Noiturin painajainen-animoitu versio

Netflixin hitiksi muodostunut The Witcher sai vasta äskettäin spin offinsa, animaatiosarja The Witcher: Nightmare of the Wolfin. Sain sen jokin aika sitten katsottua. Nyt onkin aika arvostella se.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Nuori palveluspoika Vesemer (äänenä David Errigo Jr) kohtaa sattumalta hirviöitä metsästävän noiturin (äänenä Graham McTavish) ja päättää lähteä tämän oppiin paremman elämän toivossa.Vuosia myöhemmin Vesemir (äänenä Theo James) on jo maineikas ja omanarvontuntoinen noituri. Noiturien elämä on kuitenkin jopa harvinaisen haasteellista. 

Noiturien tehokkus on vähentänyt hirviöitä, ja siten myös heidän tulonlähteitä. Sen lisäksi tavallisten ihmisten noiturinvastaisuus, kiitos heidän vastaisen liikettä johtavan velhotar Tetran (äänenä Lara Pulver) on nousussa päin ja Vesemir kohtaa metsässä viattomia sivullisia metsästävän hirviön, joka ei tunnu käyttäytyvän niin kuin pitäisi. 

Pidin paljon Netflixin The Witcher-sarjan ensimmäisestä kaudesta ja voinkin sanoa odottavani jo toista. Sen vuoksi Geraldin oppi-isän Vesemerin alkuvaiheista kertova The Witcher: Nightmare of the Wolf-animaatioelokuvalta tuntuikin minusta aluksi pelkältä lohdutuspalkinnolta. Onneksi elokuva osoittautui paljon muuksikin kuin vain siksi. 

Elokuva ei ehkä ihan sarjaa, ja varsinkaan huippuhyviä The Witcher-kirjoja, tai edes sarjaa, voita, mutta meni tarpeeksi lähelle kuitenkin. Se tarjosi oivan katsauksen noitureiden historiaan pakattuna kuitenkin hyvin mielenkiintoiseen ja osittain jopa yllätykselliseenkin tarinaan, jonka kanssa olisi viettänyt aikaa enemmänkin kuin annetut reilut puolitoista tuntia.

Tämä kaikki tarjottiin vieläpä erittäin hyvännäköisen animaation kera. Se ei ollut mikään ihme, onhan sarjan animoinut sama studio kuin Legend of Korrankin, Studio Mir. Studio pistikin parastaan erityisesti taistelukohtauksissa, jotka näyttivätkin jopa harvinaisen upeilta, jopa yhtä upeilta kuin Netflixin toisen aikuisen animaation Castlevanian vastaavat.

Nightmare of the Wolf oli Castlevanian tapaan nimenomaan aikuisten animaatio. Se ei kaihtanut väkivaltaa, kirosanoja tai alastomuutta. Tämä kannattaa pitää mielessä, jos miettii, onko elokuva sinulle vai ei. Yhtään väkivaltaa väkivallan takia esittelevää kohtausta ei elokuvasta kuitenkaan löytynyt, vaan kaikella oli selvä tarkoitus.

Vesemir oli sankariksi aika standardi, eikä oikein muutkaan hahmot tulleet esiin. Tämä ei ole niikään ääninäyttelijäiden syytä, he tekivät mielestäni hyvää työtä. Elokuva vain oli sen verran lyhyt, että Vesemiria vähäisimmille hahmoille ei juuri jäänyt aikaa. Siksi onkin paitsi ymmärrettävää, että hahmot mukailivat jo monen kertaa nähtyjä stereotyyppejä. 

Elokuvan pahiksesta on paha sanoa juuri mitään paljastamatta liikaa. Jos sillä edes pahiksia voi sanoa siinä olevankaan. The Witcherin maailma on hyvin kaukana mustavalkoisesta ja se näkyi myös Nightmare of the Wolfissa. Niinpä hyviksi ihmisiksi voitiinkin laskea lähinnä lapset ja orpokotia pitävä ja noitureita puolustava leski Lady Zerbs (äänenä Mary McDonnell).

Tiivistetysti The Witcher: Nightmare of the Wolf tekee kunniaa koko The Witcher- franchiselle, mutta elokuvan perin kaksiulotteiset hahmot pudottavat sen neljään ja puoleen tähteen.

Noituri myrskyn kourissa- Lauseen molemmissa merkityksissä

Yllätyin iloisesti huomattuani, että syystäkin supersuosittu Noituri-saaga on saanut Myrskykausi-nimisen esiosan. Edellisten osiensa tapaan kirja tarjosikin fantasiaa parhaimmillaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Tuntuu kuin koko maailmankaikkeus olisi noituri Geraldia vastaan. Mies menetti miekkansa ja hänet vangittiin tekaistuiden syytösten nojalla. Miekat tulisivatkin tarpeeseen kuin itse Kerachin prinssi pyytää noiturilta apua estääkseen isäänsä kohdistuvan vallankaappauksen, jonka suunnittelijoina ei ole ketkään muut kuin hänen omat veljensä.

Ennen tehtävän täyttämistä Geraldin on kuitenkin ensin saatava miekkansa ja päästävä kauniin, mutta juonikkaan, velho Punakorallin pauloista. Naisella onkin omat suunnitelmansa niin noiturin kuin Kerachin varalle. Omat lisänsä jo ennestään jännittävään tilanteeseen tuovat niin muut velhot, maailmaa kansoittavat hirviöt ja epäihmiset, kuten haltiat ja kääpiöt, kuin ennakkoluuloiset ihmisetkin.

Ei mene aikakaan kuin Gerald löytää itsensä ja uskollisen ystävänsä bardi Valvattin tapahtumien keskelle ja he joutuvat huomaamaan, että salaliittojen ja juonittelun täyteisessä maailmassa mikään ei ole sitä, miltä se näyttää. Tämän kaiken lisäksi myrskykausi tekee tuloaan, tällä kertaa kirjaimellisesti. Myrskykauden tapahtumat sijoittuvat sarjan aloittaneen Viimeinen toivomus -novellikokoelman aikoihin.

Mukaansatempaavuutensa, realisminsa, nerokkuutensa, virtaviivaisen toimintansa, tumman huumorinsa ja kiinnostavien hahmojensa ansiosta Noituri-saaga on yksi parhaimmista aikuisille suunnatuista fantasiakirjasarjasta, heti Tulen ja Jään-kirjasaagan jälkeen. Sen viimeisen osan kirjoittamisesta on kuitenkin jo aikaa, melkein kaksikymmentä vuotta. Siksi en enää odottanut, että sarja saisi vielä jatkoa.

Koska kirjasarja on kuitenkin niin hyvä, otin uutisen ilolla vastaan. Myrskykausi ei pettänytkään odotuksiani. Pikemminkin päinvastoin. Saagan muiden osien lukemisesta on jo sen verran aikaa, etten edes muistanut kuinka loistavia sen kirjat oikein ovatkaan. Ei olekaan ihme, että kirjasarja on kerännyt suosiota maailmalla. Jos ei muuten, niin siitä tehdyn pelin muodossa.

Minulla ei olekaan Myrskykaudesta juuri negatiivista sanottavaa, positiivista vain. Toki kirjaa voisi syyttää tarinan poikkoilevaisuudesta, turhankin monesta sivujuonesta, epäkiinnostavasta pääroistosta, fantasiakirjoille liiankin tyypillisestä hetero, ja valkonormatisuudesta sekä sen pakollisen rakkauskuvion olemassaolosta. Niistä yksikään ei kuitenkaan haitannut lukunautintoa, ei sitten yhtään.

Sitä nautittavaa löytyikin sitten niidenkin edestä. Itse juoni oli juuri sellainen kuin hyvällä fantasiakirjalla pitääkin eli yllättävä, toiminnan täyteinen, ajatuksia herättävä ja ennen kaikkea mukaansatempaava. Halusin oikeasti tietää, kuinka kaikki tulee päättymään ja mitä käänteitä se vielä pitikään sisällään. Ainut, mitä en halunnut, niin kirjan loppuvan.

Andrzei Sapkowski, kirjailija

Myrskykausi sisälsi myös paljon jo Noituri-saagan tavaramerkiksi muodostunutta yhteiskuntakritiikkiä, jonka vuoksi kirja olikin ajankohtaisempi kuin tämän sorttisilta kirjoilta voisi olettaa. Osaa tämä saattaa ärsyttää, mutta minua ei. Varsinkaan kuin se ei vienyt huomiota itse tarinalta, vain lisäsi siihen oman mausteensa.

Tarinasta löytyi elementtejä ties vaikka kuinka monesta hyvin tutusta mytologiasta. Kuitenkin niin, että ne sopivat hyvin yhteen toistensa, ja kirjasarjan yleisen hapatuksen, kanssa, vieläpä mielenkiintoisella tavalla. Tunnetuin niistä lienee kuningas Arthurin mytologia, jota näimme jo edellisistä osista tutun Nimuen muodossa. Tosin vain muutaman väliosan verran.

Juoni ei vieläpä ollut turhan ilmiselvää. Toisin kuin monen muun fantasiakirjan kohdalla, joidenka käänteet näkee jo kaukaa. Varsinkin minä, joka on lukenut sekä fantasiaa, että vieläpä nimenomaan Noituri-saagan kirjoja jonkin verran. Toki Myrskykaudessakin oli muutama ennalta-arvattava kohta, mutta missäpä ei. Se, että niitä oli vain muutama, on jo voitto itsessään.

Tylsistymään en päässyt missään vaiheessa, edes niissä vähemmän toiminnallisissa kohdissa. Se ei ole pelkästään tärkeää, vaan myös pakollista tämän tyyppisille kirjoille. Ne toimintakohdat olivatkin sitten kirjan kolmanneksi parasta antia, ensimmäisenä tulee hahmot, sitten itse maailma. Ne olivat värikkäitä, vauhdikkaita, uskottavia ja realistisia. Eli toisin sanoen, samanlaisia kuin itse kirjakin.

Pelien Gerald

Päähenkilön eli Gerald Rivialaisen pään sisään pääsi helposti, samoin maailman, eikä suinkaan vain siksi, että se on minulle ennestään tuttu. Vaan myös Andrzej Sapkowskin suorastaan mestarillisen kirjoitustyylin ansiosta. Sitä onkin lähes mahdotonta kehua liikaa. Samoin kuin niin taitojensa kuin luonteensakin puolesta erinomaista Geraldiakin. Siitä pitivät useat hahmoon liittyvät yksityiskohdat huolen.

Sivuhahmot ovat aina olleet Noituri-saagassa oikein epätavallisen moniulotteisia ja mielenkiintoisia. Niin hirviötkin, aidot hirviöt kuin hirviömäiset ihmisetkin. Erityisesti eräänlainen ihmiskettu, jonka taidot illuusioiden saralla tekivät siitä varteen otettavan vastustajan. Poikkeuksena pienemmät sivuhahmot. Hyvä niin, sillä kirjaa luetaan Geraldin, ei jonkun ennestään tuntemattoman tallaajan, takia.

Esimerkiksi tähän

Myrskykauden loppu antoi mahdollisuuden kirjasaagan jatkamiselle. Toivon, että niin vielä tapahtuukin, edes novellien muodossa. Odottaa sitä ei kuitenkaan kannata jäädä, sillä Suomeen uusi kirja tulisi vasta vuosien päästä. Jos kirjan maailma kiinnostaa, kannattaakin tutustua siitä tehtyihin peleihin. Itseäni ne eivät kuitenkaan kiinnosta, mutta jotakin muuta kyllä voi senkin edestä.

Myrskykausi osoitti jälleen kerran, että Noituri-saaga on suuren suosionsa ansainnut. Kiitos kirjailija Sapkowskin erinomaisen ja tunteita herättävän kirjoitustyylin, moniulotteisten hahmojen, kiinnostavan maailman ja vauhdikkaiden toimintakohtausten. Se ansaitseekin täydet viisi tähteä, ehdottomasti.

Kaikki tahtovat noituritytön

Andrzej Sapkowskin Noituri-saaga on yksi kaikkien aikojen parhaimmista fantasiakirjasarjoista, heti Tarun Sormusten Herrasta ja Pottereiden jälkeen. Nyt arvostelen sarjan kuudennen osan, Pääskytornin.

Noituri-kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, koska niillä on jatkuva juoni. Älä siis lue Pääskytornia, ennen kuin sen edelliset osat on luettu. Lisäksi varoitan taas juonipaljastuksia. Niitä löytyy taas tästäkin tekstistä.

Pääskytorni jatkaa tarinaa noituri Geraldin ja hänen kumppaneidensa vaiheista. Ciri on kadonnut. Tyttöä etsii niin Gerald ja hänen varta vasten tehtävään kokoama joukkonsa, hänen ottoäitinsä velhotar Yennefer kuin Cirin entisen kuningaskunnan Nilfgaardin nykyinen hallitsija. Kumpi osapuoli löytää tytön ensimmäiseksi? Se voi ratkaista paljon. Onhan Cirille annettu kohtaloksi pelastaa maailma.

Ciri puolestaan on jo nuori nainen. Hän päätyy haavoittuneena vanhan viisaan tiedemiehen, Vysigoton hoiviin, jossa hän kertoo monivaiheisesta pakomatkastaan. Siitä ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Onneksi ne eivät ole Cirille mikään ongelma, sillä hän pystyy huolehtimaan itsestään. Cirin matka vie muun muassa väärän nimen turvin ”Rottiin”, ryhmään paatuneita rikollisia.

Pääskytorni tarjoaa muiden kirjasarjan kirjojen tavoin pilke silmäkulmassa kirjoitettua laatufantasiaa. Siitä löytyi jokaiselle fantasian ystävälle jotain. Ja miksei muillekin. Siinä oli muun muassa toimintaa, monenlaisia hallitsijoita, hirviöitä, tieteellistä ja filosofista pohdintaa, huumoria, vinkkauksia nykyaikaan, jumalia, muita maailmoja, romantiikkaa, seksiä sekä harvinaisen kiinnostavia hahmoja.

Sapkowskin kirjoitustyyli on muuttunut sarjan edetessä yhdellä tärkeällä tavalla. Nyt tarinaa kerrotaan aika paljon takaumien keinoin ja muutenkin näkökulma vaihtuu suhteellisen monesti. Sillä on omat hyvät ja huonot puolensa. Se laajentaa kirjojen maailmaa kivasti, mutta myös tekee kirjasta paikka paikoin sekavan. En antanut asian haitata. Kirjailija nimittäin onnistui pitämään paketin erittäin hyvin kasassa.

Noituri-kirjasarjan maailma on fantasiamaailmaksi harvinaisen realistinen ja aikuismainen, mikä onkin yksi kirjojen suurista vahvuuksista. Kaikki hahmot tuntuvat todelliselta, riippumatta heidän rodustaan. Olkoonkin vampyyri, noituri, haltia tai mikä tahansa muu. Minulle tulee niistä toinen erinomainen fantasiakirjasarja, George R.R. Martinin Tulen ja Jään-laulu. Pelkästään positiivisessa mielessä.

Jos maailma kiinnostaa, mutta kirjat eivät, aina voi tutustua The Witcher-pelisarjaan. Se on hyvin suosittu pelaajien kesken. Itselläni ei ole kuitenkaan aavistustakaan, kuinka hyvä tai huono se on. Siten en myöskään suoranaisesti suosittele sitä. Aina voi kuitenkin kokeilla. Kirjasarjan kirjat eivät kuitenkaan kaipaa pelejä täydentämään niitä. Kirjoja voi lukea hyvin, ilman pelien tuntemustakin. 

Pelin Gerald

Hahmona Gerald on huippuluokkaa. Häntä jaksaisi seurata, vaikka kuinka paljon. Muutkin päähahmot, Pidän erityisesti Ciristä, joka oli melkein yhtä kiinnostava hahmo kuin Geraldkin, mutta vain melkein. Se on hyvä, sillä hän on kirjassa voimakkaasti esillä. Kaikkien makuun Ciri ei kuitenkaan ole. Niin kuin kirja-arvosteluja lukiessani hämmästyneenä huomasin.

Yennefer ei kuulunut suosikkeihini, mutta kyllä hänestäkin jaksoi lukea. Sivuhahmoista suosikkejani oli sivistynyt vampyyri Regis ja sähäkkä jousinainen Milva. Bardi Valvattikin oli hyvä lisä sarjaan. Muissakaan hahmoissa ei ollut valittamasta, vaikka jotkin heistä yksiulotteisesti äityivätkin. Niin käy helposti sivuhahmojen kohdalla, varsinkin jos he eivät ole tarinan kannalta oleellisia.

Roistoja kirjassa riitti. Siitäkin huolimatta, ettei päähenkilötkään ole mitään viattomia kedon kukkia. Edes sellaisena aloittanut Ciri. Heihin kuului muun muassa juonivia velhoja ja velhottaria, diktaattoreita ja muita sadistisia paskiaisia. Heistä vaikuttavin oli kuitenkin brutaali palkkasotilas Bonhart, joka tarjosikin yhden kirjan vaikuttavammista, ja väkivaltaisemmasta, kohtauksesta.

Suosittelen Noituri-kirjasarjaa lämpimästi kaikille fantasian ystäville. Kannattaa kuitenkin aloittaa sarjan ensimmäisestä osasta. Pääskytorni ansaitsee täydet viisi tähteä. En ole lukenut vielä yhtään kirjasarjan kirjaa, joka ansaitsisi vähemmän.