Ihmissusia MCU:n yössä

Marvelin elokuvauniversumi (MCU) ja Disney+ päätti tehdä, luonteensa vastaisesti jotain ennen näkemätöntä, halloweed-speciaali Werewolf by Night:in. Hyvin tuloksin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää yksityiskohtia Werewolf by Night:in juonesta!

Hirviönmetsästäjien johtaja Ulysses Bloodstone (äänenä Richard Dixon) on kuollut. Mies on päättänyt, että uusi johtaja on se metsästäjä, joka löytää ensimmäiseksi hänen sukukkalleuksiinsa kuuluvan Bloodstonen. Siksi mukaan kutsutaan vain parhaat. Heihin kuuluvat myös Jack Russell (Gael Garcia Bernal) sekä entisen johtajan vieraantanut tytär Elsa Bloodstone (Laura Donnelly). Jackillä on kuitenkin vaarallinen salaisuus: Hän on ihmissusi.

En tiedä, miksi, mutta Werewolf by Night meinasi jäädä minulta kokonaan ohi. Onneksi kuitenkin satuin huomaamaan sen selatessani Disney+:aa, koska kyseessä on MCU-tuotos ja kaiken lisäksi kehuttu sellainen, päätin katsoa speciaalin. Enkä todellakaan katunut päätöstä. Werewolf by Night kuuluu nimittäin neljänteen vaiheen, tai jopa koko elokuvauniversumin parhaisiin tuotoksiin. 

Ei kuitenkaan tarvitse olla MCU-fani pitääkseen speciaalista. Sillä on nimittäin enemmän yhteistä vanhanaikaisten hirviöelokuvien kuin Marvelin elokuvauniversumin muiden tuotosten kanssa, niin tarinallisesti kuin tyylillisestikin. Toki tällä on kääntöpuolensa, jos hirviöelokuvat eivät kiinnosta, niin tuskin tämä speciaalikaan. Varsinkin kuin isomman kuvion osalta sen voi jättää kokonaan välistä. 

Werewolf by Night oli juuri sopivan pituinen, 53 minuuttia, saadakseen tarinan kerrottua ilman, venyttämättä sitä kuitenkaan turhaan. Speciaali myös näytti hyvältä ja perusMCU-sarjaa persoonallisemmalta. Eikä vähiten erikoistehosteiden kohdalla, varsinkin väistämätön ihmissusimuutos oli viihdyttävää katsottavaa. Tämä ei toki liene yllätys kun Marvelista ja Disneystä puhutaan.

Speciaalin pituudesta löytyi myös sen heikkous. Hahmoista jäi vielä paljon kerrottavaa. Toivonkin, ja uskon, että Jackia ja Elisaa vielä nähdään MCU:ssa. Varsinkin kuin heidän näyttelijänsä, Gael Garcia Bernal ja Laura Donnelly, suorastaan varastivat ruudun. Eikä tarinassa keskeisen roolin saaneen Man-Thingin/Daven esittäjä Carey Jones jäänyt heistä kauas. 

Muut sivuosahahmot olivat sitten paljon unohduttavampia, mutta koska heitä tuskin nähdään niin eipä tuo juuri haitannut. Mitä tulee tarinan roistoon, niin sitä onkin vähän vaikeampi hahmottaa. Tai sanoa, ilman, että paljastaa liikaa. Sanotaan vaikka näin, että speciaalissa ihminen on ihmisille isompi susi kuin siinä esiintynyt ihmissusi konsanaan.

Tiicistetysti on vaikea uskoa, että speciaalin ohjaaja Michael Giacchino teki uraa säveltäjänä, niin hyvästä speciaalista on oikein kyse. Täydet viisi tähteä!

Hemlock Grovessa hirviöt mekastavat ja tyttöjä kuolee

Jokaisessa asuu hirviö. Ainakin Netflixin oman kauhusarjan, Hemlock Groven mukaan. Katsoin juuri sarjan ensimmäisen tuotantokauden ja nyt on arvostelun aika. JUONIPALJASTUKSIA!

Hemlock Grove perustuu McGreevyn samannnimiseen romaaniin. Hemlock Groven, pinnalta katsottuna idyllisen pikkukaupungin, rauha rikkoontuu. Kun kaupungin leikkikentältä löytyy ruumis, joka kuuluu lukioikäiselle cheerleaderille. Tyttö on revitty kappaleiksi hyvin brutaalilla tavalla. Onko se tappaja eläin vai jotain tyystin muuta?

Kaupunkilaisten katseen kääntyvät mustalaisperheeseen tai tarkemin sanottua perheen ihmissudeksi huhuttuun poikaan Peteriin. (Landon Liboroin). Niin myös rikkaan perheen vesa Roman (Bill Skarsgård). Ensin epäiltynä, sitten ystävänä. Myös Romanin suvulla riittää salaisuuksia, joita vartioi perheen timantinkova matriarkka Olivia (Famke Janssen).

Peter on kuin onkin ihmissusi, mutta ei syyllinen murhaan. Niinpä pojat päättävät Peterin maineen ja mahdollisten muiden uhrin pelastamiseksi etsiä tappajan käsiinsä. Juoni tiivistyy, kun kaupungista löydetään toinenkin ruumis.Loppu onkin sitten lievästi kummallisia juonenkäänteitä, kauhua, vähän romanssiakin, ihmiskokeita, kuolemaa, mysteerejä sekä hyytävää tunnelmaa.

Hemlock Groveen ei pääse sisään ihan heti, mutta sarja paranee muutaman jakson jälkeen. Yritin katsoa sarjaa joskus aikaisemminkin, mutta se jäi kesken. Ajattelin kuitenkin antaa sille toisen mahdollisuuden ja se kannatti. Kun hahmoihin ja erikoiseen huumoriin pääsi sisään, niin sarja pitää otteessaan loppuun asti, vaikka olenkin nähnyt parempia lajityypin edustajia.

Sarja on omituinen, lähinnä hyvällä tavalla. Se ei kuitenkaan tarjoa genreen mitään uutta. Se oikein pursuaa kauhuelokuvien sun muiden kliseitä, eikä siten myöskään onnistu yllättämään. Ei kyllä pelottamaankaan. Valitettavasti. Itse olisin kyllä kaivannut kauhupuolta enemmän. Draamaa sarjasta löytyy sitten riittävästi, vaikka romantiikka jäikin vähemmälle.

Sarja näyttää ja kuulostaa siltä, miltä tämän tyylisen sarjan pitääkin. Erikoistehosteita on tämänkaltaisille sarjalle epätyypillisen vähän. Tottakai niitäkään ei ole unohdettu. Esimerkiksi sarjan ihmissusimuodonmuutos on yksi kaikien aikojen vaikuttavampia ja kekseliäimpiä. Samalla myös järkyttävämpiä. Herkkohermoiselle se ei siis sovi.

Hahmoihin ei pääse kyllästymään, mikä on jo jotakin. Kovin miellyttäviä he eivät kuitenkaan olleet. Minulla oli kolme suosikkihahmoa: Peter, Romanin sisko Shelley (Nicole Boivin) ja ammattimainen hirviönmetsästäjä Tohtori Clementine Chasseur (Kandyse McClure). Pidin myös Peterin taikavoimia omaavasta serkusta Destinystä (Kaniehtiio Horn).

Hemlock Grove on hyvä yliluonnollinen sarja ja niitä ei ole koskaan liikaa. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan. Kolme ja puoli tähteä.

Kun Ihmissudet ja noidat kohtaavat

Ihmissudet ovat uusi musta. Näin näyttää ajattelevan ainakin kanadalaisen Bitten-sarjat tekijät. Sarja on edennyt jo toiseen tuotantokauteen. Kolmaskin on tulossa.

Bittenin toinen kausi alkoi luonnollisesti siitä, mihin edellinen jäi. Elenan (Laura Vandervoort) kihlattu on kuollut ja tästä vastuussa oleva Malcolm (James McGowan) on vapaalla jalalla. Elena etsiikin häntä ja ihmissudelle raskaana olevaa Rachelia (Genelle Williams) kiivasti. Kausi muuttaa kuitenkin suuntaa nopeasti, kun noidat sekoittavat ihmissusien pakkaa.

En ole vieläkään saanut aikaiseksi lukea Women of the Otherworld- sarjan kirjoja, joihin sarja perustuu. Niinpä en voi verrata niitä keskenään. Olen kyllä kuullut niistä paljon kehuja. Kuulemma sarjaa parempia. Se on hyvin mahdollista, sillä kirjat voittavat yleensä niistä tehdyt elokuvat tai tv-sarjat mennen tullen. Muitään takuita en voi asiasta kuitenkaan antaa.

Yritän pitää juonipaljastukset minimissä, mutta niitä pystyn tuskin kokonaan välttämään. Lue siis varoen. Paljastan yksityiskohtia ensimmäisestä kaudesta, joten sarjaa tuntemattomien ei ehkä kannata lukea tätä arvostelua. Muutenkin kannatan aina tv-sarjojen katsomista oikeassa järjestyksessä. Niistä saa siten enemmän irti. Nyt pitenmmittä puheitta arvosteluun.

Sanon jo alussa, että luvassa ei ole mitään maailmanmullistavaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sarja olisi mitenkään huono. Kyllä sitä katsoo ihan ilokseen. Kaiken lisäksi sarja sopii jopa vähän aikuisimmillekin. Yleensähän tälläiset sarjat ovat kohdennetty teineille. Joskin muutos on ollut havaittavissa jo jonkin aikaa. Yliluonnolliset sarjat kuin ovat olleet pinnalla jo jonkin aikaa.

Minusta toinen kausi oli jopa ensimmäistä kautta parempi. Noitien mukana olo vaikutti asiaan. Mitäköhän seuraavaksi? Veikkaan vampyyrejä. Toinen uudistus on tyylillinen. Ensimmäisellä kaudella keskittyttiin enemmän suoraan toimintaan. Toisella kaudella puolestaan mysteerien ratkaisuun. Siksi ehkä toista kautta voidaan pitää hieman ensimmäsitä aikuismaisempana.

Romatiikka jätettiin vähemmälle ja hyvä niin. Nyt tarinankerronta sai enemmän aikaa. Kyllä sitäkin sarjassa riittää, joten romantiikannälkäisienkään ei tarvitse pettyä. Jos kuitenkin haet pelkästään sitä, ehkä Twilingt tai Harrequinit ovat enemmän sinun juttusi. Eiköhän muitakin vastaavia löydy pilvin pimein. Itse en kuulu heihin, joten mene ja tiedä.

Noitien jättäminen toiseen kauteen oli kuitenkin hyvä ratkaisu. Pitäähän ihmissusiin ja heidän maailmaansa tutustua ihan kaikessa rauhassa. Sitten vasta muut vastaavat. Noitien kuvaus ei juuri poikkea totutusta. Yhtä asiaa lukuunottamatta: Noidiksi pääsee vain tyttöjä. Noitien poikalapset tapetaan heti. Sarjasta tuttu idea siis laitettiin toisinpäin. Elena kuin on ainut naisihmissusi.

Hahmot olisivat voineet olla syvällisempiäkin, mutta niistä ainakin päähenkilö Elena ja Jeremy jaksoivat kiinnostaa. Noidista suosikkini oli Paige. Muita pitämiäni hahmoja oli Nick, Jeremy ja Savannah. Elenan ns. rakkauden kohde Clay taas on juuri sitä, eikä juuri mitään muuta. Muut ns. hyvikset jäivät vähemmälle huomiolle. Niin kuin ihmissudet yleensäkin.

Pahis Aleister oli oikeasti pelottava. Miesnoidassa on puhtia. Hänen suunitelmansa on kyllä aika standardi. Hänen kätyrinsä puolestaan eivät. Lukuunottamatta Dr. Sondra Baueria, epäeettisiä kokeita tekevää, harvinaisen epätasapainoista, tutkijaa. Mikään hahmoista, puolesta riippumatta, ei ole mitenkään maailmaa mullistava, mutta ei heidän pidäkään.

Bitten on yllättävänkin koukuttava ihmissusisarja, joskaan en ihmettele, miksi se siitä ei ole tullut netti-ilmiötä. Niin hyvä se ei kuitenkaan ollut. Joka tapauksessa kausi olisi voinut olla pitempikin, nyt siinä oli 13. jaksoa. Neljä tähteä.

Hirviöitä Bostonissa

Katsoin jo jonkin aikaa sitten brittiläisen Being Human- sarjan. Pidin siitä, joten päätin katsoa myös siitä tehdyn amerikkalaisen version.

Being Human UK:ssa on neljä tuotatokautta, joista olen nyt katsonut ensimmäisen ja toisen kauden. Tässä arvostelen ensimmäistä ja kerron muutenkin sarjasta vähän yleisemmin. Seuraavaksi kirjoitan toisesta. Kolmas- ja neljäs tulee sitä mukaa kuin ehdin ne katsottua. Teksti voi sisältää juonipaljastuksia.

Being Human kertoo Yhdysvaltain sisällissodassa taistelleesta vampyyri Aidanista, Joshista, joka menetti niin mahdollisuutensa haluamaansa lääkärin työhän kuin ihanaan kihlattunsa Juliaankin jouduttuaan ihmissuden puremaksi sekä entisessä kodissaan kummittelevasta Sallystä. He elävät kämppäkavereina Bostonissa, ja yrittävät elää tavallista elämää. Pojat jopa työskentelevät sairaalassa.

Tavallinen elämä uhkaa kuitenkin jäädä pelkäski unelmaksi, sillä heitä kun uhkaa niin toiset lajitoverit kuin omat poikkeavuutensakin. On vaikea olla normaali, jos tarvitsee verta eläkseen, muuttuu sudeksi kerran kuussa tai on kuollut. Kyseessä ei ole mikään tyypillinen teinivampyyrisarja, kuten Vampyyrin päiväkirjat. Toisin kuin juonesta voisi luulla. 

Alkuperäinen

Rehellisesti sanottuna pelkäsin, että amerikkalaiset onnistuisivat pilaamaan hyvän sarja. Onneksi pelko ei ollut aiheellinen, vaikka alkuperäinen olikin parempi. Lukuunottamatta erikoistehosteita. Ne on ehdottomasti amerikkalaisten vahvuus. Ihmettelen silti jenkkiversion tarpeellisuutta. Eikö amerikkalaiset muka voi katsoa brittisarjoja.

Sarjassa, niin yhdysvaltalaisessa kuin brittiversiossakin, parasta on uskottavuus. Se ei esittele päähenkilöitään minkäänlaisina yli-ihimisinä, vaikka he ovatkin yliluonnollisia olentoja. Hahmot eivät tee läheskään aina oikeita ratkaisuja ja menevät joskus turhankin pitkälle. Traagisin seurauksin. Yliluonnollisen sijaan pääosa siirtyykin draamallisemmalle puolelle.

Toimintaa haluavat eivät silti joudu pettymään. Sarjassa riittää myös verta ja suolenpätkiä riittämiin.
Sarjaan on käytetty muutenkin rahaa, mikä näkyy. Raha ei kuitenkaan tee sarjasta automaattisesti parempaa. Yksi Being humanin ongelmista onkin hahmonkehityksen korvaaminen erikoistehosteilla. Sarja kyllä näyttää hyvältä, niin erikoistehosteiden kuin muidenkin kuvallisten tekijöiden ansiosta.

Kaiken kaikkiaan sarja on tarpeeksi kiinnostava, jotta jaksan katsoa sen loppuun asti. Se kuitenkin kärsii vertailusta alkuperäisen kanssa. Neljä tähteä.