Spiderverse tulee jälleen

Harva animaatio on saanut minut ihan elokuviin asti, mutta Spiderverse-saagaa jatkava Spider-Man: Beyond the Spider-Verse teki siinä poikkeuksen. Kannattiko käynti?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Miler Morales/Spider-Man (äänenä Shameik Moore) kärsii supersankareille tutusta ongelmasta, supersankaroinnin ja muun elämän yhteensovittamisesta. Hän ei kuitenkaan voi puhua kenellekään ongelmistaan. Niimpä Miles ilahtui kun Gwen Stacy/Spider-Gwen (äänenä Hailee Steinfeld) saapuu taas maisemiin. Hänen kanssaan Miles pääseekin taas huimiin seikkailuihin ja tapaamaan muitakin Spider-Maneja, kovaan hintaan.

Spiderverse-elokuvista ei voi puhua ilman sen visuaalisen ilmeen kehumista ja syystä. Harva animaatio näyttää yhtä hyvältä, varsinkin sellainen, joka yhdistelee monia tyylejä. Muutenkin Across the Spiderversen toteutus oli hyvin ammattitaitoista. Tekijöiden rakkauden ja omistautumisen tarinaa ja työtään kohtaan näki joka sekunnilla. 

Across the Spider-Verse esittelee tällä kertaa Spider-Manesitä koostuvan organisaation, jonka tarkoitus on suojella universumeita muista universumistä tulleilta poikkeamilta ja yrittävät suojella niin sanottua Spider-Manin kaanonia. Ajatus onkin hyvä ja tarjoaa monet naurut ja mahdollisuudet viittaukseen, mutta se herättää myös vakavampia kysymyksiä, kuten tekeekö kaikki Spider-Manien kokema kärsimys todellakin heistä sen, mitä he ovat?

Miles osoitti jälleen kerran olevansa yhtä hyvä päähenkilö kuin Peter Parkerkin. Gwen puolestaan nousi elokuvan toiseksi päähenkilöksi, hän jopa aloitti ja lopetti elokuvan. Tämä oli elokuvalle vain eduksi sillä hän osoitti pian paikkansa toisen pääroolina ansainnut. Pidin erityisesti alussa, joka kerrottiin kokonaan Gwenin näkökulmasta. Varsinkin, kun saimme vihdoin tietää, mitä hänen Peter Parkerille tapahtui.

Edellisestä osasta vanhempi Peter (äänenä Jake Johnson) puolestaan jäi tällä kertaa sivummalle, mutta kyllä hänellekin tekemistä löytyi. Spider-Maneistä edukseen esiintyi myös porukkaa johtava Miguel O'Hara/Spider-Man 2099 (äänenä Óscar Isaac)  Spider-Punk (äänenä Daniel Kaluuya), intialainen Spider-Man Pavitr Prabhakar (äänenä Karan Soni) sekä vähemmässä määrin dinosaurus-Spider-Man. 

Elokuvan pääpahiksen roolin sai alunperin naurettavalta vaikuttava Spot, suomalaisittain Pilkku (äänenä Jason Schwartzman). Hänestä tuli kuitenkin elokuvan edetessä oikea uhka. Milesilille tuli elokuvan edetessä muitakin vastustajia, mutta elokuvasta nauttii enemmän, jos ne tulevat edes jonkinlaisena yllätyksenä.

Spider-Man: Across the Spider-Verse jäi kesken, en tarkoita, että se olisi loppunt cliffhangeriin, vaan jäi kokonaan kesken. Pahista ei oltu vielä voitettu tai asiatmuutenkaan ratkeneet. Siksi elokuvan voisikin sanoa olevan vasta eka osa vuoden päästä tulevan Spider-Man:  Beoynd the Spiderversen lopettamasta elokuvasta. Luonnollisesti menne katsomaan myös senkin.

Tiivistetysti Spider-Man: Across the Spiderverse saavutti ja ehkä jopa ylittikin kaikki In to the Spiderversen asettamat odotukset. Ja ne olivat huimat. Niinpä se ansaitsee täydet viisi tähteä!

Salama multiversumia sekoittamassa

DCEU:n The Flashin on tarkoitus selittää elokuvauniversumin vaihtaminen Syderversestä James Gunnin aikaan. Sellaisena se toimii, mutta toimiiko se myös omana elokuvana.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa joitakin yksityiskohtia The Flash-elokuvan juonesta!

Barry Allen/The Flash (Ezra Miller) on toiminut Justice Liaguessa jo jonkin aikaa ja supersankarointi alkaa häneltä jo sujua. Sen sijaan muu elämä on hankalampaa. Barryn isä (Ron Livingston) istuu vankilassa syyttömänä tuomittuna hänen äitinsä (Maribel Verdú), eikä vapautumisesta juuri ole toivoa. Isän syyttämäksi todistaminen viekin supersankaroinnista ja työstä jäävää vapaaikaa, eikä sitä jää enää muuhun sosiaaliseen elämään.

Elämä muuttuu kuitenkin valoisemmaksi, kun The Flash huomaa voivansa liikkua ajassa takaisi päin ja siten estää äitinsä kuolema. Riskeistä huolimatta hän tarttuukin tuumasta toimeen, katastrofisin seurauksin. Menneisyydessä hän kohtaa tutun pahiksen ja uusiua sankareita, sekä itsensä, hyvinkin kirjaimellisesti.

Vastaan heti alussa esittämääni kysymykseen: Kyllä. The Flash paitsi kuuluu DCEU:n vahvimpiin elokuviin, niin se voittaisi vertailun myös useampaa muuta lajityyppinsä elokuvan, erityisesti viime vuosina tehdyistä. Onko se kaikkien aikojen paras elokuva, niin kuin jotkut sanovat, ei minusta sentään, mutta hyvä se oli joka tapauksessa.

Ezra Miller on Thhe Flashin suurin vahvuus ja heikkous yhdessä paketissa. Hän teki huikean esityksen Barry Allenin/The Flashin molempina versiona, mutta miehen aiheuttamat kohut varmasti saavat monet välttämään elokuvan katsomista. Jos kuulut heihin, jotka epäröivät elokuvan katsomista juuri siitä syystä, niin älä mene katsomaan elokuvaa. Se on hyvä, DCEU:n parhaita, mutta ei niin hyvä, että sen takia kannattaisi luopua periaatteistaan

Muita tärkeitä hahmoa oli Batman (Michael Douglas) ja Supergirl (Sasha Calle). Heidän ensiesiintymisensä olisi vaikuttanut paljon paremmin, jos hahmoja ei olisi jo hehkutettu markkinointivaiheessa, mutta pidin heistä. Nuorempi Barry (myöskin Ezra Miller) lähinnä ärsytti, vaikka hän kehittyikin loppua kohden. Pahis Zod (Michael Shannon) esiintyi lähinä lopputaistelussa, mutta toisaalta The Flashin voisi sanoa olevan elokuvan oikea pahis. 

En ole lukenut Flash-sarjakuvia, mutta Flashpoin-storyline on minulle ennestään tuttu The Flash-sarjasta. Sarjan versio tarinasta oli monilta osin elokuvaa huonompi, mutta kyllä siitä parempiakin piirteitä löytyy. The Flash-elokuvassa ei nimittäin esiinny hahmon legendaarisinta vihollista, Reverse Flashia ja se oli harmi. Hänellä kuin olisi mahdollista olla paljon Zodia kiinnostavampi pahis.

Toiminta oli taas viihdyttävää katsottavaa, erityisesti alun pelastus. Enää tuskin kukaan yllättyy, jos näinkin ison budjetin elokuvassa erikoistehosteet ovat, mitä ovatkaan. Valitettavasti The  Flash ei tehnyt asiassa poikkeusta. Niiden laatu oli hyvin vaihteleevaa, osa oli suorastaan mestarillisia ja osa hyvin huonoja. Syytän siitä erikoistehostetudioinnille annetun ajan vähyyttä.

The Flash lopetti DCEU:n hyvin eppätasaisen Snyderin ajan. Nyt puikkoon astuu James Gunn. Monilla on suuria odotuksia miehen suhteen. Itsekin toivoisin elokuvauniversumin suunnan kääntyvän ja uskonkin siihen edes jolain tavalla. En kuitenkaan voi sen tulevaa menestystä varmana pitää, sillä uusitusta DCEU:sta ei ole vielä itään ulkona, ymmärrettävästä syystä,

Tiivistetysti The Flash lopettaa yhden aikakauden varsin mallikkaasti, jopa mallikkaammin kuin se ehkä olisi ansainnut. Neljä ja puoli tähteä!

Miniarvostelussa Antman and Wasp: Quantumania

Marvelin elokuvauniversumi, tuttavallisemmin MCU, on edennyt jo viidenteen vaiheeseen. Nyt arvostelen sen aloittavan Ant-Man and the Wasp: Quantumanian.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää pieniä juonipaljastuksia Ant-Man and the Wasp: Quantumanian-elokuvasta.

Infinity Warin jälkeen Antman/Scott Lang (Paul Rudd) on saanut elää suhteelisen rauhallista elämää. Hän on kirjoittanut kirjan kokemuksistaan, mutta jättänyt sankarihommat vähemmälle. Tuo rauhallinen elämä saa kuitenkin päätöksensa kuin Scottin tyttären epäonistunut koe vie hänet perheineen eriskummaliseen kvanttimaailmaan. Siellä he joutuvat kohtaamaan vaarallisen Kang Valloittajan (Jonathan Majors), jonka palaaminen meidän maailmaamme pitää estää keinolla millä tahansa.

Ant-Man and the Wasp: Quantumanialle on annettu melkein mahdoton tehtävä. Sen pitäisi sekä toimia aloituksena MCU:n viidennelle kaudelle, sekä osoittaa hyvin epätasaisen neljännen kauden jälkeen, että elokuvasarja osaa vielä tehdä elokuvia. Valitettavasti elokuvan voidaan sanoa epäonnistuneen molemmissa tehtävissään, tai paremmalla tahdolla, onnistuneen niissä vain osittain.

Siihen löytyi kaksi isoa syytä, Syitä siihen löytyi kaksi: huumorin vähyys ja toisen nimihenkilön the Waspin (Evangeline Lilly) melkein täydellinen unohtaminen sekä muutama pienempi.. En ole myyty elokuvan versiosta M.O.D.O.K:ista (Corey Stoll). Myöskään Kvanttimaailmassa tapaamista hahmoista juuyri kukaan ei ole muistelemisen arvoinen ja yhtä niistä esittää legendaarinen Bill Murray. 

Toki Ant-Man 3:sta löytyy myös yllin kyllin hyvää. Esimerkiksi Kang on edelleen erittäin karismaattinen pääpahis, jopa Thanosta (Josh Brolin) karismaattisempi. Myös kvattitodellisuus osoittautui kiinnostavaksi paikaksi. Myöskään Michelle Pfeifferin laittaminen keskeisen rooliin ei ole koskaan virhe. Toimintakohtaukset olivat myös hyvin viihdyttäviä, mikä ei MCU:n elokuvalle ole mikään yllätys.

Tiivistetysti Ant-Man and the Wasp: Quantumania osoittautui pettymykseksi, vaikka siitä  löytyikin sitä MCU:n taikaa, joka on tehnyt elokuvauniversumista yhden kaikkien aikojen tuottavimmista. Kolme ja puoli tähteä.

Siniset ihmiset tutustuvat veden tapaan

 James Cameronin Avatar tuli jo vuonna 2009, mutta sen kauan odotettu jatko-osa Avatar: Way of Water sai ensi-iltansa vasta nyt. Oliko elokuva odotusten, ja hypensä, arvoinen?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää joitakin paljastuksia ensimmäisen Avatarin ja Avatar: Way of Waterin juonesta! Lue siis omalla vastuullasi!

Yli vuosikymmen on kulunut siitä kuin ohmiset viimeksi hyökkäsivät Pandoraan. Jake Sullyn (Sam Worthington) ja hänen vaimonsa Neytirin (Zoe Saldaña) perhe on kasvanut neljällä lapsella, kolmella omalla ja adoptiotyrät Kirillä (Sigourney Weaver). Rauhan aika kuitenkin tulee väistämättä päätökseensä kuin ihmiset tulevat takaisin Pandoralle tavalliseen tapaansa pahat mielessään.. 

Tällä kertaa heillä on salainen ase, Na'vi avatarit omaavat supersotilaat, joihin kuuluu myös Jaken vanha tuttu eversti Miles Quaritch (Stephen Lang). Siitäkin huolimatta, että kuoli ensimmäisen hyökkäyksen yhteydessä. Uhka soittautuukin niin voimakkaaksi, että Sully päättää viedä perheensä piiloon riutalla elävän Na'vi-yhteiskunnan pariin.

Minun on pakko myöntää, että vaikka pidin ensimmäisestä Avatarista paljonkin, niin jostain syystä minulle jäi vain vähän mielikuvia siitä. En muistanut edes sen päähahmon nimeä. Pohdinkin jonkin aikaa, käynkö katsomassa sen ihan elokuvateatterissa. Päätin lopulta mennä, niin kuin tämän arvostelun aikataulusta voi päätellä, mutta vain siksi, että minulla ei ollut muutakaan tekemistä sinä iltana. 

Yli kolme tuntia kestävä Avatar: Way of Water oli pitkä elokuva. Siitä olisikin voinut pistaa ja varsinkin lyhentää kohtauksia tarinan kärsimättä, mutta toisaalta, tarinassa on aina tärkeimpää matka kuin päämäärä ja niillä ns turhilla kohdillakin oli tarkoitus maailman esittelyn kannalta. ne myös auttoivat luomaan tunneyhteyden hahmoihin, erityisesti eläinsellaisiin.

Visuaalisen ilmeensä puolesta Avatar: Way of Water oli suorastaan tarkoitettu elokuvateatterissa katsottavaksi. 3D:kin toi elokuvaan jonkin verran, vaikka itse en ole sen suurin ystävä, varsinkin kuin 3D laseilla on tapana hajota aina välillä. Minunkin lasini hajosi ihan Way of Waterin alussa ja niinpä missasin osan hakiessani uutta. Kun sitten sain ehjät, niin niiden näyttämä kuva olikin sitä hienompi.

Elokuva ei kuitenkaan pärjää pelkällä visuaalisella ilmeellä, vaan siinä pitää olla sisältöäkin. Way of Waterissa sitä olikin. Sen tarina ei ollut kaikkein kiinnostavin tai omaperäisinkään, mutta se olisi ollut voinut olla paljon huonompikin. Sekin auttoi, että suhteellisen tylsähkö Jake Sully oli vain yksi elokuvan päähenkilö. Sille on syynsä, miksi hänen nimensä on nii  helppo unohtaa.

Jake Sullyn kanssaan yhtä tärkeään rooliin pääsi miehen toinen poika Lo'ak (Britain Dalton). Hän ei ehkä kuulu legendaarisempien päähenkilöiden joukkoon, mutta muiden Sullyn lapsien tavoin hänestä on helppo pitää ja kannustaa, jopa helpompaa kuin isäänsä. Myös Kiri sai tärkeän roolin, mutta on selvää, että hänen tarinaansa avataan vasta elokuvasarjan seuraavissa osissa. 

Sen sijaan Neytiri jäi melkein huomioitta, mikä oli harmi. Toivon asian korjautuvan Avatar 3-5:ssa. Kaksikon muut lapset kuitenkin vielä enemmän sivuun, mutta sille oli syynsä. Sen sijaan Na'vien kanssa kasvanut ihminen "Spider" (Jack Champion) sai paljon ruutuaikaa, jopa liikaakin. Hahmo kuin ei ollut kaikkein kiinnostavin, vaikka hänessä kyllä potentiaalia oli.

Se pidätkö Way of Wateri  elokuvasta riippuu siitä, piditkä ensimäisen elokuvan pahikseksesta, koska he ovat käytännössä sama henkilö. Omalta osaltani pidin Miles Quaritchia suhteellisen tehokkaana pahiksena, joskaan elokuvansa sankareiden tapaan muyskään hän ei kuulu roistoista legendaarisimpiin. Nin ei myuöskään tee elokuvan toiseksi tärkein roisto, kenraali Frances Ardmore (Edie Falco).

Avatar: Way of Waterin tarina jatkuu näille näkymin kolmen elokuvan verran. Minusta se olisi neljä elokuvaa liikaa, sillä ensimmäinen Avatar toimisi loistavasti myös yksittäisenä elokuvana. Kuitenkin uskon katsovani, ja arvostelen, ne kaikki. 

Tiivistetysti Vaikka Avatar Way of Water ei mielestäni hypensä tasolle ihan yllä, niin  elokuva tarjoaa silti erittäin viihdyttävän katselukokemuksen. Neljä tähteä.

Mustan Pantterittoman Wakandan paluu

Neljä vuotta siihen meni, mutta Black Panther palasi Black-Panther: Wakanda Forever-nimisellä jatko-osalla. Katsoin sen heti ensimmäisenä päivänä ja nyt arvostelen elokuvan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältä paljastuksia molemmista Black Pantter-elokuvista!

T’Challa (Chadwick Boseman) on kuollut, joten Wakanda jäi ilman suojeliaa. Maan halllitsijaksi palannut  kuningatar Ramonda (Angela Bassett) löytää heti itsensä uusien haasteiden edestä, sillä T’Challan päätös paljastaa Wakandan mahti maailmalle sai sen kiinnostumaan maan vahvaksi tekevästä ihmeaine vibraniumista. Maailmasta löytyykin tahoja, jotka ovat valmiita tekemään melkein, mitä vain saadakseen sitä.

Vibraniumin etsintä päätyy lopulta Namorin (Tenoch Huerta) vedenalaiseen valtakuntaan, mistä mies ei luonollisesti pidä. Eikä hän suinkaan aio hoitaa ongelmaa Wakandan tavoin diplomatian voimin. Kuningatar Ramondalla on myös huolehdittavaan hänen tyttärensä prinsessa Shuri (Letitia Wright), joka kamppailee veljensä menetyksen kanssa.

Pääosan esittäjä  Chadwick Bosemanin kuoltua Black Panther Wakanda Forever jäi suuren haasteen eteen. Miehen ja hänen hahmonsa korvaaminen ei ole mikään pikku asia. Edes se, kuka saa päähenkilön roolin ei ollut itsestään selvää, saatika kenestä tulee uusi Musta Pantteri. Onnekseni voin sanoa, että he suoriutuivat haasteesta ihailtavasti. 

Itsestään selvää tämä ei ollut, koska elokuvan tekijät Ryan Coogler ja Joe Robert Cole valitsivat päärooliin päärooliin valittiin kaukana perinteisestä supersankarinroolista olevan Shurin, T'Callan tieteilijä pikkusiskon. Hahmo kuitenkin osoitti elokuvan aikana veljensä tapaunen sankari. Päärooliainesta löytyi myös Shuria näyttelevältä Letitia Wrightilta.

Wakanda Forever oli Marvelin elokuvauniversumin  mittapulla harvinaisen poliittinen elokuva, vähintään yhtä poliittinen kuin Captain America: Winter Soldierkin. Tätä voisi pitää jopa luonnollisena, seuraataanhan elokuvassa kahden maan hallitsijan kaksinkamppailua. Politikkaa käsiteltiin kuitenkin myös  syvällisemmällä tavalla.

Elokuva myös kuului MCU:n tunteellisempiin. Elokuvan alussa näytettiin T’Challan hautajaiset, jonka aikana nenäliinoille saattaa olla tarvetta. Varsinkin Ramondan ja Shurin surun tuntee. Hautajaiset eivät kuitenkaan olleet elokuvan ainut tunteellinen hetki, vaan niitä löytyi muutama muukin, luonnollisesti ei yhtä vaikuttavia, mutta kuitenkin. 

Toki siitä löytyi myös sitä tuttua huumoria ja sutkautuksiakin, kuitenkin universumin elokuvalta tututtua. Koska muut tärkeät hahmot käyvät läpi suruvaihetta, huumori jäi uutena tulleelle Riri Williamsille/Ironheartille (Dominique Thorne). Ririltä huumori sujuikin, vaikka hän ei miksikään huumorihahmoksi yksinään jäänyt, vaan hänellä oli elokuvassa hyvin tärkeä rooli.

Kuningatar Ramonda oli yhtä tärkeä hahmo, melkeinpä tärkeämpikin, sillä Shuri ei oikein politiikasta perusta. Ramonda sai maan hallitsijajn roolin lisäksi myös viisaan mentorin roolin. Kolmas hyvin tärkeä hahmo oli valtaistuinta suojelevan Dora Milajen kenraali Okoye (Danai Gurira), jolle ja jonka armeijalle kuuluikin vihollisten lyöminen pataan. 

Nykyaisen tiedenaisen Shurin ja perinteisiä kannattavan soturi Okoyen parivaljakko osoittautui ehkä jopa yllättävänkin toimivaksi. Pidin heistä työparina jopa enemmän kuin ensimmäisen Black Panther-elokuvan Okoyesta ja T’Challasta ja se on jo paljon sanottu se. Kemiaa paransi vielä kaksikkoa rennomman ja genretietoisemman nero Ririn mukaantulo.

Namor ei jäänyt pääpahiksena yhtään edellisen elokivan Killmongeria (Michael B. Jordan) huonommaksi. Hänen motiviaan oli helppo ymmärtää, eikä hahmon karismasta haittaakaan ollut. Varsinkin kuin vibraniumia keinolla, millä hyvänsä hamuavat valtaapitävät ovat häntä isompia roistoa. Ihan Lokin (Thomas William Hiddleston) tasolle en häntä laittaisi, mutta kukapa yltäisi. 

Riri Williams/Ironheart (Dominique Thorne) vaikuttaa hahmona enemmän kuin lupaavalta. Kuitenkin vaikka hahmo oli juonen kannalta erittäin tärkeä, niin häneen ei ehtinyt tutustua henkilönä kovinkaan syvällisesti. Hänen oma sarjansa korjannee ongelman. En vielä lämmennyt hänen Iron-Man-tyyliselle puvulleen, mutta mielipiteeni voi tietenkin muuttua.

Myös Nakia (Lupita Nyong’o) pääsi kuvioihin mukaan, joskin hän sai odotettua pienemän roolin. Sen sijaan Jabari-heimon karismaattinen johtaja M'Bakun (Winston Duke) rooli oli yllättävänkin iso ja hyvä niin. Pidän omalaatuisesta, mutta sitäkin karismaattisesta, hahmosta paljon. Martin Freemanin Everett K. Ross puolestaan tarjosi Yhdysvaltojen näkökulmaa.

MCU:n neljäs kausi sai päätöksensä Black Panther: Wakanda Foreverin myötä. Kausi oli edellisia kausia rohkeampi, vaihtelevin tuloksin. Pidin kaikkista sen tuotoksista, jostain vain en nii  paljon kuin yleensä. Se myös keskittyi totuttua monaisempaan joukkoon sankareita, sekä etnisyyden, että sukupuolen osalta. Kausi myös toi MCU:hun myös tv-sarjat. 

Viidennen kauden aloittaa Ant-Man and the Wasp: Quantumania, joka saa ensi-iltansa ensivuoden helmikuussa. Niin epätasainen kuin neljäs kausi olikin, niin katson, ja arvostelen, varmasti myös viidenen kauden. Toivon, että se osoittautuu tasaisemmin hyväksi, mutta uskaltaa silti kokeilla uutta.

Tiivistetysti Black Panther: Wakanda Forever on malliesimerkki siitä, kuinka loistava supersankarielokuva oikein voi olla. Jopa silloin kuin todennäköisyys on sitä vastaan. Täydet viisi tähteä!

Rakkautta ja ukkosta MCU:n tapaan

Kävin juuri katsomassa vasta äskettäin ensi-iltansa saaneen, monelle vuoden odotetummaksi elokuvaksi lukeutuvan, Thor: Love and Thunderin. Se kannatti, mutta tämä ei tainnut yllättää ketään.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Thor-elokuvista, Avenger-elokuvista ja vähän muistakin MCU-tuotoksista! 

Thorilla (Chris Hemsworth) on ollut erityisen rankkaa viime aikoina ja niinpä hän haluaisikin tällöin lyödä pahiksia pataan Guardians of Galaxy-ryhmän kanssa. Tämän estää kuitenkin jumalia tappava Gorr (aina yhtä loistava Christian Bale), jonka ristiretki on päätynyt Asgardiin asti ja onnistuu kidnappaa ryhmän lapsia.

Valkyria (Tessa Thompson) puolestaan tylsistyy uudessa roolissaan turistirysäksi muuttuneen Asgardin kuninkaana. Niinpä hän ilmoittautuu heti mukaan Gorrin tappohommiin. Kaksikoa auttaa Mjölniriä käsittelevä Thorin entinen rakkaus Jane Foster (Natalie Portman) tai supersankarinimeltään Mighty Thor. Miksi hän näyttää kuitenkin salaavan jotain?

Taika Waititi ohjasi ainoan todella hyvän MCU:n Thor-elokuvan, Thor: Ragnarokin. Siksi minulla olikin korkeat odotukset miehen toisen Thor-elokuvan, Thor: Love and Thunderin suhteen. Vastasiko elokuva odotuksia? Melkein. Se oli erittäin hyvä, jopa loistava. Elokuva ei kuitenkaan ihan edeltäjänsä tasolle yltänyt. Hyvä kuitenkin voitti selkeästi pahan.

Elokuvan huumori oli edelleen kohdallaan. Tämä ei ole kuitenkaan ihme, sillä huumori on Taika Waititin erikoisuus. Pidin erityisesti Stormbreakerin mustaisuuteen liittyvästä huumorista. Ja kukapa osaisi olla nauramatta Thorin saamille vuohille tai Ragnarokista tutulle, muunassa Matt Damonin ja Luke Hemsworth tähdittämälle, Thor-näytelmälle. 

Hyvään kuului myös Thor pysyi pidettävänä päähahmona. Jane Foster sai ensimmäistä kertaa koko MCU-uransa aikana tärkeän rooliin ja hahmo esiintyikin edukseen. Elokuva kuitenkin luotti liikaa siihen, että katsojat välittävät Thorin ja Janen välisestä suhteesta, joka ei valitettavasti suhde ei ole ikinä kiinnostanut minua millään tavalla. Siksi myös se osa elokuvasta jättikin minut kylmäksi.

Valkyriaakin oli kiva tavata, vaikka hän jäikin sivuhahmoksi. Samoin teki elokuvan kevennys Kong (ohjaaja Taika Waititi itse), mutta se nyt on aina ollut hahmon rooli. Hän on hauska, muttei mitenkään muuten erityisen kiinostava. Kaksikko toi leffaan kuitenkin LGBT+-edustusta, joskin vain hit ja miss-kohtausten myöstä. Nykyaikana kyseiset kohtaukset olivat kuitenkin täysin riittämättömiä.

Gorr kuului parhaimpiin MCU-pahiksiin, lähinnä jopa harvinaisenkin sympaattisen motivaationsa ansiosta, ja viime aikoina se kategoria on saanut jopa kilpailua. Lähinnä toimintarooleistaan tunnettu Russell Crowe oli yllättävä, mutta erittäin osuva valinta ylijumala Zeuksen rooliin. Niin pinessä roolissa kuin hahmo olikin.

Love and Thunderin  oli MCU:n lyhyin, vain vähän yli kaksi tuntia. Tämä on minusta yleisesti ottaen neutraali asia, mutta tässä tapauksessa olisin kaivannut kuitenkin pitempää elokuvaa, sillä moni elementti, kuten Gorr ja hänen erittäin hyvä ponttinsa jumaliin liittyen sekä yllättävänkin sivuun jääneet Jane ja Valkyria, olisivat ansanneet enemmän ruutuaikaa.

Elokuvaan oli sisälletty paljon enemmän herrkkyytä kuin Thor-Ragnarokiin. Tämä meni kuitenkin enemmän kuin hieman ylikompensoinnin puolelle, mikä näkyi erityisesti elokuvan loppupuolella. Inhosin erityisesti tapaa, jolla pahis voitettiin. En paljasta, mikä se tapa on, mutta sen sanon, että se kuuluu inhokkeihini, jos ei jopa ole kaikkein inhokein.

Love and Thunder petaa tulevaa, jo järjestyksessään viidettä Thor-leffaa. Lopputekstikohtausten perusteella se vaikuttaakin lupaavalta, ainakin perusjuoneltaan. Lopussa kuitenkin tapahtuu myös jotain, mikä syö innostusta jonkin verran. Vinkki: se liittyy melkein joka MCU-elokuvat, ja tv-sarjat, valtaaviin, lapsiin.

Tiivistetysti Taika Waititi osui jälleen napakymppiin Thor: Love and Thunder-elokuvan myötä. Tai ainakin melkein. Neljä tähteä.

Tohtori Outo multiversumeiden pyörteissä

Marvelin elokuvauniversumin järjestyksessäään CU:n 28. elokuva, Doctor Strange in the Multiverse of Madness, saapui teattereihin lähiaikoina. Kuinka hyvästä elokuvasta on oikein kyse.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, enemmän kuin virallisimmissa arvosteluissa! Lue siis omalla vastuullasi.

Taistellessaan yksisilmäistä hirviötä vastaan Doctor Stephen Strange (Benedict Cumberbatch) kohtaa universumien välillä matkaavan pystyvän America Chavezin (Xochitl Gomez). Tytön harvinaisen ja voimakkaan kykynsä takia häntä jahtaavat monet hirviöt, sekä tässä universumissa, että toisissa. Koska supersankareita kuitenkin ollaan, Strange lupautuukin auttamaan tyttöä. 

Se onnistuu parhaiten löytämällä voimakas taikakirja. Tämä ei kuitenkaan ole helppo homma, sillä kirja löytyy muusta universumista, eikä America Chavez vielä hallitse voimiaan. Lisäksi uudet universumitkin tarjovat heille monia usein epämiellyttöviä ylläytyksiä.  Kuvioon liittyy vahvasti myös Wanda Maximoff (Elizabeth Olsen) sekä ylivelho Wong (Benedict Wong).

Aluksi muutama varoituksen sana. Doctor Strange in the Multiverse of Madness ei toimi itsenäisenä teoksia, vaan sitä ennen kannattaa katsoa ainakin ensimmäinen Doctor Strange, Infinity War, Endgame, WhatIf:in ja WandaVision. Toki suurin osa ei menisikään katsomaan hahmon toista elokuvaa ja elokuvasuniversumin 28. elokuvaa, joten en tiedä kuinka paljon se katsojia haittaa tai edes yllättää.

Lisäksi se oli paljon keskivertaista MCU-elokuvaa pelottavampi ja väkivaltaisempi. Se alkoi paikka pailoin olla liian pelottava siskolleni, vaikka elokuva ei kauhun puolelle ihan mennytkään. En osannut odottaa vetoa perheystävälliseltä Disneyltä, mutta sopii hahmolle enemmän kuin hyvin. Sam Raini tunnetaan 2000-luvun Spide-Manien lisäksi kauhuohjaajana, joten tämä ei ole kuitenkaan mikään ihme. 

Se myös kuuluu kummallisimpien MCU-elokuvien joukkoon, jos ei ole jopa kummallisin, joten kaikille elokuva ei sovi sitten millään. Jos se ei ole sinun palasi kakkua, niin elokuvan voi hyvin jättää väliin, sillä sillä on loppuen lopuksi yllättävänkin pieni vaikutus MCU:hun kokonaisuudessaan. Kuitenkin veikkaukseni asian vaikuttamiseen lippuluukulla osui harhaan, sillä Doctor Strange in the Multiverse of Madness on menestynyt erittäin hyvin.

Multiuniversumit kuuluvat supersankarimedian aiheista mielenkiintoisempiin, joskin ainakin omalla kohdallani siihen tulee raja vastaan, kuinka monta sarjaa ja elokuvaa haluaa aiheesta nähdä. Riippumatta siitä kuinka hyvin tuon tarinan kertoo. Raja ei ole vielä tullut vastaan, mutta pelkään sen olevan vain ajan kysymys. Toivonkin aiheen jäävän vain tämän, tai korkeintaan vielä seuraavan, vaiheen jutuksi.

Doctor Strange on ottanut menestyksekkäästi Tony Starkin/Iron Manin rooliin yli-itsevarmana ja viisastelevana sankarina ja nuorempiensa mentorina. Niin tässä kuin Spider-Man: No Way Homesakin. Elokuvan ehdottomasti paras hahmo oli kuitenkin Wanda Maximoff. Elisabeth Olsen tuntee hahmonsa jo täysin ja se näkyi. Valitettavasti America Chavez jäi tyypilliseksi lapsi side-kickiksi. 

Wong jäi sivuhahmoksi hänkin, mutta suoriutui roolista paljon paremmin. Pidän hänen ja Doctor Strangen vuorovaikutuksestaan. Kolmanneksi tärkein sivuhahmo oli edellisessäkin Doctor Strangessa esiintynyt Christine Palmer (Rachel McAdams), mutta valitettavasti en vakuuttunut, että heidän tunteistaan toisiaan kohtaan, sillä heiltä puuttui kemia täysin.

En paljastanut elokuvan suurinta paljastanut vielä juonitiivistyksessä, mutta teen sen nyt. Jos halua välttyä juonipaljastukselta hyppää pari kappaletta yli. 

America Chavezia jahtaavia hirviöitä ei johtanut kukaan muu kuin meille tutuista tutuin Wanda, joka haluaa tytön kyvyn voidakseen mennä toisten maailmojen versioiden hänen lapsistaan Billystä (Julian Hilliard) ja Tommysta (Jett Klyne) luokse menetettyään heidät WandaVisionin finaalissa. Tai ainakin Darkholdista korruptoitunut versio hänestä.

Ratkaisu on ymmärrettävästi jakanut ihmisiä. Osa piti sitä loogisena seuraavan askeleena hahmolle, toisten mielestä se puolestaan pilasi hänet. Itse olen vähän siinä puolivälissä. Wandan motivaatio, ja kieltämättä merkittävät voimat, tekivät hänestä kiinnostavan roiston, mutta en minäkään näe hänen käytöksen olevan yhtenäistä aikaisemmissa MCU-tuotannoissa näkevämme Wandan kanssa.

Doctor Strangen on saamassa vielä kolmannen elokuvan tai mahdollisesti sarjan. En tiedä siitä vielä muuta kuin, että siinäkin vieraillaan multiversumien pyörteissä. Seuraava MCU-leffa on kuitenkin tämän kesän Thor: Love and Thunder. Menen katsomaan sen ihan varmasti ja luonnollisesti teen siitä myös arvostelun. Ainakin trailerin perusteella siltä voi odottaa paljon.

Tiivistetysti PerusMCU-elokuvaa raaempi ja oudompi Doctor Strange in the Multiverse of Madness ei kaikille sovi, mutta onneksi kuuluun niihin, joille se sopii enemmän kuin hyvin. Neljä ja puoli tähteä!

Dumbledoren salaisuudetkaan kantavat edellistä osaa parempaan elokuvaan, mutta ei juuri muuhun

 Kohuista kärsinyt Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet  saapui elokuvateattereihinvähän aikaa sitten . Kävin katsomassa sen ja voinkin kertoa, osoittautuiko se sarjan edellistä osaa parempi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia kaikista Ihmeotukset-sarjan elokuvista ja vähän myös kaikista Harry Potterin maailmaan kuuluvasta. Yritän kuitenkin pitää ne vähäisenä.

Kun viimeksi näimme Albus Dumbledoren (Jude Law), Newt Scamanderin (Eddie Redmayne) ja kumppanit he epäonnistuivat pahan Grindelwaldin (Johnny Debbiltä roolin saanut Mads Mikkelsen), kiinnisaamisessa. Lisäksi paha velho opnnistui saamaan kannattajikseen myös Queenie Goldsteinin (Alison Sudol) ja Credencen (Ezra Miller). Niinpä heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää uudestaan.

Tilannetta kuitenkin mutkistaa niin Dumbledoren ja Grindewaldin verivala, joka estää kaksikon taistelemasta toisiaan vastaan. Onneksi kaksikolla on apunaan niin vanhoja tuttuja kuten hyväsydemisen jästi Jacob Kowalski (Dan Fogler)  ja Newtin Theseus-veli (Callum Turner), kuin uutta vertakin, kuten loitsujen opettaja Eulalie "Lally" Hicks (Jessica Williams).Toisaalla sekä Queenie, että Credence miettivät, valitsivatko he sittenkään oikean puolen.  

Pakko sanoa, että mietin jonkin aikaa sitä, että käynkö katsomassa Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuuksia ollenkaan elokuvateattereissa. Sen edellinen osa,  Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset, ei ollut kummoinen, eikä J.K. Rowlingiakaan haluaisi tukea hänen transkommettiensa takia. Enkä voi sanoa olleenni väärässä. Elokuvaan ei kannata tuhlata elokuvalipun vertaa. Paitsi, jos sattuu olemaan Harry Potterin superfani. 

Ei Dumbledoren salaisuuksia  kuitenkaan huono ollut. Siitä löytyi paljon hyvää, enemmän kuin edeltäjässään koskaan. Juonta kantava ihmeotus oli harvinaisen suloinen ja  Mads Mikkelsen paljon Johnny Deppia parempi pääpahiksen roolissa. Karismaattinen Eulalie Hicks n ousi heti yhdeksi sen parhaimmista hahmoista. Lisäksi elokuva nosti Dumbledoren ja Grindelwaldin rakkaussuhteen esille mitä onnistuneemmalla tavalla. 

Elokuvan toinen pääosa kuului, yllätys, yllätys, Dumbledorelle. Täysin ansaitusti. Hahmo on syystäkin legendaarinen. Valitettavasti hänen salaisuutensa eivät ehkä omaperäisyydessään loista, mutta kyseessä on silti harvinaisen legendaarinen hahmo. Jude Lawkin sopii rooliin melkein täydellisesti.Siksi toivonkin, että hänen roolinsa kasvaa vielä sarjan muissa osissa. 

Kaikesta elokuvan hyvistä puolista huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että tarina ei riitä kantamaan viisiosaista elokuvasarjaa, tai edes trilogiaa. Tämäkin tuntui enemmän tai vähemmän ajan tappamiselta ennen loppuhuipennusta. Voisikin sanoa, että elokuvan lopussa oltiin melkein samassa pisteessä kun sen alussa. Ja ne asiat, joilla olisi vaikutusta eivät todellakaan olisi tarvinnut kokonaista elokuvaa.

Newt on ja pysyy huonona ajatuksen tämän kaltaisen elokuvan pääosaan. Hän ei ole huono hahmo, ei missään tapauksessa. Pidän kyllä hänestä ja paljonkin. Toimintasankaruus ei vain miehelle sovi. Hänen paikkansa olisikin vain ja ainoastaan ihmeotusksista kertovaan elokuvaan, ehkäpä loogisesti enemmän koko perheelle suunnattuun. 

Tällä elokuvalla olisikin kieltämättä potentiaalia. Ainakin itse pidän taikaeläimistä jo ihan heidän söpöytensä ja persoonansa ansiosta. Lisäksi ne tarjosivat tämänkin elokuvan isommat naurut ja vieläpä tarkoituksella. Varsinkin rapumaisia otuksia sisältävä kohtaus oli elokuvan parhaita. Ne onnistuivat herättämään muita tunteita, varsinkin uutena esitellyt Qilinit. 

Dumbledoren salaisuudet jätti Credencen melkein täysin syrjään. Häntä kyllä nähtiin  elokuvassa, mutta vain hyvin pienessä roolissa. Tämä ei minua paljon haittaa, sillä en ole koskaan pitänyt hahmoa mitenkään erityisen kiinnostavana sitten ensimmäisen elokuvan. Syy ei ole Ezra Millerin. Hänen hahmonsa vaan ei elokuvassa muuta tehnyt kuin synkisteli. 

Queenie puolestaan sai paljon  isomman roolin. Valitettavasti elokuva ei onnistunut korjaamaan Grindewaldin rikoksessa hänelle tekemiään vahinkoa. Käyttihän hän mielenhallintaloitsua muka rakastamaansa mieheen ja vaihtoi hyvin epäloogisesti puolta. Tämä on harmi, sillä Queenie oli ensimmäisessä elokuvassa suosikkihahmoni.

Elokuva sisälsi myös joitakin jo ,mainittuja pienempiä kritisoimisen aiheita. Ensinnäkin Grindewalin ulkonäön muutosta ei yritetty selittää millään, mikä puolestaan söi sen uskottavuutta. Uskon nimittäin vahvasti, että vaikka fantasiaelokuvien ei tarvitse olla vähimmässäkään määrin realistisia, niin uskottavuutta siinä täytyy sentään olla. 

Toiseksi siinä esiintyi Pottereista tuttu Minerva McGonagall (Fiona Glascott), vaikka hänen ei pitänyt olla sen tapahtumahetkellä edes syntynyt. Lisäys tuntui kummalta myös siksi, että hahmolla oli elokuvassa vain hyvin pieni, melkein merkityksetön rooli. Lisäksi Harry Pottereissa loitsut piti aina lausua ääneen, jopa kokeineiden taikojie, mutta Dumbledoren salaisuudessa näyttänyt olevan tarvetta.

Tiivistetysti Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuuksilta puuttui Grindelwaldin rikokset tavoin Harry Potterin taika, vaikka se soittautui paljon edeltäjäänsä viihdyttävämmäksi. Kolme ja puoli tähteä!

Batmanin ensimmäinen ristiretki

Batman, sai vasta tänä vuona, 2022, uuden, lyhyeksi ja ytimekkäästi The Batmaniksi-nimetyn, elokuvansa. Oliko elokuva vuosikymmenen odottamisen arvoinen?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Batman-elokuvan juonesta!

Bruce Wayne/Batman (Robert Pattinson) on toiminut Gothamin viittakostajana pari vuotta. Hänen taitonsa supersankarina joutuvat tähän asti suurimman haasteen eteen kun salaperäinen naamiomies tappaa Gothamin pitkäaikaisen pormestarin (Rupert Penry-Jones) ja jättää rikospaikalle hänelle osoitetun kirjeen.

Hyvin pian supersankarille ja hänen liittolaiselleen, poliisiluutnantti James Gordonille (Westwordin Jeffrey Wright) selviää, että murha on vasta alkua ja lisäkauhut estääkseen heidän pitää löytää murhaaja mahdollisemman pian. Tässä heitä auttaa Selina Kyle/Catwoman (Zoë Kravitz). The Batman ei kuulu DCEU:hun, vaan ihan omaan jatkumoonsa.

Maailman legendaarisimpiin supersankareihin kuuluvana Batman tai suomalaisemmin  Lepakkomies on saanut lukuisia tulkintoja eri medioissa. Nämä tulkinnat ovat olleet tyyliltään toistensa kanssa hyvin erilaisia ja niiden laatukin on vaihdellut laidasta laitaan. Ilokseni sanoa, että The Batman kuuluu näistä tulkinnoista laadukkaampiin, vaikka mielestäni ihan paras olekaan. 

The Batmanistä on tärkeintä tietää vain yksi asia, sen synkkyys. Se saa jopa Yön ritarin paluun näyttämään hilpeältä. Jopa huumorikin on elokuvassa synkkää. Tyyli toki sopii itsessäänkin synkälle hahmolle enemmän kuin hyvin. Joku jopa voisi sanoa, että se on ainoa oikea. Kuitenkin juuri sen takia elokuva ei ole kaikkien mieleen.

Iloinen pupu ei ole elokuvan päähenkilökään

The Batman ei puolestaan edes maininnut laajempaa universumia tai edes Justice Leguen jäseniä, vaan keskittyi vain ja ainoastaan Gothamissa tapahtuneisiin rikoksiin. Tämä antoi Batmanin käyttää sarjakuvista hyvinkin tunnettuja etsivän taitojaan. Tämä vaikuttaa varmasti itsestään selvyydellä, mutta valitettavasti monet Batmanin tulkinnat ovat unohtaneet, että hän on ennen kaikkea etsivä.

Elokuvan oli jopa nykyajan mittapuulla pitkä, noin kolme tuntia. Lyhentämiseen olisikin ollut varaa ja tarvetta. Siitäkin huolimatta, että juoni oli suhteellisen tiivis. Toki elokuvan, tai Batmanin, fanielle lisäaika elokuvan parissa on pelkkää plussaa ja esimerkiksi Avengers Endgame on saman pituisia, mutta siinä keskityttiinkin paljon useimpaan hahmoon ja laajempaan tarinaan. 

Robert Pattinson osoittautui loistavaksi valinnaksi Batmanin rooliin Hän esitti synkistelevää hahmoaan paljon ennakko-odotuksia paremmaksi. Parasta elokuvassa oli kuitenkin Catwoman. Näkisinkin mielelläni hahmon tämän version kissoineen myös omassa elokuvassaan. Ja voi olla, että näenkin, sillä en ole näkemykseni kanssa yksin. 

Elokuvassa riitti legendaarisia Batman-roistoja. Tärkein niistä on Arvuuttaja (Paul Dano). Asia selviää elokuvan alussa, ainakin suhteellisen, joten asiaa ei voi pitää juonipaljastuksena. Lisäksi Batmanin rogue-gallerissa ei ole montaa, jotka tapaavat jättää arvoituksia rikollispaikalle. Ruutuaikaa sai myös rikollispomo Carmine Falcone (John Turturro) ja Pingviini  Colin Farrell).

Koska The Batman on saanut sekä paljon katsojia, ja heidän myötään tietenkin myös tuottoja, että hyviä arvosteluja, on todennäköistä, että se saa myös jatkoa. Sekä suoran toisen ja ehkä kolmannen osan että mahdollisen spin offin-muodossa. Jos ja kun niin käy, katson ne varmasti. Erityisesti jos kyseinen spin off kertoo Catwomanista. 

Elokuvan loppuun ei oltu laitettu lopputekstikohtausta, toisin kuin useassa muussa supersankarielokuvassa. Yksi pieni juttu, tekstimuotoinen, siitä kuitenkin löytyy. Se, kannattaako sen takia jäädä, on jokaisen oma asia. Omasta mielestäni sen voi kuitenkin jättää väliin, et menetä mitään tärkeää, elokuvan mahdollisen jatko-osan tai muunkaan kannalta.

Tiivistetysti The Batmania kannatti odottaa, varsinkin hahmon fanien. Se  ylitti silti odotukset mennen ja tullen. Täydet viisi tähteä.

Hämähäkkimiehen koti hukassa

Tämä vuosi on ollut täynnä MCU:n elokuvia. Niistä uusin on nyt arvostelemani Spider-Man: No Way Home, joka ei jäänyt millään mittapuulla edellisiä MCU:n Spider-Man-elokuvia huonommaksi. 

Varoitus: Tämä arvostelun sisältää paljastuksia Spider-Man: No Way Homen juonesta! Viittaan tässä arvostelussa myös muiden MCU-elöokuvien tapahtumiin, erityisesti edellisten Spider-Man-elokuvien ja Avengers: Endgamen.

Spider-Manilla/Peter Parkerin´lla (Tom Holland) riittää huolia. Paha Mysterio (Jake Gyllenhaal) paljasti hänen henkilöllisyytensä maailmalle ja vielä kaupan päälle lavasti hänet tekemistään rikoksista tehden hänessä hetkessä kansa viholoisen numero 1. Osansa negatiivisesta huomiosta saavat myös hänen tyttöystävänsä MJ Zendaya), paras kaverinsa Ned (Jacob Batalon) ja tätinsä May (Marisa Tomei).

Muiden vaihtoehtojen  puuttuessa sankari pyytää apua taikuri Stephen Strangelta (Benedict Cumberbatch). Mies lupaakin auttaa, mutta hänen loitsunsa menee pahasti pieleen. Sen seurauksena Peterin huoleksi tulee kasa hänelle enne tuntemattomia vihollisia, kuten Doctor Octopus/Otto Octavius  (Alfredo Molina) ja The Green Goblin/Norman Osborn (Willem Dafoe). Apua löytyy onneksi yllättävältä taholta.

Marvelin elokuvauniversumin elokuvilla on tapana palkita pitkäaikasia fanejaan. Spider-Man: No Way Home palkitsi heidän lisäksi myös pitkäaikaisa Spider-Man-elokuvien faneja. Jo pitkään on ollut tiedossa, että elokuvassa esiintyvät sekä edelliset Spider-Manit Andrew Garfield ja Tobey Maguire, että koko joukko heidän pahiksiaan. Minä nautin ajatuksesta, joskin uskon, että se minua isommat hahmon fanit saavat siitä irti.

Pelkkä niin sanottu fanservice ei kuitenkaan riitä, vaan toteutuksen pitää onnistua muiltakin osillta ja sitä se tosiaan teki. Spider-Man liittyykin Captain American kanssa niinhin, joiden kaikki kolme elokuvaa olivat harvinaisen hyviä jopa elokuvauniversuminsa mittapuulla. Toivon ja uskon kuitenkin siihen, että hahmot saavat vielä seuraa. Veikkaan, että ainakin Doctor Strangesta.

No Way Homessa löytyi kaikki, mikä tekee hyvän MCU-, ja Spidermanfilmin. Huumori. Check. Näyttävät erikoistehosteet check. Tajunnan räjähtävää toimintaa. Check. Erikoistehosteiden ja huumorin välistä löytyvää sydäntä check. Viittauksia muihin MCU-elokuviin. Check. Ja paljon cameoita muista MCU-tuotoksista. Check.

En väitä, ylistävistä sanoistani huolimatta, että No Way Home olisi täydellinen, mutta kuitenkin suurin siitä nauttimisen este ovat ihan jotain muuta kuin sen tapahtumat. Fanit nimittäin arvasivat elokuvan kulun niin pitkälle oikein jo ennen trailerin tuloa, että faniteorioita seuranneet tiesi, aika tarkalleen sen, mitä elokuvassa tulee tapahtumaan.

Myös No Wayn Homen pienoiset loogiset aukot voivat vähentää elokuvasta nauttimista, mutta ainakaan minun tapauksessa näin ei käynnyt, varsinkin kuin niitä ehti miettiä vasta hyvän aikaa elokuvan jälkeen. Sitä paitsi toistaiseksi vielä paras Spider-Man-elokuva, jos ei jopa supersankari, Spider-Man: Into the Spider-Verse ei täysin juonen epäloogisuuksilta välttynyt.

Elokuvassa parasta ei kuitenkaan ollut mikään muihin Spider-Maneihin liittyvät, vaan sen keskiössä oleva Spider-Manin ja Doctor Strangen välinen vuorovaikutus. Hahmot kuuluvat MCU:n parhaimpiin. Asiaa auttaa myöskin se, että Tom Holland on edelleen kuin syntynyt Peter Parkerin rooliin ja Benedict Cumberbatch puolestaan on Doctor Strange.

Elokuva teki kunniaa myös muille Peter Parkereilla, tai jos minulta kysytään. Olen kuullut vastakkaisiakin mielipiteitä. Ne voivat olla enemmän oikeassa, sillä minulta on edellisten Spider-Manien katsomisesta on sen verran aikaa, että en muista niiden kuvausta päähahmostaan kovinkaan yksityiskohtaiseksi. Lisäksi niistä yksi, Amazing Spider-Man 2, on jäänyt minulta vieläkin katsomatta.

MJ:stä ja Nedistä ei ole juuri sanottavaa. Paitsi, että pidin siitä, että kaksikolle annettiin selkeä rooli Spider-Manin apulaisena. Se, missä No Way loistaa, on kuitenkin roistot. Erityisesti syystäkin fanisuosikit Doctor Octopus ja The Green Goblin esiityivät edukseen. Muut, kuten Jamie Foxxin Electro, eivät hekään huonoja ollut, mutta ei legendaarisen kaksikon tasoisia kuitenkaan.

Toivoa sopii, ettei No Way Home jää Spider-Manin viimeiseksi MCU-elokuvaksi. Näin voi kuitenkin käydä, sillä Disneyn ja Sonyn sopimus päättyi juuri ja uuden sopimuksen teko on vasta alkuvaiheessa, olettaen, että sitä edes tehdään, joten hahmon jatko MCU:ssa on vaakalaudalla. Kyllä hahmosta vielä elokuvia tedään, se on varmaa, mutta kukaan ei vielä tiedä, tekeekö niin Disney vai Sony ja kuka hahmoja esittää.

Tiivistetysti Spider-Man: No Way Home tarjoaa todellisen katselunautinnon kaikille hahmon faneille ja viihdyttävää katsottavaa myös muille. Täydet viisi tähteä!