Neiti Ihmeen ensiaskeleet

En ole muilta kiireiltäni muistanut arvostella Marvelin elokuvauniversumin ja Disney+:n  uusimman sarjan, Ms. Marvelin, ensimmäisen kauden. Niinpä korjaan nyt tilanteen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Ne jäävät kuitenkin suhteellisen vähäisiksi. 

Teini Kamala Khan (Iman Vellani) rakastaa supersankareita, erityisesti Captain Marvelia (Brie Larsson). Tyttö ei voisikaan olla iloisempi kuin isoäidin (Samina Ahmad) lahjoittama rannekoru antaa hänelle ihan omia supervoimia. Supersankaruus osoittautuu kuitenkin yllättävän vaativaksi hommaksi, varsinkin kuin voimat pitää salata ylihuolehtivilta vanhemmilta (Zenobia Shroff ja Mohan Kapur).

Kaiken lisäksi Kamala voimat herättävät supervoimien väärinkäyttöä tutkivanThe United States Department of Damage Controlin (tai lyhyemmin DODC) huomion. Eikä virasto suinkaan ole ainoita, joita tyttön uudet voimat kiinnostavat. Niin hyvässä kuin pahassakin. Häntä auttaa hänen teknologianero lapsuuden ystävänsä, Bruno (Matthew Lintz).

Ms. Marvel on erittäin hyvä sarja. Se tarjosi varsinkin teiniksi harvinaisen pidettävän pääosan, sydäntälämmittävän perhedynamiikan, kiinnostavia supervoimia ja sopivassa määrin myös pienen luennon pakistanilaisesta kulttuurista ja maan historiastakin. Parasta sarjasta oli kuitenkin itse pääosanesittäjä Iman Vellani. Ei uskoisi, että kyseessä on tytön ensimmäinen rooli. 

Siksi en voikaan kuin ihmetellä sarjan saamia, muihin MCU-sarjoihin verrattuna, suhteellisen vähäisiä katsojalukua. Lieneekö syynä tuntematon päähahmo, ja hänen esittäjänsä vai kenties se, että sarja tuli samaan aikaan Obi-Wan Kenobin ja Stranger Thingssin neljännen kauden kanssa? Joka tapauksessa valitettava asia. Voi myös olla, että kaikki MCU-fanit eivät pidä pakistanilaisteiniä tarpeeksi samaistuttavana.

Kamala oli hahmoista paras, mutta pidin myös muistakin. Bruno oli hyvällä tavalla perus paras kaveri. Pidin hänestä ja sarja keksi hänelle kivasti tekemistakin, erityisesti sarjan alkupuoliskolla. Olisin kuitenkin toivonut, että, hänen ihastus Kamalaan olisi jätetty väliin. Tytöllä kuin olisi ollut ilman häntäkin jopa kaksi vaihtoehtoa mielitietyksi.

Itse pidin erityisesti myös Kamalan Muneeba-äidistä, jolle annettiin  juuri sopivasti syvyyttä sarjan edetessä. Pidin myös siitä kuinka aikanaan hänkin oli kapinallinen. Muukin perhe oli erittäin sympaattinen, varsinkin paljon vaimoaan rennompi isä Yusuf. Kamalan toinen paras ystävä Nakia (Yasmeen Fletcher) jäi hieman sivuun, vaikka kyllä hänkin sai oman juonensa.

Ms. Marvelin taiteellinen tyylikin kuuluu erityisesti sen vahvuuksiin. Pidin erityisesti sarjan tavasta laittaa hahmojen saamat tekstiviestit yms. seiniin, mikä toi sarjalle oman persoonansa, vaikka sarja ei olekaan ensimmäinen, joka tyyliä käyttää. Valitettavasti tästä luovuttiin sarjan edetessä ja lopulta se alkoi muistuttaa enemmän muista MCU-tuotoksia.

Mainitsin jo sarjassä näkyvän paljon pakistanilaista kulttuuria, mutta en sitä, millä tavalla. Moskeija on esillä hyvin paljon, sarjassa näytettiin pakistanilaiset häät ja jopa itse Pakistanissa käytiin muutaman jakson verran. Myös perhedynamiikasta osutiin sen kulttuurin ytimeen, tai niin olen kuullut. Opinkin paljon, mutta viihdyttävästi. Sarjan katsominen ei ikinä tuntunut työltä.

Intian jako

Ei sillä, etteikö sarjasta löytyisi myös heikkouksia. Joskus teinidraamana keskityttiin liiankin kanssa. Se on ymmärrettävää teiniin keskittyvältä sarjalta, mutta silti. Odotin myös enemmän Intian jakoon keskittyvältä jaksolta, niin viihdyttävä kuin se sellaisenaan olikin. Kamalan ihastuksen kohteetkin olisivat hyötyneet enemmästä persoonasta.

Sarjan pääpahis, jos sillä sellaista edes varsinaisesti on, jäi aika kaksiulotteisesti. En pitänyt myöskään tavasta, jolla hänet voitettiin. Tai tarkemmin, kuinka hän melkeinpä antoi sankareiden voittaa. Hyvästä syytä, mutta silti. Kun nyt pahiksista puhutaan, niin DODC osoittautui tylsäksi sellaiseksi. Se kun oli taas yksi pukutyyppien organisaatio.

En tiedä, saako sarja vielä toisen tuotantokauden, saatika enemmän. Kamala Khan/Ms.Marvel kuitenkin nähdään Captain Marvelin kanssa The Marvels-elokuvassa. En voij sanoa odotavani sitä innolla, mutta joka tapauksessa tulen katsomaan elokuvan ihan elokuvateatterissa asti, ainakaan jos mitään ihmeempiä ei tapahtu. Uskon jopa nauttivani siitä.

Tiivistetysti Ms.Marveil ei ehkä kuulu MCU:n parhaisiin tuotoksiin, mutta ei se kovin kauas jäänyt. Neljä ja puoli tähteä!

Joulu Haukansilmän seurassa

Marvelin elokuvaniversumi ja Disney? ovat todella panostaneet elokuvien lisäksi sarjoihin. Nyt arvostelussa on niistä viides, Avengerin aliarvostetuimmasta jäsenestä kertova Hawkeye.

Varoitus: Juonipaljastuksia on taas luvassa! Lue siis omalla vastuullasi!

On joulun aika ja Hawkeye/Clint Barton (Jeremy Renner) haluaisi viettää sen vasta takaisin saamansa perheensä kanssa. Miehen suunnitelmat kuitekin menevät uusiksi hänen huomattuaan jollakin olevan hänen vanha puhunsa ajalta, jolloinhän oli rikollisia tappava Ronin. Puvun uudeksi omistajaksi paljastuu Kate Bishop (Hailee Steinfeld), Hawkeye ihaileva jousiampuja,- ja taistelulajilahjakkuus. 

Tytöllä on valitettavasti erikoislahjoja myös pulaan joutumisen saralla. Pistämällä päälleensä ronin-puvun hän houkuttelim peräänsä New Yorkin alamaailmaan kuuluvan Tracksuit Mafian. Clint ei tietenkään voi jättää viatonta nuorta naista pulaan, joten hänen ei auta muuta kuin auttaa tätä. Siitäkin huolimatta, että mies tietääkin, ettei ehkä ehdi jouluksi kotiin.

Olen aina pitänyt Hawkeyeya Avengereista tylsimpänä, enkä ole suinkaan asian kanssa yksin. Siksi minulla ei ollut sarjan suhteen kovin suuria odotuksia, vaikka tiesinkin MCU:n tekevän tasaisen hyviä elokuvia, ja nyt myös tv-sarjoja. Yllätyiksin siksi iloiseksi. Paras sarja ei ole, se kunnia kuuluu WandaVisionille, mutta Falconin ja Winter Soldierin ja ehkä jopa What Ifin edellä kuitenkin.

Tähän on muutama syy. Ensinnäkin sarjan yllättävän kevyt asenne. Huumoria siitä ei todellakaan puuttunut. Toiseksi Kate Bishop, sarjassa myös nähdyn Yelenan (Florence Pugh) jälkeen MCU:n toiseksi paras uusi tuttavuus. Hänen ja Clintin oppilas ja mentoori-suhde olikin koko sarjan parasta antia. Heidänm persoonansa vaan pelasivat hyvin yhteen.

Myös Tracksuit Mafian omasta, yllättävänkin ymmärrettävästä, syystä Roninia jahtaava pomo Maya Lopez (uusi tulokas Alaqua Cox) kuuluu sarjan positiivisiin yllättäjiin, vaikka viimeiset jaksot antoivatkin hänelle vain vähän tekemistä, eikä hänen johtamansa rikollisorganiisaationsakaan juuri vakuuttanut. Olenkin tyytyväinen siitä, että hän tulee saamaan oman sarjansa.

Hahmoista huomionarvoisempia on myös fanisuosikki Lucky The Pizza Dog. Valitettavasti hänelle annettiin liian vähän ruutuaikaa. Toiminta oli upeaa katsottavaa jopa MCU:n mittapuulla, varsinkin kolmannessa jaksossa sekä finaalissa. Eikä vähiten siksi, että sarja esitteli koko joukon erilaisia temppunuolia.

Sarja kuitenkin myös yritti tehdä liikaa. Varsinkin kuin ottaa huomioon, että sillä oli jaksoja vain kuusi. En edes maininnut sarjan loppupuolella melkeinpä hylätty murhamysteeriä, jonka keskiössä on Katen isäpuoli Jack (Tony Dalton). Tai Tracksuit Mafian vasta finaalissa nähtävää, ja siinäkin pääpahiksen roolistaan huolimatta alikäytettyä, isoa pomoa.

Tiivistetysti Hawkeye ei ihan napakymppiin osunut, mutta odotukseni sen suhteen huomioiden yllättävän lähelle kuitenkin. Meljä ja puoli tähteä!

Luciferin viimeiset koitokset

Huippuhyvä Lucifer sai vähän aikaa sitten kuudennen, ja samalla viimeisen tuotantokautensa. Sain sen juuri katsottua ja nyt kerron saiko sarja arvoisensa päätöksen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Luciferin-sarjasta! 

Enkelten välinen sota teki Luciferista (Ton Ellis) Jumalan. Kuitenkin miehen vietettyä viimeistä iltaa maanpäällä taikashown merkeissä hän ja hänen rakastettunsa Chloe Decker (Lauren German) törmäävät vielä yhteen murhatutkimukseen ja päätyvätkin selvittää sitä. Samalla Lucifer tajuaa, että hänellä on vielä selvitettäviä asioita ennen kuin hänestä on Jumalaksi.

Lisäksi Luciferia uhkaa hänen murhaamista tavoitteleva uusi enkeli (Deadpoolin Brianna Hildebrand). Samaan aikaan Maze (Lesley-Ann Brandt) ja Eva (Inbar Lavi) päättää mennä naimisiin. Dan (Kevin Alejandro) on kuollut ja haluais nyt päästä Helvetistä Taivaaseen. Ella (Aimee Garcia) puolestaan ei tiedä,  luottaisiko uuteen kollegansa ja ihastuksen kohteensa etsivä Caroliin (Scott Porter).

Suhtaudun Luciferin loppumiseen hyvin ristiriitaisella tavalla. Näin fanina se tietenkin harmittaa. Noin hyvästä, jopa loistavasta, sarjasta on vaikea luopua. Kuitenkin osa minusta ei voi olla pitämättä sitä hyvänäkin asiana. Joskus hyviäkin sarjoja venytetään liian pitkään ja lopulta siitä tulee vain varjo itsestään (katson sinuun Supernatural). Parempi siis lopettaa huipulla.

Sen Lucifer totta totisesti tekikin. Voisi jopa sanoa, että kuudes kausi oli kaiken kaikkiaan melkeinpä parempi kuin sitä edeltänyt viides tuotantokausi. Syy siihen löytyi erityisesti viimeisistä jaksoissa, jotka herättivät nauruhermojen lisäksi myös paljon syvällisempiä tunteita. Sarjan hyvästelyyn kuului paljon haikeutta ja jopa kyyneliä. Ei tosin minulle, roska se vain meni silmään.

Kauden ensimmäiset jaksot keskittyivät lähinnä Luciferin pyrkimyksiin tulla parhaaksi mahdolliseksi Jumalaksi, muta loppukaudella juoneen liittyi uusi mahdollinen maailmanloppu, viime kaudelta tuttu pahis ja hiemna yllättäen kyllä aikamatkailu. Varsinaista pääpahista kaudella ei voi sanoa kuitenkaan olleen, mutta se ei kyllä sellaista olisi tarvinnutkaan.

Kaudella voisi sanoa olleen kaksi selkeää teemaa, isyys ja kohtalo. Teemoista ensimmäistä käytiin myös hyvin yllättävällä tavalla kun, nyt tulee iso juonipaljastus, alkujaksojen mystinen enkeli paljastui Luciferin tulevaisuudesta matkanneeksi tyttäreksi, Roryksi. Hänen tekemien paljastusten toteutumisen välttely-yritykset puolestaan toivat sen kohtalo-aspektin. 

Kausi sisälsi myös hyvin ajankohtaisen Amerikan vähemmän ihanteelliseen poliisijärjestelmään liittyvän jakson,"A Lot Dirtier Than That" . Se olikin kauden parhaita. Muita tasaisen loistavasta kaudesta edukseen erottavia jaksoja olivat Mazen ja Evan häihin keskittyvä "My Best Fiend's Wedding" sekä eräänlainen hyvästelyjakso, "Goodbye, Lucifer".  Kauden erikoisen jakso oli kuitenkin animaatio-jakso "Yabba Dabba Do Me". Se ei kuitenkaan kuulunut suosikkeihini.

Kaudesta löytyi vain vähän valittamisen aiheita. mutta niitä löytyi kuitenkin. Olisin toivonut näkeväni enemmän Trixietä (Scarlett Estevez) ja erityisesti häntä ja Mazea yhdessä. He kuin tekevöt yhdessä yhden sarjan viihdyttävimmistä kaksikoista, jos ei jopa viihdyttävimmän. Lisäksi kaudelle uutena tulevan Roryn paikoittain turhankin agstinen persoona sopisi paremmin teinille kuin nuorelle aikuiselle.

Jokainen hahmo sai itselleen sopivan päätöksen, erityisesti Lucifer, Chloe ja Amenadielille (B. D. Woodside). Enkä ole todellakaan yksin mielipiteeni kanssa. Sarjan loppu tuntuu olevan melkein universaalisti rakastettu. Lopun katkeransulloisui kuitenkin jakaa varmasti mielipiteitä, mutta eriävät mielipiteet oli odotettavissa. Kaikkia ei voi tyydyttää.

Tiivistetysti Luciferin kuudes kausi antoi sarjalleen melkein täydelisen päätöksen ja osoitti, miksi sarjojen lopetukseen kannattaa antaa aikaa. Täydet viisi tähteä!

Dracula on kuollut, mutta Trevor Belmontin ja kumppaneiden sota ei ota loppuakseen

Arvostelen nyt Netflixin syystäkin huippusuositun Castlevania-sarjan neljännen, ja valitettavasti samalla myös viimeisen, kauden. Juonipaljastusten kera tietenkin.

Hirviönmetsästäjä Trevor Belmontilla (äänenä Richard Armitage) ja puhuja taikuri Sypha Belnadesilla (äänenä Alejandra Reynoso) pitää kiirettä yrittäessä estää milloin kenenkin yrityksiä herättää henkiin vampyyri Dracula (äänenä Graham McTavish). Tehtävä vie heidät kaupunkiin, josta kaikki sai alkunsa, Târgovișteen, josa heitä odotaa tälle uskollinen vampyyri Varney (äänenä Malcolm McDowell). 

Alucard puolestaan yrittää auttaa pikkukylää puolustautumaan hirviöiden jatkuvia ja heille epätyyppilisen hyvin suunniteltuja iskuja vastaan. Maailmaa uhkaa samalla myös maailmanvaltausta suunnitteleva Camilla (äänenä Jaime Murray) kumppaneineen sekä takojamestari Isaacin (äänenä Adetokumoh McCormack) hirviöarmeija.

En väitä, että Castlevania olisi täydellinen sarja, mutta kuitenkin sen suurin vika on se, että se on niin lyhyt. Tämä neljäs kausikin käsitti vain kymmenen puolen tunnin mittaista jaksoa. En ole tätä mieltä suinkaan siksi, etä tarina tai jokin sen osa kaipaisi lisää aikaa kehittyä, vaan siksi, että sarja on vain kertakaikkiaan niin hyvä.

Ne, jotka ovat katsonut Castlevania , ja jos luet tätä arvostelua, niin luultavasti kuulut kyseiseen ryhmään, tietävät sarjan olevan huippulaadulla tehty. Erityisesti sen animaation ja ääninättelyn osalta.  Sinua voikin ilahduttaa, jokin tuskin yllättää, kuulla, että sarja piti samaa hyvää laatuaan yllä myös tällä neljännellä kaudellaan.

En tiedä, kuka oli suosikkini sarjan pääkolmikosta eli Trevorista, Syphasta ja Alucardista, vaan pidin kaikista. Hahmot toimivat kuitenkin vielä paremmin yhdessä kuin erikseen. Kukin heistä nimittäin toi ryhmään oman osansa. Siksi olikin harmi, että Alucard pysyi muusta kaksikosta erosta sekä koko kolmannen kauden, että suurimman osan tätä neljättä kautta.

Niin sanotuista pahiksista kiinnostavampia olivat jälleen kerran vampyyri Camilla ja hänen "siskonsa", mutta myös Isaacia katsoi mielellään, varsinkin kuin hahmo meni erittäin hyvään suuntaan. Sen sijaan kaudella uutena tullut Varney ei ollut oikein mistään kotoisin niin pahiksena kuin hahmona ylitäpään tai ainakaan ei ollut ennen häneen liittyvää yllätystä. 

Tällä neljännelle kaudelle tuli uusia hahmoja suhteellisen vähän ja hyvä niin. Olihan kyseessä viimeinen kausi, joten heitä ei ehdittäisi kehittää muutenkaan. Uusista hahmoista paras oli Alucardin puolustaman kylän päällikkö Greta (äänenä Marsha Thomason). Sen sijaan Varneyn apurina toimiva Ratko (äänenä Titus Wellive) ei hahmona juuri säväyttänyt-

Koska kyseessä oli Castlevanian neljäs kausi, niin tarina sai selvän päätöksen. En tietenkään sano lopusta turhan paljon, siollä se paljastaisi liikaa, mutta sen verran voin sanoa, että olen tyytyväinen siihen, miten tarina päättyi. Kaikki hahmot saivat tyydyttävän päätöksen, niin yllättävä kuin tuo päätös joissakin tapauksessa oli.

Tiivistetysti Castlevanian neljäs kausi antoi tavallista loistavammalle animaatiosarjalla tavallista loistavamman päätöksen. Täydet viisi tähteä! 

Tavalliset ihmiset ovat Maasta, supersankarit, tai ainakin heidän voimansa, Jupiterista.

Supersankarit ovat nyt kovaa kamaa ja niinpä heistä tehtyjä adabtioita tehdään kaiken aikaa. Arvostelen nyt niistä viimeisimmän, Netflixin Jupiter’s Legacyn.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Jupiter’s Legacyn ensimmäisestä kaudesta ja mahdollisesti myös sarjakuvista, joihin se perustuu.

Superpahiksia vastaan jo 90-vuotta taistellut Sheldon Samson/The Utopian (Joshua Duhamel)  suunnitelee supersankaruuden jättämistä seuraavalle sukupolvelle, mutta hänen tytärtään Chloea (Elena Kampouris) kiinnostaa vain bilettäminen ja hänen poikansa puolestaan Brandon/Paragon (Andrew Horton) ei pääse isänsä tasolle.

Sheldonin ja Brandonin välejä hiertää myös se, että poika on alkanut kyseenalaistaa isänsä tappamisen ja politiikkaan vaikuttamisen kieltävän koodin, joka on toiminut supersankaroinnin peruskivinä ryhmän peustamisesta lähtien. Koodi joutuukin koetukselle kuin The Utopianille ksotoa vannonniut superpahis Blackstar (Tyler Mane) karkaa vankilasta. Jupiter's Legasy perustuu Mark Millarin ja Frank Quitelyn samannimiseen sarjakuvaan.

Netflixin sarjojen taso vaihtelee hurjasti. Vasta tulleistakin Sherlock Holmesin maailmaan sijoittuva The Irregulars oli niin huono, että se lopetettiin jo yhden kauden jälkeen, kun taas suosittuohin kirjoihin perustuva fantasiasarja Shadow and Bone oli lajityyppinsä huippuja. Jupiter's Legasy sijoittuu siihen keskikaartiin. Se oli hyvä, muttei loistava.

Sarjalla ei ole vakavia ongelmia, joskin hahmot olisivat voineet olla kinnostavampia, pääpahis hivenen yllättävämpi ja heille annetut peruukit aiheittavat lähinnä myötähäpeää. Mutta ei se vahvuuksillaankaan juhli. Pidin 1920-luvulle sijoittuvista flashbackeista, sarjan perusideasta ja sankareiden supervoimatkin olivat varsin cooleja.

Jupiter's Legasyn ensimmäinen kausi kerrottiin kahdella aikajanalla, ensimmäinen oli se mainitsemani takauma, joka kertoi siitä, kuinka The Unionin jäsenet saivat voimansa ja toinen sijoittui nykyaikaan. Ratkaisusta voi olla montaa mieltä, jotkin pitävät siitä, jotkin eivät. Itse minulla ei ole kuittenkaan vahvoja mielipiteitä asiasta.

Aikajanoista ensimmäinen oli se onnistuneenpi. Toivonkin, että sarjan toinen kausi, jos se sellaisen saa, jatkaa sitä tarinaa näyttämällä alkuperäisten superien ensimmäsiä vaiheita. Nykyaikaankin sijoittuva tarina oli ok, enemmänkin. En vain päässyt siitä tunteesta, että samanlaista supersankaritoimintaa on nähty ennenkin, vieläpä viihdyttävämmin tehtynä.

Hahmoista eniten edusti The Utopian, ainakin osittain siksi, että hän sai eniten ruutuaikaa ja siten myös hahmokehitystä. Pidin myös hänen Wonder Womania kopioivasta Grace-vaimosta/Lady Liberdystä (Leslie Bibb) ja The Utopianin ystävästä ja tiimin entisestä jäsenestä Georgesta/Skyfoxista (Timelessin Matt Lanter).

Montaa inhokkia minulla ei ollut, mutta yksi niistä oli ehdottomasti lapsellinen ja ylihemmotellun oloinen Chloe. Toivonkin hänen kehittyvänb aikuisempaan suuntaan. Brandon puolestaan jäi hahmona vähän tylsäksi. Sen sijaan Sheldonin Brainwavenakin tunnettu veli Walter (Ben Daniels) oli hahmona enemmän kuin vain lupaava.

Tiivistetysti Jupiter's Legasy ei noussut edukseen jo ruuhkaisen lajityyppinsä joukossa, mutta se ei ole niin huono kuin sen saama kritiikki antaisi ymmätää. Kolme tähteä!

Netflixin uusin nuorten fantasia tarjoaa muutakin kuin varjoa ja luuta

Sain vast'ikää katsottua Netflixin uuden nuorten fantasiasarja Shadow and Bonen ensimmäisen tuotantokauden, suomeksi Varjo ja riipu. Nyt onkin aika arvostella sarja.

Varoitus: Juonipaljastuksia taas luvassa!

Huomautus: Shadow and Bone perustuu Leigh Bardugon Grishaverse-kirjasarjaan, erityisen sen samannnimiseen ensimmäiseen kirjaan. Siinä käydään kuitenkin myös läpi kirjasarjan kaksiosaisen Six Of Crows-tarinan juonta.

Hirviöitä kuhiseva Shadow Fold jahaa Ravkan kuningaskunnan kahtia. Ja koska he ovat sodassa kummankin rajanaapureiden kanssa, niin tarvikkeiden haku ei onnistu ilman sen ylittämistä. Tälle vaaralliselle tehtävälle komennetaan myös kartantekijä Alina Starkov (Jessica Mei Li) ja tämän paras ystävä Mal Oryetsev (Archie Renaux). 

Ylitys olisikin päättynyt katastrofiin, jos Alina ei olisi huomannut hallitsevansa valoa. Kyky tekee hänestä Grishan, maailman taikuuden käyttäjän. Lisäksi ei ole kuka tahansa Grisha, vaan kauan odotettu Auringon kutsuja, jonka olisi tarkoituksena tuhota Shadow Foldi lopullisesti. Tytöstä haluaa hyötyä myös muun muassa elämänsä ryöstöä suunnitteleva Dregs-rikolisjengi. Hänet tavoittaakseen heidän pitää kuitenkin ylittää Shadow Fold.

En ole lukenut kirjoja, joihin sarja perustuu. Itse asiassa en ollut edes tietoinen niiden olemassaolosta. Lähinä kai siitä voi syyttää sitä, että en ole kuulunut enää hyvään toviin nuorten kirjojen kohderyhmään. Joskin voi myös olla, että Shadow ja Bones-kirjasarja ei vaan ole niin iso juttu täällä kotoSuomessa kuin rapakon takaa.

Katsottuani Shadow ja Bones-sarjan ensimmäisen kauden en voi olla ajattelematta, että pitäisi. Se on nimittäin harvinaisen viihdyttävä fantasiasarja, ei ehkä mikään uusiGame of Thrones, mutta mikäpä olisi. Sillä oli vain vähän vikoja, niistä suurin oli kauden isoimman tvistin täydellinen yllätyksettymyys, mutta ei mitään katsomiskokemusta haittaavaa.

Sitä paitsi sarjan hyvät puolet voittivat kirkkaasti ne pahat. Pidin erityisesti siitä, että sarjan maailma on astetta omaperäisempi ja siten tavanomaisempaa fantasiamaailmaa kiinnostavampi. Ja siten muuten sarjan muuten aika tyypillinen Valittu-tarina sai sen kipeästi kaipaamaa omaa persoonaa. Se nimittäin tarina enemmän tai vähemmän oli. 

Tämän ei tarvitse olla huono asia. Valittu-tarinat ovat suosittuja ihan syystä. Sitä paitsi Valittu tarinan kanssa melkein yhtä paljon ruutuaikaa sai myös Dregs-jengin saama juoni. Samalla myös jengin jäsenet, joita oli kolme, tulivat tutuksi. Kiinnostavin heistä oli uskonnollinen veitsitaituri Inej (Amita Suman).

Sarjan maailma otti vaikutteita tsaarien aikaisesta Venäjästä, ei suinkaan Euroopan Keskiaikaa, kuten fantasiasarjat yleensä. Tietenkin tällä ole varjopuolensa. Kuuluihan maailmaan ampuma-aseita ja muuta nykyaikaista, jotka eivät mielestäni fantasiaan sovi. Olen sitä mieltä, että urbaanissa fantasiassakin kaikki moderni pitäisi jättää minimiin. 

Maailman taikasysteemi puolestaan ei ollut mitenkään erityisen erilainen, mutta siitä löytyi myös piirteitä, jotka olivat Shadow and Bone-maailmalle täysin uniikkia. Tai ainakin se yhdisti eri taikasysteemien piirteitä, kuten elementtimagia ja parantaminen, uniikilla tavalla. Taikasysteemi oli myös kiitettävän selkeä, mikä on aina iso plussa.

Mikään näistä jo mainitsemistani piirteistä ei kuitenkaan riitä yksin tekemään erinomaista tai edes jokseenkin hyvää tv-sarjaa. Siihen tarvitaan samaistuttavia ja muutenkin katsomisen arvoisia hahmoja. Niitä sarjasta kyllä löytyi. Erityisesti mieleen jäi Grisha Nina (Danielle Galligan) ja Toiseksi armeijaksi kutsutun Grishojen armeijan kenraali Kirigan (Ben Barnes). 

Alina oli kaksirotuisuuttaan lukuunotammatta aika perinteinen päähenkilö. Toisin sanoen persoonana vähän tylsähkö, sarjasta löytyi paljon häntä persoonalisempiakin hahmoja, mutta myös suhteellisen samaistuttava. Samaa voisi sanoa Malista, joskin hänen statuksensa päähenkilönä onkin hieman kyseenalainen.

Kaksikkoa paljon mieleenpainuvampia olivatkin Dregs-huijarijoukon jäsenet eli jo mainitun Inejin lisäksi  joukon johtaja Kaz (Freddy Carter), sekä karismaattinen, mutta helposti ongelmiin joutuva, pyssysankari Jesper (Kit Young). He riittäisivätkin mielestäni kantamaan omaa sarjaansa. Tämä ei ole ihme, sillä esiintyiväthän ne ihan eri kirjassa kuin Alina kumppaneineen. Tarinakokonaisuudet vain on yhdistetty sarjaa varten.

Tiivistetysti Shadow and Bone on Netflixin paras fantasiasarja sitten The Witcherin. Ei olekaan ihme, että se nousi heti palvelun katsotuimpien joukkoon. Neljä ja puoli tähteä!

Haukka ja Talvisotilas Kapun perintöä kunnioittamassa

MCU:n  järjestyksessään toinen Disney+-sarja The Falcon and the Winter Soldierin ensimmäinen kausi tuli vasta päätökseensä. Nyt kerron oman mielipiteeni sarjasta.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Falcon and Winter Soldierin sekä MCU:n muiden tuotoksien, lähinnä Captain America: Winter Soldierin ja Avengers: Endgamen, juonesta!

Captain America/Steve Rogers (Chris Evans)  jätti kilpensä ja samalla tittelinsä The Falconille/Sam Wilsonille (Anthony Mackie). Tämä kuitenkin päätti luopua molemmista ja jatkaa supersankarin velvolisuuksia edelleen The Falconina. Bucky/Talvisotilas (Sebastian Stan) puolestaan yrittää hyvittää Hydran aivopesun alaisena tekemiään kauheuksia. 

Siihen tuleekin mahdollisuus, kun avoimia rajoja haluava terroristiryhmä Flag Smashers on saanut jostain käsiinsä avukseen Steven Rogerssillakin olevaa superseerumia ja kumpaakin sankaria tarvitaan uhkan pysäyttämiseen. Ryhmän jäljillä on myös valtion nimeämä uusi Captain America, John Walker (Wyatt Russell), jonka kanssa kaksikolla tuleekin melkein heti erimielisyyksia siitä, kuinka uhka pitäisi hoitaa.

Disney+:an ja MCU-sarjat ovat saaneet enemmän kuin hyvän alun. WandaVison, osoittautuikin yhtä hyväksi kuin elokuvat tai jopa paremmaksi. Pidin nimittäin siitä, että sarja näytti jotain erilaista.  Ja nyt voin ilokseni sanoa, että Falcon and the Winter Soldier, ei jäänyt huonommaksi, vaikka se hieman perinteismpä MCU:ta tarjosikin.

The Falcon and Winter Soldierissa oli kaksi juonikuviota. Ensimmäisenä tietenkin se, kuka ansaitsee oikeuden kantaa Captain American titteliä ja kilpeä. Minusta sen loppuratkaisu olikin se ainoa oikea, vaikka myös hieman ennalta-arvattava. Tässä tapauksessa se matka oli kuitenkin paljon päämäärää tärkeämpi.

Toinen juonikuvio liittyi puolen maailman katoamiseen ja palaamiseen viisi vuotta myöhemmin. Molemmat nimittäin vaikuttivat maailmaan melkein yhtä paljon, eikä edes palaamisen tapauksessa kaikki vaikutukset olleet pelkästään positiivisia. Aihe, jota tulemme luultavasti vielä käsittelemään muissa MCU-tuotoksissa.

Teemoista ensimmäiseksi mainittu oli mielenkiintoisempi. Lähinnä sen takia, että Kapun kilven kohtalo kosketti tuntemiamme hahmoja henkilökohtaisesti, mutta myös siksi, että Flag Smasherssien ideologia jäi katsojalle osaksi pimentöön. Niin karismaattinen ja helposti ymmärrettävä kuin joukkoa johtava Karli Morgenthau (Erin Kellyman) olikin.

The Falcon and the Winter Soldierissa parasta oli sen pääkaksikko, erikseen, mutta vielä enemmän yhdessä. Siksi olikin erittäin harmi, että heiltä meni kokomainen jakso päästä yhteen. Se olikin yksi harvoista sarjan harha-askelista, vaikka kieltämättä kumpikin jaksaa kiinnotaa myös yksilönä. Pidän itse Samista enemmän, mutta Buckyllekin löytyy faninsa ja ihan syystä.

John Walker ei missään vaiheessa sopinut Steven Rogerssin seuraajaksi, sillä hänellä riitti luonnevikoja enemmän kuin tarpeeksi. Ne tekivätkin hänestä hyvin vaikeasti pidettävän, jopa inhotun. Hänkään ei kuitenkaan ollut varsinaisesti mikään roisto, vaan itseasiassa monet hänen valintansa, hieman moraalisesti arveluttavatkin, ovat edes jokseenkin ymmärrettäviä.

Tietenkin sarjassa esiintyi myös aimo annos sivuhahmoja, jotkin tärkeimpiä kuin toiset. Merkittävin heistä oli Civil Warin pahis Zemo (Daniel Brühl) ja samassa elokuvassa esitelty Sharon Carter (Emily VanCamp). Myös Black Pantterista tuttu Dora Milaje-ryhmä piipahti sarjassa. Heitä olisi kiva nähdä enemmänkin, mahdollisesti oman sarjan muodossa.

Falconia ja Winter Soldieriin panostetiin selvästi paljon ammattitaitoa ja rahaa, mikä ei ole ihme, sillä niitä MCU:n omistamalla Disneyllä on ja runsaasti. Kameran edessä Anthony Mackie ja Sebastian Stan suorastaan loistivat päästessään pääosaan, eikä paikoittain hyvin epämiellyttävän roolin saanut Wyatt Russell jäänyt heistä jälkeen.

Kameran takaakin löytyy asiansa osaavaa sakkia. Erityisesti taistelukohtaukset näyttivät harvinaisen hyvältä. Erityisesti mieleen jäi Falkomin ja Flag Smashersien helikopteriin sijoittuva taistelu. Se oli jopa niin hyvä, että sai minut ajattelemaan Falconin olevan sittenkin aika cooli. Myös finaalin lopputaisteluun oli panostettu paljon.

Kukaan ei tiedä, tehdäänkö Falconista and Winter Soldierista vielä toinenkin kausi. Se on ihan siitä kiinni, mitä kyseisille hahmoille käy isommassa universumissa. Seuraava Disney+:n MCU-sarja on Loki. Odotan sitä mahdollisesti jopa liian suurin odotuksin. Trailereiden perusteella se ninittäin vaikuttaa toistaiseksi nähdyistä MCU-sarjoista parhaalta.

Tiivistetysti Kaikin puolin viihdyttävä, muttei mitenkään erityisen tuore, Falcon ja Winter Soldier lisätään ehdottomasti MCU:n lukuisiin onnistumisiin. Neljä ja puoli tähteä!

Ensiarvostelussa Invincible

Amazonin uusi aikuisille suunnattu supersankarianimaatio Invincible alkoi viime viikolla oikein kolmen jakson voimin. Nyt kerronkin, miltä sarja niiden perusteella vaikuttaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verranpaljastuksia Invinciblen kolmen ensimmäisen jakson juonesta!

Huomautus: Olen nähnyt sarjasta vain kolme ensimmäistä jaksoa, niinpä mielipiteeni siitä voi vielä muuttua. 

Mark Grayson (äänenä Steven Yeun) vaikuttaa ensisilmäyksellä aivan tavalliselta teiniltä, mutta todellisuudessa hän on kaukana siitä. Onhan hänen isänsä Viltrum-planeetalta ihmikuntaa auttamaan tullut superman-mainen Omni-Man (J.K. Simmons). Pojan suurin haave onkin tulla isänsä kaltaiseksi supersankariksi.

Siihen tarjoituukin tilaisuus Markin supervoimien ilmoitettua viimein itsestään. Hän saikin itselleen oman superpuvun ja otti supersankanimekseen Invinciblen. Pojan kiiltokuvamainen kuva supersankaruudesta kuitenkin särkyy nopeasti hänen kohdattuaan tehtävän realiteetit. Invincible perustuu The Walking Deadin luoneen Robert Kirkmanin sarjakuvaan.

Kuulleessani Invincible-sarjasta ajattelin sen heti olevan juuri minulle sopiva, verrattiinhan sarjaan kovasti pitämääni The Boys-sarjaan. Lisäksi pidin paljon myös toisesta aikuisille suunnatusta supersankari, tai tässä tapauksessa kai -roisto, animaatiosta, Harley Quinnista. Näiden kolmen jakson jälkeen voinkin sanoa, että en joutunut pettymään.

Sarjasta löytyy kaikki se, mikä tekee aikuisten supersankarisarjoista ja miksei elokuvistakin hyvän: paljon huumoria ja vieläpä nauruhermoja kutkuttavaa sellaista, graafista, mutta samalla  myös edes jokseenkin tarkoituksen mukaista, väkivaltaa, samaistuttavia ja moniulotteisia hahmoja sekä huippuluokantekijätiimi. 

Sarjaan on valittu ääninäyttelijöiksi huippuluokan tähtiä, kuten Sandra Oh ja J.K. Simmons, sekä alan veteraania ja se näkyi tuloksessa. Myös sarjan animointitiimi on tehtäviensä tasalla. Pidänkin sarjan animointityylistä paljon, erityisesti taistelukohtauksissa. Kyseiset kohtaukset ovatkin aika graafisia, joten herkkähipiäiselle sarja ei sovi.

Esikuvistaan poiketen Invinsiblen keskiössä on Markin ja hänen isänsä välinen suhde, mikä saikin sen eroamaan muista vastaavista supersankarisarjoista. Sarja on myös yllättävän koskettava muutenkin, ainakin tyylilajinsa huomioon ottaen. Toisaalta samaa voisi kai sanoa The Walking Deadistäkin, joten ehkä sen ei olisi pitänyt tulla minulle yllätyksenä.

Jos jotain olisin muuttanut, niin tehnyt sarjassa nähtävässä huippusupeista koostuvan supersankariryhmä The Guardianin olevan jotain muuta kuin vain selvä Justice Leguen kopio. Siitä nimittäin löytyi oma vastikkeensa jokaiselle Justice Leguen tunnetuimmille jäsenille. Se tie on jo niin nähty. Ensimmäisenä tuleekin mieleen The Boyssin Seven.

Mark Grayson on samaistuttava, joskaan ei mitenkään omaperäinen, päähenkilö. Ei sillä, että hänen tarvisikaan. Sarjan maailma on jo tarpeeksi vieras. Hänen isästään on puolestaan vaikea sanoa mitään paljastamatta liikaa. Hänestä löytyy kuitenkin puolia. Markin Debbie-äiti (äänenä Sandra Oh) osoittautui kuitenkin hänen vanhemmistaan pidettävämmäksi.

Sivuhahmoina nähdään muun muassa Markin paras ystävä William  (äänenä Andrew Rannells), ihastus Amber (äänenä Zazie Beetz) sekä hänen uuden tiiminsä Teen Teamin jäsenet, kuten ihana Atom Eve/Samantha Wilkins, hänen poikaystävänsä Rex Splode/Rex Sloan (äänenä Jason Mantzoukas ) ja robottimainen Rudy Conners/Robot (äänenä Zachary Quinto).

Sivuhahmoista paras on, ainakin toistaiseksi, Aton Evestä, vähiten ärsyttävääkin ärsyttävämpi Red Splodesta. Muista hahmoista minulla ei puolestaan ole sen kummempia mielipiteitä puolesta tai vastaan. Vielä manitsemattomista hahmoista, ja heitä on paljon, eniten mieleen ja yllättävän traaginen Monster Girl (äänenä Grey Griffin).

Sarjan pääroistosta on vaikea sanoa vielä mitään, varsinkin kuin ensimmäisissä jaksoissa selvemin sen roolin sai Valkoisen talon valtaamista yrittäneet Maulerin kaksoset (kummankin äänenä Kevin Michael Richardson). He tarjosivatkin The Guardianeile arvoisensa vastuksen, mutta pääpahikseksi heistä ei kuitenkaan ole.

Tiivistetysti Invincibles on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen sarja. Koko sarjalle en voi vielä tähtiä antaa, mutta sen ensimmäiset jaksot ansaisevat täydet viisi tähteä.

Ensiarvostelussa The Watch

 Arvostelen nyt hyvin lyhyesti Terry Pratchettin Kiekkomaaliman-romaneihin ehkä hieman turhankin löyhästi perustuvan, mutta silti varsin hyvän, The Watch-sarjan ensimmäiset jaksot.

Varoitus: JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Ankh-Morporkissa rikokset ovat sallittuja, olettaen, että rikoksen tekijä kuuluu varkaiden tai salamurhaajien kiltaan. Niinpä kaupungin poliisina toimivalla Yövartioilla on tekeminen vähissä. Tämä kuitenkin muuttuu, kun Vartioston kyynisen kapteeni Vimesin (Richard Dormer) vanha ystävä Carcer (Sam Adewunmi) palaa kaupunkiin pahat mielessään. Miehen suunnitelmia estämässä on myös kaupungin oma kostaja Lady Ramkin (Lara Rossi).

Olen pitkään ollut sitä meiltä, että Terry Pratchettin kirjat eivät vain sovi muutettavaksi tv-sarja tai elokuvamuotoon, Neil Gaimanin kanssa tekemää Good Omenia lukuun ottamatta, eikä The Watch onnistunut minun mielipidettä täysin muuttamaan. Pidän sarjasta enemmän kuin useimmat muut, ainakin arvosteluista päätellen, mutta lähdemateriaalinsa tasolle se ei yltänyt tai edes niiden lähelle.

Niin kuin Terry Pratchettin fanit voivat jo arvata, The Watch ei varsinaisesti seuraa minkään kirjan jonka, vaan se lainailee sieltä ja täältä sekä lisää omaakin. Tyylikin oli muutettu fantasiasta steampunkkiin. Sarja ei ole kuitenkaan onnistunut vakuuttamaan minua päätöksen tarpeellisuudesta. Se on kuitenkin sanottua, että sarjan maailma muistuttaa tunnelmaltaan suhteellisen hyvin lähdeteoksiaan.

The Watchin hahmot eivät pärjää syvyydeltään kirjan vastaaville, mutta toisaalta sitä en odottanutkaan. Lady Ramkinin muutos eräänlaiseksi synkän menneisyyden omaavaksi kostajaksi aiheuttaneet kohua, mutta minua ne eivät haittaa, sillä kyseinen hahmo ei ole koskaan herättänyt minulle voimakkaita tunteita. Sitä paitsi hahmo on baddasssyydessään sarjan paras.

Ankh-Morpork on miljöönä kiinnostavan erilainen, niin kirjoissa kuin sarjan tulkinta kaupungista. Tuotannon suurin vika oli paikoittain harvinaisen huonot erikoistehosteet. Esimerkiksi Näkymättömän Yliopiston oranki-Kirjastonhoitajan näytti harvinaisen kököltä. Toki sarjan puolesta on sanottava, että sillä tuskin on Game of Thronesin tuotantobudjettia, joten ihmeitä ei toki sovi odottaakaan.

Tiivistetysti en anna The Watchille vielä arvosanaa, mutta juuri nyt se sijoittuu ehkä vähän keskiarvoa paremmaksi, mikä ei ole hyvä noinkin suosittuun kirjasarjaan perustuvalle sarjalle.

Loppu se on viikinkienkin ajalla

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös History Channeling Vikings-sarja. Sen viimeinen, järjestyksessään kuudes kausi, ei kuulunut sarjan parhaimpiin, mutta hyvä se oli silti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Ragnarin (Travis Fimmel) poikien sisällissota sai pääsi veriseen päätökseen, jonka tuloksena Björn Rautanyrkki (Alexander Ludwig) haavoittui, mutta sia kuitenmkin pidettyä kruununsa. Hänen vastustajansa Ivar Luuton (Alex Høgh Andersen) puolestaan löysi itsensä taas liittolaisensa, Varjagien ruhtinas Oleg Viisaan (Danila Kozlovsky) hovista.

Varjagit eivät kuitenkaan Kattegatin valloitusideasta perin luovu, varsinkion kuin heillä on jo viikinkien suurkuningas Harald Kaunotukka (suomalainen Peter Franzén). Lisäksi Björnin kruunulle on muitakin tavoittelijoita. Heihin ei kuitenkaan kuulu Ragnarinvanhin poika Ubbe (Jordan Patrick Smith), joka on perinnyt isänsä kyltymättömän halun tutkimusmatkailuun.

Vikings kuuluu historiallisten sarjojen parhaimmistoon, mutta sen parhaat päivät ovat olleet jo jonkin pitkään takana. Ne päättyivät Ragnarin kuolemaan. Nimttäin kukaan hänen pojistaan ei hänen tasolleen päähenkilönä onnistuneet nousemaan tai edes lähelle. Kuitenkin Vikings pysyi loppuun asti harvinaisen hyvälaatuisena historiallisena, tai ainakin sitä mukailevana, sarjana.

Siitä löytyi taas tyypillinen määrä, juonittelu, näyttäviä taisteluja, draamaa ja muutama yllättävä, ja vähemmän yllättäväkin, käänne. Juuri niistä elementestä nautin vieläkin, vaikka en ihan sarjan alkukausien lailla. Silloin ne nimittäin tapahtuivat mielenkiintoisimmille hahmoille. Ragnarin lisäksi jäin kaipaapaan myös Lagertaa (Katheryn Winnick).

Vaikka alkukaudella sarjan suurimpana uhkana olivat Oleg armeijoineen, niin loppukaudesta mentiikin vaihteeksi taas takaisin Englantiin, mikä virkistikin kautta hyvin. Sen sijaan Ubbe pääsi Vikings, ja viikinkien, ennestään tutkimattomalle maaperälle. Valitettavasti siellä oltiin vain niin vähän aikaa. Miehen matka sinne ei ollut läheskään yhtä mielenkiintoista seurattavaa.

Tuotantoarvot oli sarjassa jälleen kohdallaan, varsinkin taistelukohtaiukset näyttivät taas hyviltä. Muutenkaan tekijät eivät ansaitse valituksen sanaa, oli kyse sitten ruudun edellä olevista näyttelijöistä tai ruudun takana olleista työntekijöistä. Ainakaan minulta, joka ei näistä asioista juuri tiedä ja on valmis myöntämään sen.

Björnin, nyt tulee iso juonipaljastus, kuoltua parhaaksi hahmoksi osoittautui hänen vaimonsa Gunnhild ( Ragga Ragnars). Hänen taistelunsa pääsystä Kattegatin huipulle olikin yksi kauden pashaista juonista, niin huonosta päättyikin. Ivarkin oli edelleen mielenkiintoinen villikortti, niin epämiellyttävänä kuin hahmoa muuten pidinkin.

Muista Ragnarin pojista Ubbe ei onnistunut saamaan itselleen juuri persoonaa ja viime kaudella paikoitain kiinnosta Hvitserk (Marco Ilsø) meni tällä kaudella lähinnä ärsyttävyyden puolelle. Hän ei kuitenkaan ollut läheskään yhtä ärsyttävä kuin Harald, jonka olisin toivonut saavan kuoleman jo heti kauden alussa. Muista hahmoista minulla ei juuri ollut vahvoja mielipiteitä puolesta tai vastaan.

Minulla ei ole vahvoja mielipiteitä myöskään siitä, minkälaisen päätöksen sarja sai. Kaikki juonenpäät menivät kiinni suhteellisen tyydyttävästi. En kuitenkaan myöskään osannut tuntea ikävää sarjaa kohtaa tai halunnut nähdä heidän tarinaansa enää lisää. Semn sijaan sarjan spin offia, Vikigs:Valhallaa, seuraan varmasti tai niin varmasti kuin voi realistisesti sanoa.

Tiivistetysti Vikingsin kuuden kausi tarjosi harvinaisenkin hyvälle sarjalle tyydyttävän päätöksen, mutta parantamisen varaakin oliis ollut. Neljä tähteä!

Teininoidan seikkailuiden viimeinen luku

 Chiling Adventures of Sabrinan päättävä neljäs kausi tai niin kuin sarja sitä kutsuu, osa, antoi sarjalle sen ansaitseman lopetuksen. Niin hyvässä kuin pahassakin.

Varoitus: Tämä arvosvostelu paljastaa yksityiskohtia Chilling Advendures of Sabrina-sarjan juonesta!

Kun viimeksi näimme Sabrina Spellmanin (Kiernan Shipka) kumppaneineen, niin he saivat voiton koko maailmaa uhkaavat pakanat ja Sabrina loi itselleen toisen version itsestään, joka hallitsee nyt Helvettiä isänsä Luciferin (Luke Cook) rinnalla. Huolet eivät kuitenkaan ole vielä ohi, sillä siinä hötäkässä paha pastori Blackwood (Richard Coyle) sai vapautettua Greenhaleen uusia kauhuja.

Nyt olisi noiden uusien pahisten, muinaisia kauhut, kanssa taistelemisen aika. Siinä välissä Sabrinalla on aikaa ihmetellä ihmissuhteita, hengailla ystävien kanssa (Ross Lynch, Jaz Sinclair ja Lachlan Watson), opetella lisää taikuutta sekä potea identiteettikriisistä. Hän ei enää koe kuuluvansa kuolevaisten maailmaa ja niinpä hän miettii, valitsiko hän sinne jääädessään oikein.

Chilling Advendures of Sabrina oli ja onkin vielä paras Riverdalen aloittavan universumin sarjoista. Silti en surrut kuin kuulin, että tämä neljäs kausi tulee olemaan sen viimeinen. Vaikka sarja olikin hyvä, varsinkin nuorten sarjaksi, niin ei kuitenkaan niin hyvä. Tämä ei tarkoita, että neljäs kausi olisi ollut huono. Sille kuitenkin kävi niin kuin niin monelle ennen sitä, se alkoi toistaa itseään.

Neljäs osa ei nimittäin juuri mitään uutta tarjonnut, muinaisia kauhuja lukuun ottamatta ja nekin muistuttivat hyvin paljon edellisten kausien pahiksia. Samat ihmissuhdekuviot, sama tyyli selvitä ongelmista. Edes Sabrinan identtiteettikriisissä ei juuri mitään uutta ollut. Myös sarjan ympäristä oli pysynyt samana, mutta sen voi hyvin laittaa koronarajoitusten piikkiin.

Toki tähän oli toinenkin poikkeus, mikä olikin koko kauden paras lisäys eli toinen Sabrina. Teema, jolla olisi voinut tehdä enemmäkin. Varsinkin kuin toinen Sabrina oli aivan yhtä pidettävä, jos ei enemmänkin, kuin alkuperäinen Sabrina. Hahmo olikin kauden parhaan jakson, rinnakaismaailman sijoittuvan "Chapter Thirty-Five: The Endless", pääosassa.

Uskon kuitenkin vahvasti, että jakso olisi ollut vielä parempi, jos alkuperänen Sabrina-sarja, Sabrina, teinoita, olisi tullut katsottua. Jakossa nimittäin viitattiin siihen vahvasti. Siinä esiintyi muun muassa alkuperäiset Sabrinan tädit eli Beth Broderick ja Caroline Rhea. Myös alkuperäinen Salem-kissa oli paikalla. Faneille jakso taisi kuitenkin olla oikea herkkupala.

Kaudelta löytyi kyllä toinenkin keskimääräistä parempi jakso, "Chapter Thirty-Two: The Imp of the Perverse" , joka sekin sijoittui rinnakkaismaailmaan. Tällä kertaa vain rinnakkais-Greenhaleen. Keskimääräisiä huonompia jaksoa oli vain yksi, "Chapter Thirty-Four: The Returned". Ja sekin vain siksi, että en ole koskaan olut bändihaaste-arkkityypin suurin ystävä.

Kauden jokaiset jaksot menivät enemmän tai vähemmän monsters of the week, viikon hirviö, teemalla, riittihän muinaisita hirviöistä kauden jokaiselle jakosse. Niitä oli kahdeksan. Minusta se sopikin kauteen hyvin, varsinkin kuin jokainen hirviö liittyi samalla myös kauden pääjuoneen tai tarkemmin samnottuna oli osa sitä.

Koska kyseessä on teinisarja, niin siinä oli jälleen kerran paljon ihmissuhdedraamaa, erityisesti mitä tulee romanttisiin suhteisiin. Minua se ei ole koskaan kiinnostanut, mutta en minä sitä puolta sarjassa vihaakaan. Siitäkään huolimatta, että kauden mielenkintoisin pari eli Zelda (Miranda Otto) Mambo Marie (Skye Marshal) ei saanut ruutuaikaa juuri yhtään.

Chilling Adventures of Sabrinan toteutuksessa ei ole juuri mitään valitettavaa, ruudun kummallakaan puolella, mutta toisaalta vain yksi kunnollinen kehumisen aihe. Kiernan Shipka ositti kuitenkin tälläkin kaudella olevansa oikea valinta rooliinsa teininlita Sabrinana. Uskonkin, että hän löytää sarjan loputtua itselleen helposti uusia töitä.

Paras hahmoista oli edelleen Sabrina, mutta uskon, että lähinnä siksi, että hän sai päähenkilkönä eniten ruutuaikaa ja siten myös persoonallisuutta. Hänen perässään heti perään tulivat Zelda-täti (Miranda Otto) ja Ambrose-serkku (Chance Perdomo). Prudence (Tatiana Gabrielle) kuului myös sarjan hahmojen kärkikaartiin.

Sabrinan ihmisystävistä parhaan storylinen sai Roz, joskin koska hänkin paljastuio noidaksi, minusta ihan turhaan, joten häntä ei kai ihmiseksi voisi sanoa. Harvey, Theo ja muut Baxter High:n oppilaat jäivätkin tällä kaudella pahasti sivuun, joskin se ei juuri minua haitannut. He eivät ole läheskään niin kiinnostavia kui noidat.

Pahiksena pastori Blackwood oli varsin tehokas, jälleen kerran, vaikka olisin toivonut, että hänestä olisi jo päästy ja siirrytty toisiin pahiksiin. Muinaiset kauhut olivat puolestaan juuri sopivan kauhistuttavia ja salaperäisiä, joskin ei kovin omaperäisiä tai persoonallisia. Muista pahiksista Lilith (Michelle Gomez) oli ehdottoomasti paras, vaikka saikin tällä kaudella aivan liian vähän tekemistä.

Kauden ja samalla koko sarjan loppui hyvin kiistanailaisissa merkeissä. Itsekin olisin toivonut vähän erilaista loppua, mutta huono ei kyllä ollut tämäkään. Lukuun ottamatta sitä, että se antoi Sabrinan ja noitien koulun pahan pojan Nickin suhteelle paljon enemmän painoarvoa kui minä. Joka tapauksessa sarjaa tuskin nähdään huonoimpia sarjan loppujen listauksissakaan.

Tiivistetysti Chilling Advendures of Sabrinan saatiin enemmän kuin kunnialla päätöseen, vaikka sen viimeinen kausi ei parhaimpiin kuulukaan. Kolme ja puoli tähteä!