Maailman kuuluisin vampyyri ei kauan arkussaan pysy, mutta pureeko hän edelleen katsojiin.

Netflixin ja muun muassa Uudesta Sherlock tutun Steven Moffatin Dracula-minisarja on tyylikäs ja paikoittain kekseliäskin, mutta se ei sano juuri mitään uutta legendaarisesta kohteestaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Dracula-sarjan juonesta ja Dracula mytologiasta ylipäätään! 

Vastakihlautuneella asuntokauppiaalla Jonathan Harkerilla (John Heffernan) on ollut rankkaa. Epätavallinen matka tapaamaan Lontooseen haluavaa omalaatuista kreivi Draculaa (Claes Bang) on johtanut miehen nunnaluostariin näyttäen enemmän kuin puoliksi kuolleelta ja silmin nähden traumatisoidulta. Se, mitä välissä on tapahtunut kiinnostaa luostarin nunnia, erityisesti yhtä (Dolly Wells).

Vastaus kysymykseen osoittautuu pian enemmän kuin vain kiinnostavaksi mysteeriksi, sillä Dracula on vasta suunnitelmansa alussa, eikä se tiedä hyvää Jonathanille, luostarille tai Englannille, jonne mies niin kovasti kaipaa. Kaikkien onneksi myöskään häntä kuulustellut nunna ei ole läheskään niin avuton kuin mitä voisi luulla. Dracula on kolmiosainen minisarja.

Dracula on varmasti yksi kaikkien aikojen uudelleen filmatuista tarinoista, eikä suinkaan suotta. Tarina sopii vähän joka vuosituhannelle. Netflixin Dracula kertookin sen tarinan tyylillä ja laadulla, jota sen tekijöihin on totuttu yhdistämään. Valitettavasti se ei, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, kerro siitä juuri mitään uutta tai ennenäkemätöntä. Vaan tyytyy kertomaan vanhan tarinan vähän vain suuremmalla budjetilla.

Miksi sarja sitten on tehty? Se on hyvä kysymys. Kuulemma se on jo toisen legendaarisen hahmon, Sherlock Holmesin, uuteen eloon tuoneiden Steven Moffatin ja Mark Gatissin intohimoprojekti. Onko se kuitenkaan hyvä syys tehdä sarjaa? Tekijöiden näkökulmasta kyllä, mutta entäs katsojien. Siihen minulla ei ole tyhjentävää vastausta.

Uskon kuitenkin, että Draculan mytologian tai muuten vampyyrifanien kannattaa katsoa edes ensimmäinen jakso. Sillä vaikka siitä löytyikin vikansa, joita käsittelen kyllä tässä arvostelussa riittämiin, kokonaisuudessaan mielipiteeni sarjasta jääkin reilusti positiivisen puolelle. Olisiko sarja voinut olla parempi? Tai kekseliäämpi? Kyllä. Mutta se olisi myös voinut olla paljon huonompikin.

Pidin siitä, että se ei pelännyt ottaa mennä verisyydessään hyvinkin pitkälle, vaan näytti paljon kuvottavaa ja kauhufanien mieleen varmasti olevaa. Ihmisiä kuoli, Dracula muuttui sudesta taas ihmiseksi ja kärpäset majailivat silmäluomella ydin tai vastaavan katastrofista selvinneeltä näyttävän Jonathanin silmämunilla ja tämä oli vasta ensimmäinen jakso.

Dracula ei kuitenkaan ottanut itseään turhan vakavasti, joka on tullut tutuksi jo Uudessa Sherlockissa.  Suurimmaksi osaksi pidinkin asiasta, olen huumorin suuri ystävä ja Draculassa se on suuremmaksi osaksi makuuni sopivaa, mutta välillä se myös pilasi alun perin jännittävän kohtauksen tunnelman. Eikä asiaa parantanut se, että osa heitoista oli varsin kliseisiä.

Pääosan esittäjä oli valittu erittäin hyvin, mikä onkin ensiarvoisen tärkeää tämänkaltaisissa sarjoissa. Claes Bang on kuitenkin kuin syntynyt rooliin. Hänen Draculansa oli karismaattinen, pelottava ja moniulotteinen. Sarjan kuitenkin varastaa Dolly Wells, joka suorastaan loisti vampyyreistä kiinnostuneena kyynisenä sisar Agathana. Hän on todella tv:n paras nunna tai ainakin yksi parhaista.

Muutkin osat ovat täytetty ammattitaitoisilla näyttelijöillä, mutta valitettavasti he eivät juuri nouse esiin hahmoina. Eikä asiaa auta se, että sivuhahmot vaihtuivat joka osassa. Ei ole mahdotonta esitelle hahmoja puolessatoista tunnissa. Elokuvat tekevät niin jatkuvasti tai ainakin tekivät. Nykyään leffa ovat järjestään yli kaksituntisia, jopa pidempiä. Draculalta se ei jotain syystä kuitenkaan onnistu.

Nyt arvostelen sarjan vielä jaksokohtaisesti ja anna niille jopa numeroarvostelut.

Ensimmäinen jakso, "The Rules of the Beast" oli myös sen paras, joskin myös perinteisin. Se kertoo hyvin klassisen Dracula-tarinan, mutta tvistillä. Varsinkin se, mitä Jonathan Harkerille tapahtuu, on yllätys. Ainakin enemmän kuin nunna henkilöllisyys, jota ei ole vaikea arvata, vaikka tietäisi Dracula-mytologiasta vain hieman. Jakso oli kekseliäs, näytti hyvältä ja paikoittain pelottavakin. Täydet viisi tähteä!

Toinen, "Blood Vessel", jakso oli sitten tylsempi. Se oli murhamysteeri, jossa tiedämme jo, kuka murhaaja on. Emmekä välitä uhreista tai muista laivalla olevista. Jakson kuitenkin pelasti sen monet hyvät hetkensä, erityisesti sisar Agathan ja Draculan shakkimatsi sekä monella tavalla yllättävä loppu. Jakso tuntui kuitenkin lähinnä ajan haaskaukselta. Kolme ja puoli tähteä!

Kolmas jakso, "The Dark Compass" yllätti ja siirsi Draculan nykyaikaan. Idea oli hyvä, eikä vähiten siksi, että vaikka sitä onkin käytetty, mutta ei kuitenkaan vielä kyllästymiseen asti. Jakso ei kuitenkaan tehnyt asetelmalla mitään uutta. Ilokseni Dolly Wells sai kuitenkin roolin jaksossa. Sarjan loppuratkaisukin oli sopivan runollinen ja synkkäkin.

Jakso ei kuitenkaan ole ilman puutteita, joista suuremmat liittyivät juoneen, joka ei käynyt paikka paikoin käynyt juuri järkeen, varsinkin Draculan myyttien alkuperään liittyä paljastus. Myös tavassa kuvailla Lucy Westenran (Lydia West) löytyy paljon parantamisen varaa. Hänet kuvattiin hyvin yksiulotteiseksi pinnalliseksi pissikseksi, eikä juuri muuksi. Kolme tähteä!

Tiivistetysti Dracula ei ole huono tapa aloittaa uusi vuosi, päinvastoin. Sen taso kuitenkin laski jakso jaksolta, niinpä oli hyvä, että niitä oli vain kolme. Neljä tähteä!

Uutusia: Uusi Tohtori on valittu- Ja hän Jodie Whittaker!

Eilen BBC paljasti Doctor Who:n seuraavan päähenkilön eli kolmannentoista Tohhtorin esittäjän.
Valinta osui Broadchurch ja Attact the Block näyttelijä Jodie Whittaker. Hän on koko sarjan historian ensimmäinen nais-Tohtori.

Valinta muuttaa Tohtori naiseksi on mieleeni, mutta luonnollisesti asia on kuitenkin saanut jo nyt paljon vastustusta, sillä kaikki eivät nais-Tohtoria sulata. En ole juuri nähnyt naisen töitä, joten minulla ei ole hänestä mielipidettä henkilönä tai näyttelijänä. Luotan kuitenkin Doctor Who:n tekijätiimin valinneen Jodien, koska hän on paras henkilö rooliin. Ei siksi, että hän olisi nainen.

Luotan myös siihen, että hän tulee tekemään hyvää työtä roolissaan. Tietenkään en ole nähnyt vielä tositoimissa, joten mielipiteeni voi muuttua. Ainakin merkit ovat hyvät, sillä toistaiseksi en ole pettynyt yhteenkään Tohtoriin, vaan ne ovat aina olleet omalla tavallaan hurmaavia.

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta- BBC:n Musketöörit pitävät Ranskan turvassa

BBC:n viihdyttävä ja kepeä seikkailu The Musketeers-sarja antaa lähdeteokselleen, Alexandre Dumasin Kolme Muskettisoturia-romaanille, oikeutta. Tv-sarjojen top 10 se ei kuitenkaan pääse.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Musketeers-sarjan ja mahdollisesti sen lähdeteoksen, Alexandre Dumasin jo legendaariseksi muodostuneesta Kolme Muskettisoturia-kirjasta.

Huomautus: Nyt arvostelen sarjan kaikki kolme tuotantokautta.

Pariisi. 1630-luku. d'Artagnan ("Luke" Pasqualino) etsii muskettisotureita kosto mielessään, sillä hänen isänsä on juuri murhattu sellaiseksi esittäytyneen toimesta. Pian pojalle kuitenkin selviää, etteivät he suinkaan olleet murhan takana ja päättää liittoutua kolmen eliittimuskettisoturin Athosin (Tom Burke), Aramiksen (Santiago Cabrera) ja Porthoksin (Howard Charles) kanssa selvittämään asiaan.

Murha selvisi varsin pian, mutta tapauksen selvittäminen antoi d'Artagnanille uuden päämäärän. Hän haluaa muskettisoturiksi. Lisävahvistukset ovatkin tarpeen, sillä Pariisia ja sen kuningasta Louis XIII:ta (Ryan Gage) uhkaa monet vaarat, kuten pragmaattinen Kardinaali Richelieu (Doctor Who:n 12. Tohtori Peter Capaldi) sekä hänen salamurhiinkin pystyvä vakoojansa Milady de Winter (Maimie McCoy).

Peter Capaldi ei voinut enää jatkaa sarjassa päästyään esittämään Tohtoria, joten Kardinaalin tilalle tuli toinen roisto, espanjan hyväksi vakoileva kardinaalin entiseksi alainen de Rochefort (Marc Warren). Kolmannella kaudella Musketöörit saavat vastustajansa kuninkaan Philippe- veljestä (Rupert Everett) ja omasta syystään kostoa Ranskalle vannoneesta Grimaudista (Matthew McNulty).

En tiennyt etukäteen juuri mitään sarjasta ja Kolme Musketööriä on minulle kirjana ennestään aika tuntematon, joten päätös katsoa The Musketeers-sarjaa johtui enemmänkin siitä, ettei sillä hetkellä Netflixistä tullut mitään parempaakaan, ei niinkään siksi, että sarja houkuttelisi minua muuten. Ilokseni kuitenkin huomasin, että sarja on kuin onkin katsomisen arvoinen.

Itseasiassa se olikin juuri sellainen, kuin lajityyppinsä teoksen kuuluukin eli kevyt, jännittävä, hauska, juonittelun täyteinen ja viihdyttävä. Vieläpä harvinaisen hyvä sellainen. Pidänkin sarjaa teoksena, joihin myös muut genrensä sarjat vertautuvat. Toki se olisi voinut olla yllätyksellisempi ja tunteita herättävämpikin, mutta mikäpä sarja, varsinkin seikkailusarja ei.

Suosikkisarjoihini se ei kuitenkaan päässyt tai edes sellaisiin, joista jaksaisin intoilla kovinkaan pitkää. Siitä kertoo jo sekin, että katsoin jaksojen välissä Netflixiin tulleita uusia House of Cardssia ja Orange is New Blackia. Ei kuitenkaan siksi, että siinä olisi mitään vikaa. Kyseessä oli pikemminkin makukysymys. Vaikka pidän historiallisista seikkailuista, ne eivät ole koskaan kuulunut suosikkigenreihini.

The Musketeerssin perusjuoni oli suoraan sanottuna aika peruskamaa, sarjan jokaisella kolmella tuotantokaudella. Oli paha hovin jäsen, piti ensin tunnistaa ja sitten ottaa kiinni. Samalla selvitettiin milloin mitäkin yksittäistä tapausta, joka, varsinkin viimeisellä kaudella liittyi myös siihen isompaan kuvioon. siinä sivussa kulkivat myös muskettisotureiden ihmissuhdekuviot. 

Toki joka kaudella löytyi jotain omaakin. Ensimmäinen lähinnä esitteli hahmot, toinen keskittyi lähinnä Espanjan ja Ranskan vihanpitoon, kolmas keskittyikin sitten sotaan ja kuninkaan perheasioihin. Roistojen juonet ja päämäärätkin vaihtuivat kausittain, joskaan ei niin paljon kuin olisi voinut tai edes pitänyt sarjan tuoreena pitämisen kannalta. ehkä olikin hyvä, että sarja päättyi jo kolmen kauden jälkeen.

Vaikka sarja kannattaa ensisijaisesti ottaa pelkkänä kevyenä viihteenä, missä ei toki ole mitään pahaa, se käsittele myös yllättävänkin syvällisiä aiheita, kuten orjuutta, sotaa, pakolaisia, naisten asemaa ja jopa valtionmuotojakin. Vieläpä, niin ettei se vie mitään varsinaiselta pääasialta. Tapa, jolla näitä aiheita käsiteltiin ei ollut erityisen omaperäinen, mutta niitä ei myöskään oltu laitettu pelkäksi vitsiksi.

The Musketeerssin toteutus oli oikein onnistunut. Kaikki näytti, kuului ja tuntui oikealta. Luultavasti enemmän ajasta tietävä näkisi sarjassa virheen, jos toisenkin, mutta minä en, niinpä mahdolliset sellaiset eivät minua juuri haitannut. Kehua voi myös näyttelijätyötä, erityisesti veteraaninäyttelijä Peter Capaldi. Myös itse päähenkilöitä esittävät saivat hahmoihinsa tarvittavaa karismaa.

Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä, että sarja sisältää paljon ajan mukaista, vauhdikasta ja ennen kaikkea hyvin toteutettua toimintaa. Verta ei kuitenkaan juuri näy, joten se sopii hyvin myös vähän nuoremmillekin. Varsinkin kuin myös seksistä, juomisen kuvaamisesta ja kiroilusta säästettiin. Ainakin niin uskoisin. itse olen jo aikuinen, eikä minulla ole lapsia. Niinpä en ole mikään aiheen asiantuntija.

Sarjan hahmot olivat helposti samaistuttavia ja jopa moniulotteisiakin, varsinkin ensimmäisen kauden roistot Kardinaali Richelieu ja Milady de Winter, jotka olisi helposti voinut tehdä yhtä kliseisiä kuin Bond-pahiksista konsanaan. Erityisesti Kardinaali tahtoi omalla tavallaan vain Ranskan parasta, vaikka hänen keinonsa olivatkin enemmän kuin arveluttavat. Parempi hallitsija hän on kuin palvelemansa kuningas.

Tiivistetysti the Musketeers kertoo vanhan tarinan uudella, hauskalla ja viihdyttävällä, joskin myös hivenen yllätyksettömällä tavalla. Neljä ja puoli tähteä.

Mestarietsivä ratkaisee-Mahdollisesti viimeistä kertaa

Hartaudella odotettu Uusi Sherlock Holmes sai jokin aikaa sitten neljännen kautensa. Siinä olikin paljon odottamisen arvoista, mutta täysin aikaisemman veroinen se ei ollut.

Varoitus: Tämä teksti sisältää paljastuksia Uuden Sherlockin juonesta. Lue siis omalla vastuulla.

Sherlock Holmesin (Benedict Cumberbatch) tappoi kylmäverisesti ammattikiristäjä Charles Augustus Magnussenin (Lars Mikkelsen). Vaikka hänen tarkoituksensa oli hyvä, ex-salamurhaajaksi paljastuneen Mary Watsonia (Amanda Abbington) suojeleminen, hänet ajettiin maanpakoon. Moriartyn (Andrew Scott) palattua kuvioihin, ainakin näennäisesti, hänet kuitenkin päätetään armahtaa.

Tästä asetelmasta alkaakin Uuden Sherlockin neljäs kausi, joka sisältää tavalliseen tapaansa vain kolme jaksoa. Aloitan tavalliseen tapaani niiden lyhyestä kuvauksesta, jonka jälkeen arvostelen jakson, myöskin lyhyesti. Vasta sitten menen kauteen kokonaisuudessaan. 

Kauden ensimmäinen jakso The Six Thatchers” alkoi Sherlock Holmesin selvittävän tuiki tavallisia rikoksi, apunaan luonnollisesti uskollinen ystävänsä tohtori John Watson (Martin Freeman). Moriarty oli ottanut hänet kohteekseen, joten hänen oli viisainta vain odottaa miehen seuraava siirtoa. Itse pääarvoitus sisälsikin sitten niin Margaret Thatcherin patsaita kuin Maryn menneisyyden salaisuuksiakin.

Jakson alku oli erinomainen. Pidin myös jaksossa esiintyvästä huumorista. Pidin myös yllätyksellisestä loppuratkaisusta. On aina piristävää, että syyllinen on joku, jota ei osaa epäillä. Myös Maryn pakomatka oli katsomisen arvoinen. Sen sijaan en pitänyt Maryn flashbageistä ja harvinaisen huonosta roistosta, ei siis se pääroistosta,vaan siitä toisesta. Ei ihme, ettei hän saanut Marya tapettua.

Keskimmäinen "The Lying Detective" kertoi hyvin korkeaprofiilisesta sarjamurhaajasta. Sen pääosa kuitenkin kuului Sherlockin ja Watsonin surulle. Osansa jäi myös miesten keskinäinen ystävyys, joka joutui kovaan koettelemukseen Watsonin syyttäessä Sherlockia vaimonsa murhasta. Kysymys kuuluukin, voivatko he selvittää erimielisyytensä yhteisen hyvän nimissä.

Jakso oli hyvän roiston juhlaa, vaikka se alkoikin erittäin masentavasti. Olisin myös toivonut loppuratkaisuun liittyvän enemmän aivotyötä. Sen sijaan Euruksen esittely ja Rouva Hudsonin osuus olivat erinomaisia. Jakso olikin naishahmojen juhlaa, mikä on harvinaista Uudessa Sherlockissa. Se keskittyy niin kovasti pääkaksikkoon, että muille, erityisesti naisille, ei riitä tilaa.

Kauden finaali "The Final Problem" alkoi pienen tytön herätessä lentokoneesta. Yksin, sillä kaikki muut olivat kuolleet. Jakson huomio oli kuitenkin Sherlockin ja Mycrofin (Mark Gatiss) siskossa, Eurusissa (Sian Brooke), jonka pitäisi olla vangittuna Sherrinfordin mielisairaalassa. Miten hän sitten voi aiheuttaa päänvaivaa niin Sherlockille kuin tohtori Watsonille sairaalan ulkopuolella?

Jakso ei ollut minusta mitenkään erityisen hyvä sarjan lopetus, vaikka kauden lopetuksena se kyllä meni. Syynä on se, ettei se oikein käynyt järkeen. Monellakaan tapaa. Loogisia aukkoja listataankin netin ihmeellisessä maailmassa innokkaasti. Se onkin yksi syy siihen, miksi toivon sarjan saavan jatkoa. Toinen syy on tietenkin sarjan jäätävän kova laatu. Jopa hyvin epätasaisella neljännellä kaudella.

Nyt menenkin koko kauden arvosteluun. Jos päätit jättää jakso-osuuden lukematta juonipaljastuksien pelossa, aloita tästä.

Uuden Sherlockin kolmannesta kaudesta on jo kolme vuotta, kolmannen ja neljännen kauden välissä esitytetystä "The Abominable Bride"-jaksostakin jo vuosi. Sarjan neljättä kautta onkin odotettu kuin kuuta nousevaa. Oliko kausi odotuksen arvoinen? Kyllä ja ei. Siinä oli vieläkin paljon sarjalle tyypillistä, paljon hyvää ja jopa erinomaista, mutta ihan aikaisempien kausien veroiseksi se ei yltänyt.

Yksi syy tähän liittyy juuri kausien pitkään väliin. Katsojien oli aluksi vähän vaikea sarjaan taas kiinni. Ongelma ei kuitenkaan ollut mitenkään ylitsepääsemätön. Suurin ongelma olikin se, että Maryn kuolemaa käsiteltiin lähinnä Sherlockin näkökulmasta, jopa enemmän kuin Johnin eli vainajan aviomiehen. Maryn kuoleman ainoa tarkoitus näyttikin olevan juuri tuottaa Sherlockille surua ja murhetta. 

Muutenkin kaudella pyörittiin melkeinpä vain ja ainoastaan Sherlockin ympärillä, jopa sarjan mittapuulla. Ymmärrän kyllä, että uudessa Sherlockissa kaikki liittyvät juuri Sherlock Holmesiin, mutta jotain rajaa siihenkin voisi vetää. Sarjassa on kuitenkin muistakin hahmoja. Ongelma esiintyy kauden muissakin jaksoissa ja juuri se teki kaudesta aikaisempia huonomman.

Nyt kuin sarjan huonot puolet, ainakin suurimmat niistä, on saatu käsiteltyä, menen niihin hyviin. Sherlockin ja Watsonin suhde oli jälleen sarjan parasta antia. Syystäkin. Roistotkin olivat erittäin mielenkiintoisia, jopa yhteen jaksoon jäävät. Erityisesti "The Lying Detectivessä". Kuin näyttelijänä toimii Waynard Pinesistakin tuttu Toby Jones, niin voiko muuta odottaakaan.

Tapauksetkin osoittautuivat enemmän kuin katsomisen arvoiseksi. Pidin jopa Eurus Holmesin hahmosta, siis "The Final Problemin" viimeisille minuuteille asti. Se jotenkin pilasi hahmon minulta. Hän ei ollutkaan sopivan hullu nero, vaan veljiensä rakkautta haluava pikkutyttö. Siitäkin huolimatta Sian Brooke ansaitsee roolistaan kiitosta, jo pelkän muuntautumiskykynsä ansiosta.

Uusi Sherlock on erittäin hyvä sarja. Se kuuluukin etsiväsarjojen kuninkuusluokkaan. Neljännellä kaudella tasoa ei kuitenkaan pystytty pitämään yllä edellisten kausien tapaan ja siksi annankin sille vain neljä tähteä.

Sherlock Holmes palaa kuolleista

Matkani Sherlock Holmesin seurassa sai päätöksensä, ainakin toistaiseksi, katsottuani Uuden Sherlockin kolmannen tuotantokauden. Tervetuloa arvostelun pariin!

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia. Niinpä ehdotan, että katsot uuden Sherlockin pari ensimmäistä tuotantokautta ennen sen lukemista. Lukeminen on kuitenkin, niin kuin aina, pelkästään lukijan omalla vastuulla.

Kolmannella kaudella on jälleen vain kolme, puolitoista tuntia kestävää, jaksoa. Netflix kuitenkin lisäsi kauden kohdalle myös erillisen, kolmannen ja neljännen kauden välissä olevan, ”The Abominable Briden”. Erikoisjakson, joka sijoittui sarjalle poikkeuksellisesti 1880-luvulle. Niinpä otan sen mukaan arvosteluun. Ensin kuitenkin kerron jotain varsinaisista kolmannen kauden jaksoista.

Toisen kauden traagisista tapahtumista oli kulunut jo kaksi vuotta. Tohtori John Watson (Martin Freeman) on mennyt eteenpäin elämässään ja seurustelee nyt unelmiensa naisen Mary Morstanin (Freeman aito tyttöystävä Amanda Abbington) kanssa. Sherlock Holmes puolestaan on saanut vihdoin ja viimein tuhottua Moriartyn organisaation viimeisetkin rippeet. Niinpä hän voi palata takaisin Baker Streetille.

Kauden ensimmäinen, "The Empty Hearse", jakso keskittyi suurimmaksi osaksi Sherlockin ja Watsonin jälleen näkemiseen. Paljon oli kuitenkin muuttunut. Oli siinä rikosjuonikin, joka käsitteli terroristiorganisaatiota, mutta se jäi pahasti sivuosaan. Niin rikosjuonelle tuppaa Uudessa Sherlockissa yleensäkin käydä, tämä jakso, ja itseasiassa koko kausi, vei sen liian pitkälle.

Toinen jakso, "The Sign of Three", sijoittui lähes kokonaan Johnin ja Maryn häihin, jossa Sherlock toimi bestmaninä. Olihan hän Watsonin paras kaveri. Rokosta selvitettiin takaumien keinoin. Selvitettävä rikos oli klassinen suljetun huoneen tapaus. Jakso kuului sarjan parhaimpiin ja kieltämättä myös hauskimpiin. Esimerkiksi Sherlockin puheesta voisi tehdä puoli tuntisen sitcomin.

Kolmas jakso, "His Last Vow", osoittautui kauden parhaaksi. Siinä selvitettävänä oli vaikutusvaltaisiin ihmisiin suuntautuva kiristyssarja, jonka tekijänä toimi koko sarjan toiseksi paras roisto, ”kiristysten Napoleon” Charles Augustus Magnussen (Lars Mikkelsen). Loppu ratkaisu olisi voinut olla parempikin. Se ei käyttänyt päähahmon älyä läheskään tarpeeksi hyödykseen.

Toisaalta en kavahda Sherlockin teon kylmäverisyyttä, toisin kuin jotkut. Sherlock on kylmäverinen mies. Hän sanoo itseäänkin ”toimintakykyiseksi sosiopaatiksi”. Jakso myös teki Marystä kiinnostavan hahmon. Pidin hahmosta muutenkin. Varsinkin kuin hän auttoi korjaamaan sarjan pitkäaikaista ongelmaa: Se ei tiedä, miten naishahmoja pitäisi oikein kohdella.

Sherlock pysyi kolmannella kaudellaankin erinomaisena tv-sarjana. Sain kaiken, mitä osasin siltä odottaakin eli edelleen sarjan vahvuuksiin kuuluvan pääkaksikon välisen vuorovaikutuksen, huumoria, taitavasti kirjoitettua dialogia, sarjalle ominainen tyyli, huippuluokan näyttelytyötä, vaikeita tapauksia ja kaikki tämä vielä hyvin toteutettuna. Lisäksi sarjaan oli sisällytetty myös aimo annos niin sanottua fan-servicea.

Tapauksista ensimmäinen oli tylsin, muut korvasivat sen kuitenkin kiistattomasti. Roistoista vain viimeinen ole jotenkin muistettava. Tämä ei haittaa, sillä Sherlockissa kuitenkin aina ratkaiseminen on ratkaisua tärkeämpi. Ja se ratkaisemisvaihe tarjosikin viihdyttävää katsottavaa. Niin viihdyttävää, että sarja kuuluu nyt lempirikossarjoihini. Lempisarjaksi en sitä kuitenkaan sanoisi, niin hyvä kuin se onkin.

Valitettavasti kausi ei ollut pelkkää kultaa, vaan siinä oli myös omat vikansa. Homovitsit voisi lopettaa, sillä ne menivät vanhaksi jo ensimmäisellä kaudella. Draama ja ratkaistavat rikokset eivät olleet enää yhtä tasapainossa kuin aikaisemmilla kausilla. Lisäksi väliin jääneiden kahden vuoden tapahtumia ei käsitelty tarpeeksi. Watsonkin meni Sherlockin kelkkaan vähän turhan helposti.

Arvostelen ”The Abominable Briden” vasta nyt, sillä se ei oikeastaan kuulunut uuden Sherlockin kolmanteen kauteen. Siinä hääpukuun pukeutunut nainen ampui itsensä erittäin näyttävästi. Selvältä vaikuttanut tapaus sai uuden käänteen, kun samainen nainen murhasi oman miehensä. Mistä oikein oli kysymys? Onko naisella kenties identtinen kaksonen, niin kuin Watson ehdotti?

Jakso liittyi myös nykyaikaan. Paljastuihan, että ei suinkaan olla menneisyydessä, vaan Sherlockin ”Mielen palatsissa”. Hän yritti selvittää tapausta, koska Moriarty kuoli myös erittäin näyttävästi, mutta nyt hän on tullut takaisin. Paljastus sopi sarjan henkeen, mutta se myös teki jakson toisesta puoliskosta auttamatta sekavan. Eikä vain siksi, että siinä kuljetaan peräti kahdessa eri todellisuudessa.

Sherlock saikin asiaan jonkinlaisen ratkaisun. Hänestä Moriarty ei ole palannut, joku vain otti hänen henkilöllisyytensä. Vain aika näyttää, oliko hän oikeassa. Onneksi joudun odottamaan seuraavaa kautta kohtuullisen vähän aikaa. Se alkaa 1.1.2017. Sitä odotellessa voi katsoa Youtubeenkin laitettuja lisämateriaaleja aikaisemmilta kausilta sekä toisen ja kolmannen kaudelle sijoittuvan web-episodin.

Jakso oli sarjan kaikkien aikojen hehkutetuin ja hyvästä syystä. Tarina oli mielenkiintoinen, eikä ollenkaan sopiva nykyaikaan. Muutenkin jakso onnistui hyvin. Näyttelijät olivat vedossa ja huumoriakaan ei oltu unohdettu. Käsikirjoituskin oli jälleen huippuluokkaa, muusta toteutuksesta puhumattakaan. Siitä onkin hyvä jatkaa seuraavaan, eli järjestyksessään neljänteen, kauteen.

Kokonaisuudessaan Uuden Sherlockin kolmas kausi ansaitsee kiitosta. Annan sille täydet viisi tähteä, vaikkei sarja ylläkään parhaimpiinsa.

Mestari etsivä Sherlock Holmes ja tohtori John Watson tutkivat jälleen

Arvostelin viimeksi Uuden Sherlocin ensimmäisen tuotantokauden. Nyt on toinenkin tuotantokausi katsottu ja taas on arvostelun aika. Tässä se tulee. Arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Uuden Sherlocin ensimmäinen tuotantokausi päättyi jännittävään tilanteeseen. Sherlock Holmes (Benedict Cumberbatch) ja Tohtori Watson (Martin Freeman) tapasivat kasvotusten Sherlockin arkkivihollisen, Moriartyn (Andrew Scott). Rikollisneron tarkka-ampujat ottivatkin etsivän ja tämän apurin tähtäimeensä, kirjaimellisesti. Toisen kauden alussa tilanne selvisi nopeasti. Niinpä päästiin muihin asioihin.

Toisella kausi sisälsi, ensimmäisen kauden tapaan, kolme jaksoa. Niistä ensimmäinen, "A Scandal in Belgravia", keskittyy kuuluisaan dominaan Irene Adleriin (Lara Pulver) ja hänen Lontoon hienostoalueella Belgraviassa asuvien asiakkaidensa arkaluontoisia kuviin. Niitä onkin havittelemassa monet tahot. Niin monet, että Sherlock epäilee kyseessä olevan muustakin kuin skandaalia herättävistä kuvista.

Toinen, "The Hounds of Baskerville" keskittyy Baskervillessä armeijan salaperäiseen laitokseen, jonka lähistöllä on tavattuluonnottoman iso, asiakkaan isän tappanut, koira. Liittyykö armeijan salaiset eläinkokeet asiaan? Vai onko kyseessä jotain muuta? Ei pidä unohtaa sitäkään, että koirasta on baskervillelaisillekin hyötyä. Otus tuo turisteja kaupunkiin.

Sherlock ja Moriarty ottivat vihdoin yhteen "The Reichenbach Fall-nimisessä" kauden finaalissa. Rikollisnero päätyykin oikeuden käyntiin asti. Valitettavasti oikeudenkäynti ei mene Sherlockin mielen mukaan. Vai meneekö? Yllätyksiin oli syytä varautua molemmin puolen kahden titaanin taistellessa siitä, kumpi onkaan oikein se älykkäämpi osapuoli. Kamppailussa ei myöskään vältytty sivullisilta uhreilta.

Tapaukset eivät olleet, ainakaan suuremmaksi osaksi, mitenkään mieleenpainuvia. Lukuun ottamatta tietenkin itse kauden pääjuonta. Mutta toisaalta, ne eivät olekaan sarjan tärkeintä antia. Se kunnia kuului hahmoille. Se, miten tapaukset selvitetään, on tärkeämpää kuin tapaukset itse. Malli on tuttu monista poliisisarjoista, joista onkin juuri Sherlock Holmesin innoittamia. 

Edellinen kausi esitteli meille hahmot ja kertoi, miten Sherlock ajattelee ja selvittää rikoksia. Toisella kaudella mentiin pitemmälle, Sherlockin sieluun asti. Adler sai mestari etsivän mielenkiinnon syttymään, ehkä jopa romanttisessa mielessä. Baskervillen koira aiheutti hänessä puhdasta pelkoa. Moriarty puolestaan vei mieheltä kaiken ja vähän enemmänkin.

Pidin kaudesta vielä aikaisempaakin enemmän, jos se vain on mahdollista. Lähinnä siksi, että niin sanottu keskijakso oli paljon parempi. Se johtui niin jakson aiheesta, toteutuksesta kuin siitäkin, että olen jopa lukenut kirjan, johon jakso perustuu. Kauden muut jaksot olivatkin sitten vielä parempia. Erityisesti pidin Irene Adlerin ja Sherlockin kilvasta. Hahmo oli sen verran kiinnostava.

Kaudesta löytyi kaikki, mikä teki edellisestä niin hyvän. Yllättävänkin hyvin toistensa kanssa pelaava pääkaksikko, mielenkiintoisia tapauksia, älykästä dialogia, sopivaan kohtaan laitettua huumoria, arvoituksellisia hahmoja, harvinaisen hyvän arkkivihollisen sekä selvää rakkautta alkuperäisteoksia kohtaan. Nykyaikaa ja sen tuomia mahdollisuuksiakaan ei oltu unohdettu.

Jo jotain pahaa pitää hakea, niin jaksoja on liian vähän ja kaudet tulivat liian harvoin. Onneksi se ei vaikuta minua, siltä katson sarjaa Netflixistä käsin. Sarjalle paras katsomistapa onkin juuri ns. binge-watching, älyvapaasti suomennettuna sarjakatsominen. En yritä mainostan Netflixiä millään tavoin. Sarjaa voi katsoa myös muillakin tavoilla, joissa jotkut ovat laillisia ja toiset eivät.

Kausi loppui edellisen tapaan cliffhangeriin. Jos et halua tietää, mitä siinä tapahtuu, skippaa tämä kappale. Moriarty sai erävoiton, sillä maineensa menettänyt Sherlock teki itsemurhan. Muuten itsekin itsemurhaa tehneen Moriartyn miehet tappaisivat hänen läheisensä. Tai siltä ainakin näytti. Todellisuudessa koko tapahtuma oli lavastettu. Asia, jonka tietävät Sherlockin lisäksi vain katsojat.

Toinen kausi ei onneksi jäänyt sarjan viimeiseksi. Siitä on tehty jo kolmas kausi, johon vieläpä liittyy yksi spesiaalijakso. Sarjaa nähtiinkin jopa neljän jakson verran. Siitä on tulossa ainakin vielä neljäskin kausi, jonka suunniteltu aika on 1.1.2017 eli ensi vuoden alussa. Mutta niin kuin sarjaa tavallista tahtia katsovat voivat todistaa, se on ehdottomasti odottamisen arvoinen.

Erinomainen kausi, erinomaiselta sarjalta. En kyllä muuta odottanutkaan. Viisi tähteä. Tuliko se kenellekään yllätyksenä? On kuitenkin sanottava, että sarja on tähtensä ansainnut.

Sherlock Holmes selvittää jälleen rikoksia – Tällä kertaa 2010-luvun Lontoossa

Uusi Sherlock on yksi hyväksi tietämäni tv-sarja, joka on kuitenkin jäänyt vähemmälle katsomiselle. Olen nyt korjaamassa asiaa. Nyt arvostelen sarjan ensimmäisen tuotantokauden.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia sarjan tapahtumista. On myös mahdollista, että tulen paljastamaan jotain Sherlock Holmes-kirjoihin liittyvää. Lue siis omalla vastuulla.

Sodassa karaistunut tohtori John Watson (Martin Freeman) haavoittui vakavasti Afganistanin sodassa, jossa hän toimi sotilaslääkärinä. Koska rahat ovat vähissä ja Lontoossa asuminen on kallista, hän tarvitsee itselleen kämppäkaverin. Onneksi hänen kaverinsa tuntee juuri sopivan, maailman ensimmäisen konsultoivan etsivän Sherlock Holmesin (Benedict Cumberbatch).

Yhdessä parivaljakko auttaa poliisia heille ylivoimaisten tapausten selvittämisessä, joita riittääkin kiitettävissä määrin. Samalla Watson kirjoittaa blogia heidän seikkailuistaan. Tapahtumissa mukana pyörivät myös poliisivoimia edustava, Holmesiin vielä epäluuloisesti suhtautuva Lestrade (Rupert Graves) sekä Sherlockin vaikutusvaltainen veli Mycroft (sarjan tuottajanakin toimiva Mark Gatiss). 

Koska tv-sarja sijoittuu nykyaikaan, joitain asioita on ollut pakko muuttaa. Esimerkiksi Holmes ei polta enää piippua, vaan hän käyttää nikotiinilaastareita ja Watsonkin kirjoittaa dekkareiden sijaan blogia. Holmes-puritalistien ei kuitenkaan kannata huolestua. Sarja on yllättävänkin uskollinen Conan Doylen kirjoille ja se on jopa onnistunut pitämään kaiken, mikä tekee niistä miljoonien rakastamia. 

Vieläpä paremmin kuin samaa yrittänyt, amerikkalaissarja Holmes, englanniksi Elementary, joka on kyllä katsomisen arvoinen. Olen seurannut sarjaa enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Tai monet muut legendaarisesta hahmosta tehdyt filmatisoinnit, joita riittää. Uusimpana Robert Downey Jr:n tähdittämät Sherlock Holmes-elokuvasarja, joka myös kalpenee Uuden Sherlockin rinnalla.

Hahmotyyppi nähdään myös eri muodossa sellaisista sarjoissa. Esimerkiksi Mentalist, Bones ja House perustuu häneen, enemmän tai vähemmän. Niinpä on oikeutettua kysyä, onko taas yksi versio hahmosta tarpeen. Minusta on, ainakin niin kauan kuin hahmo jaksaa kiinnostaa ja ennen kaikkea viihdyttää katsojia. Ja itse filmatisoinnista tulee katsomisen arvoinen. Hyville elokuville ja tv-sarjoille on aina tilaa.

Pakko myöntää, että olen koukussa sarjaan, mitä ei ole tapahtunut vähään aikaan. Mikään yllätys tämä ei ole. Varsinkin kun tietää, että Uutta Sherlockia on tekemässä sarja suosikkeihini kuuluvasta Doctor Who:stakin tutut Steven Moffat ja Mark Gatiss. Eri lajityylistä huolimatta sarjojen tyyli muistuttaa kieltämättä toisiaan. Päähenkilöstä nyt puhumattakaan.

Sarjan yksi suurimmista vahvuuksista löytyi käsikirjoituksesta. Dialogi oli nerokasta ja enemmän kuin paikoittain hauskakin. Sarja ei ota itseään turhan vakavasti. Toinen vahvuus oli Holmesin ja Watsonin kumppanuus. Miehet täydentävät toisiaan hyvin. Ei kuitenkaan romanttisella tavalla, vaikka asiasta vihjataankin. Minusta vieläpä vähän turhan usein, sillä vitsi meni vanhaksi nopeasti.

Joka jakson juonikin oli erittäin monipuolinen, yllätyksellinen ja muutenkin kiehtova. Ei ihme, olihan niille annettu aikaakin tavallista enemmän. Joka jakso oli noin puolentoista tunnin mittainen eli saman pituinen kuin jotkut elokuvat. Keskimmäinen jakso teki siinä jonkinlaisen poikkeuksen. Se oli hyvä, muttei ihan niin hyvä kuin ensimmäinen ja kolmas. Kyllä, kaudella oli vain kolme jaksoa.

Mitä voisin sanoa itse päähahmoista, tai päähahmoista? He ovat kaikille edes jotenkuten tuttuja. Niille joille ei ole, kannattaa saman tien puhua Hamletistakin, Peter Panista ja Joulupukistakin. He ovat nimittäin eläneet elämänsä kiven sisällä. Toisaalta pieni lohdutuksen sana olisi paikoillaan. Sherlock itse ei tiennyt maan kiertävän aurinkoa, joten kai jokaisella on joku aukko sivistyksessä. 

Kaikilla on myös kuva siitä, millaisia hahmot oikein ovat. Riippumatta siitä, kuinka tuttuja hahmot ovat. Sarjan versiot hahmoista vastasivat minun kuvaani hahmoista täysin, niin kuin luultavasti monen muunkin. Kiitos tästä kuului niin käsikirjottajille kuin näyttelijöillekin. He todella tiesivät, mitä tekivät. Toki samaa voisi sanoa sarjan muustakin tekijäkaartista. He vain eivät olleet niin näkyvästi esillä.

Uusi Sherlock on melkein täydellinen uusintafilmatisointi maailman legendaarisemmasta salapoliisista, mutta. sarja toimii myös omana teoksenaan. Hahmojen ei tarvitse olla ennestään tuttuja. Viisi tähteä.