Amerikkalainen kauhutarina-Hotelli edition

Ylensä hotellit eivät ole pelottavia paikkoja, hylättynäkään. Poikkeuksen sääntöön tekee kuitenkin American Horror Story: Hotellin, kummituksia ja vampyyreitä vilisevä Hotell Cortez.

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia.

Poikansa Holdenin traagisesti kadottanut etsivä John Lowe (Wes Bentley) tutkii raamatun kymmeneen käskyyn liittyvää murhasarjaa, Jäljet johtavat Hotelli Corteziin, joka ei kuitenkaan ole mikään tavallinen hotelli. Sitä johtaa vampyyri Elizabeth Johnson, kutsumanimeltään Kreivitär ja hänen työntekijöinään toimii niin muut vampyyrit kuin hotellissa kuolleiden kummituksetkin.

Nämä ovat kuitenkin vain maistiaisia siitä, millaisia salaisuuksia hotelli oikein pitää sisällään, minkä John saa pian huomata. Mysteereitä löytävät myös hotellin sekalainen työntekijöiden joukko, johon kuuluu muun muassa Kreivittären oikea käsi Donovan (Matt Bomer), narkkarikummitus Sally (Sarah Paulson), transukupuolinen Liz (Denis O'Hare) ja hotellia emännöivä Iris (Kathy Bates).

Jos Buffya tai muita vastaavia ei lasketa sellaiseksi, en ole koskaan ollut kauhusarjojen suurin fani. American Horror Story on kuitenkin aina tehnyt sen kuuluisan poikkeuksen sääntöön. Se onkin minun tyyliseni kauhusarja: Synkkä, verinen, paikoittain pelottava ja jopa vastenmielinen, komediaa unohtamatta. Lisäksi siihen oli lisätty jonkin verran uutta, kuten sarjalle hyvin sopivat vampyyrit.

En kuitenkaan ole aina pitänyt kaikista tuotantokausista yhtä paljon, vaikka laatu usein tasaista on ollutkin. Suosikkini on Cove, ainakin tähän asti katsotuista. Sarja nimittäin jatkuu vielä ja katsonkin nyt Subilta sen viimeisintä, Ronaoke-nimistä osaa. Syy kauden suosioon oli lähinnä sen noita teemassa. Muita on sitten mahdottomampi laittaa tiettyyn järjestykseen.

Hotel kuului puolestaan sarjan keskikastiin, mikä ei suinkaan ole paha asia. American Horror Story: hotellilla olikin paljon hyvää. hotellia johtava salaperäinen Kreivitär. Hotelli oli tapahtumapaikkana tyylikkäämmästä päästä ja se on jo paljon sanottu. Sarja ei vieläkään ottanut itseään turhan vakavasti, mikä oli myös plussaa. Joka jakso olikin täynnä sysimustaa huumoria.

Pidin kaudesta ensimmäisestä jaksosta alkaen, mutta se pääsi vauhtiin vasta keskijaksoissa. Silloin kuin hotellin ja sen asukkaiden salaisuudet alkoivat vihdoin paljastua. Loppujaksot olivatkin sitten hurjaa menoa. Kausi loppui sarjalle tyypillisesti eli katkeransuloisesti. Se ei siis ollut läpeensä onnellinen ja siten tylsä, mutta ei myöskään liian surullinen.

Oli kiva nähdä sarjassa jo aikaisemmissa kausissa nähtyjä hahmoja ja paikkoja. Saerjan tekijät ovatkin paljastaneet, että kaudet sijoittuvat samaan universumiin. Muuten sarjan kaudet eivät liity toisiinsa juuri olleenkaan, mikä onkin lähinnä hyvä asia. Siten sarjaa aiemmin katsomattomatkin voivat päästä kelkkaan mukaan ilman minkäänlaisia vaikeuksia. 

Kaudella oli kuitenkin yksi suuri ongelma. Se on jo sarjan viides ja vaikka joitakin muutoksia olikin tehty, kuten tapahtumapaikan vaihdos hotelliin ja sarjan veteraanin Jessica Langen vaihtaminen laulaja Lady Gagaan, sarjaan oleellisesti liittyvä shokkiarvokin alkaa jo menettää merkitystään. Ja pahasti. Niinpä kausi ei onnistunutkaan tarjoamaan oikein mitään erityisen uutta tai säväyttävää.

Juonikin oli vanhan toistoa uudessa paketissa, ainakin melkein. En inhonnut sitä millään lailla, mutta ihmisiä huvikseen tai hyödykseen murhaavat kummitukset, sarjamurhaajat ja muut vastaavat on jo nähtyä kauraa. Tosin lieventävänä asianhaarana sanottakoon, ettei kauhu oli genrenä kovinkaan monimuotoinen, joten sitä ei kyllä pitäisi odottaa siihen kuuluvilta teoksiltakaan.

En ollut iloinen Jessica langen vaihdosta, enkä kyllä ole vieläkään. Siitäkin huolimatta, että nainen näytteli kaudesta toisen melkein samaa roolia. Lady Gagaa oli kuitenkin kiehtova katsoa. Pidänkin häntä yhtenä parhaana lisänä sarjaan. Tähän kuitenkin on hyvä lisätä, että ihan joka kauteen nainen ei olisi sopinut. Tai joka hahmoon. Kreivittären rooliin hän kuitenkin sopi täydellisesti.

Hahmoista hyvä poliisi John oli kohtuullisen samaistuttavia, jopa joidenkin kausien päähenkilöitä enemmän. Siitäkin huolimatta, että häneltäkin löytyi oma pimeä puolensa. Oman huomionsa sai myös Johnin vaimo Alex (Chloë Sevigny) ja tytär Scarlett (Shree Crooks). Lopulta heidän roolinsa jäivät kuitenkin pieneksi, syystäkin. He eivät nimittäin kuuluneet kauden mielenkiintoisimpien hahmojen joukkoon.

Poikkeuksellisesti oman osansa tarinasta sai myös lapset, siis muutkin kuin Johnin lapset. Minusta lisä oli yllättävän toimina, varsinkin loppujaksoja ajatellen. Varsinaista lempihahmona minulla ei ole, joskin Liz tuli jo aika lähelle. Erityisesti hänen ja Iriksen ystävyys oli jotain hyvin erikoista. Hahmoista vähiten nappasi hotellin alkuperäinen omistaja James Partrick March (Evan Peters).

Tiivistetysti American Horro Story: Hotell antoi minulle juuri sen, mitä siltä odotinkin. Se vain enää riitä. Kolme ja puoli tähteä.

Hirviöitä Bostonissa

Katsoin jo jonkin aikaa sitten brittiläisen Being Human- sarjan. Pidin siitä, joten päätin katsoa myös siitä tehdyn amerikkalaisen version.

Being Human UK:ssa on neljä tuotatokautta, joista olen nyt katsonut ensimmäisen ja toisen kauden. Tässä arvostelen ensimmäistä ja kerron muutenkin sarjasta vähän yleisemmin. Seuraavaksi kirjoitan toisesta. Kolmas- ja neljäs tulee sitä mukaa kuin ehdin ne katsottua. Teksti voi sisältää juonipaljastuksia.

Being Human kertoo Yhdysvaltain sisällissodassa taistelleesta vampyyri Aidanista, Joshista, joka menetti niin mahdollisuutensa haluamaansa lääkärin työhän kuin ihanaan kihlattunsa Juliaankin jouduttuaan ihmissuden puremaksi sekä entisessä kodissaan kummittelevasta Sallystä. He elävät kämppäkavereina Bostonissa, ja yrittävät elää tavallista elämää. Pojat jopa työskentelevät sairaalassa.

Tavallinen elämä uhkaa kuitenkin jäädä pelkäski unelmaksi, sillä heitä kun uhkaa niin toiset lajitoverit kuin omat poikkeavuutensakin. On vaikea olla normaali, jos tarvitsee verta eläkseen, muuttuu sudeksi kerran kuussa tai on kuollut. Kyseessä ei ole mikään tyypillinen teinivampyyrisarja, kuten Vampyyrin päiväkirjat. Toisin kuin juonesta voisi luulla. 

Alkuperäinen

Rehellisesti sanottuna pelkäsin, että amerikkalaiset onnistuisivat pilaamaan hyvän sarja. Onneksi pelko ei ollut aiheellinen, vaikka alkuperäinen olikin parempi. Lukuunottamatta erikoistehosteita. Ne on ehdottomasti amerikkalaisten vahvuus. Ihmettelen silti jenkkiversion tarpeellisuutta. Eikö amerikkalaiset muka voi katsoa brittisarjoja.

Sarjassa, niin yhdysvaltalaisessa kuin brittiversiossakin, parasta on uskottavuus. Se ei esittele päähenkilöitään minkäänlaisina yli-ihimisinä, vaikka he ovatkin yliluonnollisia olentoja. Hahmot eivät tee läheskään aina oikeita ratkaisuja ja menevät joskus turhankin pitkälle. Traagisin seurauksin. Yliluonnollisen sijaan pääosa siirtyykin draamallisemmalle puolelle.

Toimintaa haluavat eivät silti joudu pettymään. Sarjassa riittää myös verta ja suolenpätkiä riittämiin.
Sarjaan on käytetty muutenkin rahaa, mikä näkyy. Raha ei kuitenkaan tee sarjasta automaattisesti parempaa. Yksi Being humanin ongelmista onkin hahmonkehityksen korvaaminen erikoistehosteilla. Sarja kyllä näyttää hyvältä, niin erikoistehosteiden kuin muidenkin kuvallisten tekijöiden ansiosta.

Kaiken kaikkiaan sarja on tarpeeksi kiinnostava, jotta jaksan katsoa sen loppuun asti. Se kuitenkin kärsii vertailusta alkuperäisen kanssa. Neljä tähteä.