Joulu Haukansilmän seurassa

Marvelin elokuvaniversumi ja Disney? ovat todella panostaneet elokuvien lisäksi sarjoihin. Nyt arvostelussa on niistä viides, Avengerin aliarvostetuimmasta jäsenestä kertova Hawkeye.

Varoitus: Juonipaljastuksia on taas luvassa! Lue siis omalla vastuullasi!

On joulun aika ja Hawkeye/Clint Barton (Jeremy Renner) haluaisi viettää sen vasta takaisin saamansa perheensä kanssa. Miehen suunnitelmat kuitekin menevät uusiksi hänen huomattuaan jollakin olevan hänen vanha puhunsa ajalta, jolloinhän oli rikollisia tappava Ronin. Puvun uudeksi omistajaksi paljastuu Kate Bishop (Hailee Steinfeld), Hawkeye ihaileva jousiampuja,- ja taistelulajilahjakkuus. 

Tytöllä on valitettavasti erikoislahjoja myös pulaan joutumisen saralla. Pistämällä päälleensä ronin-puvun hän houkuttelim peräänsä New Yorkin alamaailmaan kuuluvan Tracksuit Mafian. Clint ei tietenkään voi jättää viatonta nuorta naista pulaan, joten hänen ei auta muuta kuin auttaa tätä. Siitäkin huolimatta, että mies tietääkin, ettei ehkä ehdi jouluksi kotiin.

Olen aina pitänyt Hawkeyeya Avengereista tylsimpänä, enkä ole suinkaan asian kanssa yksin. Siksi minulla ei ollut sarjan suhteen kovin suuria odotuksia, vaikka tiesinkin MCU:n tekevän tasaisen hyviä elokuvia, ja nyt myös tv-sarjoja. Yllätyiksin siksi iloiseksi. Paras sarja ei ole, se kunnia kuuluu WandaVisionille, mutta Falconin ja Winter Soldierin ja ehkä jopa What Ifin edellä kuitenkin.

Tähän on muutama syy. Ensinnäkin sarjan yllättävän kevyt asenne. Huumoria siitä ei todellakaan puuttunut. Toiseksi Kate Bishop, sarjassa myös nähdyn Yelenan (Florence Pugh) jälkeen MCU:n toiseksi paras uusi tuttavuus. Hänen ja Clintin oppilas ja mentoori-suhde olikin koko sarjan parasta antia. Heidänm persoonansa vaan pelasivat hyvin yhteen.

Myös Tracksuit Mafian omasta, yllättävänkin ymmärrettävästä, syystä Roninia jahtaava pomo Maya Lopez (uusi tulokas Alaqua Cox) kuuluu sarjan positiivisiin yllättäjiin, vaikka viimeiset jaksot antoivatkin hänelle vain vähän tekemistä, eikä hänen johtamansa rikollisorganiisaationsakaan juuri vakuuttanut. Olenkin tyytyväinen siitä, että hän tulee saamaan oman sarjansa.

Hahmoista huomionarvoisempia on myös fanisuosikki Lucky The Pizza Dog. Valitettavasti hänelle annettiin liian vähän ruutuaikaa. Toiminta oli upeaa katsottavaa jopa MCU:n mittapuulla, varsinkin kolmannessa jaksossa sekä finaalissa. Eikä vähiten siksi, että sarja esitteli koko joukon erilaisia temppunuolia.

Sarja kuitenkin myös yritti tehdä liikaa. Varsinkin kuin ottaa huomioon, että sillä oli jaksoja vain kuusi. En edes maininnut sarjan loppupuolella melkeinpä hylätty murhamysteeriä, jonka keskiössä on Katen isäpuoli Jack (Tony Dalton). Tai Tracksuit Mafian vasta finaalissa nähtävää, ja siinäkin pääpahiksen roolistaan huolimatta alikäytettyä, isoa pomoa.

Tiivistetysti Hawkeye ei ihan napakymppiin osunut, mutta odotukseni sen suhteen huomioiden yllättävän lähelle kuitenkin. Meljä ja puoli tähteä!

Wanda ja Vision Show

Disney+:n WandaVision on ensimmäinen MCU-tuotos hyvään aikaan. Nyt kerron oman mielipiteeni siitä, lunastiko sarja MCU:n fanien odotukset vai tuliko siitä uusi Inhumans. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia WandaVisionin ja osittain MCU:n elokuvien juonesta.

Wanda Maximoff (Elizabeth Olsen) ja Vision (Paul Bettany) ovat juuri muuttaneet idylliseen Westview-lähiöön. Naapurustoon soputumista kuitenkin haittaa se, että Wandan osatessa taikoa ja Vision ollessa androidi kumpikin on kaukana normaalista. Niinpä heidän ei autta muuta kuin salata erikoisuutensa naapureiltaan, erityisesti vähän turhankin uteliaalta Angesilta (Katherine Hahn).  

Hyvin pian Wanda saa muitakin huolen aiheita, sillä mitä pitempään hän on Westviewissä sitä enemmän hän alkaa nähdä ja kuulla asioita, jotka eivät sovi kaupungin tilannekomedialliseen tunnelmaan, kuten radiosta kuuluvan äänen, joka kutsuu häntä nimeltä. Lisäksi hän alkaa unohtaa menneisyyteensä liittyviä asioita. Jotain outoa on selvästi tekeillä.

Sarja lunasti MCU:n fanien tai ainakin tämän fanin, odotukset. Se on paitsi elokuvauniversumin paras tv-sarja, niin myös yksi parhaimmista tuotoksista ylipäätään. Enkä tosiaan sano tätä heppoisin perustein. Tähän on syynsä. Sarja  oli erittäin hauska, tyylikäs, omalaatuinen ja sen keskiössä oleva mysteerikin oli myös harvinaisen kiinnostava.

Toki se, kuinka hauskana sitä pitää, riippuu lähinnä katsojan tunteista sitcomien huumoria kohtaan. Omalla kohdallani se kuitenkin toimii, joten en valita. Omalla kohdallani toimi myös se, että joka jaksossa sitcom sijoittui eri vuosikymmenelle. Ensimmäinen sijoittui 50-luvulle, toinen 60-luvulle ja niin edelleen. Se toi jokaiseen jaksoon oman mausteensa.

Pieni varoituksen sana lienee kuitenkin paikallaan. Uppo-outo sarja tuskin on kaikkien makuun. Varsinkin kuin sen ensimmäiset jaksot keskittyvät vain ja ainoastaan sitcom-maailmaan ja siihen liittyviin juonikuvioihin, kuten ensimmäisen jakson pomon yllätysvierailuun, vieläpä ilman, että sille annetaan mitään selityksiä. 

Jos kuitenkin jaksaa odottaa niiden yli, niin pikkuhiljaa asiat alkavat seljetä. Varsinkin kuin muutaman jälkeen päästiin tosimaailmaan seuraamaan lähinnä The Sentient Weapon Observation and Response Division-organisaation (S.W.O.R.D) agenteista koostuvan tiimin yrityksiä selvittää, mitä Westviewissa oikein tapahtuu.

Tutkimusryhmään kuului myös tuttuja kasvoja, Thor-elokuvien tohtori Darcy Lewis (Kat Dennings) sekä Ant-Manissä piipahtanut FBI-agentti Jimmy Woon (Randall Park). Kaksikkoa täydensi omien ongelmiensa kanssa painiva painiva S.W.O.R.D-agentti Monica Rambeau (Teyonah Parris). Kolmikko sopikin hyvin yhteen, joten normaalimaailmankaan sijoittuvat kohtauksetkaan eivät jääneet tylsiksi. 

Sarja oli kuitenkin Wandan ja Visionin, vielä enemmmän Wandan. Käsittelihän sarja kaikkein eniten juuri hänen traumojaan. Elizabeth Olsen tekikin vaikuttavan roolisuorituksen. Tietenkin sarjasta löytyi myös muistettavia sivuhahmoja, kuten Anges, kiitos Katherine Hahnin komediallisten taitojen sekä American Horror Storyn ja X-Menien Evan Peterssin esittämä hahmo, josta en kuitenkaan paljasta tämän enempää. 

Sarjasta löytyi myös pääpahis, tavallaan kaksikin, mutta he paljastuivat vasta sarjan loppuvaiheessa, niinpä en voi sanoa heistäkään juuri mitään. Sen voin kuitenkin sanoa, että toinen pahiksista kuuluu jo ennestään erinomaisen sarjan parhaimpiin puoliin, paitsi ehkä viimeisessä jaksossa, kun taas toinen jäi auttamatta tylsäksi ja kliseiseksi.

Sarja loppui enemmän kuin tyydyttävästi ja jopa odotettua rohkeamminkin, joskaan ei läheskään niin tajunnan räjäyttäväksi kuin tekijöiden etukäteismainostuksesta voisi ollakaan. Siksi se voikin olla monelle fanille pienoinen pettymys. Itse kuitenkin pidin siitä, että loppuen lopuksi sarja piti tarinansa suhteelliseen yksinkertaisena, varsinkin kuin se koostui vain yhdeksästä jaksoista. 

Tiivistetysti WandaVision asetti riman korkealle muille Disney+:n ja MCU:n yhteisille sarjoille, juuri niin kuin sen pitikin. Täydet viisi tähteä!

Blyn kartanossa kummittelee

 Ilokseni voin sanoa, että nyt arvostelemani The Haunting of Bly Manor oli lähes yhtä hyvätasoinen kuin syystäkin hyvin arvostettu edeltäjänsä The Haunting of Hill House.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää pienoisia juonipaljastuksia!

On vuosi 1987. "Dani" Clayton (jo the Haunting of Hill Housestakin tuttu Victoria Pedretti) muuttaa Amerikasta Englantiin, sillä hän tarvitsee omista syistään pikaista maiseman vaihdosta. Hän saakin työpaikan Blyn kartanosta molemmat vanhempansa menettäneiden lasten Fionan (Amelie Bea Smith) ja Milesin (Benjamin Evan Ainsworth) lapsenvahtina/kotiopettajana/au pairina.

Kartanoa asuttavat myös kokki Owen (iZombien Rahul Kohli), talonhoitaja Hannah (T'Nia Miller) sekä puutarhuri Jamie (Amelia Eve) kanssa, joiden kanssa Dani huomasi pian tulevansa hyvin toimeen. Pian hän tulee kuitenkin huomaamaan, että kartanolla on traaginen menneisyys, joka tulee, erittäin kirjaimellisesti, kummittelemaan kartanon nykyisiä asukkaita. The Haunting of Bly Manor perustuu löyhästi kirjailija Henry Jamesin tuotantoon, erityisesti hänen The Turn of the Screw-romaaniinsa.

Netflixin The Haunting of Hill House oli syystäkin menetys. Se oli harvinaisen hyvä, harvinaisen tehokkaasti tunteisiin vetoava sarja perheestä, jonka elämää sattuu liittymään traumoja aiheuttamia kummitukia. Niinpä ei ole ihme, että sen seuraaja, The Haunting of Bly Manor, oli myös sarjana harvinaisen loistava. Täydellinen sarja ei missään tapauksessa ollut. Se kärsi muun muassa liian monesta takautumasta.

The Haunting of Bly Manor ei ollut läheskään niin pelottava kuin kauhutarinalta voisi luulla. Sarja olikin kummitustarinan lisäksi tai joku voisi jopa sanoa tilalla, rakkaustarina. Tarinan keskiössä, vaikka se ei vielä alkujaksoista näekään, olikin Danin ja Jamien harvinaisen herkkä, mutta myös traaginen, rakkaus. Se olikin myös koko sarjan parasta antia. Owenin ja Hannahin melkein ollut vastaava sai myös paljon huomiota.

Edellisen, traagisesti kuolleen, au pairin Rebekan (Tahirah Sharif) ja talon yleismiehenä toimivan Peterin (Oliver Jackson-Cohen) paljon noita kahta epäterveellisempi suhdekin sai myös paljon ruutuaikaa. Hyvin tarpeellisesti, sillä se liittyi olennaisesti osana tarinaan, mutta en silti voinut olla pitämättä heidän kohtauksiaan koko sarjan tylsimpinä.

Lähes jokainen sarjan hahmo sai oman takauma-jaksonsa. Rebekka ja Peter jopa kaksi, ja muutenkin tarina pomppi aika paljon eri aikakausien välille. Tämä ei ole itsestään paha asia, joskus takaumat ovat tarinan kannalta tarpeellisia, mutta liika on liikaa. Erityisesti Danin töihin palkkaava Henry-sedän oma jakso oli erittäin tylsä ja tarinallisestikin turha lisä sarjaan.

Tarinallisesti sarjalla ei ole mitään tekemistä The Haunting of Hill Housen kanssa. Sen kertoma tarina on aivan uusi. Sarjojen väliset yhtäläisyydet näkyvätkin lähinnä tyylissä, tyylilajissa, korkeassa tasossa ja American Horror Storyn tapaan osittain samoissa näyttelijöissä. Victoria Pedrettin lisäksi kummasakin sarjassa nähdään muun muassa Oliver Jackson-Cohen, Henry Thomas, Carla Gugino ja Kate Siegel.

Heistä kaikki hoitivatkin hommansa mallikkaasti, joskin näyttelijöistä parhaiten esiin nousi uusi tulija T'Nia Miller. Hänen hahmolleen omitettu "The Altar of the Dead" -jakso kuulukin sarjan parhaimpien joukkoon, jos ei ollit vielä jopa paras. talon aavemaista taustaa lopullisesti valoittava kahdeksas "The Romance of Certain Old Clothes"-jakso tuli myös aika lähelle. Samoin sarjan "The Beast in the Jungle"-niminen finaali.

Sarjan kertomistyyli ei ollut aivan niin tavanomainen kuin esimerkiksi edeltäjällä, vaan sillä oli myös nimettömänä pysyttelevä Kertoja (Carla Gugino). Itseasiassa koko sarja alkaa häiden harjoitusillallisista, joiden osallistujille nimetön vieras aloittaa tarinan kertomisen. En ole varma, että sarja olisi sellaista tarvinnut, tai ainakaan en ollut varma ennen sen viimeistä jaksoa, mutta en vihaakaan ratkaisua.

Sarjasta löytyy monta hahmoja, joista on helppo pitää. Heihin kuului koko jo alussa mainitsemani Bly Manorin henkilökunta ja Rebekka. Eniten pidin kuitenkin päähenkilö Danista, mikä ei ollut mikään ihme. saihan hän luonnollisesti eniten hahmokehitystä. Henry-setä (Henry Thomas) oli myös sympaattinen, joskaan ei mielestäni kovin kiinnostava, hahmo.

Vihatuin hahmo oli puolestaan jo mainitsemani Peter, jos katson sarjaa, niin ei ole helppo huomata miksi. Peter ei kuitenkaan ollut koko sarjan pääpahis, jos sellaista sarjassa edes oli, vaan se tehtävä kuului itsekin traagisen taustan omaava, kauan sitten kuollut Bly Manorin edellinen asukas Viola (loistava Kate Siegel), mutta ei häntäkään varsinaisesti pahaksikaan voisi sanoa.

On vaikea sanoa, tuleeko niin sanotusta The Haunting-sarjaan enää lisäosia ja jos tulee, niin mitä mistä ne kertovat. Jos aiemmat osat kuitenkin jotain kertovat, niin se perustuisi taas johonkin kummitussatuun, keskittyisi kertomaan ihmisten tunteisiin kummitustarinaa enemmän ja luultavasti olisi taas katsomisen arvoinen. Varmaa on kuitenkin se, että jos kyseinen kolmas osa tehdään, niin tulen katsomaan sen.

Tiivistetysti harvinaisen toimiva pääsuhde, loistavat näyttelijät ja tunteisiin vetoava tarina tekivät The Haunting of Bly Manorista harvinaisen katsomisen arvoisen sarjan. Neljä ja puoli tähteä!

Maailman kuuluisin vampyyri ei kauan arkussaan pysy, mutta pureeko hän edelleen katsojiin.

Netflixin ja muun muassa Uudesta Sherlock tutun Steven Moffatin Dracula-minisarja on tyylikäs ja paikoittain kekseliäskin, mutta se ei sano juuri mitään uutta legendaarisesta kohteestaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Dracula-sarjan juonesta ja Dracula mytologiasta ylipäätään! 

Vastakihlautuneella asuntokauppiaalla Jonathan Harkerilla (John Heffernan) on ollut rankkaa. Epätavallinen matka tapaamaan Lontooseen haluavaa omalaatuista kreivi Draculaa (Claes Bang) on johtanut miehen nunnaluostariin näyttäen enemmän kuin puoliksi kuolleelta ja silmin nähden traumatisoidulta. Se, mitä välissä on tapahtunut kiinnostaa luostarin nunnia, erityisesti yhtä (Dolly Wells).

Vastaus kysymykseen osoittautuu pian enemmän kuin vain kiinnostavaksi mysteeriksi, sillä Dracula on vasta suunnitelmansa alussa, eikä se tiedä hyvää Jonathanille, luostarille tai Englannille, jonne mies niin kovasti kaipaa. Kaikkien onneksi myöskään häntä kuulustellut nunna ei ole läheskään niin avuton kuin mitä voisi luulla. Dracula on kolmiosainen minisarja.

Dracula on varmasti yksi kaikkien aikojen uudelleen filmatuista tarinoista, eikä suinkaan suotta. Tarina sopii vähän joka vuosituhannelle. Netflixin Dracula kertookin sen tarinan tyylillä ja laadulla, jota sen tekijöihin on totuttu yhdistämään. Valitettavasti se ei, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kerro siitä juuri mitään uutta tai ennenäkemätöntä. Vaan tyytyy kertomaan vanhan tarinan vähän vain suuremmalla budjetilla.

Miksi sarja sitten on tehty? Se on hyvä kysymys. Kuulemma se on jo toisen legendaarisen hahmon, Sherlock Holmesin, uuteen eloon tuoneiden Steven Moffatin ja Mark Gatissin intohimoprojekti. Onko se kuitenkaan hyvä syys tehdä sarjaa? Tekijöiden näkökulmasta kyllä, mutta entäs katsojien. Siihen minulla ei ole tyhjentävää vastausta.

Uskon kuitenkin, että Draculan mytologian tai muuten vampyyrifanien kannattaa katsoa edes ensimmäinen jakso. Sillä vaikka siitä löytyikin vikansa, joita käsittelen kyllä tässä arvostelussa riittämiin, kokonaisuudessaan mielipiteeni sarjasta jääkin reilusti positiivisen puolelle. Olisiko sarja voinut olla parempi? Tai kekseliäämpi? Kyllä. Mutta se olisi myös voinut olla paljon huonompikin.

Pidin siitä, että se ei pelännyt ottaa mennä verisyydessään hyvinkin pitkälle, vaan näytti paljon kuvottavaa ja kauhufanien mieleen varmasti olevaa. Ihmisiä kuoli, Dracula muuttui sudesta taas ihmiseksi ja kärpäset majailivat silmäluomella ydin tai vastaavan katastrofista selvinneeltä näyttävän Jonathanin silmämunilla ja tämä oli vasta ensimmäinen jakso.

Dracula ei kuitenkaan ottanut itseään turhan vakavasti, joka on tullut tutuksi jo Uudessa Sherlockissa.  Suurimmaksi osaksi pidinkin asiasta, olen huumorin suuri ystävä ja Draculassa se on suuremmaksi osaksi makuuni sopivaa, mutta välillä se myös pilasi alun perin jännittävän kohtauksen tunnelman. Eikä asiaa parantanut se, että osa heitoista oli varsin kliseisiä.

Pääosan esittäjä oli valittu erittäin hyvin, mikä onkin ensiarvoisen tärkeää tämänkaltaisissa sarjoissa. Claes Bang on kuitenkin kuin syntynyt rooliin. Hänen Draculansa oli karismaattinen, pelottava ja moniulotteinen. Sarjan kuitenkin varastaa Dolly Wells, joka suorastaan loisti vampyyreistä kiinnostuneena kyynisenä sisar Agathana. Hän on todella tv:n paras nunna tai ainakin yksi parhaista.

Muutkin osat ovat täytetty ammattitaitoisilla näyttelijöillä, mutta valitettavasti he eivät juuri nouse esiin hahmoina. Eikä asiaa auta se, että sivuhahmot vaihtuivat joka osassa. Ei ole mahdotonta esitelle hahmoja puolessatoista tunnissa. Elokuvat tekevät niin jatkuvasti tai ainakin tekivät. Nykyään leffa ovat järjestään yli kaksituntisia, jopa pidempiä. Draculalta se ei jotain syystä kuitenkaan onnistu.

Nyt arvostelen sarjan vielä jaksokohtaisesti ja anna niille jopa numeroarvostelut.

Ensimmäinen jakso, "The Rules of the Beast" oli myös sen paras, joskin myös perinteisin. Se kertoo hyvin klassisen Dracula-tarinan, mutta tvistillä. Varsinkin se, mitä Jonathan Harkerille tapahtuu, on yllätys. Ainakin enemmän kuin nunna henkilöllisyys, jota ei ole vaikea arvata, vaikka tietäisi Dracula-mytologiasta vain hieman. Jakso oli kekseliäs, näytti hyvältä ja paikoittain pelottavakin. Täydet viisi tähteä!

Toinen, "Blood Vessel", jakso oli sitten tylsempi. Se oli murhamysteeri, jossa tiedämme jo, kuka murhaaja on. Emmekä välitä uhreista tai muista laivalla olevista. Jakson kuitenkin pelasti sen monet hyvät hetkensä, erityisesti sisar Agathan ja Draculan shakkimatsi sekä monella tavalla yllättävä loppu. Jakso tuntui kuitenkin lähinnä ajan haaskaukselta. Kolme ja puoli tähteä!

Kolmas jakso, "The Dark Compass" yllätti ja siirsi Draculan nykyaikaan. Idea oli hyvä, eikä vähiten siksi, että vaikka sitä onkin käytetty, mutta ei kuitenkaan vielä kyllästymiseen asti. Jakso ei kuitenkaan tehnyt asetelmalla mitään uutta. Ilokseni Dolly Wells sai kuitenkin roolin jaksossa. Sarjan loppuratkaisukin oli sopivan runollinen ja synkkäkin.

Jakso ei kuitenkaan ole ilman puutteita, joista suuremmat liittyivät juoneen, joka ei käynyt paikka paikoin käynyt juuri järkeen, varsinkin Draculan myyttien alkuperään liittyä paljastus. Myös tavassa kuvailla Lucy Westenran (Lydia West) löytyy paljon parantamisen varaa. Hänet kuvattiin hyvin yksiulotteiseksi pinnalliseksi pissikseksi, eikä juuri muuksi. Kolme tähteä!

Tiivistetysti Dracula ei ole huono tapa aloittaa uusi vuosi, päinvastoin. Sen taso kuitenkin laski jakso jaksolta, niinpä oli hyvä, että niitä oli vain kolme. Neljä tähteä!

Zombit, ihmissudet ja muut kummalliset olennot terapian tarpeessa

Yliluonnolliset olennot, kuten ihmissudet ja vampyyrit, tarvitsevat myös terapiaa. Ainakin, jos uskomme uutta yliluonnollisten olentojen terapeutista kertovaa web-sarjaa Inhuman Conditionia.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, kuten minun muutkin arvosteluni. Jos siis haluat välttää niitä, lukeminen kannattaa lopettaa tähän.

Ihmiset tietävät yliluonnollisten olentojen olemassaolosta ja valitettavasti myös karsastavat heitä. Yhteiselo sujuu harvemmin mutkattomasti, jos toista osapuolta ei pidä edes ihmisinä. Yleisestä mielipiteestä huolimatta yliluonnolliset olennot ovat juuri sitä, ihmisiä. Ihmisiä, joilla kaikilla on omat tunteensa ja ongelmansa. Näitä ongelmia ratkotaankin terapian keinoin.

Inhuman Condition seuraa heitä hoitavaa terapeuttia, tohtori Michelle Kessleriä (Torri Higginson), ja hänen kolmea, keskenään hyvin erilaista potilastaan. Heistä ensimmäinen on lain kanssa vaikeuksiin joutunut ihmissusi Linc (Thomas Olajide), joka määrättiin terapiaan oikeuden määräyksestä. Tohtorin pitääkin päättää, onko mies vaaraksi ihmiskunnalle vai ei.

Toinen potilas on elävän kuolleen sairaudesta kärsivä Clara (Clara Pasieka), joka pohtii itsemurhaa. Hänen sairauteensa, kun ei ole parannuskeinoa. Tohtori Kessler yrittää kuitenkin kääntää naisen pään ja näyttää, että hänellä on vielä paljon elettävää. Yritys on ihailtava, mutta onko sen motiivi pohjimmillaan itsekäs. Eikö tohtori vain halua päästää irti pitkäaikaisesta potilaastaan?

Viimeinen, mutta ei vähäisen katsojien seuraamista Tohtori Kesslerin potilaista on omia voimiaan syystäkin pelkäävä Tamar (Cara Gee). Hän ei ole yksin tunteidensa kanssa. Lapsena häänet nimittäin suljettiin laitokseen samasta syystä. Nyt hän on kuitenkin saanut mahdollisuuden kokeilla tavallista elämää, joka ei ole helppoa suurimman osan elämästään eristyksessä olleelle naiselle.

Näin aluksi on pakko myöntää, että web-sarjat ovat lajityyppinä minulle vieraita, jopa The Walking Deadiin maailmaan sijoittuvat sarjat on jäänyt katsomatta. Törmäsinkin Inhuman Conditioniin sattumalta, enkä uskonut kiinnostuvani siitä. Päätin kuitenkin katsoa siitä jakson tai pari, eihän siinä hyvä häviä. Onneksi. Yllätyin nimittäin positiivisesti. Niinpä se tuskin jää ainoaksi minun koskaan katsomakseni web-sarjaksi.

Yliluonnillisista piirteistä huolimatta Inhuman Condition keskittyy lähinnä hahmoihin ja heidän ongelmiinsa. Ei ole väliä, onko hahmo ihminen vai ei. Katsojat tuntevat joka tapauksessa empatiaa häntä kohtaan. Ja kiinnostusta hänen edesottamuksestaan. Heidän ongelmansakin ovat yleisiä. Mielisairaudet ja rasismi ovat myös todellisuudessa monelle vakava ongelma.

Väkivaltaa sarjassa ei juuri näy. Sitä kyllä tapahtuu, mutta niistä kerrotaan lähinnä puheen keinoin. Näin ollen keskitytään enemmän tapahtuman syihin ja seurauksiin, ei niinkään itse tekoon. Hahmojen omat tunteen niistä saavat pääosan. Toiminnan ystävänä en uskoisi sanovani tätä, mutta kieltämättä tapa toimi sarjan hyväksi. Niinpä pidän ratkaisua viisaana.

Hahmot onnistuivat hyvin. Erityisesti Tohtori Kessler. Niin pitääkin, sillä he ovat sarjan pääosassa. On helppo uskoa, että hän välittää potilaistaan. Hän ei kuitenkaan unohda, kuinka vaarallisia nämä voivat olla. Suosikkini oli voimistaan ahdistunut, melkein koko elämänsä laitoksessa asunut, Tamar. Hän oli jotenkin vain niin sympaattinen. 

Inhuman Conditionista löytyi myös aimo annos ihmissuhdekuvioita. Tohtori Kesstler itse on eronnut, ainakin melkein, vaimostaan, jonka mielestä hän viettää liikaa aikaa työnsä parissa. Clara ja Linc aloittivat suhteen keskenään, tohtorin vähemmän takaa-ajatuksista vapaasta vaikutuksesta. Tamar puolestaan ihastui ainoaan tuntemaansa mieheen, hänen ”suojelijaansa” Grahamiin (Robin Dunne).

Romantiikka oli kuitenkin harvinaisen uskottavasti tehtyä, eikä se ottanut mitään pois sarjan perusjuonelta. Päinvastoin. Ne antoivat hahmoistaan uuden näkökulman. Valitettavasti pidin tohtori Kesstlerin ihmissuhdekuviota jokseenkin tylsänä. pidin Lähinnä siksi, että en pitänyt hänen rakkauden kohteesta, tuomitsevasta Willistä (Shaun Benson). Hän saikin aikaan monenlaisia ongelmia. 

Hahmojen eloa ja oloa nähtiin myös ns. oikeassa maailmassa. Ei pelkästään sarjan edetessä tutuksi tulleeseen tohtori Kesslerin työhuoneeseen. Yleensä ne olivat tylsimmät jaksot. Hahmon kehityksen ja juonen kannalta oleelliset, mutta tylsimmät. Tietenkin poikkeuksiakin oli, kuten Lincin ja Willin yhteenotto, Lincin oma vlogi ja Tamarain yritykset sopeutua hänelle vieraaseen yhteiskuntaan.

Erinomaisen idean ja mukaansatempaavien hahmojen lisäksi kiitosta ansaitsee myös sarjan toteutus. Sarja oli ammattitaidolla tehty. Web-sarjoilla ei ole yleensä käytettävissä läheskään niin paljon rahaa kuin tavallisilla tv-sarjoilla, joten se tekee suorituksesta vieläkin vaikuttavamman. Erityiskiitosta ansaitsee sarjan erittäin onnistuneen roolisuorituksen tehneet näyttelijät. Ketään erottelematta.

En väitä sarjan olleen täydellinen. Siinä oli myös omat vikansa, vaikka hyviä puolia löytyikin enemmän. Suurin harmin aihe liittyy toiminnan ja yliluonnolliseen elementtien vähyyteen. Esimerkiksi Linciä ei koskaan nähty ihmissutena. Ymmärrän kyllä, että draama on sarjassa pääosassa, mutta miksi jättää ne kokonaan pois. Mutta, klisettä lainatakseni, kaikkea ei voi saada.

Lisäksi jaksojen lyhyydellä on huonot puolensa. Varsinkin, kuin potilaisiin keskityttiin vuorotellen. Piti siis odottaa jakson, pari, ennen kuin tietyn jakson tilanne sai jonkinlaisen päivityksen. Kai se auttaa ihmisiä investoimaan sarjaan. Aluksi olin sitä mieltä, että potilaita voisi olla enemmänkin, mutta muutin mieleni. Enempää ei olisi mahtunut 33-jakoiseen kauteen.

Sarja loppui rytinällä. Niihin sisältyi paljon kaikenlaista. Toivon todella, että siitä tehdään toinen kausi, sillä loppuun sisältyi aika iso koukku, cliffhanger. En kuitenkaan olisi surullinen, vaikka ensimmäisen kauden finaali jäisi myös sarjan viimeiseksi jaksoksi. Kaikkien tarinat nimittäin saivat harvinaisen hyvän, joskaan ei aina onnellisen, päätöksen. Niinpä mahdollisella toisella kaudella olisi eri potilaat.

Inhuman Condition oli virkistävä uutuus fantasia- ja kauhugenressä. Se myös sai minut harkitsemaan muidenkin Web-sarjojen katsomista. Neljä tähteä.

Wayward Pinesissa johto vaihtuu, mutta vanhat kujeet jäävät

Foxin minisarja Wayward Pinesin piti jäädä yhteen tuotantokauteen. Sarjan saamaan suosion myötä siitä tehtiin kuitenkin myös toinen tuotantokausi. Arvostelen sen nyt seuraavaksi. 

Sarjan juonesta voisi kertoa vaikka kuinka kauan, mutta keskityn enemmänkin arvostelupuoleen. Niinpä selitin sen vain pähkinäkuoressa. Luvassa on jälleen juonipaljastuksia, joten lue omalla vastuulla. 

4000-luvulla ihmiskunta on kehittynyt melkein eläinten tasolle taantuneiksi abbeiksi. Onneksi David Pilcher (Toby Jones) oli syväjäädyttänyt tuhansia 2000-luvun ihmisiä Wayward Pinesin kaupungin. Niinpä ihmiskunnalla on vielä mahdollisuus selvitä. Viime kaudellla asia selvisi myös kaupungin epätietoisille asukkaille, kiitos Ethan Burken (Matt Dillon).

Niinpä Pilcher päästi Abbiet otukset kaupungin ulkopuolella pitäneen muurin sisään. Lopulta sekä Pilcher, että Burke menettivät henkensä ja johto siirtyi kaupungissa syntyneistä lapsista koostuva ”Ensimmäiselle sukupolvelle” ja erityisesti tehtävään koulutetulle Jason Higginsille (Tom Stevens. Hän hallitseekin Wayward Pinesia rautaisella otteella oikean kätensä Kerryn (Kacey Rohl) kanssa.

Wayward Pines perustui alun perin Blake Crouchin trilogiaan, mutta toinen kausi meni täysin uusille urille. Edes päähenkilö ei ole sama. Nyt se kunnia kuului kirurgi Theo Yedlin (Jason Patric). Muitakin muutoksi tehtiin. Esimerkiksi abbieille annettiin entistä enemmän inhimillisiä piirteitä, kun ensimmäisellä kaudella heitä kuvattiin lähinnä hirviöiksi. Muutos toikin tarpeellisen ulottuvuuden sarjaan.

Pidin Wayward Pinesin ensimmäisestä tuotantokaudesta, paljonkin. Yksi kausi olisi kuitenkin riittänyt hyvin. Varsinkin, kuin pidin sen lopusta. Toinenkaan kausi ei ollut huono, vaikka se turha olikin. Se ei päässyt läheskään samalle tasolle ensimmäisen kauden kanssa, mutta huonoksi siitä ei voi sentään haukkua. Itseasiassa se oli enemmän kuin katsottava.

Samaa voisi sanoa myös Theosta, jolta puuttui Ethanin karisma täysin. Muuten mies oli kyllä enemmän tai vähemmän Ethanin kaltainen, liikaakin. Jopa miesten parisuhdedraamasta löytyi jotain samaa. Hahmona Rebecca (Nimrat Kaur) kyllä voitti kevyesti Ethan Burken vaimon Theresan (Shannyn Sossamon), mutta valitettavasti hänen storylinensa ei ollut yhtään parempi.

Kaudella oli myös suuria vahvuuksia. Niin muihin sarjoihin kuin ensimmäiseen kauteensa nähden. Niistä tärkein oli telepaattisia voimia omaavan Abbiekuningatar Margarethin (Rochelle Okoye), joka antoikin koko rodulleen sen kipeästi kaipaaman kolmannen ulottuvuuden ja oli samalla koko sarjan pidettävin hahmo. Muutenkin naishahmot pääsivät loistamaan kaudella. Onneksi.

Kaudella nähtiin myös sarjan ehdottomasti paras jakso, ”Time Will Tell". Siinä näytettiin Margaretin ja Theon yrityksiä ymmärtää toinen toisiaan, mutta se ei edes ollut jakson paras osa. Se kunnia kuului takaumille, joissa mentiin aikaan, jolloin kaikki nukkuivat vielä kammioissaan. Pääosan saikin kammion kunnostuksesta vastannut tiedemies C.J. Mitchumille (Djimon Hounsou).

Kauis olikin ollut paljon parempi, jos C.J. olisi ollut sen päähenkilö. Varsinkin alkukaudesta hyvä aika meni Theon tutustuessa uuteen ympäristöönsä. Jaksossa päästiin seuraamaan myös ihmisten tuhoa, vähä vähältä. Aina C.J.n herätessä maailma oli yhä enemmän sekaisin. Jaksossa nähtiin jopa muutosvaiheessa oleva abbie, joka vaikutti yhä melkein ihmiseltä.

Nämä hyvät puolet riittävät melkein korvaamaan huonot. Melkein. Suurin huono henkilöityi Jasonin muodossa. Hän ei millään pystynyt korvaamaan Pilcherin jättämää aukkoa. Ongelma oli sama kuin Theonkin kohdalla. Hahmolta puuttui tarvittava karisma. Sentään Kerry vaikutti mielenkiintoiselta, mutta häntä nähtiin aivan liian vähän. Niinpä hahmoon oli vaikea kiintyä.

Pilcher oli paljon parempi ja ennen kaikkea ymmärryttävämpi roisto. puoli sai uusien hahmojen muodon. Theosta jo mainitsinkin, mutta uusi johtaja Jason ei ollut sen parempi. Hänen olisi pitänyt olla kauden pelottava, mutta myös jokseenkin ymmärrettävä roisto, mutta nyt mies onnistui vain ärsyttämään katsojia. Sentään hänen oikea kätensä, Kerry vaikutti kiinnostavamalta.

Luettelin juuri sarjan vahvuuksia ja heikkouksia. Nyt onkin vuorossa ” meh”-osuus eli kaikki, johon minulla ei ollut vahvaa mielipidettä. Niihin kuului sarjan toteutukseen liittyvät seikat, jotka eivät poikenneet suuresti genren vastaavista. Sekä hyvässä, että pahassa. Vain Kerrya näyttelevä Hannibal-sarjassa Abigail Hobbsia näytellyt Kacey Rohl. 

Waynard Pinesin toinen tuotantokauden ei tehnyt suurta vaikutusta, mutta siitä löytyi myös paljon positiivista. Minä ainakin viihdyin sen parissa. Kolme tähteä. Sarjasta tulee ehkä kolmaskin tuotantokausi. En odota sitä innolla, mutta luultavasti katson sen silti. Siis jos se ylipäätään tehdään.

Agent Carter goes to Hollywood

Marvelin Kostajien maailmaan sijoittuva minisarja Agentti Carter päätti toisen kautensa vähän aikaa sitten. Nyt se löytyy kokonaisuudessaan Suomen Netflixistä. JUONIPALJASTUKSIA!

Hollywood. Tähtiä, rahaa, kuuluisutta. ja murhia. Kun järvestä löytyy salaperäisesti kuollut nuori nainen, apuun kutsutaan agenteista parhain, Peggy Carter (Hayley Atwell). Hänen ei onneksi tarvitse selvittää tapausta yksin. Mukana on myös vanha tuttu Edwin Jarvis (James D’Arcy) agentti Carterin oikea käsi, hänen entinen työkaverinsa Daniel Sousa (Enver Gjokaj) ja monia muita tuttuja ja tuntemattomia hahmoja.

Pidän sarjasta erittäin paljon, vieläkin. Ensimmäinen kausi oli kyllä vähän parempi, mutta ero on pienen pieni. Sarja on edelleen liian lyhyt, onhan se minisarja. Toisella kaudella siinä oli vain kymmenen jaksoa. Se on kaksi enemmän kuin ensimmäisellä kaudella. Sen tilalle tulee tasoaan parantanu, eikä aikaisemminkaan mitenkään susihuono, S.H.I.E.l.D:in agentit, joten ehkä kestän menetyksen.

Kauden pääjuoni oli kieltämättä mielenkiintoinen. Kaiken lisäksi se lisäsi jotain muihin Marvelin saman universumin tuotoksiin. Ei kuitenkaan liikaa. Agentti Carter on hyvä yksittäisenä sarjanakin. Itseasiassa sarjan erillisyys on ehdottomasti myös sen vahvuus. Samoin se, että tarina on verrattain pienimuotoinen. Se etäännyttää sarjan hyvin Avengerien kaltaisista toimintapätkistä.

Toteutus on huippuluokkaa, kuten viime kaudellakin. 1940-luvun lavastukset ansaitsevat erityiskiitoksen. Sarja on pitänyt viime kauden tasonsa myös, mitä tulee huumoriin. Sarja on onnistunut pitämään itsensä hauskana. Erityisesti Jarvis tuo keveyttä sarjaan. Toimintaakin nähtiin, mutta se oli tiukasti yhteydessä juonen kanssa. Yhtään turhaa lyöntiä ei sarjassa nähty.

Päähenkilö on yksi television parhaista naispäähenkilöistä. Peggyä verrataan usein Supergirlin Kara Danverssiin. Aina hänen edukseen. Eikä ihme. Tosin Supergirliä verrataan muihin naispäähenkilön sisältäviin sarjoihin hieman turhaan. Kyllä sillekin riittää tilaa, eikä sarjakaan ihan niin huono ole, kun voisi joistain arvosteluista olettaa. Itseasiassa minusta se on varsin katsottava.

Muista hahmoista suosikkeihini nousi Jarvis ja hänen vaimonsa Ana (Lotte Verbeek). Jarvisin ja Peggyn puhtaasti platoninen suhde pysyykin sarjan viihdyttävimpänä, ja samalla parhaana, osana. Vanhoista tutuista Jack (Chad Murray) puolestaan ärsytti minua tavallista enemmän, vaikka hänen motiiveissaan on jotain erittäin inhimillistä ja ymmärrettävää. 

Dottiekin (Bridget Catherine Regan) vieraili kaudella. Häntä olisin halunnut nähdä enemmänkin, mutta kaikkea ei voi saada. Hän antoi kauden pääpahiksen viitan salaperäisestä Nolla aineesta voimaansa saanut Hollywood-tähti Whitney Frost (Wynn Everett). Pahiksena hän oli mieleeni, vaikka hänet voitettiinkin liian helposti. Tarinaan kuului toki myös Hydramainen organisaatio, mutta siinä ei ole mitään mieleenpainuvaa.

Peggyn rakkaudesta taisteli peräti kaksi miestä, joista toinen oli vanha tuttu Sousa ja toinen värillinen tiedemies Jason Wilkes (Reggie Austin). Hieman yllättäen en häiriintynyt kolmiodraamasta. osittain siksi, että pidän kaikista sen osapuolista ja kolmiodraaman syy oli hyvin ymmärrettävä. Sitä paitsi se ei noussut tarinan keskiöön missään vaiheessa. Se kunnia kuului pahisten pysäyttämisessä, ansaitusti.

Nyt niihin pahiksiin. Kukaan tuskin järkyttyy siitä, että annan Marvelin agentti Carterille täydet viisi tähteä. Kaiken vähiten itselleni. Sarja vaan on niin hyvä. Ilmeisesti kaikki eivät kuitenkaan jaa mielipidettä kanssani, toinen kausi nimittäin saattaa jäädä sarjan viimeiseksi. Syynä on huonot katsojaluvut.

Verinen rakkaustarina 1930-luvun tyyliin

Jos olet kuin suurin osa, tunnet edes jotenkin Bonnien ja Clyden tarinan. Aiheeseen pääsee tutustaan historiankirjojen lisäksi myös fiktion, kuten nyt arvostelemani minisarjan, muodossa. 

Bonnie ja Clyde kertoo oman aikansa kuuluisimpien ja pelottavimpien pankkiryöstäjien Bonnie Parkerin (Holliday Grainger) ja Clyde Barrowin (Emile Hirsch) tarinan, joka on kiehtonut suurta yleisöä heidän 30-luvulla tehdyistä rikoksistaan alkaen. Minisarja ei keskity pelkästään rikoksiin, vaan myös heidän väliseensä draamaan. Sitä on itseasiassa suurin osa sarjasta. 

Painotuksen vuoksi sarjassa on yllättävän vähän väkivaltaa, rikollisista kertovaksi sarjaksi siis. Ei sitäkään sarjasta puutu, varsinkaan lopusta. Sarja alkaa kuitenkin hitaasti, hieman turhankin. Loppu kuin on jo tiedossa. Ensimmäinen osa käsitteleekin suureksi osaksi aikaa ennen ryöstöaaltoa, johon kuuluu niin Clyden ensimmäinen ryöstö kuin Bonnien epäonnistunut avioliittokin.

Pieni taustoitus ei kuitenkaan ole pelkästään pahasta. Päähenkilöt kuin eivät ole niitä samaistuttavampia mahdollisia. Bonnie kuvataan sarjassa epäonnistuneena näyttelijänä, joka janoaa kuuluisuutta enemmän kuin mitään muuta. Clyde taas kylmäverisenä rikollinen, joka ottaa sen, mitä hän tai Bonnie tahtoo. Sarjassa Bonnie on enemmän tai vähemmän johtavassa asemassa.

 Bonnie ei ole sarjan ainut vahva nainen. Toinen heistä on Bonnien ja Clyden paras sivuhahmo PJ Lane (Elizabeth Reaser). Miehet tietysti suhtautuivat naisiin tuohon aikaan tyypilliseen tyyliin eli lähinnä alentuvaksi. Esimerkiksi Bonnien yhtälaista osuutta rikoksiin oli vaikea uskoa. Sivuhuomautus: Oikea Bonnie olikin tiettävästi enemmän avustavassa asemassa.

PJ:n lisäksi sarjasta ei muutenkaan sivuhahmoja puuttunut, vaikka suurin osa ajasta käytettiinkin pääparin seurassa. Rikollisparilla oli enemmän kuin yksi rikoskumppani, kuten Clyden veli Buck (Lane Garrison) ja hänen vaimonsa Blanche (Sarah Hyland). Poliisia edustaa mm. legendaariseksi rikollisten tappajaksi kuvattu Frank Hamer (William Hurt).

Minisarjassa on paljon todellisia tapahtumia, mutta myös keskittyjä, joten dokumenttina sarjaa ei kannata ottaa. Jos aihe kiinnostaa, siitä löytyy kyllä tietoa ja jopa aikanaan erinomaisesti menestynyt Arthur Pennin elokuvakin. nimirooleja näytteli Warren Beatty and Faye Dunaway. En ole nähnyt elokuvaa, mutta se on ainain kriitikoiden rakastama.

Hieman yllättävästi sarjassa on pienoinen yliluonollinen elementti. Clive nimittäin näkee näkyjä tulevaisuudesta. Asiasta on kyllä ihan oikeasti huhujakin, mutta käytännössä niillä ei ole luonnollisesti mitään todellisuuspohjaa. Muutenkin niillä ei ole sarjassa mitään virkaa, ruutuajan viemisen lisäksi. Ne olivatkin sarjan epäuskottavin ja samalla huonoin osa. 

Aikaisemmin kertomani elokuvan myötä on mietitty, kannattiko minisarjaa tehdä. Minusta kyllä. Kertoohan Bonnien ja Clyden tarinan myös meille nuoremmille sukupolville, vaikka sitä onkin väritetty aika paljonkin. Tarinaan on myös varmasti lisätty paljon ennen näkemätöntä, onhan minisarjalla ruutuaikaa elokuvaa enemmän, yli kolme tuntia.

Minisarja on vieläpä laatutyötä, varsinkin historiallisiin asioihin, kuten lavastuksen, puvustuksen ja rekvisiitan kohdalla. Ei mikään ihme, näytetäänhän sarjaa History-Channelilla. Kahden muun samaan kanavaperheeseen kuuluvan kanavan lisäksi. Muutkin osa-alueet toimivat moitteettomasti. Lukuunottamatta aikaisemmin mainitsemiani.

Kaiken kaikkiaan Bonnie ja Clyde on hyvin tehty minisarja mielenkiintoisesta aiheesta. Siinä on kuitenkin myös omat vikansa, joskin niitä on onneksi varsin vähän. Neljä tähteä.

Lapset ja nuoret aidan takana

Netflix-sarjoille ei loppua näy. Katsoin vähän aikaa sitten kaikki yli 21-vuotiaat tappavasta epidemiasta ja sen vuoksi eristetyistä nuorista kertovan Between-sarjan.

Pretty laken kaupunki on pulassa. Kaikkli aikuiset alkavat kuolla mystiseen sairauteen jättäen nuoret eli alle 22-vuotiaat omilleen. Hallitus luonnollisesti eristää paikan, joten klukaan nuorista ei pääse sisään, eikä ulos. Keskiössä on mm. raskaana oleva papin tytär Wiley (Jennette McCurdy) sekä tieteellisesti suuntautunut Adam (Jesse Carere).

Sarja tai ehkä oikeammin minisarja, ensimmäisellä tuotantokausella on vain kuusi jaksoa, keskittyy myös sairauden syyn selvittämiseen, mutta ihmissuhteet ovat kuitenkin tärkeämmässä osassa. Se, miten nuoret selviytyvät keskenään. Vähän joskus aikoja sitten Ylen esittämän klaanin tyyliin. Juoni on ajankohtainenkin. Nyt, kun lintuinfluenssa ja muut epidemiat uhkaavat maailmaa.

Sarja on ihan hyvä, enemmän kuin katsottava. Minun ei tarvinnut miettiä rupeanko katsomaan sarjaa viikoittaan vai en, mutta en nyt varsinaisesti odottanut seuraavaa jaksoa intopiukkana. Sarjan perusidea jaksoi vedota minuun. Se olikin sarjan parasta antia. Toteutus taas. Hmm. Se ei ollut huonoa, vain tylsää. Tapahtumat eivät siksi kiinnostaneet niin paljon kuin olisi pitänyt.

Hahmoista pidin eniten Adamista ja maanviljelijän pojasta Gord (Ryan Allen) ja vähiten puolestaan rikkaan perheen vesaa Chuck (Justin Kelly), josta loppukausi sai vähän paremman. Muut hahmot täyttävät kaikki teinikliseet. Onko sarjan tekijät edes nähneet teini-ikäistä? Onneksi hahmoihin kiintyy, joten heidän edesottamuksensa jaksaa kiinnostaa.

Between tuli Netflixiin, yllättävän perinteisesti, jakso kerrallaan. Syy siihen on tuntematon. Ehkä Netflix halusi näyttää sarjan tuoreeltaan. Nyt sarjan voi tietystä katsoa putkeenkin. Vinkiksi niille, jotka kiinnostivat siitä. Jos perusjuoni kuulostaa hyvältä, niin kuin minusta, kannattaa katsoa ainakin sarjan pilotti. Miten sitä muuten tietää, onko sarja hyvä vai ei?

Between jatkuu vielä ainakin tuotantokauden. Toisin kuin ehkä tästä arvostelusta voisi päätellä. Sarjalla on kuitenkin myös oma viehätyksensä, minkä vuoksi annan sille jopa kolme tähteä.