Varkaiden kuningas aloittaa matkansa jousisankarina-Jo ties kuinka monetta kertaa

Toistaiseksi tuorein klassikkosankari Robin Hoodista kertova elokuva, Robin Hood, ei kohteeseensa osunut, ainakaan jos se kohde on viihdyttävän tai edes katsomisenarvoisen elokuvan tarjoaminen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Nuori aatelinen Robin Loxley (Kingsmanien Taron Egerton) on rakastunut kauniiseen Marianiin (Eve Hewson). Valitettavasti heidän rakkaussuhteensa jää paussille kun Robin lähetetään ristiretkelle Lähi-Itään. Palatessaan sotaretkeltään Robin huomaa menettäneensä sekä kartanonsa. että omaisuutensa ja Mariankin löytyi toisen miehen (Jamie Dornan) sylistä.

Kansakin on Nottingham seriffin (pahisrooleistaan jo tunnetuksi tullut Ben Mendelsohn) kovien sotaverojen lannistamia. Niinpä hänen ei auta muuta, kun ottaa sodassa saamansa jousimiehen taidot käyttöön ja muuttua rikkaita varastavaksi ja köyhille antavaksi Robin Hoodiksi. Treeniapua tarjoaa hänen Lähi-Idässä tapaamansa jousitaituri Pikku-John (Jamie Foxx).

Robin Hood kuuluu kaikenlaisen fiktion ikuisuusaiheisiin. Siitä on tehty elokuviakin lähes joka vuosikymmenellä. Uusin, vuonna 2018 valmistunut yritelmä, sieluton ja melkeinpä tietokonepelimäinen vuoden 2018 elokuva ei niiden joukossa hirveän korkealle nouse. Siitäkin huolimatta, että se näytti kerrassaan upealta, erityisesti taistelukohtaukset, ja siinä esiintyi liuta huippunäyttelijöitäkin.

Ihan niin huono elokuva ei ole, etteikö sitä voisi katsoa, mutta nykyään tarjolla on kuitenkin niin paljon laatuelokuvia, ja tv-sarjoja, että suosittelisin mieluummin katsomaan niitä. tai jos juuri nyt Robin Hood sattuu kiinnostamaan, niin sitten jonkin muun lukuisista Robin Hood-filmatisoinneista. Olen nimittäin varma, että niistä löytyy ainakin jokunen tätä parempi, luultavasti enemmänkin kuin vain pari.

Robin Hoodin puolustukseni on kyllä sanottava, että sen parissa ei juuri tylsää hetkeä tule. Vauhti on päällä melkein alusta loppuun. Melkeinpä liikaa, sillä oli taistelukohtaukset, miten silmiä hiveleviä tahansa, niin niihinkin tylsistyy. Varsinkin kuin se ei tarjonnut niidenkään suhteen mitään ennennäkemätöntä. Jopa nykyaikaisen aseen sijalle laitettu jousikin oli tappovälineenä niin nähty.

Elokuvan tyyli oli yllättävän moderni. Tämä näkyi erityisen hyvin kuin nykyisiltä sotaelokuvista revityltä vaikuttavassa ristiretkissä, eikä vähiten koska ne sijoittuvat Lähi-Itään. Tyyli näkyy myös Tästä hyvänä esimerkkeinä toimii Ben Mendelsohnin asu, joka näyttää siltä, että mies on ottanut sen Star Warssin kuvauksista, sekä Marianin varsin nykyaikainen meikki.

Historiallinen tarkkuus ei selvästi ole elokuvantekijöiden prioriteetti listalla. Sen toki se sanoi hyvin suoraan jo alussa lupaamalla, ettei tylsistytä katsojaa historialla. Jos elokuva kuitenkin olisi tuntunut historiallisesta, niin olisin kyllä hyväksynyt tämän. Elokuvien on tarkoitus viihdyttää, ei opettaa. Mutta ei, elokuva tuntui näkemistäni Robin Hood elokuvista vähiten Robin Hood-maisen.

Elokuvassa oli kyllä viesti, joka jäi pinnalliseksi, mutta silti. Pahis muistutti Donald Trumppia ja muita vastaavanlaisia poliitikkoja muslimivihamielisellä sanomallaan. Pahiksen ajankohtaistaminen toimin väriä jo monta kertaa kerrottuun tarinaan, mutta ei juuri muuta. Samalla lailla hänet voitettiin kuin muutkin toimintaelokuvien pahikset, tai Robin Hood pahikset niin ikään, toisin sanoen antamalla jousen laulaa.

Juonellisesti elokuva kuin oli aika perustoimintapläjäys, eikä vain sen takia, että Robin Hood on aika loppuunkulutettu aihe. Samantyylisiä juonia löytyy niin monesta muustakin elokuvasta, tv-sarjasta, kirjasta jne, että niitä ei voi edes laskea. Siksi onkin tärkeää, että tarinassa löytyisi jotain, jonka vuoksi juuri se kannattaa katsoa, lukea tai vaikkapa kuunnella. Robin Hoodissa näin ei käynyt.

Taron Egerton oli ihan ok Robin Hood, vaikka hänen Robin Hoodinsa olikin vähän persoonaton tapaus. Hän oli myös Robin Hoodiksi yllättävän nuori, ei sillä, että se minua juuri olisi haitannut. Robn Hoodin näyttelemissä ei ole ikärajaa. Joskin ehkäpä lapsi-Robin Hood ei oikein toimisi. Teini ehkä vielä, ainakin jos kyseessä hän esiintyisi teinisarjassa. Toki ns. aikuisten leffaan teini-Robin ei millään muotoa sopisi.

Pikku-Johnin rooli jäi varsin vähäiseksi. Hän lähinnä opasti Robbien alkuun, eikä juuri muuta. Silti hän oli elokuvan paras hahmo, kiitos siitä taitaa kuulua työnsä kunnialla suorittaneelle Jamie Foxx. Myös Tim Minchin esittämä veli Tuck nousi elokuvassa edukseen, eikä vähiten siksi, että hän toi elokuvaan sen tarvitsemaa huumoria. Muuten kuin se oli, erityisesti Robin Hood-filmatiosinniksi, erittäin vakava.

Marian oli hahmona yhtä persoonaton kuin Robinkin, joten sopii pari ainakin sillä tavalla yhteen. Hänen näyttelijästään minulla ei kuitenkaan ole valittamista, jos ei kehujakaan. Jamie Dornanin Will oli puolestaan niin merkityksetön hahmo, että hänestä on paha sanoa mitään. Joskin jos elokuva olisi saanut jatkoa, asia olisi voinut muuttua. Häneen nimittäin liittyi se elokuvan ainut edes jotenkin mielenkiintoinen käänne.

Ben Mendelsohn puolestaan hoiti saamansa varsin kliseisen pahiksen roolinsa rutiinilla, mikä ei ole ihme, onhan miehellä paljon kokemusta niistä. Elokuvan toisena pahiksena toimi paha kardinaali Franklin F. Murray Abraham, mutta hän jäi hyvin yksiulotteiseksi hahmoksi. Tavanomaisissa Robin Hood-filmatisoinneissa esiintyvää prinssi Juhanaa ei elokuvassa nähty.

Tiivistetysti jokusesta hyvästä puolestaan huolimatta Robin Hood ryösti katsojien sydämien sijasta vain ja ainoastaan heidän aikansa. Kaksi tähteä!

Nykyajan Robin hood Starling Citya puhdistamassa

Olen kirjoittanut viime aikoina jonkin verran niin sanotun Arrowversen-sarjoista. Olen kuitenkin unohtanut juuri sen sarjan, jolta universumi on saanut nimensä eli Arrow-sarjan.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Huomautus: Arvostelen nyt Arrow-sarjan kokonaisuudessaan. Siis ssiihen asti kuin kyseistä sarjaa on tullut. En siis keskity pelkästään yhteen kauteen.

Oliver Queen (Stephen Amell) joutuu salaperäisen saaren vangiksi, traagisen veneonnettomuuden seurauksena. Mies pääsee takaisin kotiinsa viiden vuoden kuluttua, mutta entisestä playboysta on tullut  huppupäinen jousitaituri Arrow. Hänellä onkin vain yksi tehtävä: Puhdistaa jousen ja nuolen avulla Staling City sitä piinaavista korruptoituneista ihmisestä yksi kerrallaan.

Parhaiten tehtävä onnistuu ex-armeijamiehen ja Oliverin nykyisen henkivartija Digglen (David Ramsey), hakkerinero Felicity (Emily Bett Rickards) sekä myöhemmillä kausilla mukaan tulleiden sekalaisen seurakunnan, johon kuuluu monia sarjakuvasta tuttuja hahmoja, avulla. Toki haittaa ei ole myöskään Oliverin suvun perheyrityksestä saaduista valtaisasta omaisuudesta.

Myöhemmillä kausilla Oliverin on muututtava jälleen. Hänestä tulee viittakostajan sijaan sankari, joka vannoo, ettei koskaan tappaisi ketään. Lupaus tappamattomuudesta joutuu kuitenkin koetukselle, sillä vihollisia, kuten salamurhaajien häikäilemätön johtaja Ra's al Ghul (Matt Nable) sekä voimakas terroristiorganisaatio H.I.V.E, riittää enemmän kuin tarpeeksi. 

Sarjan edetessä näemme myös runsaasti takaumia. Niissä näemme, miten rikkaasta tyhjäntoimittajasta oikein tuli jousta ja nuolia taitavasti käyttelemä supersankari. Tarina onkin pitkä, eikä tosiaankaan ruusuinen. Takaumia oli jopa liikaa. Antaisinkin sarjan tekijöille neuvoksi, ihan joka jaksoon ei takaumia tarvitse tunkea. Päätarina riittää hyvin pitämään katsojat, ainakin minun, mielenkiintoni yllä.

Päänsääntöisesti Arrow on ihan kelpo supersankarisarja. Sillä oli omat nousunsa ja laskunsa, mutta laskut eivät ole ainakaan toistaiseksi olleet niin pahoja, että lopettaisin sarjan seuraamista. Kuitenkin jos minun pitäisi laittaa supersankarisarjat järjestykseen, Arrow ei kuuluisi kovinkaan korkealle. Ei edes niin kutsutun Arrowversen sarjoista, vaikka se onkin antanut sille nimensä.

Tunnelmaltaan Arrow muistuttaa Nolanin Batman-elokuvia. Molemmat ovat synkkiä, jokseenkin realistisia ja siten myös muutama aste perussarjakuvasovituksia aikuisempia. Se sopiikin hahmolle enemmän kuin hyvin. Toki sarjasta löytyi myös epärealistisia piirteitä, kuten se, miksei edes oma äiti tunnista Oliveria loppuen lopuksi suhteellisen pienen naamion takaa, mutta se nyt vain kuuluu genren henkeen.

Kausien laittaminen paremmuusjärjestykseen on vaikeaa, monestakin syystä. Niistä suurin on se, että aikaisempien kausien katsomisesta on aikaa. Jos nyt kuitenkin pitäisi niin tehdä, toinen kausi nousi omaksi suosikikseni. Siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä myös esiintyi monia minua kiinnostavia asioita, kuten Salama (Grand Gustin) ja salamurhaajaorganisaatio The League of Assassinssin.

Parasta sarjassa on toiminta. On äärimmäisen kiehtovaa katsoa kuin Arrow ja kumppanit pistää rikolliset halki, poikki ja pinoon. Huomaa selvästi, taistelukohtauksiin on käytetty rahaa ja ammattitaitoa. Lisäksi se, että aseena käytetään jousta ja nuolta parantaa tilannetta vielä entisestään, sillä vanhanaikaisemmat aseet ovat jostain syystä kiinnostaneet minua aina nykyisiä ampuma-aseita enemmän.

Huonointa puolestaan on paikoittainen saippuaoopperaisuus, joka vieläpä korostuu myöhemmillä kausilla. Tietenkään draama ei sovi unohtaa supersankarisarjassakaan, mutta jokin raja se on oltava. Jos haluaisin katsoa saippuaoopperoita, katsoisin niitä. Niitähän näkyy teeveen puolelta joka arkipäivä. Muihin genreihin saippuaoopperamaisuuksia ei tarvitse sotkea.

On olemassa paljon päähenkilöitä, joista pidän ja joihin samaistun Oliveria enemmän. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö rikkinäistä ja monia kolhuja kokenutta hahmo olisi sopiva tv-sarjan päähenkilöksi ja etteikö häntä ihan mielellään katsoisi myös supersankarin roolinsa ulkopuolella. varsinkin nyt, kuin hänestä tuli uudelleen nimetyn Star Cityn pormestari.

Sarjassa oli kuitenkin monta mutakin kiinnostavaa hahmoista, joista suosikkini oli Felicity ja Sara Lance (Caity Lotz), joka saikin ansaitusti isomman roolin Legends of Tomorrowissa. Naishahmoista Theakin (Willa Holland) onnistui hyvin, Laurel ei niinkään, vaikka hän pääsikin loistamaan supersankarina itsekin. Diggle on hahmona onnistunut, joskin hieman hajuton ja mauton.

Minusta yksi huonommista vedoista, mitä sarja teki, oli koota liian paljon supersankareiksi haluavia yhteen tiimiin. Varsinkin kuin heidän taidot eivät ole mitenkään erityiset, lukuun ottamatta Laurelin paikan ottanutta Dinah Drakea, supersankarinimeltään Black Canary (Juliana Harkavy). Vetoon oli kyllä syynsä. Supersankariryhmät ovat nyt muotia niin elokuvissa kuin tv:n puolellakin. 

Roistoista minulla on kaksi suosikkia, The League of Assassinssinin johtaja Ra's al Ghul ja ensimmäisellä kaudella ensiesiintymisensä tehnyt Malcolm Merlyn (John Barrowman). Hahmo esiintyy vieläkin Arrowversen sarjoissa, luultavasti suuren suosionsa takia. Juuri nyt hän on yksi Legends of Tomorrowin kolmesta pääroistoista.

Tiivistetysti Arrow on napakymppi, tai ainakin melkein. Sarja osoittaa hyvin selvästi, että vaikka Marvel dominoi vieläkin elokuvia, niin tv kuuluu DC:lle. Se ansaitseekin neljä ja puoli tähteä.