Dracula on kuollut, mutta Trevor Belmontin ja kumppaneiden sota ei ota loppuakseen

Arvostelen nyt Netflixin syystäkin huippusuositun Castlevania-sarjan neljännen, ja valitettavasti samalla myös viimeisen, kauden. Juonipaljastusten kera tietenkin.

Hirviönmetsästäjä Trevor Belmontilla (äänenä Richard Armitage) ja puhuja taikuri Sypha Belnadesilla (äänenä Alejandra Reynoso) pitää kiirettä yrittäessä estää milloin kenenkin yrityksiä herättää henkiin vampyyri Dracula (äänenä Graham McTavish). Tehtävä vie heidät kaupunkiin, josta kaikki sai alkunsa, Târgovișteen, josa heitä odotaa tälle uskollinen vampyyri Varney (äänenä Malcolm McDowell). 

Alucard puolestaan yrittää auttaa pikkukylää puolustautumaan hirviöiden jatkuvia ja heille epätyyppilisen hyvin suunniteltuja iskuja vastaan. Maailmaa uhkaa samalla myös maailmanvaltausta suunnitteleva Camilla (äänenä Jaime Murray) kumppaneineen sekä takojamestari Isaacin (äänenä Adetokumoh McCormack) hirviöarmeija.

En väitä, että Castlevania olisi täydellinen sarja, mutta kuitenkin sen suurin vika on se, että se on niin lyhyt. Tämä neljäs kausikin käsitti vain kymmenen puolen tunnin mittaista jaksoa. En ole tätä mieltä suinkaan siksi, etä tarina tai jokin sen osa kaipaisi lisää aikaa kehittyä, vaan siksi, että sarja on vain kertakaikkiaan niin hyvä.

Ne, jotka ovat katsonut Castlevania , ja jos luet tätä arvostelua, niin luultavasti kuulut kyseiseen ryhmään, tietävät sarjan olevan huippulaadulla tehty. Erityisesti sen animaation ja ääninättelyn osalta.  Sinua voikin ilahduttaa, jokin tuskin yllättää, kuulla, että sarja piti samaa hyvää laatuaan yllä myös tällä neljännellä kaudellaan.

En tiedä, kuka oli suosikkini sarjan pääkolmikosta eli Trevorista, Syphasta ja Alucardista, vaan pidin kaikista. Hahmot toimivat kuitenkin vielä paremmin yhdessä kuin erikseen. Kukin heistä nimittäin toi ryhmään oman osansa. Siksi olikin harmi, että Alucard pysyi muusta kaksikosta erosta sekä koko kolmannen kauden, että suurimman osan tätä neljättä kautta.

Niin sanotuista pahiksista kiinnostavampia olivat jälleen kerran vampyyri Camilla ja hänen "siskonsa", mutta myös Isaacia katsoi mielellään, varsinkin kuin hahmo meni erittäin hyvään suuntaan. Sen sijaan kaudella uutena tullut Varney ei ollut oikein mistään kotoisin niin pahiksena kuin hahmona ylitäpään tai ainakaan ei ollut ennen häneen liittyvää yllätystä. 

Tällä neljännelle kaudelle tuli uusia hahmoja suhteellisen vähän ja hyvä niin. Olihan kyseessä viimeinen kausi, joten heitä ei ehdittäisi kehittää muutenkaan. Uusista hahmoista paras oli Alucardin puolustaman kylän päällikkö Greta (äänenä Marsha Thomason). Sen sijaan Varneyn apurina toimiva Ratko (äänenä Titus Wellive) ei hahmona juuri säväyttänyt-

Koska kyseessä oli Castlevanian neljäs kausi, niin tarina sai selvän päätöksen. En tietenkään sano lopusta turhan paljon, siollä se paljastaisi liikaa, mutta sen verran voin sanoa, että olen tyytyväinen siihen, miten tarina päättyi. Kaikki hahmot saivat tyydyttävän päätöksen, niin yllättävä kuin tuo päätös joissakin tapauksessa oli.

Tiivistetysti Castlevanian neljäs kausi antoi tavallista loistavammalle animaatiosarjalla tavallista loistavamman päätöksen. Täydet viisi tähteä! 

Aikuisten animaation kruunamaton kuningas (vai pitäisikö sanoa kreivi) näyttää taas syöksyhampaansa

Castlevania sai vähän aikaa sitten kolmannen kautensa, eikä lajityyppinsä parhaimpiin, ehkä jopa paras, sarja ole huonontunut tippaakaan sitten viimenäkemän. Se on vieläkin täyttä rautaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, erityisesti Castlevanian kahdesta aikaisemmasta jaksosta.

Huomautus: Olen viime aikoina arvostellut joitakin sarjoja kaksi kautta kerrallaan, mutta Castlevanian kohdalla arvostelen vain tämän kolmannen kauden. Niin on paljon selkeämpää.

Onnistuttuaan tappamaan ihmisten tuhoa suunnitelleen Kreivi Draculan Trevor Belmont (äänenä Richard Armitage ja Sypha Belnades (äänenä Alejandra Reynoso) ovat kiertäneet maailmaa hirviöitä metsästäen. Alucard puolestaan tuntee syyllisyyttä isänsä murhasta, niin välttämätön kuin se olikin ja niinpä hän asuu Draculan linnassa syrjässä muusta maailmasta.

Kolmikko ei kuitenkaan ehdi kauan levätä, sillä uudet uhkat nostavat päätään. Draculan kuolemasta johtuvalle valtatyhjiölle on käyttäjiä, muun muassa juonikas Carmilla (äänenä Jaime Murray) ja hänen ”siskonsa” (äänenä Jessica Brown Findlay, Yasmine Al Massr ja Ivana Miličević) sekä pahan valtaan joutunut luostari ja sen johtaja Sala (äänenä Navid Negahban). Castlevania perustuu suosittuun videopelisarjaan.

Aikuisten animaatiot ovat minulle lajityyppinä suhteellisen vieraita. Minulla ei ole mitään lajityyppiä 

vastaan, tai animaatioita yleensä, sarjapaljouden keskellä niihin ei vain juuri jää aikaa. Niinpä aloitin Castlevanian vain sen saamaan hypen takia ja siksi, että sarjaa suositeltiin minulle. Olenkin iloinen, että katsoin. Castlevania kuuluu parhaimpiin koskaan näkemiin aikuisten animaatioihin.

 Pelkäsin kuitenkin, ettei tasoa pystytä pitämään kolmannella kaudella. Niinkin kiehtovan pääpahiksen tappaminen kuin ei tuntunut ollenkaan hyvältä idealta, olihan hän parin ensikauden parasta antia ja muutenkin sarjassa aikamoinen myyntivaltti. Onnekseni huomasin olevani väärässä. Sarjan taso on pysynyt tasaisen hyvänä, jopa loistavana.

Sarjasta löytyy vielä hyviä pahiksia, kuten Camilla ja hänen suosikkilisäyksekseni osoittautuneet ”siskonsa” sekä kuolleista hirviöitä tekevä Takojamestari Isaac (äänenä Adetokumboh M'Cormack), jolla oli kaudella myös oma sisäinen konfliktinsa, joka osottautuikin varsin mielenkiintoiseksi. Salakin toimi noin yhden kauden pahiksena, mutta enempään hänestä ei olisi, onneksi ei tarvitsekaan.

Kolmas kausi ehkä keskittyi enemmän pöydän asetteluun tulevaan neljänteen kauteen, ja mahdollisesti myös sitä kauemmas, varsinkin Alucardin kohdalta. Alucard päätyi opettamaan kahta vampyyreiden metsästämisestä omista syistään kiinnostunutta sisarusta Taka (äänenä Toru Uchikado) ja Sumi (äänenä Rila Fukushima), mutta storyline ei mennyt juuri mihinkään suuntaan.

Päähuomion sai luonnollisesti nyt pariutuneet Trevor ja Sypha ja heidän seikkailuissaan pienessä Lindenfeldin kylässä, ovathan sarjan päähahmoja. Jonkun mielestä jopa enemmän kuin Alucard, tavattiinhan heidät paljon ennen puolivampyyriä. Toistensa kanssa sopivan erilaisella kaksikolla olikin jälleen kerran erittäin hyvä kemia, ehkä jopa parempi kuin aikaisemmilla kausilla.

Se olikin storylineista mielenkiintoisin. Siitäkin huolimatta, että se ei hirveästi yllätyksiä sisältänyt, edes liittyen karismaattisen Saint Germainiin (äänenä Billy Nighy). Sivuhahmoista oman juonensa sai myös Takojamestarit kostoa himoitseva Isaac ja vampyyrisiskosten vangitsema Hector äänenä Theo James). Isaacin vastaava oli kyllä jännempi ja petasi paremmin tulevia kausia varten.

Mutta jos kausi loistikin tarinoissa ja se loisti, niin se pisti parastaan myös taistelukohtauksissa. Ei, sillä, että muuta olisin epäillytkään. Varsinkin lopputaistelu, luonnollisesti, oli erittäin näyttävä. Myös uusien hahmojen hahmosuunnittelu oli erittäin onnistettuna. He tuntuivat omanlaiselta, mutta myös sarjan animointityyliin sopivalta.

Ääninäyttelijät tekivät myös loistavaa työtä, mikä ei ollut mikään ihme ottaen huomioon, että heihin kuuluu monia alan ammattilaisia, joista muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki ovat tulleet tutuksi myös live-actionelokuvien, - ja tv-sarjojen näyttelijöinä. Kaartin jäsenet voi nähdä ihan livenä muun muassa Battlestar Galacticassa, Warehouse 13:ssa, Hannibalissa ja The 100:ssa.

Vaikka pääroolit kuuluvat edelleen valkoisille, niin pienenpiin rooleihin oli valittu harvinaisen monimuotoinen joukko ihmisiä, niin hahmojen kuin heille äänensä antaneidenkin näkökulmasta, mistä sarja ansaitseekin jonkin verran kiitosta, vaikka viihdemaailma onkin muuttunut pikkuhiljaa monimuotoisempaan suuntaan muutenkin. Myös animaatiosarjat.

Kolmas kausi lupaa hyvää tuleville kausille. Uudemmat roistot ovat vihdoin valmiita aloittamaan suunnitelmansa ja jos he eivät riitä täyttämään pahiksen viittaa, niin Dracula voi aina tulla takaisin. Päähahmotkin ovat oppineet paljon, niin hirviönmetsästyksen suhteen kuin ihmisinäkin, varsinkin Syphan vahvistunut taikuus vakuuttaa. Pystyykö sarja kuitenkaan pitämään tasonsa? Sen vain aika näyttää.

Tiivistetysti Castlevania näytti jälleen kerran, mihin aikuisten animaatiot, tai videopeleihin perustuvat sarjat, voivat yltää, kun niitä on tekemässä osaava joukko ihmisiä. Se ansatsee täydet viisi tähteä!

Maailman kuuluisin vampyyri ei kauan arkussaan pysy, mutta pureeko hän edelleen katsojiin.

Netflixin ja muun muassa Uudesta Sherlock tutun Steven Moffatin Dracula-minisarja on tyylikäs ja paikoittain kekseliäskin, mutta se ei sano juuri mitään uutta legendaarisesta kohteestaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Dracula-sarjan juonesta ja Dracula mytologiasta ylipäätään! 

Vastakihlautuneella asuntokauppiaalla Jonathan Harkerilla (John Heffernan) on ollut rankkaa. Epätavallinen matka tapaamaan Lontooseen haluavaa omalaatuista kreivi Draculaa (Claes Bang) on johtanut miehen nunnaluostariin näyttäen enemmän kuin puoliksi kuolleelta ja silmin nähden traumatisoidulta. Se, mitä välissä on tapahtunut kiinnostaa luostarin nunnia, erityisesti yhtä (Dolly Wells).

Vastaus kysymykseen osoittautuu pian enemmän kuin vain kiinnostavaksi mysteeriksi, sillä Dracula on vasta suunnitelmansa alussa, eikä se tiedä hyvää Jonathanille, luostarille tai Englannille, jonne mies niin kovasti kaipaa. Kaikkien onneksi myöskään häntä kuulustellut nunna ei ole läheskään niin avuton kuin mitä voisi luulla. Dracula on kolmiosainen minisarja.

Dracula on varmasti yksi kaikkien aikojen uudelleen filmatuista tarinoista, eikä suinkaan suotta. Tarina sopii vähän joka vuosituhannelle. Netflixin Dracula kertookin sen tarinan tyylillä ja laadulla, jota sen tekijöihin on totuttu yhdistämään. Valitettavasti se ei, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kerro siitä juuri mitään uutta tai ennenäkemätöntä. Vaan tyytyy kertomaan vanhan tarinan vähän vain suuremmalla budjetilla.

Miksi sarja sitten on tehty? Se on hyvä kysymys. Kuulemma se on jo toisen legendaarisen hahmon, Sherlock Holmesin, uuteen eloon tuoneiden Steven Moffatin ja Mark Gatissin intohimoprojekti. Onko se kuitenkaan hyvä syys tehdä sarjaa? Tekijöiden näkökulmasta kyllä, mutta entäs katsojien. Siihen minulla ei ole tyhjentävää vastausta.

Uskon kuitenkin, että Draculan mytologian tai muuten vampyyrifanien kannattaa katsoa edes ensimmäinen jakso. Sillä vaikka siitä löytyikin vikansa, joita käsittelen kyllä tässä arvostelussa riittämiin, kokonaisuudessaan mielipiteeni sarjasta jääkin reilusti positiivisen puolelle. Olisiko sarja voinut olla parempi? Tai kekseliäämpi? Kyllä. Mutta se olisi myös voinut olla paljon huonompikin.

Pidin siitä, että se ei pelännyt ottaa mennä verisyydessään hyvinkin pitkälle, vaan näytti paljon kuvottavaa ja kauhufanien mieleen varmasti olevaa. Ihmisiä kuoli, Dracula muuttui sudesta taas ihmiseksi ja kärpäset majailivat silmäluomella ydin tai vastaavan katastrofista selvinneeltä näyttävän Jonathanin silmämunilla ja tämä oli vasta ensimmäinen jakso.

Dracula ei kuitenkaan ottanut itseään turhan vakavasti, joka on tullut tutuksi jo Uudessa Sherlockissa.  Suurimmaksi osaksi pidinkin asiasta, olen huumorin suuri ystävä ja Draculassa se on suuremmaksi osaksi makuuni sopivaa, mutta välillä se myös pilasi alun perin jännittävän kohtauksen tunnelman. Eikä asiaa parantanut se, että osa heitoista oli varsin kliseisiä.

Pääosan esittäjä oli valittu erittäin hyvin, mikä onkin ensiarvoisen tärkeää tämänkaltaisissa sarjoissa. Claes Bang on kuitenkin kuin syntynyt rooliin. Hänen Draculansa oli karismaattinen, pelottava ja moniulotteinen. Sarjan kuitenkin varastaa Dolly Wells, joka suorastaan loisti vampyyreistä kiinnostuneena kyynisenä sisar Agathana. Hän on todella tv:n paras nunna tai ainakin yksi parhaista.

Muutkin osat ovat täytetty ammattitaitoisilla näyttelijöillä, mutta valitettavasti he eivät juuri nouse esiin hahmoina. Eikä asiaa auta se, että sivuhahmot vaihtuivat joka osassa. Ei ole mahdotonta esitelle hahmoja puolessatoista tunnissa. Elokuvat tekevät niin jatkuvasti tai ainakin tekivät. Nykyään leffa ovat järjestään yli kaksituntisia, jopa pidempiä. Draculalta se ei jotain syystä kuitenkaan onnistu.

Nyt arvostelen sarjan vielä jaksokohtaisesti ja anna niille jopa numeroarvostelut.

Ensimmäinen jakso, "The Rules of the Beast" oli myös sen paras, joskin myös perinteisin. Se kertoo hyvin klassisen Dracula-tarinan, mutta tvistillä. Varsinkin se, mitä Jonathan Harkerille tapahtuu, on yllätys. Ainakin enemmän kuin nunna henkilöllisyys, jota ei ole vaikea arvata, vaikka tietäisi Dracula-mytologiasta vain hieman. Jakso oli kekseliäs, näytti hyvältä ja paikoittain pelottavakin. Täydet viisi tähteä!

Toinen, "Blood Vessel", jakso oli sitten tylsempi. Se oli murhamysteeri, jossa tiedämme jo, kuka murhaaja on. Emmekä välitä uhreista tai muista laivalla olevista. Jakson kuitenkin pelasti sen monet hyvät hetkensä, erityisesti sisar Agathan ja Draculan shakkimatsi sekä monella tavalla yllättävä loppu. Jakso tuntui kuitenkin lähinnä ajan haaskaukselta. Kolme ja puoli tähteä!

Kolmas jakso, "The Dark Compass" yllätti ja siirsi Draculan nykyaikaan. Idea oli hyvä, eikä vähiten siksi, että vaikka sitä onkin käytetty, mutta ei kuitenkaan vielä kyllästymiseen asti. Jakso ei kuitenkaan tehnyt asetelmalla mitään uutta. Ilokseni Dolly Wells sai kuitenkin roolin jaksossa. Sarjan loppuratkaisukin oli sopivan runollinen ja synkkäkin.

Jakso ei kuitenkaan ole ilman puutteita, joista suuremmat liittyivät juoneen, joka ei käynyt paikka paikoin käynyt juuri järkeen, varsinkin Draculan myyttien alkuperään liittyä paljastus. Myös tavassa kuvailla Lucy Westenran (Lydia West) löytyy paljon parantamisen varaa. Hänet kuvattiin hyvin yksiulotteiseksi pinnalliseksi pissikseksi, eikä juuri muuksi. Kolme tähteä!

Tiivistetysti Dracula ei ole huono tapa aloittaa uusi vuosi, päinvastoin. Sen taso kuitenkin laski jakso jaksolta, niinpä oli hyvä, että niitä oli vain kolme. Neljä tähteä!

Vampyyri on ihmiselle susi- ja ihminen vampyyrille

Netflixin V Wars on uusin jo ennestään ylitäyden vampyyrigenren yrittäjistä. Valitettavasti se ei nouse keskinkertaista paremmaksi lajityyppinsä edustajaksi, vaikka siinä kieltämättä oli hetkensä.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia V Warssin ja erityisesti sen lähdeteoksena toimineen Jonathan Maberryn samannimiseen sarjakuvien juonesta! Lue omalla vastuullasi!

Luther Swann (Vampyyripäiväkirjojen Ian Somerhalder) elää suhteellisen tavallista elämää tutkien ihmisiä piinaavia viruksia ja viettäen tavallista perhe-elämää Jess-vaimonsa (Jessica Harmon) ja poikansa Dezin (Kyle Breitkopf) kanssa. Tämä kuitenkin muuttuu, kun hän tuo vahingossa tutkimansa jäätiköllä pitkään nukkuneen muinaisen viruksen takaisin ihmisten ilmoille.

Virus teki hänen parhaasta kaveristaan ja työtoveristaan Michael Faynesta (Adrian Holmes) vampyyrin, josta virus leviää nopeasti ja pain maailma täytyy vampyyreistä, kuten siskoset Dani (Kimberly-Sue Murray) ja Mila Dubov (muun muassa Smallvillestä tunnettu Laura Vandervoort). Parannuskeino olisi tärkeä löytää ennen kuin tilanne karkaa täysin kädestä.

Pidän vampyyreistä ja niistä tehdyistä tv-sarjoista kohtuullisesti- En tietenkään kaikista, esimerkiksi V Warssin tähden Ian Somerhalder Vampyyrinpäiväkirjat eivät ole minun juttuni, vaikka olen sitä muutaman jakson katsonutkin. Kuitenkin huomatessani Netflixin uuden vampyyrisarjan, tai ehkä yleisemmin yliluonnollisen sarjan, V Warssin se vaikutti lupaavalta ja päätin antaa sille mahdollisuuden.

Sarja ei ole parasta, mitä Netflix tarjoaa, mutta pidin siitä tarpeeksi, jotta jaksoin katsoa sen koko ensimmäisen tuotantokauden. Sen ensimmäiseltä kaudelta nimittäin löytyi myös paljon tarjottavaa, kuten astetta moniulotteisemmat vampyyrit ja jännittävä, joskin melko ennalta-arvattava juoni. Sarja sentään kyllä tarjosi vanhat kliseet edes jokseenkin nautittavaan pakettiin.

Perusjuonikin oli tarpeeksi kiinnostava, jotta katson luultavasti myös toisen kauden. Varsinkin kuin sillä ei ole ristinään ensimmäisen kauden maailman esittelyt sun muut. En ehkä heti sen tullessa Netflixiin, on nimittäin hyvin mahdollista, että minulla on silloin jotain vielä enemmän minua kiinnostavampaa Netflix-katsottavaa. Mutta katson kuitenkin.

Pidin erityisesti siitä, että vampyyrit kuvattiin joitakin muistakin kuin sydämettömiä saalistajia. He jopa kamppailivat vampyyrin luontoa vastaan, mikä teki heihin, erityisesti Michael Faynen johtamalla Blood-jengiin, liittyvistä kohtauksista sarjan, tai ainakin kauden kiinnostavimpia. Toki pidin Lutheria vähän tylsähkönä, hieman liian hajuttomana ja mauttomana, joten sekin vaikutti asiaan.

Tekninen toteutus oli ihan ok, joskin vampyyrit näyttivät hieman korneilta. Näyttelijät osasivat työnsä, samoin lavastajat ja muut vastaavat kameran takana työskentelevät. Käsikirjoitus oli keskinkertaista. En löydä siitä mitään haukuttavaa, kuten jotkut arvostelijat, mutten myös mitään kehuttavaakaan. Se taitaa vähän olla tämän arvostelun teema.

Vampyyreitä verrattiin myös vähemmistöihin, mutta vertaus että heidän ontui ja pahasti. He nimittäin tappoivat ihmisiä täysin surutta, tai ainakin suurin osa heistä. Toki heillä tai ainakin heillä Bloodiin kuuluvilla oli sääntönsä, kuten älä tapa lapsia, mutta se tuskin se heidän uhrejaan, tai mahdollisia uhrejaan, hirveästi lohduttaa. Ihmisten pelko heitä kohtaan olikin erittäin ymmärrettävää.

Sarjan paras, mutta valitettavasti myös rikollisen alikäytetty, hahmo olikin vampirisminsä kanssa taisteleva Mila Mila. Kuulemma kirjassa jopa toisten, pahempien vampyyrien kanssa. Kuulemma kirjassa hän oli vielä parempi. Toivottavasti se näkyy enemmän toisella kaudella. Kauden lopulla hän ja Luther kohtasivat, joten ainakin toinen kausi näyttäsi antavan hänelle jotain tekemistäkin.

Muista hahmoista mielenkiintoisin oli Michael Fayne. Pidin myös netissä uutisia julkistavasta Kaylee vosta (Jacky Lai), joka pääsee vampyyreiden jäljille.Pahiksena Calix Niklos (Peter Outerbridge) oli vihattava ja siksi hyvä. Dezkin oli lapseksi ihan jees. Danikassa oli potentiaalia, mutta valitettavasti sitä ei ihan täytetty. Muista hahmoista ei ole paljon sanottavaa suuntaan tai toisen.

Muutenkin toinen kausi vaikuttaa siltä, että siitä voisi saada lupaavamman kuin tästä ensimmäisestä. 

Vain aika näyttää olenko oikeassa. Aika näyttää myös sen, että tuleeko sitä toista kautta. Sitä ei nimittäin ole vielä julkistettu, tai ehkei edes päätetty. Olisihan se hyvä, tarina nimittäin jäi kesken. Toisaalta, en kyllä jäisi sarjaa hirveästi kaipaamaankaan. 

Tiivistetysti V Wars oli hyvä, mutta ei millään tasolla muistettava vampyyrisarja. Lajityypin ystäville löytyy parempia, mutta myös paljon huonompia, ehdokkaita. Kaksi ja puoli tähteä!

Amerikkalainen kauhutarina-Hotelli edition

Ylensä hotellit eivät ole pelottavia paikkoja, hylättynäkään. Poikkeuksen sääntöön tekee kuitenkin American Horror Story: Hotellin, kummituksia ja vampyyreitä vilisevä Hotell Cortez.

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia.

Poikansa Holdenin traagisesti kadottanut etsivä John Lowe (Wes Bentley) tutkii raamatun kymmeneen käskyyn liittyvää murhasarjaa, Jäljet johtavat Hotelli Corteziin, joka ei kuitenkaan ole mikään tavallinen hotelli. Sitä johtaa vampyyri Elizabeth Johnson, kutsumanimeltään Kreivitär ja hänen työntekijöinään toimii niin muut vampyyrit kuin hotellissa kuolleiden kummituksetkin.

Nämä ovat kuitenkin vain maistiaisia siitä, millaisia salaisuuksia hotelli oikein pitää sisällään, minkä John saa pian huomata. Mysteereitä löytävät myös hotellin sekalainen työntekijöiden joukko, johon kuuluu muun muassa Kreivittären oikea käsi Donovan (Matt Bomer), narkkarikummitus Sally (Sarah Paulson), transukupuolinen Liz (Denis O'Hare) ja hotellia emännöivä Iris (Kathy Bates).

Jos Buffya tai muita vastaavia ei lasketa sellaiseksi, en ole koskaan ollut kauhusarjojen suurin fani. American Horror Story on kuitenkin aina tehnyt sen kuuluisan poikkeuksen sääntöön. Se onkin minun tyyliseni kauhusarja: Synkkä, verinen, paikoittain pelottava ja jopa vastenmielinen, komediaa unohtamatta. Lisäksi siihen oli lisätty jonkin verran uutta, kuten sarjalle hyvin sopivat vampyyrit.

En kuitenkaan ole aina pitänyt kaikista tuotantokausista yhtä paljon, vaikka laatu usein tasaista on ollutkin. Suosikkini on Cove, ainakin tähän asti katsotuista. Sarja nimittäin jatkuu vielä ja katsonkin nyt Subilta sen viimeisintä, Ronaoke-nimistä osaa. Syy kauden suosioon oli lähinnä sen noita teemassa. Muita on sitten mahdottomampi laittaa tiettyyn järjestykseen.

Hotel kuului puolestaan sarjan keskikastiin, mikä ei suinkaan ole paha asia. American Horror Story: hotellilla olikin paljon hyvää. hotellia johtava salaperäinen Kreivitär. Hotelli oli tapahtumapaikkana tyylikkäämmästä päästä ja se on jo paljon sanottu. Sarja ei vieläkään ottanut itseään turhan vakavasti, mikä oli myös plussaa. Joka jakso olikin täynnä sysimustaa huumoria.

Pidin kaudesta ensimmäisestä jaksosta alkaen, mutta se pääsi vauhtiin vasta keskijaksoissa. Silloin kuin hotellin ja sen asukkaiden salaisuudet alkoivat vihdoin paljastua. Loppujaksot olivatkin sitten hurjaa menoa. Kausi loppui sarjalle tyypillisesti eli katkeransuloisesti. Se ei siis ollut läpeensä onnellinen ja siten tylsä, mutta ei myöskään liian surullinen.

Oli kiva nähdä sarjassa jo aikaisemmissa kausissa nähtyjä hahmoja ja paikkoja. Saerjan tekijät ovatkin paljastaneet, että kaudet sijoittuvat samaan universumiin. Muuten sarjan kaudet eivät liity toisiinsa juuri olleenkaan, mikä onkin lähinnä hyvä asia. Siten sarjaa aiemmin katsomattomatkin voivat päästä kelkkaan mukaan ilman minkäänlaisia vaikeuksia. 

Kaudella oli kuitenkin yksi suuri ongelma. Se on jo sarjan viides ja vaikka joitakin muutoksia olikin tehty, kuten tapahtumapaikan vaihdos hotelliin ja sarjan veteraanin Jessica Langen vaihtaminen laulaja Lady Gagaan, sarjaan oleellisesti liittyvä shokkiarvokin alkaa jo menettää merkitystään. Ja pahasti. Niinpä kausi ei onnistunutkaan tarjoamaan oikein mitään erityisen uutta tai säväyttävää.

Juonikin oli vanhan toistoa uudessa paketissa, ainakin melkein. En inhonnut sitä millään lailla, mutta ihmisiä huvikseen tai hyödykseen murhaavat kummitukset, sarjamurhaajat ja muut vastaavat on jo nähtyä kauraa. Tosin lieventävänä asianhaarana sanottakoon, ettei kauhu oli genrenä kovinkaan monimuotoinen, joten sitä ei kyllä pitäisi odottaa siihen kuuluvilta teoksiltakaan.

En ollut iloinen Jessica langen vaihdosta, enkä kyllä ole vieläkään. Siitäkin huolimatta, että nainen näytteli kaudesta toisen melkein samaa roolia. Lady Gagaa oli kuitenkin kiehtova katsoa. Pidänkin häntä yhtenä parhaana lisänä sarjaan. Tähän kuitenkin on hyvä lisätä, että ihan joka kauteen nainen ei olisi sopinut. Tai joka hahmoon. Kreivittären rooliin hän kuitenkin sopi täydellisesti.

Hahmoista hyvä poliisi John oli kohtuullisen samaistuttavia, jopa joidenkin kausien päähenkilöitä enemmän. Siitäkin huolimatta, että häneltäkin löytyi oma pimeä puolensa. Oman huomionsa sai myös Johnin vaimo Alex (Chloë Sevigny) ja tytär Scarlett (Shree Crooks). Lopulta heidän roolinsa jäivät kuitenkin pieneksi, syystäkin. He eivät nimittäin kuuluneet kauden mielenkiintoisimpien hahmojen joukkoon.

Poikkeuksellisesti oman osansa tarinasta sai myös lapset, siis muutkin kuin Johnin lapset. Minusta lisä oli yllättävän toimina, varsinkin loppujaksoja ajatellen. Varsinaista lempihahmona minulla ei ole, joskin Liz tuli jo aika lähelle. Erityisesti hänen ja Iriksen ystävyys oli jotain hyvin erikoista. Hahmoista vähiten nappasi hotellin alkuperäinen omistaja James Partrick March (Evan Peters).

Tiivistetysti American Horro Story: Hotell antoi minulle juuri sen, mitä siltä odotinkin. Se vain enää riitä. Kolme ja puoli tähteä.

Tappaja hukassa

Enemmän kuin yksi kirjailija on kirjoittanut Buffy Vampyyritappajan maailmaan liittyviä kirjoja. Yksi niistä on vasta lukemani The Lost Slayer, joka osoittautuikin erittäin hyväksi hankinnaksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia niin Buffy Vampyyrintappaja sarjasta kuin itse kirjastakin. Siis jos niin voi sanoa pari vuosikymmentä sitten esitetystä sarjasta.

Buffy Summers yrittää olla sata prosenttisesti sekä yliopisto-opiskelija että tappaja. Hänelle se tarkoittaa ystävien avun hylkäämistä, mikä kostautuu voimakkaan lepakko-jumalan, Camazotzin saavuttua Sunnydaleen. Gilesin jouduttua vangiksi Buffy kysyy apua vaaralliselta taholta ja huomaa joutuvansa viisi vuotta ajassa eteenpäin ja huomaa monen asian muuttuneen.

Vampyyrit ovat vallanneet koko Sunnydalen, Willow on voimakas noita, Xander on menettänyt huumorintajunsa, ja Oz pystyy muuttumaan sudeksi ilman täysikuun apuakin. Eikä Angelia näy missään. Buffyn pitääkin korjata aiheuttamansa vääryyden ja pyrkiä takaisin menneisyyteen. Sitä ennen hänen on aika voittaa vampyyrien itseoikeutettu kuningas, Rubert Giles.

The Lost Slayer ei ole yksi teos, vaan neljäosainen kirjasarja. Itse en juuri huomannut eroa, sillä sain osat yksien kansien välissä. Paitsi yhdestä asiasta. Teoksessa oli nimittäin jonkin verran toistoa. Aikaisempien osien hahmoista ja tapahtumista muistutettiin jo vähän liiankin kanssa ja viimeinen osa jopa alkoi samalla tavalla kuin toiseksi viimeinen loppui. En laske sitä viaksi, sillä sille oli looginen syy.

Toinen huomiolle pantava asia on se, ettei kirjaa suinkaan ole kirjoittanut Buffyn luoja Joss Whedon, vaan Christopher Golden. Siksi en tiennytkään, mitä oikein pitäisi odottaa. Onneksi huomasin kirjan olevan enemmän kuin lukemisen arvoinen siitä huolimatta. Oliko se niin hyvä kuin jakso Buffya? Ei. Ainakaan, jos puhumme parhaista jaksoista. Se ei kuitenkaan tee kirjasta missään tapauksessa huonoa.

Itseasiassa siinä oli paljon hyvää, jossain tapauksessa jopa erinomaista. Menen ensimmäiseksi niistä tärkeämpään, nimittäin hahmoihin. He olivat hyvin samanlaisia kuin sarjassakin. Heidän luonteensa ja tapansa oli kopioitu millintarkasti. Erityisesti vuorosanojen osalta. Sarjan henkilöillä on oma tapansa puhua, joten se ei ole itsestäänselvyys.

Lisäksi tarinakin vaikutti sellaiselta, että se olisi voinut olla sarjassa. Se oli yllättävä, jännittävä, paikoittain sydäntä särkevä, ja ennen kaikkea kiinnostava. Kovin hauska se ei ollut, synkän aiheensa takia. Huumori ei olisi kyllä tarinaan sopinutkaan. Vaikka se oli hyvin tyypillinen Buffy-tarina, ainakin jollakin tapaa, se ei kopioinut suoraan vanhoista Buffy-jaksoista. Vaan kertoi täysin oman tarinan.

Vampyyri-Gileskin oli vaikuttava pahis, paljon Camazotzia vaikuttavampi. Olihan hänellä kaikki Gilesin muistot ja hänen älykkyytensä. Hän pääsikin juonessaan pidemmälle kuin mitkään muut Buffy-universumin roistot. Tai siis ainakin kaikki sarjan jaksot katsoneena. Sarjakuvissa tai muissa kirjoissa roistot saattoivat onnistua jopa paremmin. En tiedä. Minulta ne ovat lukematta.

Ei teos ihan ongelmista vapaakaan ollut. Eniten minua ärsytti se, kuinka helposti mukamas uber-vampyyrit tapettiin ja kuinka epäuskottavan voimakkaita päähenkilöt oikein olivat. Siis menneisyydessä, tulevaisuuteen liittyvissä kohtauksissa heidän kykynsä oli enemmän kuin perusteltuja. Onneksi se jäi teoksen ainoaksi isommaksi viaksi.

Pienempi vika olikin sitten tuttujen hahmojen vähyys. Ja kuin ne sitten esiintyivätkin, niin vain vähän aikaa. varsinkin Spike ja Drusilla, joita olisi voinut nähdä enemmänkin. Aloitettakaan ei juuri nähty, vaikka sen olemassaolo tiedostettiinkin. Suurin osa uusista hahmoista ei juuri vaikutusta tehneet. Vampyyrejä aistija pappi Christoper Lonergan ja uusi tappaja Anne Kuei tekivät siin’ä suhteessa poikkeuksen.

The Lost Slayer oli erittäin hyvä, joskaan ei täydellinen Buffy-romaani. Voisiin jopa suositella sitä kaikille sarjan faneille. Neljä tähteä.

Vampyyrimaailmanloppu on käsillä- Oletko valmis

Uusi vampyyrisarja Van Helsing tulee ruutuun vasta syksymmällä. Syfy kuitenkin lähetti sen pilotin jo etukäteen. Nyt kerron, miltä sarjan ensimmäinen jakso oikein vaikutti. 

Sarjan vampyyreillä ei ole mitään tekemistä nykyaikana romantisoituihin versioihinsa. He muistuttavat enemmän zombeja. Sarja luonnollisesti sovi heikkohermoisille. Luvassa on toinenkin varoitus. Tässä tekstissä on juonipaljastuksia Van Helsing-sarjan ensimmäisestä jaksosta. Lue omalla vastuulla.

Vampyyrit ovat pop-kulttuurissa jo varsin kulutettu aihe. Dracula-kirjoista tuttu vampyyrintappaja Van Helsing puolestaan ei niinkään. Hänestä on kuitenkin tehty muutamia versio, joista tunnetuin liene vuonna 2004 valmistunut Van Helsing-elokuva. Siinä nimikkoroolia näytteli Hugh Jackman. Van Helsing-sarja kertoo kuitenkin aivan uuden tarinan.

Vuosi 2019. Verenhimoiset vampyyrit ovat vallanneet maailman, vieläpä vain kolmessa vuodessa. Ihmiskunta on tuhoutumisen partaalla. Heillä on yksi toivo, koomassa maannut Vanessa Van Helsing (Kelly Overton). Häntä vartioi merijalkaväen sotilas Axel (Jonathan Scarfe), jonka tukikohta täytyy pian hänen pelastamistaan ihmisistä. Hänellä ja selviytyjillä on kuitenkin erimielisyytensä, eikä ongelmilta ei voi välttyä.

Sarja esittelee siis Abraham Van Helsingin eli alkuperäisen Van Helsingin, sukulaisen. Se ei siis vain vaihda hahmon sukupuolta, kuten jotkin nettikeskustelijat näyttävät luulevan. Juuri hahmon sukupuoli sai minut ajattelemaan jotain Wynonna Earpin tai Buffy Vampyyrintappajan tyylistä. Kuinka väärässä olinkaan. Minulle tuli sarjasta enemmänkin mieleen The Strain. En tiedä vielä, onko se hyvä vai huono asia.

Katson vielä muutaman jakson ennen kuin muodostan mielipiteeni koko sarjasta. Tai päätän, katsonko koko tuotantokauden. Nyt keskitynkin vain pilottijaksoon. Olen kuullut, että sarjasta kannattaa katsoa neljä jaksoa ennen mielipiteen muodostamista. Olen erimieltä. Kaksi riittää, joskus yksikin. Miksi kuluttaisi aikaa enempään. Televisio kun on täynnä laadukkaita sarjoja, eletäänhän television toista kulta-aikaa

Nyt siihen arvosteluosuuteen. Pilottijakson perusteella sarja on katsottava, ei juuri muuta. Mitään uutta ja ihmeellistä siinä ei ole, mutta tarvitseeko kaikessa ollakaan. Pilotti teki tehtävänsä, ainakin osittain. Yleensä niiden tarkoitus on saada katsojat koukuttumaan sarjasta. Van Helsingin kohdalla näin ei käynyt. Katson kuitenkin toisenkin jakson, joten en todellakaan vihannutkaan sarjaa.

Pidin jakson verta ja suolenpätkiä säästelemättömästä tyylistä jaa siitä, että se ei tosiaankaan pelännyt olla raaka. Tämän tyyppisen sarjan ei pidäkään. Suurin syy tunnelmaan tuli itse pääpahiksista eli vampyyreistä. Ne olivatkin paljon perusteinisarjaa pelottavampia kaikessa epäinhimillisyydessään. Heissä piili myös sarjan ehdottomasti suurin heikkous.

Vampyyrit kuvastavat ihmisten synkimpiä haluja, mikä tekee heistä niin kiehtovia. He saalistavat varjoissa ja iskevät kun ihminen sitä vähiten odottaa. Sarjan vampyyrit kuitenkin saattoivat Draculan häpeään. Ne olisi voinut vaihtaa zombeiksi ilman, että mikään juonellinen seikka kärsisi. Asialla oli plussapuolensakin. Nyt niiden tappamistaan voi katsoa ilman tunnontuskia, olivathan ne eläinten tasolla.

Itse Vanessa jäi pienoiseksi pettymykseksi. Hän ei vaikuttanut mitenkään jännittävältä päähahmolta, mutta ehkä mielipiteeni hänestä vielä muuttuu. Sitä paitsi kyllä vieläkin kerran viikossa voi katsoa. Samaa voisi sanoa Axelista. Heidän kumppanuudestaan voisi saada ajan kanssa hyvänkin. Muut hahmot ei tullut vielä tarpeeksi esiin, sillä pilotin fokus oli pääkaksikossa.

Toivon, että ainakin Vanessa pääsisi pois tukikohdasta. Joskus sarjoissa jokin tapahtumapaikka saa ikonisen rooliin. Tukikohta ei kuulunut niihin paikkoihin. Eikä tule kuulumaankaan, jos ihmeitä ei tapahdu. Sitä paitsi maailmaa, saatika Vanessan kadonnutta tytärtä, on hankala pelastaa lukittujen ovien takana. Kaikki toiminta kuin tapahtuu sen seinien ulkopuolella.

Van Helsing voisi olla paljon parempikin, mutta huono se ei ole missään tapauksessa. Ihan keskiarvoa paremmaksi se ei kuitenkaan yllä. Kehotan silti katsomaan sarjasta pilotin ennen sen totaalista tyrmäämistä. Kaksi ja puoli tähteä.

Hemlock Grovessa hirviöt mekastavat ja tyttöjä kuolee

Jokaisessa asuu hirviö. Ainakin Netflixin oman kauhusarjan, Hemlock Groven mukaan. Katsoin juuri sarjan ensimmäisen tuotantokauden ja nyt on arvostelun aika. JUONIPALJASTUKSIA!

Hemlock Grove perustuu McGreevyn samannnimiseen romaaniin. Hemlock Groven, pinnalta katsottuna idyllisen pikkukaupungin, rauha rikkoontuu. Kun kaupungin leikkikentältä löytyy ruumis, joka kuuluu lukioikäiselle cheerleaderille. Tyttö on revitty kappaleiksi hyvin brutaalilla tavalla. Onko se tappaja eläin vai jotain tyystin muuta?

Kaupunkilaisten katseen kääntyvät mustalaisperheeseen tai tarkemin sanottua perheen ihmissudeksi huhuttuun poikaan Peteriin. (Landon Liboroin). Niin myös rikkaan perheen vesa Roman (Bill Skarsgård). Ensin epäiltynä, sitten ystävänä. Myös Romanin suvulla riittää salaisuuksia, joita vartioi perheen timantinkova matriarkka Olivia (Famke Janssen).

Peter on kuin onkin ihmissusi, mutta ei syyllinen murhaan. Niinpä pojat päättävät Peterin maineen ja mahdollisten muiden uhrin pelastamiseksi etsiä tappajan käsiinsä. Juoni tiivistyy, kun kaupungista löydetään toinenkin ruumis.Loppu onkin sitten lievästi kummallisia juonenkäänteitä, kauhua, vähän romanssiakin, ihmiskokeita, kuolemaa, mysteerejä sekä hyytävää tunnelmaa.

Hemlock Groveen ei pääse sisään ihan heti, mutta sarja paranee muutaman jakson jälkeen. Yritin katsoa sarjaa joskus aikaisemminkin, mutta se jäi kesken. Ajattelin kuitenkin antaa sille toisen mahdollisuuden ja se kannatti. Kun hahmoihin ja erikoiseen huumoriin pääsi sisään, niin sarja pitää otteessaan loppuun asti, vaikka olenkin nähnyt parempia lajityypin edustajia.

Sarja on omituinen, lähinnä hyvällä tavalla. Se ei kuitenkaan tarjoa genreen mitään uutta. Se oikein pursuaa kauhuelokuvien sun muiden kliseitä, eikä siten myöskään onnistu yllättämään. Ei kyllä pelottamaankaan. Valitettavasti. Itse olisin kyllä kaivannut kauhupuolta enemmän. Draamaa sarjasta löytyy sitten riittävästi, vaikka romantiikka jäikin vähemmälle.

Sarja näyttää ja kuulostaa siltä, miltä tämän tyylisen sarjan pitääkin. Erikoistehosteita on tämänkaltaisille sarjalle epätyypillisen vähän. Tottakai niitäkään ei ole unohdettu. Esimerkiksi sarjan ihmissusimuodonmuutos on yksi kaikien aikojen vaikuttavampia ja kekseliäimpiä. Samalla myös järkyttävämpiä. Herkkohermoiselle se ei siis sovi.

Hahmoihin ei pääse kyllästymään, mikä on jo jotakin. Kovin miellyttäviä he eivät kuitenkaan olleet. Minulla oli kolme suosikkihahmoa: Peter, Romanin sisko Shelley (Nicole Boivin) ja ammattimainen hirviönmetsästäjä Tohtori Clementine Chasseur (Kandyse McClure). Pidin myös Peterin taikavoimia omaavasta serkusta Destinystä (Kaniehtiio Horn).

Hemlock Grove on hyvä yliluonnollinen sarja ja niitä ei ole koskaan liikaa. Jotain jäi kuitenkin puuttumaan. Kolme ja puoli tähteä.

Hirviöitä Bostonissa

Katsoin jo jonkin aikaa sitten brittiläisen Being Human- sarjan. Pidin siitä, joten päätin katsoa myös siitä tehdyn amerikkalaisen version.

Being Human UK:ssa on neljä tuotatokautta, joista olen nyt katsonut ensimmäisen ja toisen kauden. Tässä arvostelen ensimmäistä ja kerron muutenkin sarjasta vähän yleisemmin. Seuraavaksi kirjoitan toisesta. Kolmas- ja neljäs tulee sitä mukaa kuin ehdin ne katsottua. Teksti voi sisältää juonipaljastuksia.

Being Human kertoo Yhdysvaltain sisällissodassa taistelleesta vampyyri Aidanista, Joshista, joka menetti niin mahdollisuutensa haluamaansa lääkärin työhän kuin ihanaan kihlattunsa Juliaankin jouduttuaan ihmissuden puremaksi sekä entisessä kodissaan kummittelevasta Sallystä. He elävät kämppäkavereina Bostonissa, ja yrittävät elää tavallista elämää. Pojat jopa työskentelevät sairaalassa.

Tavallinen elämä uhkaa kuitenkin jäädä pelkäski unelmaksi, sillä heitä kun uhkaa niin toiset lajitoverit kuin omat poikkeavuutensakin. On vaikea olla normaali, jos tarvitsee verta eläkseen, muuttuu sudeksi kerran kuussa tai on kuollut. Kyseessä ei ole mikään tyypillinen teinivampyyrisarja, kuten Vampyyrin päiväkirjat. Toisin kuin juonesta voisi luulla. 

Alkuperäinen

Rehellisesti sanottuna pelkäsin, että amerikkalaiset onnistuisivat pilaamaan hyvän sarja. Onneksi pelko ei ollut aiheellinen, vaikka alkuperäinen olikin parempi. Lukuunottamatta erikoistehosteita. Ne on ehdottomasti amerikkalaisten vahvuus. Ihmettelen silti jenkkiversion tarpeellisuutta. Eikö amerikkalaiset muka voi katsoa brittisarjoja.

Sarjassa, niin yhdysvaltalaisessa kuin brittiversiossakin, parasta on uskottavuus. Se ei esittele päähenkilöitään minkäänlaisina yli-ihimisinä, vaikka he ovatkin yliluonnollisia olentoja. Hahmot eivät tee läheskään aina oikeita ratkaisuja ja menevät joskus turhankin pitkälle. Traagisin seurauksin. Yliluonnollisen sijaan pääosa siirtyykin draamallisemmalle puolelle.

Toimintaa haluavat eivät silti joudu pettymään. Sarjassa riittää myös verta ja suolenpätkiä riittämiin.
Sarjaan on käytetty muutenkin rahaa, mikä näkyy. Raha ei kuitenkaan tee sarjasta automaattisesti parempaa. Yksi Being humanin ongelmista onkin hahmonkehityksen korvaaminen erikoistehosteilla. Sarja kyllä näyttää hyvältä, niin erikoistehosteiden kuin muidenkin kuvallisten tekijöiden ansiosta.

Kaiken kaikkiaan sarja on tarpeeksi kiinnostava, jotta jaksan katsoa sen loppuun asti. Se kuitenkin kärsii vertailusta alkuperäisen kanssa. Neljä tähteä.

Ensimmäiset vampyyrit New Orleanssissa

Vampyri-innostukselle ei loppua näy. Siihen käy kiinni myös Vampyyripäiväkirjojen spinn-off Vampyyrien sukua tai englanniksi The Originals. Millainen sarja oikein on kyseessä? 

Ennen sarjan katsomista on hyvä tietää muutamia asioita. Ensinnäkin sarjan hahmot toimivat moraalin harmaammissa savyissä, joten selkeää hyvis-pahis asetelmaa on siis turha odottaa. Toiseksi sarja ei sovi herkkähermoisille sen sisältämän väkivallan takia. Vampyyrien päiväkirjaa katsomattomat voivat ilahtia tiedosta, että The Originalsseja voi katsoa myös sisarsarjaa seuraamattomat. Jos sarja kiinnostaa, niin katso pois vaan. Juonipaljastuksilta ei voi välttyä.

The Originalssissa, käytän sarjan alkuperäsitä nimeä, koska en pidä suomennuksesta, seurataan maailman ensimmäisen vampyyriperheen, Mikaelssonien, tarinaa. Siihen kuuluu kunniallinen Elijah, arvaamaton Klaus ja normaalia elämää kaipaava Rebecca. Sarjan alussa sisarukset palaavat entiseen kotikaupunkiinsa New Orleanssiin, jonka on ottanut haltuunsa Klausin entinen suojatti ja oppipoika, vampyyri Marcel. 

Vanhat hyvät ajat

Klaus haluaa paikkanssa kaupunkin kuninkaana takaisin. Liittolaiseksi päätyvät Marcelia syystäkin vihaavat noidat. Marcelilakaan ei ole pulaa liittolaisista, joihin kuuluu muun muassa supernoita Davina. Sen lisäksi Klaus on tulossa yhden yön takia isäksi ja monet ovat kiinnostuneita tulevasta vauvasta, jota Mikaelssonin perhe haluaa suojella. Mukaan mahtuu myös ihmisten puolia pitävä pappi ja hänen veljentyttärensä, sekä aimo annos muita hahmoja, joita tulee esiin vähitellen sarjan edetessä.

Päähahmoista Klaus on vähiten pidetyin, mutta häneenkin oppii kiintymään. Elijahilla on vähän Hannibal-fiba. Hän vaikuttaa sivistyneeltä, mutta pinnan alta voi löytyä vaikka mitä. Sivuun jäänyttä Rebeccaa käy vähän sääliksi. Muista hahmoista sympatisoin loppukaudesta Marcelia ja Davinaa. Ja vihaan Mikaelia, Elijahin ja Rebeccan isää. Tinen vihattu hahmo on teininoita Monique, joka tulee vasta sarjaan vasta myöhemmin. 

Sarjan pääpaino on valtapelillä. Kuka hallitsee New Orleanssia ja keiden kanssa? Siitä johtuen valtataistelut alkavat olla jo kaluttu luu. Toivottavasti kakkoskaudelle on keksitty jotakin muuta. Aluksi aihe jaksoi kiinnostaa, mutta ei koko 22:den jakson ajan. Pääjuonen lisäksi sarjassa on monia kiinnostavia sivujuonia, joita kertomalla paljastan liikaa. En toki halua pilata sarjaa keltään.

Tarinaa kerrotaan myös takaumien keinoin, joista suurin osa sijoittuu 300 vuoden taakse, aikaan, jolloin perhe asui vielä New Orleanssissa, mutta myös muihin aikoihin päästään tutustumaan. Takaumat liittyvät poikkeuksetta jotenkin nykytilanteeseen, jotkin löyhemmin kuin toiset. Minua takaumat jaksoivat kiinnostaa jo niiden tarjoamman vaihtelun takia. Lisäksi ne tarjosivat lisävaloitusta hahmoihin ja heidän motiiveihinsa.

Pidin sarjassa eniten sen moraalisesti harmaasta maailmasta. Eihän oikeastikaan kukaan oli täysin hyvä tai paha. Vaihtelu virkistää tässäkin asiassa, koska elokuvat, televisio ja kirjallisuus ovat täynnä hyvis vastaan pahis-asetelmia. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta joskus vaihtelu on paikallaan. Sarjan maailma on muutenkin ihanan monivivahteinen.

Maailman lisäksi myös toteutus onnistui. Dialogi oli värikästä, näyttelijät esittivät hahmojaan uskottavasti ja hauskuuttakin löytyi. Pidin myös sarjan tunnelmasta. Minun tietämykseni New Orleanssista on rajoittunut, joten en tiedä, kuinka hyvin kaupunkia kuvattiin tai miksi se on niin erikoisen, että siitä pitää taistella.

The Originals on kaiken kaikkiaan laadukas sarja, vaikka se sattaa ruveta toistamaan itseään. Suosittelen sitä juonittelusta, harmaansävyistä ja vampyyreitä ja muuta vastaavasta kiinnostuneelle. Neljä ja puoli tähteä.

Vampyyrejä Nykissä

Luin Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin The Strain-trilogian aikaa sitten. Siitä on tehty myös sarja, josta olen muutaman jakson, nyt onkin jonkinlaisen alustavan arvion aika. 

Maailma on hulluna vampyyreihin, enkä minä tee tässä asiassa poikkeusta. Vaikka suurin vampyribuumi onkin ohi, siihen vastaa vielä ainakin yksi sarja, The Strain (suom. Vitsaus). The Strain kertoo ympäri maailmaa leviävästä viruksesta, jolle altistuneet muuttuvat verenhimoiseksi vampyyreiksi.

Lentokoneellinen ihmisiä löytyy kuolleena, kukaan ei tiedä miksi. Tarinan päähenkilö on tapausta selvittämään lähtenyt Dr. Ephraim "Eph" Goodweather tiimeineen. Mutkan kautta juttuun liittyvät myös sairas miljönääri ja kenties vanhuuden höperönä ohitettu, mutta kaiken nähnyt keskitysleiriselviytyjä Abraham Setrakian. Eph on hivene kusipäinen, mutta hänellä on loppuen lopuksi sydän paikallaan, joten vaikka hän ei kuulu lempihahmoihini, en häntä kuitenkaan erityisemmin inhoa, keskitysleiriselviytyjä ja badass-vanhus on sen sijaan kiinnostavampi. Muihin hahmoihin en ole ehtinyt juuri tutustumaan. 

Vampyyrit ovat sarjan ehdottomasti coolein osa, tietylä tapaa he ovat jopa pääosassa. Nämä vampyyrit eivät puhu, eikä pussaa. He muistuttavatkin enemmän The Walking Deadin Kulkioita, kuin Houkutuksen täydellisiä kultapoikia. Sarjassa on yhdistetty loistavasti vanhaa vampyyrilegendaa ja uusia piirteitä. 

Kauhuna sarja on hyvin perinteinen, minusta enemmän hyvällä kuin pahalla tavalla. Lajityypille poikkeuksellinen tieteellinen suhtautumistapa tekee on mukavaa vaihtelua. Vampyyreiksi muuttumista on mielenkiintoista seurata, vaikka siinä tietääkin heti, mitä tuleman pitää. Tähän mennessä paras kohtaus oli äärimmäisen pahan kätyrin (natsin, luonnollisesti) muutos hirvittävästä olennosta, hienostuneeksi mieheksi.

Vaikka sarjan alussa on paljon hyvää, on siinä huonoakin. Esimerkiksi kukaan ei huomaa rakkaiden muuttumista tai ruumiishuoneelta karanneita ruumiin näköisiä hahmoja. Kukaan sairaista ei halua mennä lääkäriin, ilman mitään järjellistä syytä. Sarja on lisäksi ennalta arvattava, muillekin kuin kirjat lukeneille. Hyvä sarja Vitsaus-kirjojen, vampyyrien ja kauhun ystäville. Muille ei niinkään. Kuitenkin kirjat olivat luonnollisesti parempia, joten liikaa ei pidä sarjalta odottaa. Annan 4 tähteä.

Lopun alku käynnistyy –Vampyyreillekin

Huippusuositun True Bloodin seitsemäs ja samalla viimeinen tuotantokausi käynnistyi vähän aikaa sitten. Tässä postauksessa kerron, mitä mieltä olen kaudesta tähän asti eli kahdesta ensimmäisestä jaksosta JUONIPALJASTUKSIA!

Kausi alkoi ryminällä, kun kapinalliset vampyyrit hyökkäsivät Bon Tempsiin. Seurauksena oli mm. yhden tärkeän hahmon kuolema ja muutaman muun vieminen vangeiksi vampyyribaari Fangtasiaan. Kuolemaa ei näytetty, joten aina pieni toivo elää. Ei Taraa, kiitos! Pidin alusta, sillä se muutti sarjan suuntaa aikaisimpiin kausiin nähden. Pahiksina kapinalliset vampyyrit eivät kuitenkaan vakuuta. Toivottavasti saadaan vielä toinenkin pääpahis. Kaupunki on siis pulassa, jolloin tutustumme kaupunkilaisten hyviin ja huonoihin puoliin. Näissä jaksoissa ne huonommat ovat aika vahvasti esillä, esimerkiksi kaupunkilaiset syyttivät Sookieta tapahtumista melkein välittömästi niiden jälkeen. Ensimmäisessä jaksossanäytettiin myös Pamin etsintäretkeä Ericin löytämiseksi. Ei onnistunut vielä tässä jaksossa, mutta silti minusta Pamin osat olivat parasta jaksossa. Ne jättivät jopa Jessican ja Adilynin kohtaukset.

Toinen jakso alkoi täysin erilailla, homoeroottisella kohtauksella kahden tärkeän mieshahmon välillä. Kohtaus paljastui kuitenkin pian uneksi, niin kuin ennalta jo arvasinkin. Muuten sarja keskittyi kaupunkilaisten suhtautumisesta tapahtumiin, kidnapatuista ihmisistä ja siitä, mitä kävi edelliselle kapinallisvampyyrit kohdanneelle kylällä. Huonosti, hyvin huonosti. Kylän kohtalon tutkiminen oli tällä kertaa jakson parasta antia. kaiken lisäksi Pam löysi Ericin, mutta häntä odotti yllätys. Minusta yhden storylinen olisi voinut jättää poiskin. Nimittäin Taran äidin, Lettie Maen sekoilut. Tosin ne mahdollistivat Taran esiintymiseen, joten en valita.

Joitakin pieniä yksityiskohtia lukuun ottamatta True Bloodin seitsemäs tuotantokausi on totuttua tasoa, ainakin tähän asti. Saa nähdä, mitä tuleman pitää. Toivottavasti ainakin flashback kohtauksissa keskitytään enemmän vampyyreiden menneisyyteen, kuin jo sarjassa tapahtuneeseen. Näinkin voi tapahtua, koska kyseessä on viimeinen kausi. Kauden alulle anna neljä tähteä.