Wanda ja Vision Show

Disney+:n WandaVision on ensimmäinen MCU-tuotos hyvään aikaan. Nyt kerron oman mielipiteeni siitä, lunastiko sarja MCU:n fanien odotukset vai tuliko siitä uusi Inhumans. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia WandaVisionin ja osittain MCU:n elokuvien juonesta.

Wanda Maximoff (Elizabeth Olsen) ja Vision (Paul Bettany) ovat juuri muuttaneet idylliseen Westview-lähiöön. Naapurustoon soputumista kuitenkin haittaa se, että Wandan osatessa taikoa ja Vision ollessa androidi kumpikin on kaukana normaalista. Niinpä heidän ei autta muuta kuin salata erikoisuutensa naapureiltaan, erityisesti vähän turhankin uteliaalta Angesilta (Katherine Hahn).  

Hyvin pian Wanda saa muitakin huolen aiheita, sillä mitä pitempään hän on Westviewissä sitä enemmän hän alkaa nähdä ja kuulla asioita, jotka eivät sovi kaupungin tilannekomedialliseen tunnelmaan, kuten radiosta kuuluvan äänen, joka kutsuu häntä nimeltä. Lisäksi hän alkaa unohtaa menneisyyteensä liittyviä asioita. Jotain outoa on selvästi tekeillä.

Sarja lunasti MCU:n fanien tai ainakin tämän fanin, odotukset. Se on paitsi elokuvauniversumin paras tv-sarja, niin myös yksi parhaimmista tuotoksista ylipäätään. Enkä tosiaan sano tätä heppoisin perustein. Tähän on syynsä. Sarja  oli erittäin hauska, tyylikäs, omalaatuinen ja sen keskiössä oleva mysteerikin oli myös harvinaisen kiinnostava.

Toki se, kuinka hauskana sitä pitää, riippuu lähinnä katsojan tunteista sitcomien huumoria kohtaan. Omalla kohdallani se kuitenkin toimii, joten en valita. Omalla kohdallani toimi myös se, että joka jaksossa sitcom sijoittui eri vuosikymmenelle. Ensimmäinen sijoittui 50-luvulle, toinen 60-luvulle ja niin edelleen. Se toi jokaiseen jaksoon oman mausteensa.

Pieni varoituksen sana lienee kuitenkin paikallaan. Uppo-outo sarja tuskin on kaikkien makuun. Varsinkin kuin sen ensimmäiset jaksot keskittyvät vain ja ainoastaan sitcom-maailmaan ja siihen liittyviin juonikuvioihin, kuten ensimmäisen jakson pomon yllätysvierailuun, vieläpä ilman, että sille annetaan mitään selityksiä. 

Jos kuitenkin jaksaa odottaa niiden yli, niin pikkuhiljaa asiat alkavat seljetä. Varsinkin kuin muutaman jälkeen päästiin tosimaailmaan seuraamaan lähinnä The Sentient Weapon Observation and Response Division-organisaation (S.W.O.R.D) agenteista koostuvan tiimin yrityksiä selvittää, mitä Westviewissa oikein tapahtuu.

Tutkimusryhmään kuului myös tuttuja kasvoja, Thor-elokuvien tohtori Darcy Lewis (Kat Dennings) sekä Ant-Manissä piipahtanut FBI-agentti Jimmy Woon (Randall Park). Kaksikkoa täydensi omien ongelmiensa kanssa painiva painiva S.W.O.R.D-agentti Monica Rambeau (Teyonah Parris). Kolmikko sopikin hyvin yhteen, joten normaalimaailmankaan sijoittuvat kohtauksetkaan eivät jääneet tylsiksi. 

Sarja oli kuitenkin Wandan ja Visionin, vielä enemmmän Wandan. Käsittelihän sarja kaikkein eniten juuri hänen traumojaan. Elizabeth Olsen tekikin vaikuttavan roolisuorituksen. Tietenkin sarjasta löytyi myös muistettavia sivuhahmoja, kuten Anges, kiitos Katherine Hahnin komediallisten taitojen sekä American Horror Storyn ja X-Menien Evan Peterssin esittämä hahmo, josta en kuitenkaan paljasta tämän enempää. 

Sarjasta löytyi myös pääpahis, tavallaan kaksikin, mutta he paljastuivat vasta sarjan loppuvaiheessa, niinpä en voi sanoa heistäkään juuri mitään. Sen voin kuitenkin sanoa, että toinen pahiksista kuuluu jo ennestään erinomaisen sarjan parhaimpiin puoliin, paitsi ehkä viimeisessä jaksossa, kun taas toinen jäi auttamatta tylsäksi ja kliseiseksi.

Sarja loppui enemmän kuin tyydyttävästi ja jopa odotettua rohkeamminkin, joskaan ei läheskään niin tajunnan räjäyttäväksi kuin tekijöiden etukäteismainostuksesta voisi ollakaan. Siksi se voikin olla monelle fanille pienoinen pettymys. Itse kuitenkin pidin siitä, että loppuen lopuksi sarja piti tarinansa suhteelliseen yksinkertaisena, varsinkin kuin se koostui vain yhdeksästä jaksoista. 

Tiivistetysti WandaVision asetti riman korkealle muille Disney+:n ja MCU:n yhteisille sarjoille, juuri niin kuin sen pitikin. Täydet viisi tähteä!

Sabrina vs pakanat ja Helvetin kenkkuilevat alamaiset

Chilling Adventures of Sabrinan kolmas kausi tuli Netflixiin jokin aika sitten rohkeampana, oudompana ja synkempänä kuin koskaan. Ja melkein yhtä hyvänä kuin aina ennenkin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia! Lue omalla vastuullasi.



Viimeinen kausi päättyi Sabrinan (Kiernan Shipka) ja kumppaneiden voittoon, kun he onnistuivat vangitsemaan Sabrinan isäksi paljastuneen Luciferin (Luke Cook). Hinnan maksoi Sabrinan poikaystävä Nick (Gavin Leatherwood), jonka ruumis toimii nyt Helvetin valtiaan vankilana. Lisäksi hän joutui Helvettiin, jotta paikan johdon ottanut Lilith voisi pitää kerran rakastamansa miehen vankilaa silmällä.

Eikä mene aikaakaan, kun muutkin saavat kokea Luciferin vangitsemisen seuraukset. Koska Lilith ei
kelpaakaan rooliinsa, koska hänellä ei ole taivaallista syntyperää, Sabrinan joutuu taistemaan kruunusta maanpinnan tuhoa suunnittelevaa Calibania (Sam Corlett) vastaan. Zelda-tädin (Miranda Otto) johtama yön kirkkokin alkaa menettää voimiansa. Eikä aika voisi olla huonompi, sillä heillä on vastassaan Luciferin tuhon houkuttelemat pakanat, joiden aikeet ovat kaikkea muuta kuin ystävälliset.


En ole Chilling Adventures of Sabrinan kohderyhmää, teinejä. Silti pidän siitä suhteellisen paljon. Toki, siitä löytyy makuuni hieman liikaa teinidraamaa, mutta koska kyseessä on teinisarja, niin sitä sopii odottaa. Kuitenkin sarjan taikuus on kiehtovaa, pääosa vioistaan huolimatta ja ehkä jopa niiden takia hyvin pidettävä ja kiinnostakin ja toteutus on ollut muutenkin aina huippuluokkaa.

Kolmannella kaudella sarja on edelleen erittäin hyvä, suorastaan teinisarjojen kruununjalokivi. Pidin ehkä aikaisemmista hieman enemmän, mutta vain hiukan. Lisäksi jotkin asiat ovat jopa paremmin kuin edellisillä kausilla, joten sarjalle ei ole onneksi käynyt samoin kuin Riverdalelle, jonka taso on laskenut kausi kauden jälkeen ja pian minun tapaiset katsojat miettivät, miksi edes vaivautuu katsomaan sitä.



Chilling Adventures of Sabrina olikin huonommillaan silloin kuin se lainasi asioita Riverdalen pelikirjasta. Musiikkinumerot eivät vain sopineet sarjaan. Niin kuin ei myöskään se, että Sabrina ja Roz piti välttämättä saada huutosakkiin. Sen sijaan pidin Riverdaleen liittyvistä ”easter egg:seistä. Se sai maailman vaikuttamana isommalta ja asutummalta. Niin pieniä kuin ne olivatkin.

Paljon enemmän minua kuitenkin häiritsi se, että he laittoivat aikaisemmin hyvin itsenäisen Sabriinan motivaatioksi vain ja ainoastaan yhden asian: pojan, Nickin. Eikä vähiten siksi, etten ole koskaan ollut Nickin suurin fani. Niin paljon kuin tunsinkin tällä kaudella myötätuntoa häntä kohtaan. Ja niin paljonkin pidin siitä, että sarja antoi Nickin kokemuksille hyvin realistisilta vaikuttavia seuraamuksia.



Kauden parhaat kohtaukset liittyivät Yön kirkkoon eli valitettavasti siihen osaan, missä ei juuri Sabriinaa nähty. Onneksi Miranda Otton Zelda oli keskushenkilöksi yhtä hyvä, jopa parempikin. Ainakin näin aikuisen näkökulmasta.  Siitäkin huolimatta, etten ole voimat ovat heikenneet/poissa, mitäs nyt-juonikuvien suuri fani. Jos katson noidista kertovaa sarjaa, haluan nähdä noitia (katson sinua Charmed:in toinen kausi).

Juonikuviossa kiinnostavaa oli myös se, että se Saatanaa palvovien noitien lisäksi näytti myös muunlaisia noitia, vieläpä hyvässä valossa. Taikuutta on monenlaista, eikä se ole paha asia. Erityisesti Skye Marshallin Mambo Marie LeFleur toi piristystä sarjaan. Ja lisäksi tuuletti varsin elitistisen Zeldan ja muiden saatanallisten noitien ennakkoluuloja.

Melko usein Yönkirkko ja sen taistelu pakanoita vastaan sai kuitenkin tehdä tilaa hieman vähemmän kiinnostavan Helvetin valtiuden varmistavan aarrejahdin varjoon. Ratkaisu kuitenkin palkittiin kauden loppupuolella, jossa Sabrina joutui kohtaamaan perheensä ja kaveriensa sivuun jättämisen seuraukset. Ja luonnollisesti teki päätöksiä, joiden vähemmän hyvät seuraukset jäävät ensi kauteen. Sabrina kuin on.

Lilithin ja Sabrinan demoni olalla/neuvonantaja ja oppilas dynamiikkansa toimi ja heidän kohtauksensa kuuluivat sarjan viihdyttävämpään päähän. Eikä vähiten siksi, että Michelle Gomez oli erinomainen kaksoisroolissaan sekä Sabrinan helvetillisenä neuvonantajana, että hartaana opettajana. Kumpa Helvetin Desing ei olisi jäänyt niin tylsäksi, mutta kaikkea ei voi saada.



Myös Sabrinan ihmiskaverit saivat oman storylinensä, joka vieläpä liittyi kauden pääjuoneen paljon enemmän kuin Sabrinan. Ei kuitenkaan liikaa. Mikä olikin erinomainen asia, sillä Harvey (Ross Lynch) ja Roz (Jaz Sinclair) eivät juuri kiinnostanut minua parina. Sen sijaan kaudella suurempaan rooliin päässeen Theon (Lachlan Watson) ja uuden pojan (Jonathan Whitesell) suhde oli rakennettu paljon paremmin.

Myös aikaisimmilla kausilla enemmän tai vähemmän sivuun jääneet Prudence (Tatiana Gabrielle) ja Ambrose (Chance Perdomo) tuntuivat löytävän paikkansa. Prudense badass noitana, jolla on missio, ja Ambrose Gilesiin verrattavana neuvonantajana. Valitettavasti kuitenkin Salem-kissa jäi melkein kokonaan sivuun. Ymmärrän kyllä ratkaisun. Kissojen kanssa ei voi olla helppo työskennellä.



Lucifer ja isä Blackwood (Richard Coyle) jätettiin ihan loppupuolta lukuun ottamatta sivuun, vaikka parempi olisikin ollut, ettei heitä kumpaakaan olisi nähty ollenkaan. Erityisesti alan kyllästyä isä Blackwoodiin ja olisinkin toivonut, että mies kuolisi tällä kaudella. Pakananoidat olivat nimittäin paljon kiinnostavampia ja pelottavia vastustajia. Ja tajusivat jäädä yhteen kauteen.

Sarjassa tapahtui siis tänä kautena paljon, jopa liikaakin. Nyt yhteen aiheeseen tai uhkaan ei voitu käyttää tarpeeksi aikaa. Ehkä kausi olisi hyötynyt muutamasta lisäjaksosta tai siitä, että se olisi jättänyt muutaman aiheen ensikauden puolelle. Toki asialla on positiivinenkin puoli. Kaudessa ei ollut yhtään täytejaksoa, vaan joka jakso keskittyi asiaan. Eikä meno mennyt missään vaiheessa tylsäksikään.

Tiivistetysti Chilling Adventures of Sabrinan kolmas kausi ei pettänyt odotuksia, mutta ei ihan päässyt siihen, mihin tasoon sarjalta ollaan totuttukaan. Kolme ja puoli tähteä!

Npoita menneisyydestä pääsee aikamatkailun pariin

Netflixin kolumbialainen Aina Noita tarjoaa, ongelmallisesta keskusrakkaustarinasta huolimatta, erinomaista, laadullisesti ihan yhtä hyvää, vaihtelua amerikkalaisille sarjoille.  

Kolumbia. Vuosi 1646. Orja Carmen Eguiluz (loistava Angely Gaviria) todetaan syylliseksi noituuteen, koska miten muuten hän olisi saanut omistajiensa Cristobal-pojan (Lenard Vanderaa) rakkauden. Rangaistus on julma: polttaminen roviolla. Vielä julmemmaksi tilanne muuttuu kun Cristobal kuolee yrittäessään puolustaa häntä.

Carmenin tuomitsijat eivät kuitenkaan tiedä tytön suurta salaisuutta. Hän on kuin onkin noita ja vieläpä voimakas sellainen. Päästääkseen kiperästä tilanteesta Carmen tekee sopimuksen suuren velhon Valdemarin (Luis Fernando Hoyos) kanssa. Sopimus vie noidan tulevaisuuteen, vuoteen 2019, jossa vaanii noitia polttava sarjamurhaaja Lucien. Sarja perustuu löyhästi Isidora Chaconin Yo, Bruja-kirjaan.

Fantasia on aina ollut omin genreni ja pidän erityisen paljon noidista kertovista sarjoista, kuten Sabrina: Pimeällä puolella tai Charmedin vanha ja uusi versio. Siksi ei ole ihme, että ryhdyin katsomaan myös Aina Noitaakin, englanniksi Always a Witch ja omalla kielellään espanjaksi Siempre Bruja. Sarja olikin ihan kelpo katsottavaa, vaikka se ei yltänytkään ihan lajityyppinsä parhaimmistoon.

Tarina tuntui suhteellisen tuoreelta, sillä vaikka onhan sitä noitasarjoja nähty, samoin aikamatkaaja sarjoja, mutta harvemmin yhdessä. Vaikutelmaa lisäsi vielä värikäs, eksoottinen ja persoonallinen Kolumbia, joka on minulle tuntemattomampi paikka, ja se, että hahmot puhuivat englannin sijasta espanjaa. Ja se, että tavallisesta poiketen, itse pääosaa esitti musta nainen.

Angely Gaviria oli enemmän kuin pidettävä, inhimillinen, mutta kuitenkin myös niin luonteeltaan kuin taikavoimiltaan voimaksa Carmen. Hänen taikavoimansa, silloin valitettavan harvoin kuin hän niitä voi käyttää, oli myös erittäin cooleja. Kala kuivalla maalla-klisettä käytettiin säästeliäästi ja paikka paikoin kekseliääksikin, vaikka minun onkin pakko myöntää Carmenin sopeutuneen nykyaikaan epäuskottavan helposti.

Sivuhahmot olivat ihan yhtä hyviä kuin missä tahansa sarjassa, joskaan yhtä poikkeusta, Carmenin vanhassa talossa asuva teini Jhony Ki (Dylan Fuentes) lukuun ottamatta ei mitenkään erityisen muistettavia. Muutenkin toteutus oli ok, varsinkin kuin ottaa huomioon, että sarjalla tuskin oli kovin isoa budjettia. Pidin myös siitä, että aiheestaan huolimattaan sarjasta löytyi myös huumoria.

Pidin myös siitä, että vaikka sarjassa löytyi romantiikkaa ja jopa se surullisen kuuluisa kolmiodraamakin, se ei ole ainut asia, johon sarja keskittyi. Mikä oli hyvä, sillä se ei suinkaan ollut läheskään niin kiinnostavaa kuin itse pääjuoni, Carmenin uudet ystävät ja mikä tärkeintä, Carmen itse. Sen sijaan sarjan hyvin stereotyyppisiksi jääneet pahikset eivät onnistuneet vakuuttamaan läheskään niin paljon.

Valitettavasti sarjan suurin heikkous oli sitten erittäin suuri. Carmenin ja Cristobalin, orjan ja isännän, suhde oli jo lähtökohtaisesti erittäin epätasainen, enkä ole varma, kannattaa kyseisen kaltaisia suhteita edes romantisoida. Varsinkin kuin suhteita oikeassa elämässä nähdyt orjan ja isännän suhteet olivat kaikkea muuta kuin molemminpuolisia, vaan yleensä seurausta isännän orjaan kohdistuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Asiaa ei parantanut se, että parin välillä ei ollut juuri kemiaa.

Mietinkin moneen otteeseen, että miksi Carmen haluaa hänen luokseen niin kovasti, että hän olisi valmis palaamaan orjaksi. Siitäkin huolimatta, etten suinkaan vihannut Cristobalia hahmona, hän vaikutti kunnolliselta. Varsinkin kuin nykyaika, johon hieman yllättäenkin sarjan parhaat kohdat osuivat, tarjosi paitsi uusia kavereita, vapaus ja mahdollisuus käydä koulua.

Aina Noidan ensimmäinen kausi päättyi cliffhangeriin, mikä on aina riski liike, ainakin uusilla sarjoilla. Ne voidaan lopettaa koska vaan. Ilmeisesti Aina Noita kuitenkin tulee saamaan toisen tuotantokauden. En odota sitä mitenkään erityisen innoissani, mutta katson sen luultavimmin kumminkin. Enkä pelkästään siksi, että haluan nähdä miten cliffhangerin suhteen käyn, vaan myös koska sarja on oikeasti hyvä.

Tiivistetysti Aina Noita sopii hyvin katsottavaksi odotellessa uutta Sabrina: Pimeällä-sarjan tuotantokautta tai muuten vain aiheesta kiinnostaville. Neljä tähteä!

Puolinoidan synkät teinivuodet

Tajusin juuri, etten ole arvostellut Riverdalen parempaa ja mystisempää Sabrina: Pimeällä puolella- spinoffia. Korjaan asian nyt. Arvostelussa on sarjan molemmat tulleet kaudet.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Sabrina-pimeällä puolella sarjan juonesta, erityisesti ensimmäisen kauden kohdalla.

16-vuotta täyttäneellä Sabrina Spellmanilla (Kiernan Shipka) on edessään jokaiselle nuortelle eteen tuleva valinta, ainakin jos sattuu olemaan puolinoita: Kirjoittaisiko nimensä Paholaisen kirjaan ja tulisi täyspäiväiseksi noidaksi vai jäisikö ihmiseksi ja jatkaisi normaalia elämää yhdessä poikaystävä Harveyn (Ross Lynch) ja parhaiden ystävien  Susien (Lachlan Watson) and Rozin (Jaz Sinclair) kanssa.

Sabrinan hänen vanhempiensa jälkeen hoitamaan ottanet noitatädit Zelda (Miranda Otto) ja Hilda (Lucy Davis) sekä omat motiivinsa omaava Miss Wardell (Michelle Gomez) ovat ensimmäisen vaihtoehdon kannalla, mutta Sabrinan on vaikea jättää kaikkea tuntemaansa taakseen. Ja sitä paitsi noidaksi tullakseen pitäisi myydä sielunsa Paholaiselle, mikä ei miellytä itsenäistä tyttöä.

Kun kuulin, että Netflix on päättänyt tehdä tv-sarjan, joka on sekä spin off huippusuositulle Riverdalelle, että uusi filmatisointi minulle suhteellisen tuntemattomasta, mutta melkeinpä kulttisuosioon saaneesta Sabrina: teininoita sarjasta, päätin heti katsoa sarjan heti sen tullessa Netflixiin. Huomasin nauttivani siitä paljon. Jopa enemmän kuin Riverdalesta sen parhaimpina päivinään eli ensimmäisellä tuotantokaudella.

Parasta siinä oli päähahmo Sabrina itse. Kiernan Shipkaa parempaa valintaa rooliin tuskin olisi voinut tehdä. Hahmoista löytyi myös muita paljon moniulotteisia ja vahvoja naisia, kuten juuri Miss Wardell ja Zelda-täti, joita oli aina viihdyttävä seurata. Mitä voin sanoa, minulla on tyyppini. Nautittava oli myös täysin liian vähälle käytölle jäänyt, talojen vangiksi jäänyt, Abrose-serkkua (Chance Perdomo).

Olisin myös toivonut, että Sabrinan suojelija, supersöpö musta Salem-kissa olisi saanut enemmän huomiota, vaikka ymmärränkin hyvin, miksi häntä ei näkynyt enemmän. Ensinnäkin erikoistehosteet ovat vaikeita ja kalliita tehdä ja toisaalta jos hahmo päihittäisi kaikki viholliset, niin itse sarjan päähenkilölle, Sabrinalle, ei jäisi mitään tekemistä. Vinkki Netflixille: Jos joskus teette hahmoon perustuvan sarjan, katsoisin sen heti ja tuskin olen yksin mielipiteeni kanssa.

Pidin myös sarjan tyylistä, joka oli kuin Riverdale, mutta paljon synkempi, visuaalisesti näyttävämpi ja goottihenkisempi, toisin sanoen parempi. Sarja näyttikin erittäin tyylikkäältä ja tuntui erittäin coolilta. Huumoriakaan vaikkakin sarja jäi muuten kauas 90-luvun Sabrinan-sarjan sitcom-tyylistä. Sarjalle ei haittaa tehnyt myöskään sen feministinen, ja muutenkin suvaitsevaisuuteen kehottava viesti.

Olisipa vielä Sabrinan ensimmäisen kauden poikaystävä, ja toisella kaudella oman juonensa saava, Harvey vaan edes jotenkin kiinnostava. En ymmärrä, miten hän pystyi saamaan Sabrinan lisäksi myös toisen hahmon huomion. Lisäksi sitä viestiäkin käytiin läpi katujyrän hienovaraisuudella, mikä itseäni ei haittaa. Vähemmän poliittisille katsojien katsomiskokemukseen se saattaa kuitenkin vaikuttaa negatiivisesti.

Pidin ensimmäisestä kaudesta hieman toista enemmän. Kausi onnistui tekemään legendaarisesta Luciferista, valheiden prinssistä, taas yhden komean ja kliseisen CW-roiston. Luke Cook ei vaikuta läheskään niin paljon pelottavuudellaan kuin ensimmäisen kauden ja toisen kauden alun vuohen ja ihmisen epämuodostunut ja kauhua herättävä sekasikiö, varsinkin kuin hänet voitettiin suhteellisen helposti.

Lisäksi itse päähahmo Sabrina oli paljon pidettävämpi ensimmäisellä kaudella, samoin Abrose hahmolle ja Kausi teki jo turhankin yliampuvan sovinistisesta noitien maailmasta, ja noidista, jo melkein liiankin epämiellyttävän, jopa niin, että on vaikea uskoa Sabrinan haluavan kuuluvan siihen. Valoisana puolena, sarjan pahiksien, erityisesti ylipappi Blackwoodin, päihittämisen katsominen oli sitten suuri ilo.

Toisesta kaudestakin löytyi toki puolensa. Ensimmäisen kauden lopussa Sabrina oli, mikä tuskin tuli monellekaan yllätyksenä, onnistui löytämään sen kultaisen keskitien ja hänen kamppailunsa ihmis, - ja noitamaailman välissä oli mielenkiintoista katsottavaa. Lisäksi siinä yksi sarjan parhaista hahmoista, Miss Wardell, sai paitsi taustatarinan, niin myös onnellisen ja niin sopivan lopun.

Pidin myös siitä, että kausi antoi sivuhahmoille paljon enemmän tekemistä ja syvensi heitä, erityisesti puoliksi kiusaaja, puoliksi isänsä hyväksyntää kaipaava, Prudence (Tatiana Gabrielle), josta oppii pitämään tai jopa sympatisoimaan mitä pitemmälle kausi etenee. Sabrinan ihmisystävätkin saivat oman juonensa ja jopa heistä jopa löytyi mystisempi puoli. Turhaan, sarjasta löytyy kyllä tarpeeksi yliluonnollisia elementtejä.

Sabrina: Pimeällä puolella on osoittautunut niin suosituksi, että se tulee samaan kolmannen ja neljännen tuotantokauden. Vielä ei tiedetä, mutta ilmeisesti siinä Sabrina ja kumppani seikkailevat Helvetissä. Sen sijaan tiedän, että luultavasti katson jaksot heti niiden tullessa. Olettaen, että minulla ei ole sillä hetkellä kesken mitään muuta kiinnostavaa.

Tiivistetysti sopivan mystinen niin tarinaltaan kuin tunnelmaltaan Sabrina: Pimeällä puolella on hyvä osoitus siitä kuinka hyviä teinisarjat voivat parhaimmillaan olla. Täydet viisi tähteä!

Salem noitien ja ruton vallassa

Salem on yksi mielenkiintoisemmista Netflix-tuttavuuksistani. Sen uudella, toisella kaudella, Salemi: Witch War uhkaa noitien aiheuttama rutto. Kun vielä sisällissota uhkaa, saavat kaikista viattomammatkin kärsiä.

Juonipaljastuksia on taas luvassa, joten lue omalla vastuulla. Pyrin pitämään ne kuitenkin suhteellisen pieninä, joten uskoakseni tätä arvostelua voi lukea ennen Salemin toisen kauden katsomista.

Vaikka Salem ottaakin vaikutteita hyvin tunnetuista Salemin noitaoikeudenkäynneistä, sarjalla on hyvin vähän tekemistä todellisten tapahtumien kanssa. Jotkin nimet ovat samat kuin tapahtumaan liittyvillä henkilöillä, mutta siihen yhdyskohdat todellisuuteen loppuvatkin. Sarja kannattaakin ottaa pelkkänä viihteenä, ei toisena versiona historiallisista tapahtumista.

Aikaisemmi tapahtunutta: Mary Sibley (Janet Montgomery) sai aikaan erittäin tuhoisan ruton, joka on vain ensimmäinen askel kohti lopullista päämäärää, Luciferin kutsumista maan päälle. Anne Hale (Tamzin Merchant sai tietää olevansa noita erittäin karmimalla tavalla, tappamalla vahingossa omat vanhempansa. Ongelmia tuotti myös Maryn entinen holhokki Mercy Lewis (Elise Eberle). 

Toiseen kauteen mentäessä Salemilla siis menee huonosti. Toivo ei ole kuitenkaan vielä menetetty. Cotton Mather (Seth Gabel) tietää nyt noidista ja heidän juonistaan. Kukaan vaan ei tunnu uskovan häntä. Kuoleman kieliin jäänyt John Alden (Shane West) jäi henkiin, mielessään vain yksi tavoite: tappaa kaikki löytämänsä noidat. Tämä ei kuitenkaan ole helppo tehtävä hänen uusista kyvyistään huolimatta.

Mukaan joukkoon tummaan tulee myös salaperäinen Kreivitär Marburg (Lucy Lawless), poikansa Sebastian von Marburgin (Joe Doyle kanssa). Hän ja Mary huomaavat pian joutuvansa napit vastakkain, samoista pyrkimyksistään huolimatta. Heidän pelinappuloinaan toimivat vanhojen hahmojen lisäksi puritaaneista puritaanein Wendell Hathorne (Jeremy Crutchley).

Salemin ensimmäinen kausi oli minulle erittäin positiivinen yllätys. Lähinnä sarjaa huonosti kuvastavan trailerin, mutta myös vaihtelevien arvosteluiden takia. odotin jotain romanttispainotteista, mutta sainkin viihdyttävän, synkähkön ja visuaalisesti kauniin sarjan, joka ei tosiaankaan sovi heikkohermoisille. Olinkin myyty. Sarjan ensimmäinen kausi saikin minulta hyvät arvostelut.

Toinen kausi oli vieläkin parempi, jos se vain on mahdollista. Se muisti edellisen kauden suurimmat vahvuudet ja poisti osia sen heikkouksista. Esimerkiksi vahvojen naisten rooli pysyi samana. Kreivitär Marburgin myötä niitä tuli jopa yksi lisää. Sarjan suurin heikkous oli huipputylsä John Aldin. Hänen rooliaan kuitenkin pienennettiin tällä kaudella. Olen erittäin iloinen muutoksesta.

Sarjaa on kritisoitu paljon, lähinnä sen historiallisesta epätarkkuudesta. Sen on jopa sanottu loukkaavan sekä noitia, että kaikkia Salemin noitaoikeudenkäynnin uhreja. En menisi niin pitkälle, sillä kyseessä on viihteellinen sarja, joka ei väitäkään kuvaavansa oikeita tapahtumia. Ymmärrän kyllä arvostelijoitakin, varsinkin kuin noidiksi luultuja syrjitään vieläkin jossain päin maailmaa.

Siitä, miten taide vaikuttaa todellisuuteen, voi olla montaa mieltä. Siitä voisikin kirjoittaa ihan oman artikkelin. Sitä en kuitenkaan nyt tee. Oma mielipiteeni on, että tottakai taide vaikuttaa ihmisten tapaan nähdä maailmaa, niin hyvässä kuin pahassakin. Loppuen lopuksi vastuu on kuitenkin katsojalla. Heidän pitää ymmärtää faktan ja fiktion ero.

Mikään iloinen tarina se ei siis ole. Eikä ihme, sen aihe, Salemin noitaoikeudenkäynnit, ei ole mikään naurun asia. Sitä ei myöskään vaivaa turha mustavalkoisuus. Juonesta voisi kuvitella sarjan olevan puritaanien puolella. Tämä ei ole totta. Itseasiassa jopa noidat saivat enemmän sympatiaa osakseen. Päähenkilöt tietenkin saivat siitäkin karhun osan, sillä heidän tarinaa seurattiin eniten. 

Toteutus oli tälläkin kaudella huippuluokkaa, kaikilla osa-alueilla. Pidin erityisesti sarjan synkähköstä tunnelmasta. Tuollainen goottiromantiikka uppoaa minuun. Sitä edusti myös sarjan tunnussävel, joka piti kuunnella joka kerta. Silmäkarkkiakin tarjottiin niin miesten, naisten, puvustuksen kuin maisemienkin näkökulmasta. Myös taikuuden käyttö tarjosi monenlaisia visuaalisia ihmeitä.

Mary kuului lempihahmoihini sarjassa. Jos jotain hahmoa kannattaa sarjassa kannustaa, niin juuri häntä. Tai ennen niin viatonta Annea, joka esiintyi kaudella edukseen. Hänen taistelunsa noituutensa kanssa kuin kauden parasta antia, ainakin ennen viimeisiä jaksoja. Lisäksi eläinystävä minussa piti hänen suojelijaeläimestään, hiiri Brown Jenkinssistä. Kolmanneksi parhain hahmo oli Cotton. Vihasin häntä ensimmäisen kauden alussa, mutta onneksi mielipiteeni hänestä muuttui nopeasti.

Mercy oli turha lisä kaudelle. Olisivat vaan antanut hänen kuolla. Samaa voisi sanoa Johninkin kohdalla. Hän sai mielenkiintoisia voimia, mutta niiden käyttö jäi vähäisesi. Sivussa oli myös Maryn orja/ystävä Tituba (Ashley Madekwe). Tämä oli valitettavaa, sillä hänen ja Maryn dynamiikka oli yksi ensimmäisen kauden parhaista anneista. Toiselta kaudelta se puuttui kuitenkin täysin, jostain käsittämättömästä syystä.

Entäs sitten kauden suurin uusi hahmo, kreivitär Marburg? Entinen Xena-tähti Lucy Lawless toi hahmoon oman karismansa. Naista rakasti vihata. Toisin oli Sebastianin laita. Hahmo jäi mitäänsanomattomaksi. Hänen ainoana motiivinaan näytti olevan rakkaus Maryyn. Naiseen, jota hän tuskin tunsi. Uusista hahmoista paras oli tieteeseen uskova lääkäri (Stuart Townsend).

Taikuus säilyi edelleen kuvottavana ja pelottavakin. Siihen kuului niin veri kuin muutkin ruumiin osat. Sarjassa nähtiin paljon verta, kuolleita eläimiä, ruumiita, tappamista yms. Uutta oli tieteen näkökulma asiaan. Ideaa ei kuitenkaan viety oikein mihinkään suuntaan. Harmi. ideassa olisi nimittäin voinut olla potentiaalia. Puritaanit kuin näyttävät vahaavan tiedettä melkein yhtä paljon kuin noitiakin.

Kaudessa oli vain 13 jaksoa. Vaikka nautinkin sarjasta ja haluaisin nähdä sitä niin paljon kuin mahdollista, pidän suuntauksesta. Yli 20 jakson kaudessa kuin yleensä riittää myös paljon höttöä, jotain joka laitettiin sarjaan vain ajan kuluksi. Sitä paitsi sarja ei ole vielä ohi. Siitä on tulossa vielä ainakin kolmas tuotantokausi. En tiedä, jääkö se viimeiseksi vai ei. Aika näyttää.

Kaiken kaikkiaan Salemin kausi antoi minulle juuri sitä, mitä odotinkin siltä, jopa enimmässä määrin kuin sen erinomainen ensimmäinen kausi. Viisi tähteä.

Syrjityn noitapojan kasvutarina

Satuin huomaamaan kirjaston hyllyssä Sally Greenin Puoliksi paha-romaanin. Koska olen kuullut siitä jonkin verran, lähinnä hyvää, päätin itsekin lukea sen. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA! 

Puoliksi pahan maailma on yllättävän väkivaltainen, noitateemastaan ja päähenkilön nuoruudesta huolimatta. En siis suosittele kirjaa heikkohermoisille tai lapsille. Siitäkin huolimatta, että kirjaa on verrattu useaan otteeseen Harry Pottereihin ja ymmärrän kyllä miksi. Onhan jo sen päähenkilö kuin nuori-Kalkaros. Kehotan kuitenkin lukemaan kirjan sen suuremmin vertaamatta. Niin siitä saa enemmän irti.

Puoliksi paha aloittaa Half Bad –trilogian. Siinä noitayhteisö on jaettu kahteen, toisiinsa vihaavaan puoleen: mustaan ja valkoiseen. Mutta mihin kuuluu mustan ja valkoisen noidan jälkeläinen, ja samalla Puoliksi Pahan päähenkilö, Nathan? Valkoisten noitien mielestä ei ainakaan heille, onhan hänen isänsä noitamaailman pahamaineisin rikollinen, Marcus. Niinpä he vangitsevat pojan. Se on kuitenkin vasta alkua.

Pidän kirjan ideasta, vaikkei se olekaan mitenkään uniikki. Yleensä vaan lukija/katsoja on ns. hyvisten, tässä tapauksessa valkoisten noitien puolella. Tässä kirjassa heitä haluaisi lyödä käkättimeen. Niin raivostuttavia he ovat. Siis muutamaa hahmoa lukuun ottamatta. Siksi en suosittelekaan kirjaa hyvin selvän hyvän ja pahan välisen rajan ystäville. Puoliksi pahassa se raja on harvinaisen ohut.

Vaikka varoitin kirjan väkivaltaisuudesta jo etukäteen, se sisältää toki muutakin kuin väkivaltaa, varsinkin sen alkuosa. Siinä selitettiin tilanne ja tutustuttiin hahmoon ja selitettiin taustatilanne. Miksi asiat ovat niin kuin ovat? Kirjan maailma onkin tutustumisen arvoinen. Kirja ei kuitenkaan paljastanut kaikkia. jotain jäi siis trilogian toiseen osaan. Esimerkiksi epäselväksi jäi, minkä kyvyn Nathan saa.

Kirjalla on omanlaisensa tyyli, mikä onkin yksi syy siihen, miksi se jakaa niin paljon mielipiteitä. Kerronta eteni pääsääntöisesti selkeästi ja minäkertojan avulla. Ensimmäinen osio oli ikään kuin napattu keskeltä. Se voi hämmentää joitain lukijoita. ei kuitenkaan minua. Ratkaisu oli yhtä hyvä kuin joku muukin. En kuitenkaan koukuttunut kirjaan erityisen paljon, vaikka toisen osan luenkin.

Kirjan kansi ansaitsee erikoismaininnan. Se on harvinaisen tyylikkäästi tehty. Sen sijaan kannessa lukeva uusi nälkäpeli-mainosta ei kannata uskoa. Näillä kirjoilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Muutenkin hypetys voi asettaa odotukset kirjan suhteen liian korkealle, niin on ainakin käynyt joillekin arvostelijoille. Kyllä kirja joillekin uppoaa. Onhan siitä tulossa elokuvakin.

Sitten hahmoihin. Ymmärrän kyllä, miksi osa lukioista ei pidä Nathanista. Hän osaa olla raivostuttava. Kuitenkin häntä kohtaan on helppoa tuntea myös myötätuntoa. Muista hahmoista lemppareita oli kaksi: Nathania auttava Gabriel ja lempeä veli Arran. Vihasin useampaakin hahmoa. Kaikkia neuvoston jäsenten lisäksi niihin kului mm. Nathanin siskopuoli Jessica ja hänen rakkauden kohteensa kusipäiset veljet.

Yksi kirjaan liittyvä asia hämmästyttää minua. Noidista kertovaksi kirjaksi, Puoliksi pahassa oli hämmästyksen vähän taikuutta. Pidän sitä isona miinuksena. Tosin taikuuden periaatteet ovat hyvin erilaisia kuin muissa noitia sisältävissä kertomuksissa. Jokainen noita saa vain yhden kyvyn eli eikö kyseessä oli enemmänkin jonkinlaiset sarjakuvissa ja niistä tehdyistä sovituksista tutut superihmiset.

Kirja oli mieleeni, ainakin joltain osin. Ymmärrän kyllä, miksi kaikki eivät ole samaa mieltä. Ei millään pahalla Sally Greeniä kohtaan. Kyllä kirja julkaisunsa on ansainnut. Annan kirjalle kolme ja puoli tähteä eli kirja oli hyvä, muttei ehkä toisen lukukerran arvoinen. Nyt vuorossa on kirjasarjan toinen osa, Puoliksi villi, jonka arvostelen heti kuin saan sen luettua.

Kun Ihmissudet ja noidat kohtaavat

Ihmissudet ovat uusi musta. Näin näyttää ajattelevan ainakin kanadalaisen Bitten-sarjat tekijät. Sarja on edennyt jo toiseen tuotantokauteen. Kolmaskin on tulossa.

Bittenin toinen kausi alkoi luonnollisesti siitä, mihin edellinen jäi. Elenan (Laura Vandervoort) kihlattu on kuollut ja tästä vastuussa oleva Malcolm (James McGowan) on vapaalla jalalla. Elena etsiikin häntä ja ihmissudelle raskaana olevaa Rachelia (Genelle Williams) kiivasti. Kausi muuttaa kuitenkin suuntaa nopeasti, kun noidat sekoittavat ihmissusien pakkaa.

En ole vieläkään saanut aikaiseksi lukea Women of the Otherworld- sarjan kirjoja, joihin sarja perustuu. Niinpä en voi verrata niitä keskenään. Olen kyllä kuullut niistä paljon kehuja. Kuulemma sarjaa parempia. Se on hyvin mahdollista, sillä kirjat voittavat yleensä niistä tehdyt elokuvat tai tv-sarjat mennen tullen. Muitään takuita en voi asiasta kuitenkaan antaa.

Yritän pitää juonipaljastukset minimissä, mutta niitä pystyn tuskin kokonaan välttämään. Lue siis varoen. Paljastan yksityiskohtia ensimmäisestä kaudesta, joten sarjaa tuntemattomien ei ehkä kannata lukea tätä arvostelua. Muutenkin kannatan aina tv-sarjojen katsomista oikeassa järjestyksessä. Niistä saa siten enemmän irti. Nyt pitenmmittä puheitta arvosteluun.

Sanon jo alussa, että luvassa ei ole mitään maailmanmullistavaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sarja olisi mitenkään huono. Kyllä sitä katsoo ihan ilokseen. Kaiken lisäksi sarja sopii jopa vähän aikuisimmillekin. Yleensähän tälläiset sarjat ovat kohdennetty teineille. Joskin muutos on ollut havaittavissa jo jonkin aikaa. Yliluonnolliset sarjat kuin ovat olleet pinnalla jo jonkin aikaa.

Minusta toinen kausi oli jopa ensimmäistä kautta parempi. Noitien mukana olo vaikutti asiaan. Mitäköhän seuraavaksi? Veikkaan vampyyrejä. Toinen uudistus on tyylillinen. Ensimmäisellä kaudella keskittyttiin enemmän suoraan toimintaan. Toisella kaudella puolestaan mysteerien ratkaisuun. Siksi ehkä toista kautta voidaan pitää hieman ensimmäsitä aikuismaisempana.

Romatiikka jätettiin vähemmälle ja hyvä niin. Nyt tarinankerronta sai enemmän aikaa. Kyllä sitäkin sarjassa riittää, joten romantiikannälkäisienkään ei tarvitse pettyä. Jos kuitenkin haet pelkästään sitä, ehkä Twilingt tai Harrequinit ovat enemmän sinun juttusi. Eiköhän muitakin vastaavia löydy pilvin pimein. Itse en kuulu heihin, joten mene ja tiedä.

Noitien jättäminen toiseen kauteen oli kuitenkin hyvä ratkaisu. Pitäähän ihmissusiin ja heidän maailmaansa tutustua ihan kaikessa rauhassa. Sitten vasta muut vastaavat. Noitien kuvaus ei juuri poikkea totutusta. Yhtä asiaa lukuunottamatta: Noidiksi pääsee vain tyttöjä. Noitien poikalapset tapetaan heti. Sarjasta tuttu idea siis laitettiin toisinpäin. Elena kuin on ainut naisihmissusi.

Hahmot olisivat voineet olla syvällisempiäkin, mutta niistä ainakin päähenkilö Elena ja Jeremy jaksoivat kiinnostaa. Noidista suosikkini oli Paige. Muita pitämiäni hahmoja oli Nick, Jeremy ja Savannah. Elenan ns. rakkauden kohde Clay taas on juuri sitä, eikä juuri mitään muuta. Muut ns. hyvikset jäivät vähemmälle huomiolle. Niin kuin ihmissudet yleensäkin.

Pahis Aleister oli oikeasti pelottava. Miesnoidassa on puhtia. Hänen suunitelmansa on kyllä aika standardi. Hänen kätyrinsä puolestaan eivät. Lukuunottamatta Dr. Sondra Baueria, epäeettisiä kokeita tekevää, harvinaisen epätasapainoista, tutkijaa. Mikään hahmoista, puolesta riippumatta, ei ole mitenkään maailmaa mullistava, mutta ei heidän pidäkään.

Bitten on yllättävänkin koukuttava ihmissusisarja, joskaan en ihmettele, miksi se siitä ei ole tullut netti-ilmiötä. Niin hyvä se ei kuitenkaan ollut. Joka tapauksessa kausi olisi voinut olla pitempikin, nyt siinä oli 13. jaksoa. Neljä tähteä.

Noitia ja muutakin yliluonnollista pikkukaupungissa

Katsoin ensimmäisen kauden Witches of East End- sarjaa ja pidinkin siitä. Niinpä katsoin myös sen toisen, viimeiseksi jäävän, kauden.

Witches of East End perustuu samannimiseen Melissa de la Cruzin kirjaan. Se kertoo East Endin pikkukaupungissa asuvasta noitaperheestä, johon kuuluu perheenpää Johanna (Julia Osmond), hänen kissaksi muuttuva siskonsa Wendy (Mädchen Amick) sekä Johannan jo aikuiset tyttäret Ingrid (Rachel Boston) ja Freya (Jenna Dewan-Tatum).

Toinen kausi jatkoi suoraan siitä, mistä edellinen jäi. Johannan poika ja samalla myös siskojen veli Frederick (Christian Cooke) pääsi pois pahan isoisänsä valtakunnasta, mutta samalla meidän maailmaamme pääsi myös jotain muuta. Kaiken lisäksi kukaan ei ole voi olla varma, onko Frederickilläkään puhtaita jauhoja pussissaan.

Toisen kauden sävy on huomattavasti ensimmäistä tummempi. Se sopiikin sarjalle hyvin. Itseasiassa toinen kausi taisi olla muuten hieman edellistä parempi. Ero on kuitenkin vain hiuksen hieno. Huumorin ystävienkään ei kannata huolehtia. Sarjasta löytyy kyllä sitäkin. Ei vain yhtä paljon kuin ensimmäisellä kaudella. 

Kaudella on yksi kohtuullisen yhtenäinen juoni. Vaikka noidat kohtaavatkin joka jaksossa vähän erilaisia ongelmia, ne kaikki liittyvät tiivisti pääjuoneen. Ainakin jotenkin. Jokainen noita sai myös oman sivujuonensa. He seikkailivatkin suurimmanosan kaudesta suhteellisen erillään. Kaiki eivät olleet edes minun mieleeni olevissa aikamatkustus jaksoissa. Naiset seikkailivat niissä 1800-luvulla.

Lempihahmoni on Wendy sekä Ingrid. Kaudella keskityttiin enemmän vanhempaan sisaruspariin, mikä oli hyvä veto. He ovatkin niitä mielenkintoisempia. Niin kuin nyt voimansa saaneet Dash (Eric Winter) ja Killian (Daniel DiTomasso). Frederickistä on vaikea olla oikein mitään mieltä. Hahmo oli ihan ok, mutta vähän tylsä. 

James Masterssinin hahmo Tarkoff oli lupaavan alun jälkeen pienoinen pettymys. Samoin se pelätty Joannan ja Wendyn mukamas niin pelottava kuningas-isä. Sen sijaan Bianca Lawsonsonin hahmosta Evasta tuli vaisun alun jälkeen oikeasti mielenkiintoinen. Muut sivuhahmot, niin vanhat kuin uudetkin, tekivät tehtävänsä jäämättä erityisesti mieleen.

Varoitus: Sarja loppui cliffhangeriin eli suomeksi sanottuna koukuun. Tarina jäikin pahasti kesken. Ilmiselvästi tekijät luottivat siihen, että sarja saa jatkoa ainakin vielä tuotantokauden verran. No, ei saanut. Kaiken lisäksi loppua olisi ollut helppo muuttaa heti lopettamisesta kuulemisen jäkeen, mitä ei tehnyt. Toinen huono puoli oli erikoistehosteet, erityisesti animoitu kissa.

En väitä, että Witches of East End olisi mikään mestariteos, itseasiassa se ei kuulu minun top kymppiini. Tai että se olisi ansainnyt Emmyn, jos toisenkin. Jos haluaa kevyttä katsottavaa, joka sisältää yliluonnollisia voimia, sarjaa kannattaa vilkaista. Tai jos olet Siskoni on noidan ystävä. Neljä tähteä.