Batmanin ensimmäinen ristiretki

Batman, sai vasta tänä vuona, 2022, uuden, lyhyeksi ja ytimekkäästi The Batmaniksi-nimetyn, elokuvansa. Oliko elokuva vuosikymmenen odottamisen arvoinen?

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Batman-elokuvan juonesta!

Bruce Wayne/Batman (Robert Pattinson) on toiminut Gothamin viittakostajana pari vuotta. Hänen taitonsa supersankarina joutuvat tähän asti suurimman haasteen eteen kun salaperäinen naamiomies tappaa Gothamin pitkäaikaisen pormestarin (Rupert Penry-Jones) ja jättää rikospaikalle hänelle osoitetun kirjeen.

Hyvin pian supersankarille ja hänen liittolaiselleen, poliisiluutnantti James Gordonille (Westwordin Jeffrey Wright) selviää, että murha on vasta alkua ja lisäkauhut estääkseen heidän pitää löytää murhaaja mahdollisemman pian. Tässä heitä auttaa Selina Kyle/Catwoman (Zoë Kravitz). The Batman ei kuulu DCEU:hun, vaan ihan omaan jatkumoonsa.

Maailman legendaarisimpiin supersankareihin kuuluvana Batman tai suomalaisemmin  Lepakkomies on saanut lukuisia tulkintoja eri medioissa. Nämä tulkinnat ovat olleet tyyliltään toistensa kanssa hyvin erilaisia ja niiden laatukin on vaihdellut laidasta laitaan. Ilokseni sanoa, että The Batman kuuluu näistä tulkinnoista laadukkaampiin, vaikka mielestäni ihan paras olekaan. 

The Batmanistä on tärkeintä tietää vain yksi asia, sen synkkyys. Se saa jopa Yön ritarin paluun näyttämään hilpeältä. Jopa huumorikin on elokuvassa synkkää. Tyyli toki sopii itsessäänkin synkälle hahmolle enemmän kuin hyvin. Joku jopa voisi sanoa, että se on ainoa oikea. Kuitenkin juuri sen takia elokuva ei ole kaikkien mieleen.

Iloinen pupu ei ole elokuvan päähenkilökään

The Batman ei puolestaan edes maininnut laajempaa universumia tai edes Justice Leguen jäseniä, vaan keskittyi vain ja ainoastaan Gothamissa tapahtuneisiin rikoksiin. Tämä antoi Batmanin käyttää sarjakuvista hyvinkin tunnettuja etsivän taitojaan. Tämä vaikuttaa varmasti itsestään selvyydellä, mutta valitettavasti monet Batmanin tulkinnat ovat unohtaneet, että hän on ennen kaikkea etsivä.

Elokuvan oli jopa nykyajan mittapuulla pitkä, noin kolme tuntia. Lyhentämiseen olisikin ollut varaa ja tarvetta. Siitäkin huolimatta, että juoni oli suhteellisen tiivis. Toki elokuvan, tai Batmanin, fanielle lisäaika elokuvan parissa on pelkkää plussaa ja esimerkiksi Avengers Endgame on saman pituisia, mutta siinä keskityttiinkin paljon useimpaan hahmoon ja laajempaan tarinaan. 

Robert Pattinson osoittautui loistavaksi valinnaksi Batmanin rooliin Hän esitti synkistelevää hahmoaan paljon ennakko-odotuksia paremmaksi. Parasta elokuvassa oli kuitenkin Catwoman. Näkisinkin mielelläni hahmon tämän version kissoineen myös omassa elokuvassaan. Ja voi olla, että näenkin, sillä en ole näkemykseni kanssa yksin. 

Elokuvassa riitti legendaarisia Batman-roistoja. Tärkein niistä on Arvuuttaja (Paul Dano). Asia selviää elokuvan alussa, ainakin suhteellisen, joten asiaa ei voi pitää juonipaljastuksena. Lisäksi Batmanin rogue-gallerissa ei ole montaa, jotka tapaavat jättää arvoituksia rikollispaikalle. Ruutuaikaa sai myös rikollispomo Carmine Falcone (John Turturro) ja Pingviini  Colin Farrell).

Koska The Batman on saanut sekä paljon katsojia, ja heidän myötään tietenkin myös tuottoja, että hyviä arvosteluja, on todennäköistä, että se saa myös jatkoa. Sekä suoran toisen ja ehkä kolmannen osan että mahdollisen spin offin-muodossa. Jos ja kun niin käy, katson ne varmasti. Erityisesti jos kyseinen spin off kertoo Catwomanista. 

Elokuvan loppuun ei oltu laitettu lopputekstikohtausta, toisin kuin useassa muussa supersankarielokuvassa. Yksi pieni juttu, tekstimuotoinen, siitä kuitenkin löytyy. Se, kannattaako sen takia jäädä, on jokaisen oma asia. Omasta mielestäni sen voi kuitenkin jättää väliin, et menetä mitään tärkeää, elokuvan mahdollisen jatko-osan tai muunkaan kannalta.

Tiivistetysti The Batmania kannatti odottaa, varsinkin hahmon fanien. Se  ylitti silti odotukset mennen ja tullen. Täydet viisi tähteä.

Pellenä olo ei ole pelkkää hauskanpitoa Batmanin arkkivihollisellekaan

Vähän aikaa sitten kävin katsomassa vasta tulleen, paljon kehuja saaneen, Jokerin. Nähtyäni elokuvan ymmärsin täysin miksi niin monet pitivät siitä, vaikka täysin minun makuuni se ei ollutkaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) asuu rikollisuudesta ja jäteongelmista kärsivässä Gothamissa vanhenevan äitinsä (American Horror Storyn Frances Conroy) kanssa. Hän ansaitsee rahaa keikkailemalla klovnina, mutta haaveilee urasta stand up komiikan parissa. Unelmissa on päästä samanlaiseksi kuuluisuudeksi kuin hänen ikoninsa, stalk show isäntä Murray Franklin (Robert De Niro)

Miehen unelmien tiellä riittää kuitenkin haaste, jos toinenkin. Hän nimittäin kärsii mielenterveysongelmista, jonka oireisiin kuuluu muun muassa pakonomainen nauraminen, oli se tilanteeseen sopivaa tai ei, ja joka tuottaa vaikeuksia jopa peruskanssakäymiseen muiden ihmisen kanssa. Onneksi sentään uusi nätti naapuri Sophie (Zazie Beetz) pitää häntä hauskana, joten toivoa on.

Joker on aiheuttanut paljon kohua, sillä sen pelätään rohkaisemaan tosielämän massamurhaajia. Tässä tekstissä en kuitenkaan ota kantaa kohuun tai siihen, onko se minusta oikeutettu vai ei, vaan keskityn pelkästään kaikkeen elokuvassa esiintyneeseen ja jätän kaikki elokuvan hyvyyden tai huonouden kannalta epäolennaisen huomioitta.

Elokuva on saanut paljon kiitosta heti ensiesiintymisestään Venetsian filmifestivaaleilla lähtien, enkä yhtään ihmettele miksi. Elokuva kuuluu monin tavoin alansa huippuihin. Minulle se oli kuitenkin vähän liian tylsä, varsinkin sen etanan lailla kulkevalla ensimmäisellä puoliskolla. Minuun hiipi pariinkin otteeseen ajatus, että loppuisipa elokuva jo. Olisinkin hyvin malttanut odottaa elokuva tuloa dvd:lle. 

Ongelmana ei suinkaan ollut toimintakohtauksien vähyys, toisin kuin voisi luulla näin Marvelin supersankaritoimintaan tottuneelta. Toki niitä oli vähemmän kuin useassa muussa katsomassani elokuvassa, mutta ei se minua haitannut. Päinvastoin. Itseasiassa niitä oli ihan tarpeeksi elokuvaan, jonka tarkoitus on kuvata väkivallan tekijää, ei niinkään vakivaltaa itsessään.

Koko jutun juoni oli keskittyä Arthurin mielenmaisemaan ja samalla myös kritisoida sosiaalista epätasa-arvoisuutta ja yhteiskunnan tapaa kohdella mielenterveysongelmista kärsiviä. Tärkeitä aiheita, joita elokuva onnistuikin käsittelemään erittäin hyvin. Arthur olikin kieltämättä ehkä sympaattinen hahmo ja varmasti monelle myös samaistuttavakin. Minä vaan en ole yksi niistä.

Syy ei tosiaankaan ollut häntä näyttelevässä Joaquin Phoenixissa. Hän teki elämänsä roolityön ja onkin vahvoilla seuraavissa Oscareissa, ainakin jos elämässä on yhtään oikeutta. Valitettavasti muut hahmot eivät saaneet läheskään samaa ulottuvuutta. Arthurin lisäksi vain hänen äitinsä Penny oli saanut jonkinlaisen storylinen, joskin sekin liittyi lähinnä Arthurin tarinaan.

Toki on vain luonnollista, että Arthurista kertova elokuva keskittyy lähinnä häneen, sivuhahmojakaan ei sovi unohtaa. Hyvin harva elokuva toimii vain yhden hahmon voimin. Elokuvan aikana olin erityisen pettynyt siihen, miten ohkainen hahmo Sophiasta jäi, mutta lopulta sille löytyi hyvä selitys, joten ratkaisu käy edes jotenkin järkeen.

Kuvassa Thomas Wayne

Joker:in aikana Heidän lisäksi huomionarvoisia hahmoja olivat vain jonkinlainen late night-isännän stereotyyppi Murray Franklin ja ylimielinen miljonääri Thomas Wayne (Brett Cullen), kyllä se Thomas Wayne, jonka kuolema ei sureta läheskään niin paljon kuin useissa muissa Batman-tarinoissa. Loppuja hahmoja ei kannata edes mainita.

Jo mainitsemani toimintakohtaukset, ne harva ja valittu, ansaitsevat kiitosta. Ne kuvattiin hyvin realistisesti ja intiimistikin, eikä niistä yksikään ei ollut turha, vaan kaikilla oli oma tarkoituksensa. Kaikki muukin Jokeri:ssa on realistista, Gothamia myöten. Kaupunki nimittäin muistuttaa New Yorkia hätkähdyttävän paljon, jopa minulle, joka ei ole siellä, tai edes Yhdysvalloissa, koskaan käynyt.

Tämä realistisuus voi pitää sekä hyvänä, että huonona asiana. Hyvänä siksi, että se antoi ihmisten ymmärtää elokuvan maailmaa ja erityisesti Arthurin näkökulmaa. Huonona siksi, että elokuva ei todellakaan sovellu todellisuuspaoksi, mitä moni, myös minä, elokuvalta odottaa ja haluaa. Toki joillekin tämä tyyli kieltämättä sopii. Minä en kuitenkaan ole yksi heistä.

Katsoisin luultavasti Joker:in jatko-osan, jos sellaista tulisi. Odottaisin ehkä sen dvd-versiota, kokemuksestani viisastuneena, mutta kuitenkin. En silti usko, että elokuva sellaista tarvitsisi, itseasiassa en ole lankaan varma jatko-osan olevan hyvä idea muuten kuin rahallisessa mielessä. Elokuvan versio Jokerista tuskin sopisi esimerkiksi Robert Pattersonin esittämän Batmanin viholliseksi.

Tiivistetysti Joker kuuluu kieltämättä laatuelokuvien joukkoon, enkä yhtään ihmettele, miksi se on pärjännyt niin hyvin. Minuun se ei kuitenkaan iskenyt. Kaksi ja puoli tähteä.

Klovni saapuu Gothamin Yön ritarin riesaksi - ja katsojien iloksi

On olemassa elokuvia, jotka on vaan pakko nähdä. Yksi niistä on ehdottomasti parhaimpiin supersankarielokuvien joukkoon kuuluva, Christopher Nolanin Batman-raina Yön ritari. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia sekä Nolanin Batmanit aloittavasta Batman Beginsistä, että nyt arvostelemastani Yön ritarista. 

Yöllisen omankäden oikeudenjakaja Batmanin (Christian Bale) ja hänen kanssa läheistä yhteistyötä tekevän poliisipäällikkö Gordonin (Gary Oldman) väsymättömien ponnisteluiden ansiosta Gothamin rikollisaalto osoittaa taantumisen merkkejä. Toisin kuin voisi luulla, Batman ei kuitenkaan ole suosionsa huipulla, sillä kaikki eivät pidä supersankaria juuri vangitsemiaan rikollista parempana.

Mies haluasikin jo eläkkeelle. Siihen hänelle tuleekin tilaisuus kaupungin uuden, lahjomattomuudestaan tunnetun, syyttäjän, Harvey Dentin (Aaron Eckhart), myötä. Kyseiset ajatukset saavat kuitenkin jäädä, kun kaupungin alamaailma päätyy arvaamattoman klovnin Jokerin (edesmennyt Heath Ledger), joka onnistuukin pian kääntämään kaupungin, ja sen sankareiden, elämän päänlaelleen.

Tulin supersankarien kelkkaan vasta varsin myöhään, Marvelin elokuvauniversumin myötä. Siksi moni aikaisempi genren elokuva on minulla ennestään tuntematon. Ei minulla ole niitä mikään hinkukaan nähdä, sillä aikaisempien supersankarielokuvien taso ei ole ollut sekä genren vähäisen arvostuksen kuin erikoistehosteiden kehittämättömyyden vuoksi mitenkään mainittava.

Sääntöön on kuitenkin yksi poikkeus, Christopher Nolanin ohjaama Batman-trilogia ja erityisesti sen toinen osa, Yön ritari. Jos nyt vuonna 2008, samana vuonna kuin ensimmäinen Iron Man, valmistunutta elokuvaa voi vanhana edes pitää. Muuten kuin siinä suhteessa, ettei se ihan ehtinyt siihen suurimpaan supersankaribuumiin, vaikka se tasonsa perusteella voisi kuuluakin.

Dc:n sarjakuvafilmatisoinneista löytyy toistaiseksi vain yksi parempi, Wonder Woman. Kyseisten tuotantojen tason tuntien se ei kuitenkaan ole mikään ihme. Se puolestaan on, että Yön ritari voittaa myös suurimman osan Marvelin elokuvauniversumin tuotoksista. Batman elokuvia en ole juuri katsonut, The LEGO Batmania lukuun ottamatta, joten niitä en osaa vertailla keskenään.

Elokuva sisältää kaikkea, mitä hyvässä elokuvassa, eikä pelkästään supersankarigenreen kuuluvassa, pitääkin eli räjähtävää toimintaa, kaunis visuaalinen ilme, vetoava tunnelma, nasevaa dialogia, hyviä näyttelijöitä, asennetta sekä pienoiseksi yllätykseksi huumoria. Olin nimittäin siinä uskossa, että Yön ritari on hyvin synkkä ja vakavamielinen elokuva.

Luuloni oli perusteltu, eihän Batman ole sarjakuvissakaan mikään iloinen pupu. Lisäksi elokuvan mainosmateriaalit keskittyivät enemmän siihen synkkään puoleen. Sitä paitsi, vaikka elokuvasta löytyi yllättävän paljon keveitäkin kohtia, erityisesti niitä, joissa Batmanin hovimestari Alfred (konkarinäyttelijä Michael Caine) esiintyi, niin ensisijaisesti sen tunnelma oli kuitenkin synkkä.

Tämä synkkyys näkyy hyvin elokuvan maailmassa. Gothamissa rikollisuus on arkipäiväistä, sankarit ovat sosiopaatteja, ihmishenki on halpaa ja hyvistä teoista rangaistaan. Eikä onnellinen loppu ole näköpiirissä sankareillekaan. Riippumatta siitä, voittavatko he roistot vai ei. Kovin valoisia ei ole elokuvan, kieltämättä tärkeät ja ajankohtaisetkin, aiheetkaan, joihin kuului muun muassa laki ja moraali, korruptio sekä anarkismi. 

Yön ritarin juoni oli sarjakuvaelokuviksi harvinaisen hyvä, joskaan ei kovin omaperäinen. Elokuva keskittyi loppujen lopuksi hyvin perinteiseen hyvän ja pahan väliseen taisteluun. Tai paremminkin lainvalvojan ja roiston. Niin Batmanista, jokerista kuin muistakin hahmoista löytyi moraalisesti harmaita alueita, joten hyvä ja paha oli elokuvassa lähinnä veteen piirretty viiva.

Tarinalliselta kannalta Yön ritarissa parasta oli kuitenkin se, että elokuva jopa laittoi juonen tehostemätön edelle, mikä ei ole toimintapainotteisissa, elokuvissa mitenkään itsestäänselvyys. Kuului se mihin tahansa genreen. Tietenkin siitä löytyi myös paljon erikoistehosteilla maustettua toimintaa ja hyvin tehtynä vielä. Se ei kuitenkaan noussut missään vaiheessa pääosaan.

Hahmoista Batman jäi omituisen sivuun siihen nähden, että hän on elokuvan nimikkohenkilö, Hän oli kyllä edelleen elokuvan päähenkilö, ainakin yksi niistä, mutta sekä Harvey Dent, että Jokeri saivat hänen kanssaan yhtä suuren huomion. Elokuvan juonen kannalta ratkaisu oli ymmärrettävä. Vaikuttivathan se molempiin hahmoihin jopa enemmän kuin Batmaniin itseensä.

Naishahmoja elokuvassa oli valitettavan vähän. Heistä tärkein, Batmanin Harvey Dentin yhteinen ihastus, Rachel Dawes (Maggie Gyllenhaal), sai onneksi jotain persoonaakin melko tavallisen tyttöystävän roolinsa lisäksi. Toinen edes jokseenkin nimen saanut naishahmo oli Gordonin vaimo, mutta hän sai niin pienen rooliin, etten edes vaivaudu googlettamaan sitä kyseistä nimeä.

Rooleihin oli valittu liuta huippunäyttelijöitä ja se kannatti. Kaikki roolivalinnat osoittautuivat menestyksiksi. Ilokseni jopa Bale oli kuin luotu Batmanin rooliin. Erikoiskiitosta kuitenkin ansaitsee jo ennen elokuvan valistumista huumeiden yliannostukseen kuollut Heath Ledger, jota parempaa Jokeria ei ole vielä tavattu. On suorastaan harmi, että maailma menetti tuollaisen superlahjakkuuden näin pian.

Kameran toiselta puolelta löytyi myös kasa rautaisia ammattilaisia, ei yhtään vähemmän loistavia omassa lajissaan kuin näyttelijätkin. En löytänyt toteutuksesta mitään vikaa, vaan jokainen pieni, viimeisen päälle tarkkaan mietitty, yksityiskohta ansaitsee osakseen ylistystä. Niiden ansiosta elokuva näytti, kuulosti ja tuntui vain niin hyvältä. Juuri sellaiselta kuin Batmanin pitääkin näyttää, kuulua ja tuntua.

Joskus listaan näin viimeiseksi, ennen tiivistystä siis, arvostelemani elokuvan tai tv-sarjan huonot puolet. Yön ritarin tapauksessa siihen ei kuitenkaan ole juuri laitettavaa. Siis niiden vähäisten lisäksi, jotka jo mainitsin aiemmin tässä arvostelussa. Joidenkin mielestä se oli liian pitkä, eikä elokuva lyhyt kyllä ollutkaan, mutta minun on vaikea nähdä asiassa mitään valitettavaa. Hyvää ei voi koskaan olla liikaa.

Tiivistetysti Yön ritari auliisti ylistäneet kriitikot ja katsojat eivät olleet väärässä. Se on juuri niin hyvä elokuva, jonka Batman ja sarjakuvaelokuvia katsovat ansaitsevat, varsinkin kuin miettii nykyisiä, pettymykseksi osoittautuneita DC:n elokuvia. Itseasiassa jopa parempikin. Luonnollisesti annan elokuvalle täydet viisi tähteä.

Yön ritari synkistelee lego-Gothamissakin

Huippuhyvän The LEGO: Movien jälkeen päätin katsoa myös sen jatko-osan, supersankarien aateliin kuuluvasta Batmanistä kertovan The LEGO Batman Movien. Se osoittautuikin vielä edeltäjäänsäkin paremmaksi.

Varoitus: tämä arvostelu sisältää paljastuksia The LEGO Batman Movien juonesta.

Batman (äänenä Will Arnett) on keskittynyt lähinnä rikollisten nappaamiselle ja yksinäisyydessään vellomiselle, kunnes hän kokee useita uudistuksia samaan aikaan. Kaupunkiin tulee uusi poliisipäällikkö Barbara Gordon (äänenä Rosario Dawson), jonka käsitys poliisintyöstä ei sisällä lepakkosignaalin painamista. Hän tulee myös adoptoineeksi Dick-nimisen orpopojan (äänenä Michael Cera).

Lisäksi Jokerikin ((äänenä Zach Galifianakis) kyllästyy siihen, miten välinpitämättömästi Batman häntä kohtelee, ihan kuin he eivät olisi toistensa arkkivihollisia, ja niinpä hän laitaa hanskat tiskiin. Ainakin näennäisesti. Todellisuudessa tämä on vain osa superroiston suunnitelmaa Batmanin ja hänen rakkaan kaupunkinsa tuhoksi. Sen tietää myös Batman sekä hänen kanssaan yhteistyöhön haluava Barbara.

Jokerin tarjoamasta uhkasta huolimatta, Batman ei kuitenkaan huoli apua. Vaan uskoo pärjäävänsä yksin. Kun sitten Jokerin ilkeä suunnitelma paljastuu kaikessa kamaluudessaan, tuo usko joutuu todelliselle koetukselle ja Batmanin pitää päättää, pitääkö hän itsenäisyyttä lukemattomia ihmishenkiä tärkeämpänä. The LEGO Batman Movie on supersuositun The LEGO: Movien jatko-osa.

Odotukseni The LEGO Batman Movieta kohtaan olivat kohtuullisen korkealta. Siitäkin huolimatta, että jonkun elokuvan sivuhahmosta tehdyt elokuvat eivät aina onnistu, ainakaan niin hyvin kuin edeltäjänsä. Oli kyseinen sivuhahmo sitten, kuinka suosittu hyvänsä. Pidinhän sen päähenkilöstä jo ja The LEGO: Moviessakin ja olihan se saanut niin katsojien kuin kriitikoidenkin toimesta paljon kehuja.

The LEGO Batman Movie ansaitsikin kehunsa täysin. Se ei ollut pelkästään yhtä hyvä kuin edeltäjänsä, vaan jopa parempi. Yhtään The LEGO: Movieta väheksymättä. Pidin siitäkin paljon. Syy elokuvan paremmuuteen löytyykin lähinnä minulle enemmän mieleeni olevasta päähahmosta, sekä supersankariteemassa, jota olen melkeinpä jo fanittanut Marvelin elokuva-universumin ensimmäisestä vaiheesta lähtien.

Enempää en näitä kahta elokuvaa nyt vertaile, sillä, vaikka sekä The Lego: Movie ja The LEGO Batman movie kuuluvatkin samaan franchiseen, ne ovat ennen kaikkea myös omia, yksittäisiä, elokuva ja sellaisina niitä yritän käsitellä. Sitä paitsi olen arvostellut The LEGO: Movien jo, mitäs sitä turhaan vatvomaan. Jos aihe kiinnostaa, niin arvostelu on luettavista tästä blogista. Ja on se, vaikein kiinnostaisikaan.

The LEGO Batmanin juoni ei ollut mitenkään ennen näkemätön, mutta supersankarielokuvien mittapuulla ei mitenkään tavanomaisesta päästäkään. Varsinkin kuin se ei arastellut pilkata myöskään edustamaansa genreä. Elokuva olisikin jopa onnistunut yllättämään minut jokusen kerran, jos peruskuviota ei olisi käsitelty aika hyvin jo trailerista ja muissa oheismateriaaleissa.

Toteutus vastasi ennestään suuria odotuksiani kaikin puolin, varsinkin ääninäyttelijöiden osalta. Suosittelenkin elokuvan katsomista alkuperäisten äänien kanssa, jos se vaan on mahdollista. Animointi oli myös erittäin onnistunut, niinpä elokuva näytti juuri niin hyvältä kuin sen pitääkin. Oli sitten erikoistehostemätöstä tai rauhallisemmista hetkistä.

Huumoria ei The LEGO Batman Moviesta oltu unohdettu, vaan elokuvassa vitsailtiin lähes taukoomatta. Tietenkin paljon huumorin määrää tärkeämpää oli laatu. Siltä osinkaan minulla ei juuri ollut valittamasta. Tämä on tuskin kenellekään yllätys. Toisin kuin se, että elokuva onnistui hauskuuttamisen lisäksi myös koskettamaan. Jopa niinkin tehokkaasti, että katsojilla olikin helliä tunteita jopa Jokeria kohtaan.

Luonnollisesti elokuva sisälsi myös paljon toimintakohtauksia, joita katsoessa aika eri todellakaan tullut pitkäksi. Tylsää hetkeä ei elokuvasta löytynyt juuri muutenkaan. Jos vitsit, hahmojen sielunelämä ja taistelukohtaukset käyvät puuduttavaksi, aina voi nauttia elokuva useista viittauksista popkulttuuriin. Niistä oman osansa saivat muun muun muassa Harry Potter, Taru Sormusten Herrasta ja Doctor Who.

Lego-elokuvien Batman tuo jotain uutta jo moneen kertaan nähtyyn hahmoon, mikä tekikin versiosta yhden viime aikojen parhaimmista. Hahmona toimivat myös muut, erityisesti eräänlainen järjenääni ja yksi turhankin harvoista elokuvan naishahmoista Barbara ja Robin, joka oli monista muista versioistaan poiketen jopa paikka paikoin hyödyksi. Myös Jokeri oli mieleni erilaisuutensa ja hauskuutensa ansiosta.

Muista hahmoista minulla ei juuri sanottavaa sitten olekaan, mutta se ei ole mikään ihme. Sivuhahmot olivat sivuhahmoja, oli elokuva mikä tahansa. Tämä vielä korostui The LEGo Batmanin kohdalta, nähtiinhän siinä monia muista elokuvista tuttuja, ja siten esittelyä kaipaamattomia, hahmoja, kuten Sauron, Voldemort, King Kong jaeräänlainen Batmanin kilpailija Superman.

Toisin kuin itse elokuva, Robin on täysin viaton.

Tähän asti olen enimmäkseen vain ylistänyt elokuvaa, mutta täysin viaton ei sekään ole. Suurin niistä liittyy legojen erityisominaisuuksiin. Olisin toivonut, että The LEGO Batman movie olisi ottanut mallia edeltäjästään ja käyttänyt niitä paremmin hyväkseen. Mitä järkeä on tehdä lego-Batman elokuva ja unohtaa lego- aspekti lähes kokonaan. Vastaan omaan kysymykseeni: Ei mitään.

Lisäksi näin aikuisen näkökulmasta maailma oli turhan mustavalkoinen selvine hyviksineen ja pahiksineen ja opetus kliseistäkin kliseisempi. Tuskin tulen paljastaneeksi liikaa kuin paljastan, että lopulta Batman tajuaa, ettei hän pärjää yksin ja ottaa niin Robinin kuin muutaman muunkin omaksi perheeksensä. En kyllä muuta odottanutkaan, onhan kyseessä myös lapsille suunnattu elokuva.

Tiivistetysti The LEGO Batman Movie tarjosi muutamista ongelmistaan huolimatta, viihdyttävän, hauskan, ja omaperäisen Batman-elokuvan, jonka parissa viihtyy niin lapset kuin aikuisetkin ja joka on vieläpä piirun verran parempi kuin minunkin suuresti pitämä The LEGO: Movien. Täydet viisi tähteä. 

Nykyajan Robin hood Starling Citya puhdistamassa

Olen kirjoittanut viime aikoina jonkin verran niin sanotun Arrowversen-sarjoista. Olen kuitenkin unohtanut juuri sen sarjan, jolta universumi on saanut nimensä eli Arrow-sarjan.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Huomautus: Arvostelen nyt Arrow-sarjan kokonaisuudessaan. Siis ssiihen asti kuin kyseistä sarjaa on tullut. En siis keskity pelkästään yhteen kauteen.

Oliver Queen (Stephen Amell) joutuu salaperäisen saaren vangiksi, traagisen veneonnettomuuden seurauksena. Mies pääsee takaisin kotiinsa viiden vuoden kuluttua, mutta entisestä playboysta on tullut  huppupäinen jousitaituri Arrow. Hänellä onkin vain yksi tehtävä: Puhdistaa jousen ja nuolen avulla Staling City sitä piinaavista korruptoituneista ihmisestä yksi kerrallaan.

Parhaiten tehtävä onnistuu ex-armeijamiehen ja Oliverin nykyisen henkivartija Digglen (David Ramsey), hakkerinero Felicity (Emily Bett Rickards) sekä myöhemmillä kausilla mukaan tulleiden sekalaisen seurakunnan, johon kuuluu monia sarjakuvasta tuttuja hahmoja, avulla. Toki haittaa ei ole myöskään Oliverin suvun perheyrityksestä saaduista valtaisasta omaisuudesta.

Myöhemmillä kausilla Oliverin on muututtava jälleen. Hänestä tulee viittakostajan sijaan sankari, joka vannoo, ettei koskaan tappaisi ketään. Lupaus tappamattomuudesta joutuu kuitenkin koetukselle, sillä vihollisia, kuten salamurhaajien häikäilemätön johtaja Ra's al Ghul (Matt Nable) sekä voimakas terroristiorganisaatio H.I.V.E, riittää enemmän kuin tarpeeksi. 

Sarjan edetessä näemme myös runsaasti takaumia. Niissä näemme, miten rikkaasta tyhjäntoimittajasta oikein tuli jousta ja nuolia taitavasti käyttelemä supersankari. Tarina onkin pitkä, eikä tosiaankaan ruusuinen. Takaumia oli jopa liikaa. Antaisinkin sarjan tekijöille neuvoksi, ihan joka jaksoon ei takaumia tarvitse tunkea. Päätarina riittää hyvin pitämään katsojat, ainakin minun, mielenkiintoni yllä.

Päänsääntöisesti Arrow on ihan kelpo supersankarisarja. Sillä oli omat nousunsa ja laskunsa, mutta laskut eivät ole ainakaan toistaiseksi olleet niin pahoja, että lopettaisin sarjan seuraamista. Kuitenkin jos minun pitäisi laittaa supersankarisarjat järjestykseen, Arrow ei kuuluisi kovinkaan korkealle. Ei edes niin kutsutun Arrowversen sarjoista, vaikka se onkin antanut sille nimensä.

Tunnelmaltaan Arrow muistuttaa Nolanin Batman-elokuvia. Molemmat ovat synkkiä, jokseenkin realistisia ja siten myös muutama aste perussarjakuvasovituksia aikuisempia. Se sopiikin hahmolle enemmän kuin hyvin. Toki sarjasta löytyi myös epärealistisia piirteitä, kuten se, miksei edes oma äiti tunnista Oliveria loppuen lopuksi suhteellisen pienen naamion takaa, mutta se nyt vain kuuluu genren henkeen.

Kausien laittaminen paremmuusjärjestykseen on vaikeaa, monestakin syystä. Niistä suurin on se, että aikaisempien kausien katsomisesta on aikaa. Jos nyt kuitenkin pitäisi niin tehdä, toinen kausi nousi omaksi suosikikseni. Siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä myös esiintyi monia minua kiinnostavia asioita, kuten Salama (Grand Gustin) ja salamurhaajaorganisaatio The League of Assassinssin.

Parasta sarjassa on toiminta. On äärimmäisen kiehtovaa katsoa kuin Arrow ja kumppanit pistää rikolliset halki, poikki ja pinoon. Huomaa selvästi, taistelukohtauksiin on käytetty rahaa ja ammattitaitoa. Lisäksi se, että aseena käytetään jousta ja nuolta parantaa tilannetta vielä entisestään, sillä vanhanaikaisemmat aseet ovat jostain syystä kiinnostaneet minua aina nykyisiä ampuma-aseita enemmän.

Huonointa puolestaan on paikoittainen saippuaoopperaisuus, joka vieläpä korostuu myöhemmillä kausilla. Tietenkään draama ei sovi unohtaa supersankarisarjassakaan, mutta jokin raja se on oltava. Jos haluaisin katsoa saippuaoopperoita, katsoisin niitä. Niitähän näkyy teeveen puolelta joka arkipäivä. Muihin genreihin saippuaoopperamaisuuksia ei tarvitse sotkea.

On olemassa paljon päähenkilöitä, joista pidän ja joihin samaistun Oliveria enemmän. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö rikkinäistä ja monia kolhuja kokenutta hahmo olisi sopiva tv-sarjan päähenkilöksi ja etteikö häntä ihan mielellään katsoisi myös supersankarin roolinsa ulkopuolella. varsinkin nyt, kuin hänestä tuli uudelleen nimetyn Star Cityn pormestari.

Sarjassa oli kuitenkin monta mutakin kiinnostavaa hahmoista, joista suosikkini oli Felicity ja Sara Lance (Caity Lotz), joka saikin ansaitusti isomman roolin Legends of Tomorrowissa. Naishahmoista Theakin (Willa Holland) onnistui hyvin, Laurel ei niinkään, vaikka hän pääsikin loistamaan supersankarina itsekin. Diggle on hahmona onnistunut, joskin hieman hajuton ja mauton.

Minusta yksi huonommista vedoista, mitä sarja teki, oli koota liian paljon supersankareiksi haluavia yhteen tiimiin. Varsinkin kuin heidän taidot eivät ole mitenkään erityiset, lukuun ottamatta Laurelin paikan ottanutta Dinah Drakea, supersankarinimeltään Black Canary (Juliana Harkavy). Vetoon oli kyllä syynsä. Supersankariryhmät ovat nyt muotia niin elokuvissa kuin tv:n puolellakin. 

Roistoista minulla on kaksi suosikkia, The League of Assassinssinin johtaja Ra's al Ghul ja ensimmäisellä kaudella ensiesiintymisensä tehnyt Malcolm Merlyn (John Barrowman). Hahmo esiintyy vieläkin Arrowversen sarjoissa, luultavasti suuren suosionsa takia. Juuri nyt hän on yksi Legends of Tomorrowin kolmesta pääroistoista.

Tiivistetysti Arrow on napakymppi, tai ainakin melkein. Sarja osoittaa hyvin selvästi, että vaikka Marvel dominoi vieläkin elokuvia, niin tv kuuluu DC:lle. Se ansaitseekin neljä ja puoli tähteä.

Tervetuloa Gothamiin

Batmanin ystävien pitkä odotus palkittiin viimein, kun ruudut täyttää Batmanin nuoruusvuosiin sijoittuva ns. Bartman fanfiction, Gotham. 

Bruce Waynin nuoruuden aikainen Gotham on synkkä paikka. Siellä rikolliset ovat liikemiehiä, jotka omistavat kaiken ja kaikki, poliisi on korruptoitunut ja rikollinen on määrittelykysymys. Synkkyytä korostaa se, että aina sataa ja on pimeää. Tähän maailmaan joutuu sitten entinen sotilas ja samalla Gothamin ainut hyvä mies, James Gordon. Heti alussa katsojalta otetaan luulot pois. Sarja alkoi vaikuttavasti Waynien kuolemaan. En nyt äkkiseltään keksi, mistä muustakaan se voisi alkaa, niin legendaarinen kohtaus on. Erilaista on se, että sarjassa kissanainen tai tarkemmin sanottina tyttö oli todistamassa tilannetta. 

Sarjassa pääsemme tutustumaan etsivä Gordonin lisäksi lukuisiin muihin sarjakuvista tuttujen hahmojen nuorempiin versioihin, kuten Kissanaiseen, Pingviiniin, Arvuuttajaan, Myrkkymurattiin – ja tietenkin Batmaniin. Pilotissa esiintyikin paljon juuri kyseisiä hahmoja. Minulle Batmanin ja hahmot ja maailma ovat hivenen vieraita. Olisinkin luultavasti saanut sarjasta enemmän irti, jos olisin tutustunut sen mutologiaan paremmin. Pitää skarpata ensi jaksoon mennessä. 

Gotham on enemmänkin poliisisarka kuin uusi Batman. Se sijoittuu Batmanien maailmaan, kyllä, mutta siihen yhtäläisyydet loppuvatkin. Sarjassa ei esiinny minkäänlaisia viittasankareita, vaan tavallisia ihmisiä, tavallisine ongelmineen. Mukaan mahtuu myös vähemmän tavallisia, mutta heidätkin on esitetty erittäin inhimillisinä. 

Sarjan päähenkilö on sellainen, kuin tälläiseltä sarjalta sopii odottaa. Kunniallinen, mutta hieman naiivi nuori poliisi. Hahmona ihan ok, mutta minusta ne ns. pahikset ovat sarjan mielenkiintoisempia hahmoja. Hieman yllättäen sarjan sympaattisin hahmo on Robin Taylorin tulkitsema Pingviini. Minusta sarjakuvaan kuulumaton Fish Mooney toi sarjaan herkullisen lisän. Hyvä poliisi-paha poliisi on tuttu. Tällä kertaa toteutus oli parhaammaasta päästä. Muitakin poliiseja sarjassa mainitaan, kuten Gordonia ja hänen pariaan epäilevät Renee Montoya ja Crispus Allen. Heissä on potentiaaleja, jota ei toivottavasti ainakaan heti hukata.

Visuaalisesti Gotham oli tyylikäs, tunnelma herkullisen synkkä. Tekijöiden asiantuntijuus näkyy selvästi. Kaunis, kekselisä ja mielenkiintoinen uusi sarja, pilotti vastasi odotuksiani, pelkästään hyvällä tavalla. Kyseessä on kuitenkin vasta ensimmäinen jakso, joten se ei kerro vielä mitään koko sarjan tasosta. Toivottavasti kuitenkin sarja pystyy pitämään tason hyvänä. Täydet viisi tähteä.

V