olleen, mutta se ei kyllä sellaista olisi tarvinnutkaan.

Kaudella voisi sanoa olleen kaksi selkeää teemaa, isyys ja kohtalo. Teemoista ensimmäistä käytiin myös hyvin yllättävällä tavalla kun, nyt tulee iso juonipaljastus, alkujaksojen mystinen enkeli paljastui Luciferin tulevaisuudesta matkanneeksi tyttäreksi, Roryksi. Hänen tekemien paljastusten toteutumisen välttely-yritykset puolestaan toivat sen kohtalo-aspektin. 

Kausi sisälsi myös hyvin ajankohtaisen Amerikan vähemmän ihanteelliseen poliisijärjestelmään liittyvän jakson,"A Lot Dirtier Than That" . Se olikin kauden parhaita. Muita tasaisen loistavasta kaudesta edukseen erottavia jaksoja olivat Mazen ja Evan häihin keskittyvä "My Best Fiend's Wedding" sekä eräänlainen hyvästelyjakso, "Goodbye, Lucifer".  Kauden erikoisen jakso oli kuitenkin animaatio-jakso "Yabba Dabba Do Me". Se ei kuitenkaan kuulunut suosikkeihini.

Kaudesta löytyi vain vähän valittamisen aiheita. mutta niitä löytyi kuitenkin. Olisin toivonut näkeväni enemmän Trixietä (Scarlett Estevez) ja erityisesti häntä ja Mazea yhdessä. He kuin tekevöt yhdessä yhden sarjan viihdyttävimmistä kaksikoista, jos ei jopa viihdyttävimmän. Lisäksi kaudelle uutena tulevan Roryn paikoittain turhankin agstinen persoona sopisi paremmin teinille kuin nuorelle aikuiselle.

Jokainen hahmo sai itselleen sopivan päätöksen, erityisesti Lucifer, Chloe ja Amenadielille (B. D. Woodside). Enkä ole todellakaan yksin mielipiteeni kanssa. Sarjan loppu tuntuu olevan melkein universaalisti rakastettu. Lopun katkeransulloisui kuitenkin jakaa varmasti mielipiteitä, mutta eriävät mielipiteet oli odotettavissa. Kaikkia ei voi tyydyttää.

Tiivistetysti Luciferin kuudes kausi antoi sarjalleen melkein täydelisen päätöksen ja osoitti, miksi sarjojen lopetukseen kannattaa antaa aikaa. Täydet viisi tähteä!

Noiturin painajainen-animoitu versio

Netflixin hitiksi muodostunut The Witcher sai vasta äskettäin spin offinsa, animaatiosarja The Witcher: Nightmare of the Wolfin. Sain sen jokin aika sitten katsottua. Nyt onkin aika arvostella se.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Nuori palveluspoika Vesemer (äänenä David Errigo Jr) kohtaa sattumalta hirviöitä metsästävän noiturin (äänenä Graham McTavish) ja päättää lähteä tämän oppiin paremman elämän toivossa.Vuosia myöhemmin Vesemir (äänenä Theo James) on jo maineikas ja omanarvontuntoinen noituri. Noiturien elämä on kuitenkin jopa harvinaisen haasteellista. 

Noiturien tehokkus on vähentänyt hirviöitä, ja siten myös heidän tulonlähteitä. Sen lisäksi tavallisten ihmisten noiturinvastaisuus, kiitos heidän vastaisen liikettä johtavan velhotar Tetran (äänenä Lara Pulver) on nousussa päin ja Vesemir kohtaa metsässä viattomia sivullisia metsästävän hirviön, joka ei tunnu käyttäytyvän niin kuin pitäisi. 

Pidin paljon Netflixin The Witcher-sarjan ensimmäisestä kaudesta ja voinkin sanoa odottavani jo toista. Sen vuoksi Geraldin oppi-isän Vesemerin alkuvaiheista kertova The Witcher: Nightmare of the Wolf-animaatioelokuvalta tuntuikin minusta aluksi pelkältä lohdutuspalkinnolta. Onneksi elokuva osoittautui paljon muuksikin kuin vain siksi. 

Elokuva ei ehkä ihan sarjaa, ja varsinkaan huippuhyviä The Witcher-kirjoja, tai edes sarjaa, voita, mutta meni tarpeeksi lähelle kuitenkin. Se tarjosi oivan katsauksen noitureiden historiaan pakattuna kuitenkin hyvin mielenkiintoiseen ja osittain jopa yllätykselliseenkin tarinaan, jonka kanssa olisi viettänyt aikaa enemmänkin kuin annetut reilut puolitoista tuntia.

Tämä kaikki tarjottiin vieläpä erittäin hyvännäköisen animaation kera. Se ei ollut mikään ihme, onhan sarjan animoinut sama studio kuin Legend of Korrankin, Studio Mir. Studio pistikin parastaan erityisesti taistelukohtauksissa, jotka näyttivätkin jopa harvinaisen upeilta, jopa yhtä upeilta kuin Netflixin toisen aikuisen animaation Castlevanian vastaavat.

Nightmare of the Wolf oli Castlevanian tapaan nimenomaan aikuisten animaatio. Se ei kaihtanut väkivaltaa, kirosanoja tai alastomuutta. Tämä kannattaa pitää mielessä, jos miettii, onko elokuva sinulle vai ei. Yhtään väkivaltaa väkivallan takia esittelevää kohtausta ei elokuvasta kuitenkaan löytynyt, vaan kaikella oli selvä tarkoitus.

Vesemir oli sankariksi aika standardi, eikä oikein muutkaan hahmot tulleet esiin. Tämä ei ole niikään ääninäyttelijäiden syytä, he tekivät mielestäni hyvää työtä. Elokuva vain oli sen verran lyhyt, että Vesemiria vähäisimmille hahmoille ei juuri jäänyt aikaa. Siksi onkin paitsi ymmärrettävää, että hahmot mukailivat jo monen kertaa nähtyjä stereotyyppejä. 

Elokuvan pahiksesta on paha sanoa juuri mitään paljastamatta liikaa. Jos sillä edes pahiksia voi sanoa siinä olevankaan. The Witcherin maailma on hyvin kaukana mustavalkoisesta ja se näkyi myös Nightmare of the Wolfissa. Niinpä hyviksi ihmisiksi voitiinkin laskea lähinnä lapset ja orpokotia pitävä ja noitureita puolustava leski Lady Zerbs (äänenä Mary McDonnell).

Tiivistetysti The Witcher: Nightmare of the Wolf tekee kunniaa koko The Witcher- franchiselle, mutta elokuvan perin kaksiulotteiset hahmot pudottavat sen neljään ja puoleen tähteen.

Paholainen kohtaa vihdoin isäongelmansa- Ja isänsä

Netflixin Lucifer-sarjan viides tuotantokausi sai viimein toinen puoliskonsa. Se nousikin heti videopalvelun katsotuimmaksi, hyvästä syystä. Lisää tässä arvostelussa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Lucifer-sarjasta sen monine tuotantokausineen. Yritän kuitenkin pitää nyt arvostelemani viidennen kauden toisen puoliskon paljastukset suhteellisen vähäisenä.

Lucifer (Ton Ellis) oli ottamassa yhteensä manipuloivan kaksoisveljensä Mikaelin (myöskin Tom Ellis) kanssa, kunnes kaksikon isä, Jumala (Dennis Haysbert), keskeytti heidät. Kaikkivaltiaan paluu lopettaakin Mikaelin pyrkimykset Luciferin elämän tuhoamiseksi heti alkuunsa, mutta se myös tuo heti Luciferin vanhat isäongelmat pintaan. Varsinkin kuin syy miehen Maahan tuloon on mysteeri.

Luciferin kumppaneillakin on omat huolensa. Chloe Decker (Lauren German) haluaa tietää, miksi Lucifer ei enää ole hänen seurassaan haavoittuvainen, Maze (Lesley-Ann Brandt) toivoo iselleen sielua, Amenadiel (D.B.Woodside) ja Linda (Rachael Harris) yrittävät olla hyvät vanhemmat puoliksi enkeli pojalleen olla hyvä isä ja Dan (Kevin Alejandro) tajusi vasta maanneensa Jumalan vaimon kanssa.

Lucifer kuuluu niihin hyvin harvinaisiin sarjoihin, jotka on lopetettu jo kertaalleen, mutta joille kuitenkin annettiin fanien ahkeran kampanjoinnin ansiosta jatkoa. Sarjan saamat kaksi ylimääräistä kautta ovatkin osoittaneet, että sarjan takaisin vaatiminen kannatti. Myös Netflixiä. Sarja kuuluu vieläkin  Netflixin katsotuimpiin sarjoihin.

Sarjan suosiolla on syynsä, että sarja herättää tunteita on selvät syynsä, joista tärkeimpiä ovat sarjan harvinaislaatuinen hauskuus, hahmojen kaikenpuolinen hyvyys, niin kiinnostavuudessaan kuin samaistuttavuudessaankin, ja erittäin onnistuneet näyttelijävalinnat, erityisesti Tom Ellis on kuin tehty Luciferin osaa varten.

Erittäin tyytyväisenä voin sanoa, että Luciferin viinen kauden toinen osa ei jäänyt yhtään aikaisempia kausia huonommaksi. Musikaalijakso "Bloody Celestial Karaoke Jam" ja vähemmälle huomille jääneeseen Daniin keskittynyt "Daniel Espinoza: Naked and Afraid" olivat jopa tasaisen hyvän Luciferin jaksoiksi harvinaisen loistavia.

Kaudella Jumalan Maan päälle tulemiseen ongelmiin, sekä henkisiin, että käytännönläheisiin ja ne olivatkin kauden kiinnostavinta antia. Toiseksi kiinnostavinta oli Mazen yritykset saada sielu, mutta syy sihen taitaa enemmänkin olla siinä, että rakastan Mazen hahmoa.  ja Linda Amenadiel vanhemmuus haasteetkin menettelivät sivujuonena enemmän kuin hyvin. 

Sen sijaan Luciferin ja Chloen ikuiselta tuntua suotaaminen ja huopaaminen olisi voitu jättää vähemmälle, niin paljon kuin parista pidänkin. Kaksikko on mennyt yhteen ja eronnut niin monta kertaa, että sen seuraamisesta alkaa mennä maku. Päättäkää jo haluatteko olla yhdessä vai ette, aikuiset ihmiset! 

Kaudella nähtiin tietenkin myös Luciferin ja kumppaneiden selvittämät rikostapauksia. Heistä jäi mieleen vain kaksi. Toinen siksi, että se osui musiikkijaksoon ja toinen sen päätöksen ansiosta. Tämä ei kuitenkan ole sarjalle mitään uutta. Se on edennyt jo viidenteen kauteen ja vähänkin mielenkiintoiset "viikon jutut" voi laskea yhden käden sormin.

Kaudella ei juuri uusina hahmoja löytynyt ja niistä harvoistakin mieleen painui vain ja ainoastaan Jumala. hän vain oli hahmona niin inhimillinen, niin hyvässä kuin pahassa. Pääsääntöisestä hän kuitenki  oli enemmän hyvä kuin paha. Hän haluaa selvästi ihmiskunnan ja lapsiensa parasta, mutta se ei poista hänen vikojaan isänä.

Tämän viidennen kauden piti jäädä Luciferin viimeiseksi ja joissain ratkaisuissa se näkyi. Kuitenkin fanit puhuivat taas ja sarja sai armonaikaa vielä yhden kauden verran. Toistaiseksi tiedän kuitenkin siitä vain kaksi asiaa: Sen ilmestymistä saa odottaa ja minä en mistään hinnasta jätä sitä väliin kun se vihdoin tapahtuu kun se tapahtuu.

Tiivistetysti Epäilen, että Luciferin tekijät ovat tehneet sopimuksen Paholaisen kanssa, sen verran laatusarja on kyseessä ja sen verran monta kertaa se on pelastettu. Täydet viisi tähteä!

Ryöstöreissu Zombielokuvien hengessä

Zombieleffat ovat minulle hieman vieraampi laji. Päätin silti katsoa Zack Snyder zombi,- ja ryöstöleffoja yhdistelevän  Army of Dead in. Arvostelenkin sen nyt seuraavana.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Harmillinen onnettomuus päästi zombit maailmaan, mutta armeijan ponnistelujen ansiosta ne on saatu rajattua Las Vegasiin. Tämä tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että kukaan ei ole vahtimassa kaupunkiin jääneitä rikkauksia. Niitä varastamaan miljärdööri Bly Tanaka (Hiroyuki Sanada) palkkaakin zombeja vastaan jo taistelleen Scott Wardin (Dave Bautista).

Mukaan lähtee Scottin myöskin zombien lahtaamisessa kunnostautuneet armeijakaverit Vanderohe (Omari Hardwick) ja Maria Cruz (Ana de la Reguera) ja ryöstöelokuvien henkeen myös joukko eri aloillaan kunnostautuneita asiantuntijoita. Ei mene aikakaan kun tiimi huomaa, etteivät he pääse helpolla, sillä Las Vegasissa heitä odottaa yllättävän älykkään Alpha-zombit ja muut yhtä ikävät yllätykset.

Army of Dead ei ole ihan minun juttuni. En nimittäin pidä zombeja maailman kiinnostavampia hahmona tai katso juuri kauhua muutenkaan. Ryöstäelokuvatkaan ei tunnu ihan omilta ja samaa voisi myös sanoa ohjaaja Zack Snyderin tyylistä. Miehellä kuin on paha taipumus keskittyä visuaalisuuteen sisällön kustannuksella. 

Siksi yllätyinkin siitä, kuinka hyvin viihdyinkään elokuvan parissa. Elokuva onnistui yhdistämään erittäin viihdyttävällä tavalla mustaakin mustempaa huumoria, näyttävää toimintaa ja hahmojen keskenäistä draamaa tavalla, joka teki elokuvasta keskimääräistä zombielokuvaa paremman. Tai ainakin mielikuviani lajityypistä.

Mikään mestariteos se ei tietenkään ole. Elokuvan suurin heikkous oli se, että siihen oli yritetty tunkea liian paljon hahmoja. Tämä teki yksittäisistä hahmoista välittämisen vaikeaksi, kahden ja puolen tunnin kestosta huolimatta vain Scottin syventämiseen oli aikaa ja hänkin jäi melko pinnalliseksi hahmoksi. Helposti pidettäväksi ja ymmärrettäväksi, mutta myös pinnalliseksi.

Elokuva myös kommentoi ajankohtaisia asioita, erityisesti Amerikan rajalle matkaavien turvapaikan hakijoiden tilannetta. Las Vegasista pelastuneet pidettiin kaupunkin laitamille pystytetyissä leireissä, sillä heidän pelätään kantavan zombitartuntaa. Aihe kuitenkin lähinnä antoi Scottin Kate-tyttärelle (Ella  Purnell) aihetta liittyä Las Vegasiin menevään tiimiin.

Zombeiksi yllättävän älykkäät alpha zombit, kuten zombiekuningas Zeus  (Richard Cetrone) ja hänen vain yklsinkertaisesti Kuningattareksi kutsuttu kuningattarensa (Athena Perample), tarjosivatkin  Army of Deadille paljon paremman sivujuonen. Tai ehkä tarkemminkin noiden kahden keskinäinen rakkaustarina. Ja tämän sanon sellaisena, jota rakkaustarinat eivät yleensä kiinnosta.

Lempihahmokseni muodostui Las Vegasiin ihmisiä salaa vievä "Kojootti" Lily (kohtauksia varastava Nora Arnezeder). Myös Maria Cruz esiintyi hahmona edukseen. Itse päähenkilö Scott ei ollut mieleenkiintoisin mahdollinen päähenkilö, mutta menetteli hänkin. Eikä vähiten siksi, että Dave Bautista oli hyvä valinta rooliin.

Elokuvan oli roisto, montakin, heistä ilmeisin tietenkin Zeus ja sen homman hän hoitikin peruszombeja paremmin. En tietenkään voi paljastaa elokuvan muita pahiksia, mutta jos elokuvan edetessä hekin käyvät aika ilmeiseksi. Ehkä jopa zombielokuvine tyyliin sopivasti he eivät nimittäin olleet hienovaraisinta laatua.

Tiivistetysti Army of Dead ei mullista zombi,- tai ryöstöelokuvia, mutta jos lajityypit vähänkään kiinnostaa, elokuva kannattaa katsoa.. Kolme ja puoli tähteä!

Dracula on kuollut, mutta Trevor Belmontin ja kumppaneiden sota ei ota loppuakseen

Arvostelen nyt Netflixin syystäkin huippusuositun Castlevania-sarjan neljännen, ja valitettavasti samalla myös viimeisen, kauden. Juonipaljastusten kera tietenkin.

Hirviönmetsästäjä Trevor Belmontilla (äänenä Richard Armitage) ja puhuja taikuri Sypha Belnadesilla (äänenä Alejandra Reynoso) pitää kiirettä yrittäessä estää milloin kenenkin yrityksiä herättää henkiin vampyyri Dracula (äänenä Graham McTavish). Tehtävä vie heidät kaupunkiin, josta kaikki sai alkunsa, Târgovișteen, josa heitä odotaa tälle uskollinen vampyyri Varney (äänenä Malcolm McDowell). 

Alucard puolestaan yrittää auttaa pikkukylää puolustautumaan hirviöiden jatkuvia ja heille epätyyppilisen hyvin suunniteltuja iskuja vastaan. Maailmaa uhkaa samalla myös maailmanvaltausta suunnitteleva Camilla (äänenä Jaime Murray) kumppaneineen sekä takojamestari Isaacin (äänenä Adetokumoh McCormack) hirviöarmeija.

En väitä, että Castlevania olisi täydellinen sarja, mutta kuitenkin sen suurin vika on se, että se on niin lyhyt. Tämä neljäs kausikin käsitti vain kymmenen puolen tunnin mittaista jaksoa. En ole tätä mieltä suinkaan siksi, etä tarina tai jokin sen osa kaipaisi lisää aikaa kehittyä, vaan siksi, että sarja on vain kertakaikkiaan niin hyvä.

Ne, jotka ovat katsonut Castlevania , ja jos luet tätä arvostelua, niin luultavasti kuulut kyseiseen ryhmään, tietävät sarjan olevan huippulaadulla tehty. Erityisesti sen animaation ja ääninättelyn osalta.  Sinua voikin ilahduttaa, jokin tuskin yllättää, kuulla, että sarja piti samaa hyvää laatuaan yllä myös tällä neljännellä kaudellaan.

En tiedä, kuka oli suosikkini sarjan pääkolmikosta eli Trevorista, Syphasta ja Alucardista, vaan pidin kaikista. Hahmot toimivat kuitenkin vielä paremmin yhdessä kuin erikseen. Kukin heistä nimittäin toi ryhmään oman osansa. Siksi olikin harmi, että Alucard pysyi muusta kaksikosta erosta sekä koko kolmannen kauden, että suurimman osan tätä neljättä kautta.

Niin sanotuista pahiksista kiinnostavampia olivat jälleen kerran vampyyri Camilla ja hänen "siskonsa", mutta myös Isaacia katsoi mielellään, varsinkin kuin hahmo meni erittäin hyvään suuntaan. Sen sijaan kaudella uutena tullut Varney ei ollut oikein mistään kotoisin niin pahiksena kuin hahmona ylitäpään tai ainakaan ei ollut ennen häneen liittyvää yllätystä. 

Tällä neljännelle kaudelle tuli uusia hahmoja suhteellisen vähän ja hyvä niin. Olihan kyseessä viimeinen kausi, joten heitä ei ehdittäisi kehittää muutenkaan. Uusista hahmoista paras oli Alucardin puolustaman kylän päällikkö Greta (äänenä Marsha Thomason). Sen sijaan Varneyn apurina toimiva Ratko (äänenä Titus Wellive) ei hahmona juuri säväyttänyt-

Koska kyseessä oli Castlevanian neljäs kausi, niin tarina sai selvän päätöksen. En tietenkään sano lopusta turhan paljon, siollä se paljastaisi liikaa, mutta sen verran voin sanoa, että olen tyytyväinen siihen, miten tarina päättyi. Kaikki hahmot saivat tyydyttävän päätöksen, niin yllättävä kuin tuo päätös joissakin tapauksessa oli.

Tiivistetysti Castlevanian neljäs kausi antoi tavallista loistavammalle animaatiosarjalla tavallista loistavamman päätöksen. Täydet viisi tähteä! 

Tavalliset ihmiset ovat Maasta, supersankarit, tai ainakin heidän voimansa, Jupiterista.

Supersankarit ovat nyt kovaa kamaa ja niinpä heistä tehtyjä adabtioita tehdään kaiken aikaa. Arvostelen nyt niistä viimeisimmän, Netflixin Jupiter’s Legacyn.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Jupiter’s Legacyn ensimmäisestä kaudesta ja mahdollisesti myös sarjakuvista, joihin se perustuu.

Superpahiksia vastaan jo 90-vuotta taistellut Sheldon Samson/The Utopian (Joshua Duhamel)  suunnitelee supersankaruuden jättämistä seuraavalle sukupolvelle, mutta hänen tytärtään Chloea (Elena Kampouris) kiinnostaa vain bilettäminen ja hänen poikansa puolestaan Brandon/Paragon (Andrew Horton) ei pääse isänsä tasolle.

Sheldonin ja Brandonin välejä hiertää myös se, että poika on alkanut kyseenalaistaa isänsä tappamisen ja politiikkaan vaikuttamisen kieltävän koodin, joka on toiminut supersankaroinnin peruskivinä ryhmän peustamisesta lähtien. Koodi joutuukin koetukselle kuin The Utopianille ksotoa vannonniut superpahis Blackstar (Tyler Mane) karkaa vankilasta. Jupiter's Legasy perustuu Mark Millarin ja Frank Quitelyn samannimiseen sarjakuvaan.

Netflixin sarjojen taso vaihtelee hurjasti. Vasta tulleistakin Sherlock Holmesin maailmaan sijoittuva The Irregulars oli niin huono, että se lopetettiin jo yhden kauden jälkeen, kun taas suosittuohin kirjoihin perustuva fantasiasarja Shadow and Bone oli lajityyppinsä huippuja. Jupiter's Legasy sijoittuu siihen keskikaartiin. Se oli hyvä, muttei loistava.

Sarjalla ei ole vakavia ongelmia, joskin hahmot olisivat voineet olla kinnostavampia, pääpahis hivenen yllättävämpi ja heille annetut peruukit aiheittavat lähinnä myötähäpeää. Mutta ei se vahvuuksillaankaan juhli. Pidin 1920-luvulle sijoittuvista flashbackeista, sarjan perusideasta ja sankareiden supervoimatkin olivat varsin cooleja.

Jupiter's Legasyn ensimmäinen kausi kerrottiin kahdella aikajanalla, ensimmäinen oli se mainitsemani takauma, joka kertoi siitä, kuinka The Unionin jäsenet saivat voimansa ja toinen sijoittui nykyaikaan. Ratkaisusta voi olla montaa mieltä, jotkin pitävät siitä, jotkin eivät. Itse minulla ei ole kuittenkaan vahvoja mielipiteitä asiasta.

Aikajanoista ensimmäinen oli se onnistuneenpi. Toivonkin, että sarjan toinen kausi, jos se sellaisen saa, jatkaa sitä tarinaa näyttämällä alkuperäisten superien ensimmäsiä vaiheita. Nykyaikaankin sijoittuva tarina oli ok, enemmänkin. En vain päässyt siitä tunteesta, että samanlaista supersankaritoimintaa on nähty ennenkin, vieläpä viihdyttävämmin tehtynä.

Hahmoista eniten edusti The Utopian, ainakin osittain siksi, että hän sai eniten ruutuaikaa ja siten myös hahmokehitystä. Pidin myös hänen Wonder Womania kopioivasta Grace-vaimosta/Lady Liberdystä (Leslie Bibb) ja The Utopianin ystävästä ja tiimin entisestä jäsenestä Georgesta/Skyfoxista (Timelessin Matt Lanter).

Montaa inhokkia minulla ei ollut, mutta yksi niistä oli ehdottomasti lapsellinen ja ylihemmotellun oloinen Chloe. Toivonkin hänen kehittyvänb aikuisempaan suuntaan. Brandon puolestaan jäi hahmona vähän tylsäksi. Sen sijaan Sheldonin Brainwavenakin tunnettu veli Walter (Ben Daniels) oli hahmona enemmän kuin vain lupaava.

Tiivistetysti Jupiter's Legasy ei noussut edukseen jo ruuhkaisen lajityyppinsä joukossa, mutta se ei ole niin huono kuin sen saama kritiikki antaisi ymmätää. Kolme tähteä!

Netflixin uusin nuorten fantasia tarjoaa muutakin kuin varjoa ja luuta

Sain vast'ikää katsottua Netflixin uuden nuorten fantasiasarja Shadow and Bonen ensimmäisen tuotantokauden, suomeksi Varjo ja riipu. Nyt onkin aika arvostella sarja.

Varoitus: Juonipaljastuksia taas luvassa!

Huomautus: Shadow and Bone perustuu Leigh Bardugon Grishaverse-kirjasarjaan, erityisen sen samannnimiseen ensimmäiseen kirjaan. Siinä käydään kuitenkin myös läpi kirjasarjan kaksiosaisen Six Of Crows-tarinan juonta.

Hirviöitä kuhiseva Shadow Fold jahaa Ravkan kuningaskunnan kahtia. Ja koska he ovat sodassa kummankin rajanaapureiden kanssa, niin tarvikkeiden haku ei onnistu ilman sen ylittämistä. Tälle vaaralliselle tehtävälle komennetaan myös kartantekijä Alina Starkov (Jessica Mei Li) ja tämän paras ystävä Mal Oryetsev (Archie Renaux). 

Ylitys olisikin päättynyt katastrofiin, jos Alina ei olisi huomannut hallitsevansa valoa. Kyky tekee hänestä Grishan, maailman taikuuden käyttäjän. Lisäksi ei ole kuka tahansa Grisha, vaan kauan odotettu Auringon kutsuja, jonka olisi tarkoituksena tuhota Shadow Foldi lopullisesti. Tytöstä haluaa hyötyä myös muun muassa elämänsä ryöstöä suunnitteleva Dregs-rikolisjengi. Hänet tavoittaakseen heidän pitää kuitenkin ylittää Shadow Fold.

En ole lukenut kirjoja, joihin sarja perustuu. Itse asiassa en ollut edes tietoinen niiden olemassaolosta. Lähinä kai siitä voi syyttää sitä, että en ole kuulunut enää hyvään toviin nuorten kirjojen kohderyhmään. Joskin voi myös olla, että Shadow ja Bones-kirjasarja ei vaan ole niin iso juttu täällä kotoSuomessa kuin rapakon takaa.

Katsottuani Shadow ja Bones-sarjan ensimmäisen kauden en voi olla ajattelematta, että pitäisi. Se on nimittäin harvinaisen viihdyttävä fantasiasarja, ei ehkä mikään uusiGame of Thrones, mutta mikäpä olisi. Sillä oli vain vähän vikoja, niistä suurin oli kauden isoimman tvistin täydellinen yllätyksettymyys, mutta ei mitään katsomiskokemusta haittaavaa.

Sitä paitsi sarjan hyvät puolet voittivat kirkkaasti ne pahat. Pidin erityisesti siitä, että sarjan maailma on astetta omaperäisempi ja siten tavanomaisempaa fantasiamaailmaa kiinnostavampi. Ja siten muuten sarjan muuten aika tyypillinen Valittu-tarina sai sen kipeästi kaipaamaa omaa persoonaa. Se nimittäin tarina enemmän tai vähemmän oli. 

Tämän ei tarvitse olla huono asia. Valittu-tarinat ovat suosittuja ihan syystä. Sitä paitsi Valittu tarinan kanssa melkein yhtä paljon ruutuaikaa sai myös Dregs-jengin saama juoni. Samalla myös jengin jäsenet, joita oli kolme, tulivat tutuksi. Kiinnostavin heistä oli uskonnollinen veitsitaituri Inej (Amita Suman).

Sarjan maailma otti vaikutteita tsaarien aikaisesta Venäjästä, ei suinkaan Euroopan Keskiaikaa, kuten fantasiasarjat yleensä. Tietenkin tällä ole varjopuolensa. Kuuluihan maailmaan ampuma-aseita ja muuta nykyaikaista, jotka eivät mielestäni fantasiaan sovi. Olen sitä mieltä, että urbaanissa fantasiassakin kaikki moderni pitäisi jättää minimiin. 

Maailman taikasysteemi puolestaan ei ollut mitenkään erityisen erilainen, mutta siitä löytyi myös piirteitä, jotka olivat Shadow and Bone-maailmalle täysin uniikkia. Tai ainakin se yhdisti eri taikasysteemien piirteitä, kuten elementtimagia ja parantaminen, uniikilla tavalla. Taikasysteemi oli myös kiitettävän selkeä, mikä on aina iso plussa.

Mikään näistä jo mainitsemistani piirteistä ei kuitenkaan riitä yksin tekemään erinomaista tai edes jokseenkin hyvää tv-sarjaa. Siihen tarvitaan samaistuttavia ja muutenkin katsomisen arvoisia hahmoja. Niitä sarjasta kyllä löytyi. Erityisesti mieleen jäi Grisha Nina (Danielle Galligan) ja Toiseksi armeijaksi kutsutun Grishojen armeijan kenraali Kirigan (Ben Barnes). 

Alina oli kaksirotuisuuttaan lukuunotammatta aika perinteinen päähenkilö. Toisin sanoen persoonana vähän tylsähkö, sarjasta löytyi paljon häntä persoonalisempiakin hahmoja, mutta myös suhteellisen samaistuttava. Samaa voisi sanoa Malista, joskin hänen statuksensa päähenkilönä onkin hieman kyseenalainen.

Kaksikkoa paljon mieleenpainuvampia olivatkin Dregs-huijarijoukon jäsenet eli jo mainitun Inejin lisäksi  joukon johtaja Kaz (Freddy Carter), sekä karismaattinen, mutta helposti ongelmiin joutuva, pyssysankari Jesper (Kit Young). He riittäisivätkin mielestäni kantamaan omaa sarjaansa. Tämä ei ole ihme, sillä esiintyiväthän ne ihan eri kirjassa kuin Alina kumppaneineen. Tarinakokonaisuudet vain on yhdistetty sarjaa varten.

Tiivistetysti Shadow and Bone on Netflixin paras fantasiasarja sitten The Witcherin. Ei olekaan ihme, että se nousi heti palvelun katsotuimpien joukkoon. Neljä ja puoli tähteä!

Fantasian Futuraman paluu

Simpsonien tekijöiden fantasiakomedia Disenchantmentin kolmas kausi vähensi komediaa ja lisäsi juonellista syvyyttä. Tuloksena oli viihdyttävä, mutta ei edelisen kauden veroinen, kausi.

Varoitus: Luvassa juonipaljastuksia! Jälleen kerran.

Prinsessa Bean (äänenä Abbi Jacobson) tuomittiin roviolle noitana hänen ammuttuaan isäänsä Steamlandistä tuomallaan aseella. Hänen juonitteleva äitinsä Dagmar (äänenä Sharon Hogan) kuitenkin ehti pelastaa tytön, joka piilottelee nyt kirjaimellisesti maan alla uskollisten ystäviensä demoni Lucin (äänenä Eric André) ja tonttu Elfon (äänenä Nat Faxon) kanssa.

Samaan aikaan hänen isänsä kuningas Zøg (äänenä John DiMaggio) makaa kuoleman kielissä ja valtaistuinta pitää Beanin nuorempi velipuoli Derek (äänenä Tress MacNeille) . Poikaa manipuloi kuitenkin Dreamlandin kurissa ja Herran nuhteeseen haluavat pääministeri Odval (äänenä Maurice LaMarche) ja Lumoojatar (äänenä Lucy Montgomery). Kaiken kaikkiaan tilanne näyttää siis hyvin huonolta, joten suunta on vain ylöspäin.

Disenchantment ei ole koskaan ollut niin hyvä sarja kuin samojen tekijöiden Simpsonit ja Futurama. Ihan siitä yksikertaisesta syystä, että se ei ollut ihan yhtä hauska. Koska fantasia on lempigenreni, niin se oli minulle jonkin asteinen pettymys. Siitäkin huolimatta, että pidän sarjasta edelleenkin. Se oli kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi hyvä siihen, että katsoin myös sen kolmannen kauden.

Kolmas kausi keskittyi ensimmäistä kahta kautta enemmän pääjuoneen ja vähemmän huumorin. Kausi oli kyllä erittäin hauska, mutta huumoria ei oltu laitettu juonta tärkeämmäksi. Se riippuu ihmisestä, kuinka onnistunutta tuota valintaa pitää. Itse olisin toivonut enemmän sitä huumoripuolta, kyseessä on kuitenkin  komediasarja.

Varsin monet kuitenkin pitävät suunnasta. mutta varsin monet pitävät suunnasta. Minunkin on myönnettävä, että siitä löytyy omat hyvät puolensa, kuten entistä enempi keskittyminen hahmokehitykseen, erityisesti Bean ja hieman yllättäen myös Derekin suhteen. Erityisesti Derek saikin hieman lihaa hahmoluunsa päälle, vaikka kiinnostavaa hahmoa hänestä ei vieläkään tullut.

Lucia olisi sitten voinut olla paljon enemmän. Sarjan ehdottomasti parhaana hahmona, joten hänen olisi pitänyt saada enemmän ruutuaikaa. Sitä olisi voinut ottaa vaikka kuningas Zøgilta, sillä hänen vajoaminen hulluuteen meni vanhaksi äkkiä. Vaikka kuningas tekikin niin enemmän kuin vain ymmärrettävästä syystä.

Dreamlandissä oliis vielä koluttavaa ja se olikin jälleen kerran erittäin hyvä miljöö sarjalle, mutta pidin siitä, että sarja matkaa aina joskus myös Dreamlandin ulkopuolelle, erityisesti Steamlanld jaksaa kiinnostaa. Olihan se maana hyvin erillainen kuin Dreamland. Samalla se vielä antoi Beanille ja kumppaneille mahdollisuuden ihmetellä ”nykyajan” höpötyksiä, kuten autoja, aseita ja tehtaita.

Sarjan tekijät, erityisesti ääninäyttelijät, olivat tälläkin kaudella tehtäviensä tasalla. Heistä edukseen nousi Abbi Jacobson ja Eric André. Viimeksi mainittu kuluu jo koomikoiden tähtikaartiin, joten suuri ihme se ei ole. Sarja myös näytti tälläkin kaudella hyvältä. Riippumatta siitä, missä maailmassa aina tai muuten vain paikassa oikein kulloinkin mennään.

Bean paranee hahmona, mitä enemmän hänen kanssaan viettää. Samoin Elfo, varsinkin nyt kuin hän on pikkuhiljaa pääsemässä ihastuksestaan Beaniin. Luci puolestaan on edelleen koko sarjan paras hahmo. Hänen ja Beanin jälkeen kolmantena tulee Beanin äitipuoli Oona (äänenä myöskin Tress MacNeille) , joka toimii tällä hetkellä merirosvolaivan kapteenina.

Uusista hahmoista paras oli merennneito syystäkin sarkastinen Mora (äänenä Meredith Hagner). Roistoista Odmal ja Lumoojatar olivat varsin mallikkaita ”kuninkaan paha neuvontaja”-stereotyypin edustajia. Hhamoista ärsytävin oli sekä kirjaimellisesti, että kuvainnollisesti sika Merkiner (äänenä Matt Berry), mutta onneksi häntä ei juuri kaudella näkynyt.

Kausi jätti vielä paljon kysymyksiä seuraavaa kautta ajatellen, olettaen, että sarja sellaisen saa. Netflixillä kuin on ikävä tapa lopettaa sarjansa kesken. Niistä tärkein liittyi Beanin suvun kiroukseen. Toivonkin, että se sarja saa myös neljännen kauden ja ehkä enemmänkin. Pakko kuitenkin myöntää, etten loppuen lopuksi kovinkaan hartaasti.

Tiivistetysti niin parantamisen varaa kuin Disenchantmentissa onkin, niin se osoitti jälleen kerran, että Simpsonien tyylinen huumori sopii myös fantasiaan. Neljä tähteä!

Teininoidan seikkailuiden viimeinen luku

 Chiling Adventures of Sabrinan päättävä neljäs kausi tai niin kuin sarja sitä kutsuu, osa, antoi sarjalle sen ansaitseman lopetuksen. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Varoitus: Tämä arvosvostelu paljastaa yksityiskohtia Chilling Advendures of Sabrina-sarjan juonesta!

Kun viimeksi näimme Sabrina Spellmanin (Kiernan Shipka) kumppaneineen, niin he saivat voiton koko maailmaa uhkaavat pakanat ja Sabrina loi itselleen toisen version itsestään, joka hallitsee nyt Helvettiä isänsä Luciferin (Luke Cook) rinnalla. Huolet eivät kuitenkaan ole vielä ohi, sillä siinä hötäkässä paha pastori Blackwood (Richard Coyle) sai vapautettua Greenhaleen uusia kauhuja.

Nyt olisi noiden uusien pahisten, muinaisia kauhut, kanssa taistelemisen aika. Siinä välissä Sabrinalla on aikaa ihmetellä ihmissuhteita, hengailla ystävien kanssa (Ross Lynch, Jaz Sinclair ja Lachlan Watson), opetella lisää taikuutta sekä potea identiteettikriisistä. Hän ei enää koe kuuluvansa kuolevaisten maailmaa ja niinpä hän miettii, valitsiko hän sinne jääädessään oikein.

Chilling Advendures of Sabrina oli ja onkin vielä paras Riverdalen aloittavan universumin sarjoista. Silti en surrut kuin kuulin, että tämä neljäs kausi tulee olemaan sen viimeinen. Vaikka sarja olikin hyvä, varsinkin nuorten sarjaksi, niin ei kuitenkaan niin hyvä. Tämä ei tarkoita, että neljäs kausi olisi ollut huono. Sille kuitenkin kävi niin kuin niin monelle ennen sitä, se alkoi toistaa itseään.

Neljäs osa ei nimittäin juuri mitään uutta tarjonnut, muinaisia kauhuja lukuun ottamatta ja nekin muistuttivat hyvin paljon edellisten kausien pahiksia. Samat ihmissuhdekuviot, sama tyyli selvitä ongelmista. Edes Sabrinan identtiteettikriisissä ei juuri mitään uutta ollut. Myös sarjan ympäristä oli pysynyt samana, mutta sen voi hyvin laittaa koronarajoitusten piikkiin.

Toki tähän oli toinenkin poikkeus, mikä olikin koko kauden paras lisäys eli toinen Sabrina. Teema, jolla olisi voinut tehdä enemmäkin. Varsinkin kuin toinen Sabrina oli aivan yhtä pidettävä, jos ei enemmänkin, kuin alkuperäinen Sabrina. Hahmo olikin kauden parhaan jakson, rinnakaismaailman sijoittuvan "Chapter Thirty-Five: The Endless", pääosassa.

Uskon kuitenkin vahvasti, että jakso olisi ollut vielä parempi, jos alkuperänen Sabrina-sarja, Sabrina, teinoita, olisi tullut katsottua. Jakossa nimittäin viitattiin siihen vahvasti. Siinä esiintyi muun muassa alkuperäiset Sabrinan tädit eli Beth Broderick ja Caroline Rhea. Myös alkuperäinen Salem-kissa oli paikalla. Faneille jakso taisi kuitenkin olla oikea herkkupala.

Kaudelta löytyi kyllä toinenkin keskimääräistä parempi jakso, "Chapter Thirty-Two: The Imp of the Perverse" , joka sekin sijoittui rinnakkaismaailmaan. Tällä kertaa vain rinnakkais-Greenhaleen. Keskimääräisiä huonompia jaksoa oli vain yksi, "Chapter Thirty-Four: The Returned". Ja sekin vain siksi, että en ole koskaan olut bändihaaste-arkkityypin suurin ystävä.

Kauden jokaiset jaksot menivät enemmän tai vähemmän monsters of the week, viikon hirviö, teemalla, riittihän muinaisita hirviöistä kauden jokaiselle jakosse. Niitä oli kahdeksan. Minusta se sopikin kauteen hyvin, varsinkin kuin jokainen hirviö liittyi samalla myös kauden pääjuoneen tai tarkemmin samnottuna oli osa sitä.

Koska kyseessä on teinisarja, niin siinä oli jälleen kerran paljon ihmissuhdedraamaa, erityisesti mitä tulee romanttisiin suhteisiin. Minua se ei ole koskaan kiinnostanut, mutta en minä sitä puolta sarjassa vihaakaan. Siitäkään huolimatta, että kauden mielenkintoisin pari eli Zelda (Miranda Otto) Mambo Marie (Skye Marshal) ei saanut ruutuaikaa juuri yhtään.

Chilling Adventures of Sabrinan toteutuksessa ei ole juuri mitään valitettavaa, ruudun kummallakaan puolella, mutta toisaalta vain yksi kunnollinen kehumisen aihe. Kiernan Shipka ositti kuitenkin tälläkin kaudella olevansa oikea valinta rooliinsa teininlita Sabrinana. Uskonkin, että hän löytää sarjan loputtua itselleen helposti uusia töitä.

Paras hahmoista oli edelleen Sabrina, mutta uskon, että lähinnä siksi, että hän sai päähenkilkönä eniten ruutuaikaa ja siten myös persoonallisuutta. Hänen perässään heti perään tulivat Zelda-täti (Miranda Otto) ja Ambrose-serkku (Chance Perdomo). Prudence (Tatiana Gabrielle) kuului myös sarjan hahmojen kärkikaartiin.

Sabrinan ihmisystävistä parhaan storylinen sai Roz, joskin koska hänkin paljastuio noidaksi, minusta ihan turhaan, joten häntä ei kai ihmiseksi voisi sanoa. Harvey, Theo ja muut Baxter High:n oppilaat jäivätkin tällä kaudella pahasti sivuun, joskin se ei juuri minua haitannut. He eivät ole läheskään niin kiinnostavia kui noidat.

Pahiksena pastori Blackwood oli varsin tehokas, jälleen kerran, vaikka olisin toivonut, että hänestä olisi jo päästy ja siirrytty toisiin pahiksiin. Muinaiset kauhut olivat puolestaan juuri sopivan kauhistuttavia ja salaperäisiä, joskin ei kovin omaperäisiä tai persoonallisia. Muista pahiksista Lilith (Michelle Gomez) oli ehdottoomasti paras, vaikka saikin tällä kaudella aivan liian vähän tekemistä.

Kauden ja samalla koko sarjan loppui hyvin kiistanailaisissa merkeissä. Itsekin olisin toivonut vähän erilaista loppua, mutta huono ei kyllä ollut tämäkään. Lukuun ottamatta sitä, että se antoi Sabrinan ja noitien koulun pahan pojan Nickin suhteelle paljon enemmän painoarvoa kui minä. Joka tapauksessa sarjaa tuskin nähdään huonoimpia sarjan loppujen listauksissakaan.

Tiivistetysti Chilling Advendures of Sabrinan saatiin enemmän kuin kunnialla päätöseen, vaikka sen viimeinen kausi ei parhaimpiin kuulukaan. Kolme ja puoli tähteä!