Ihmisten tuleminen paremmaksi ihmetyttää Eleanor Shellstropia ja kumppaneita

 Kuoleman jälkeisestä elämästä ja etiikasta kertovan komediasarja The Good Placen nyt arvostelemani kolmas kausi piti sarjan kaikkien aikojen hauskimpien komedioiden joukossa.

Varoitus: Tämä arvostelu paljasta yksityiskohtia Good Place-sarjan 1-3 kauden juonesta!

Kun viimeksi näimme antisankarimme Eleanorin (Kristen Bell), Chidin (William Jackson Harper), Tahanin (Jameela Jamil) ja Jasonin (Manny Jacinto) ihmiset Hyvään ja Pahaan paikkaan luokittelusta vastaavaa Tuomari (Maya Rudolph) antoi heille mahdollisuuden näyttää ansaitsevansa päästä Hyvässä Paikassa. Valitettavasta tämän seurauksena kukaan heistä ei muista kuolemansa jälkeisestä ajasta mitään.

Onneksi heitä auttamassa on liittolaiset parannuksen tehnyt arkkitehtidemoni Michael (Ted Danson) ja kaiken tietävä tekoaly Janet (D’Arcy Carden) ja koska Michael onnistuu järkkäämään heidät yhteen, kuolemankokeneisiin liittyvän psykologisen avulla, myös toisensa. Kaikki apu onkin enemmän kuin tarpeen, sillä Pahan Paikan demonit tekevät kaikkensa pilatakseen yrityksen.

Ei ole mikään salaisuus, että suorastaan rakastan kaikkien aikojen hauskimpiin komediasarjoihin kuuluvaa. The Good Placea, käyhän se ilmi jo sen ensimmäisestä ja toisesta kaudesta tekemästäni arvostelustani. Kolmas kausi ei jäänyt yhtään aikaisempaa kahta heikommaksi. Melkein harmittaakin, että sarjan neljäs tuotantokausi, jota en ole vielä nähnyt, jää sen viimeiseksi.

Sarjaa voi kiittää siellä, että se uskaltaa sekoittaa pakkaansa aina joka kauden lopussa. Ensimmäisellä kaudella saatiin tietää olevamme Pahassa Paikassa Hyvän Paikan sijaan ja toisella kaudella mentiin sitten maanpäälle. Tämä on poikkeuksellista komediasarjoille, kieltämättä hyvästä syystä, mutta The Good Placelle se sopii. Sarjaan ja sen tarinaan ei suinkaan ehdi kyllästyä.

Kauden teemana oli itsensä muuttamisen ja erityisesti sen vaikeus. Ja se, kuinka siihen tarvitaan muita ihmisiä. Aihe oli erittäin tärkeä ja mielenkiintoinenkin. Etiikka ja muukin filosofia kuin on aina kiinnostanut minua. Se oli myös yllättävän filosofinen komediasarjalla, mutta filosofinen on myös The Good Place. Eikä suinkaan vain komediasarjaksi, vaan myös viihteelliseksi sarjaksi ylipäätään.

Kaudella tapahtumapaikka oli vaihtunut Hyvää paikkaa imitoivasta Pahasta paikasta maanpinnalle, Australiaan. Tapahtumapaikana se olikin paljon persoonattomampi vaihtoehto, mutta se ei menoa juuri haitanut. Varsinkin kuin maanpäälle paluu antoi hahmoille paljon lisähaastetta. Maanpäällä on nimittäin paljon vaikeampi olla hyvä kuin tuonpuoleisessa, jossa ei ole pahan käytöksen aiheuttajia.

Komediasarja kuitenkin elää ja kuolee sen mukaan, miten hauska se on. The Good Place on erittäin hauska. Toki sen huumori ei ehkä kaikille ole, mutta minulle kuitenkin. Tämä ei tietenkään ole ihme, sillä onhan sen puikoissa muun muassa toisen yhtä haukan komediasarjan, Brooklyn 99:nin, luonut Michael Schur. Jos The Goop Place on katsottu ja pidät siitä, suosittelenkin sarjaa lämpimästi.

Eleanor on pysynyt lempihahmonani, toiselle sijalle puolestaan nousi erityisesti tällä kaudella esiin tuotu Janet. D’Arcy Carden suorastaan loisti roolissaan. Muistakin päähenkilöistä oli vaikea olla pitävättä, heidän viostaan huolimatta tai ehkä jopa niiden takia. Valitettavasti hahmoista vain Chidistä nähtiin minkäänlaisia uusia puolia, mutta se käy järkeen, kun ottaa huomioon kauden juonen.

Sarjan päävastustaja, Michaelin pomo Shawn (Marc Evan Jackson) puolestaan oli sellaiseksi harvinaisen hyvä. Pidin myös yllättävän persoonallisesta Tuomarista, porukkaa auttavasta psykiatrista Simonesta (Kirby Howell-Baptiste) sekä tuttuun tapaan myös neutraalia paikkaa asustavasta Mindy St. Claire (Maribeth Monroe). Valitettavasta häntä ei juuri kaudella nähty.

Sen sijaan hahmoista pidin vähiten jopa demoniksi harvinaisen kusipäisestä, anteeksi kielenkäyttöni, Trevorista (komediasarjojen veteraani Adam Scott). Onneksi hän oli kaudella vain pienessä osassa. Samaa voi sanoa myös Jasonin Donkey Doug-isästä jaDonna- Eleanorin äidistä, joskin hänellä, samoin kummallakin oli kieltämättä oma tehtävänsä lapsiensa kehityksessä.

Kausi loppui jännittävään tilanteeseen, mihin en tietenkään tässä arvostelussa mene., niin jännittävään, että mietin ihan tosissani, kannattaisiko minun katsoa neljäs kausi heti perään, vaikka sitä ei vielä Netflixistä löydykään. Ja vaikka tiedänkin, että kyseinen sarja on niin hyvä, että sitä kannattaa säästää. Varsinkin kuin minulla ei juuri nyt ole mitään suurempaa katsottavaa.

Se myös laittoi tuttuun tapaan pakan uusiksi neljättä ja valitettavasti viimeistä myös kautta ajatellen. Sentään kausi loppui, ainakin niin olen kuullut, ollessaan vielä huipulla. Toisin kuin eräät sarjat (katson erityisesti sinua, Game of Thrones). Eikä se turhaan yritä pitkittää tarinaansa, niin kuin joidenkin sarjojen, kuten The Walking Dead, kohdalla on käynyt.

Tiivistetysti The Good Place on saavuttanut tason, johon harva komedia pääsee ja ansaitseekin jokaisen saamansa kehun, tuli se sitten minulta, katsojilta tai ammattimaisilta arvostelijoilta. Täydet viisi tähteä!

Villin lännen Buffyn seikkailut jatkuvat

 Huomasin, etten ole arvostelut enemmän kuin erinomaista yliluonnollista sarjaa, Wynonna Earppia sitten sen ensimmäisen kauden arvostelua. Nyt korjaan tilanteen. Arvostelu vuoron saa kaudet 2 ja 3.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää hieman juonipaljastuksia!

Kun viimeksi näimme Wynonnan (Melanie Scrofano), Waverlyn (Dominique Provost-Chalkley) ja muut Purgatoryn sankarit he voittivat Bobon (Michael Eklund), Willan (Natalie Krill) ja heidän reverant-armeijansa. Kaupunkiin tulee kuitenkin uusi uhka: miehensä, 1800-luvulla toimineen korruptoituneen ja kanssaihmisiä terrorisoivan miehensä Bulshar Clootien (Jean Marchand), henkiinherättämistä yrittävät Lesket. Wynonnalle huolia aiheuttaa myös se, että hän huomaa olevansa raskaana.

Valitettavasti kolmannelle kaudelle mentäessä Lesket onnistuvat tavoitteessaan ja henkiin herätetystä Bulsharista tulee uhka Purgatorylle ja ehkä koko maailmalle. Muunkinlaiset pahikset pitävät Wynonnan ja kumppanit kiireisenä. Henkilökohtaisia panoksia kaudelle tarjoaa Waverlyn isän henkilöllisyys. Siskolli apua tarjoavat vanhat tutut eli Nicole (Kat Barrell), Doc (Tom Rozon) ja agentti Dolls (Shamier Anderson).

Wynonna Earp kuuluu niihin harvoihin sarjoihin, jotka pystyvät edes jotenkin täyttämään Buffy Vampyyrintappajan jättämän aukon. Eikä sarja vieläpä jää esikuvastaan jälkeen, ainakaan paljon. Niinpä ei olekaan ihme, että sarja on saanut itselleen faneja, että he ovat valmiita taistelemaan sarjan säilymisen puolesta. Niin vannoutuneita, että he onnistuivat jo kerran pelastamaan sarjan lopetusuhalta.

En edes tiedä, mistä pidän eniten. Sarjan huumorista, pääryhmästä ja heidän kemiastaan, oikeasti pelottavista pahiksista, jännittävistä taistelukohtauksista vai niin kameran takaa kuin edestäkin löytyvä ammattitaito, erityisestikiitosta ansaitsee pääroolissa loistava Melanie Scrofano, ei yhtään häntä huonommaksi jäävä Dominique Provost-Chalkley, sekä sarjan käsikirjoitustiimi.

Sarjassa ei myöskään puuttunut yllätyksiä, joista en tietenkään paljasta mitään yksityiskohtia. Niihin kuului muun muassa yhden päähahmon kuolema, ratkaisu mysteeriin Waverlynin biologisen isän henkilöllisyydestä, sekä yllätysraskaus. Niistä mikään ei kuitenkaan ollut niin yllättävä kuin se, että tällä kertaa en vihannut raskaus-storylinea.

Kaikkein paras sarja oli kuitenkin hahmojen, erityisesti hyviksien, välisissä suhteissa. Ryhmädynamiikka oli rautaa kummallakin kaudella, jopa uutena tullut Black Badge-osaston (BBD) tiedemiehenä toimiva rakastettava nörtti Jeremy (Varun Saranga) pelasi hyvin yhteen muun tiimin kanssa. Ryhmädynamiikasta kuitenkin parhaiten kuvattu oli se tärkein, Wynonnan ja Waverlyn välinen.

Itse olisin kaivannut vähemmän Wynonnan, Dollsin ja Docin välistä kolmiodraamaa tai pärjännyt jopa kokonaan ilman. Minulla ei ole mitään kumpaakaan miestä, tai heidän suhdetta Wynonnaa, vastaan, mutta kolmiodraamat eivät vain ole se minun juttuni. Waverlyn ja Nicolen suhde puolestaan ansaitsee kiitosta, sillä olen nähnyt harvoin yhtä tervettä realistista naisparia.

Kaudet esittivät tietenkin myös uusia hahmoa. Heihin kuului jo mainitsemani Jeremyn lisäksi Wynonnan ja Waverlyn vankilassa oleva Michelle -äiti (Reignin Megan Follows) sekä Wynonnan ystävä, yksi niistä harvoista, iloluontoinen Mercedes (Dani Kind). Kaikki luetelluista, ja osa niistä luetteloimattomastakin, olivat hyvä lisä sarjaan. Oli heidän roolinsa, kuinka iso tai pieni tahansa.

Toisen ja kolmannen kauden pääroistot eivät ihan voittaneet ensimmäisen kauden vastaavia noin persoonassaan. Tällaisten sarjojen roistoilta vähän karismaa ja siinä Bobo, ja jossain määrin Willakin, pääsivät voitolle. Bulshar ja hänen vaimonsa taisivat kuitenkin pelottamisen taidon. Jopa niin hyvin, että he saivat pelottavuudessaan jopa Bobonkin vaikuttamaan hieman nössöltä.

Wynonna Earpin neljäs kausi on jo menossa, joskin tällä hetkellä pienellä tauolla. Se ei ole yhtään ensimmäisiä kausia huonompi, melkeinpä päinvastoin, mihin menen enemmän kuitenkin vasta kauden aikanaan saamassa omassa arvostelussa. Valitettavasti se jää kuulemani mukaan myös sarjan viimeiseksi. Nyt yritän kuitenkin keskittyä nauttimaan sarjan jäljelle jääneistä jaksoista, vaikka menetys onkin kieltämättä iso.

Tiivistetysti Wynonna Earpin toinen ja kolmas kausi osoittivat ensimmäisen kauden tapaan, että sarja on suorastaan pakkokatsottava. näin keveyden yliluonnollisten sarjojen faneille. Täydet viisi tähteä!

Sherlock Holmes palaa kuolleista

Matkani Sherlock Holmesin seurassa sai päätöksensä, ainakin toistaiseksi, katsottuani Uuden Sherlockin kolmannen tuotantokauden. Tervetuloa arvostelun pariin!

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia. Niinpä ehdotan, että katsot uuden Sherlockin pari ensimmäistä tuotantokautta ennen sen lukemista. Lukeminen on kuitenkin, niin kuin aina, pelkästään lukijan omalla vastuulla.

Kolmannella kaudella on jälleen vain kolme, puolitoista tuntia kestävää, jaksoa. Netflix kuitenkin lisäsi kauden kohdalle myös erillisen, kolmannen ja neljännen kauden välissä olevan, ”The Abominable Briden”. Erikoisjakson, joka sijoittui sarjalle poikkeuksellisesti 1880-luvulle. Niinpä otan sen mukaan arvosteluun. Ensin kuitenkin kerron jotain varsinaisista kolmannen kauden jaksoista.

Toisen kauden traagisista tapahtumista oli kulunut jo kaksi vuotta. Tohtori John Watson (Martin Freeman) on mennyt eteenpäin elämässään ja seurustelee nyt unelmiensa naisen Mary Morstanin (Freeman aito tyttöystävä Amanda Abbington) kanssa. Sherlock Holmes puolestaan on saanut vihdoin ja viimein tuhottua Moriartyn organisaation viimeisetkin rippeet. Niinpä hän voi palata takaisin Baker Streetille.

Kauden ensimmäinen, "The Empty Hearse", jakso keskittyi suurimmaksi osaksi Sherlockin ja Watsonin jälleen näkemiseen. Paljon oli kuitenkin muuttunut. Oli siinä rikosjuonikin, joka käsitteli terroristiorganisaatiota, mutta se jäi pahasti sivuosaan. Niin rikosjuonelle tuppaa Uudessa Sherlockissa yleensäkin käydä, tämä jakso, ja itseasiassa koko kausi, vei sen liian pitkälle.

Toinen jakso, "The Sign of Three", sijoittui lähes kokonaan Johnin ja Maryn häihin, jossa Sherlock toimi bestmaninä. Olihan hän Watsonin paras kaveri. Rokosta selvitettiin takaumien keinoin. Selvitettävä rikos oli klassinen suljetun huoneen tapaus. Jakso kuului sarjan parhaimpiin ja kieltämättä myös hauskimpiin. Esimerkiksi Sherlockin puheesta voisi tehdä puoli tuntisen sitcomin.

Kolmas jakso, "His Last Vow", osoittautui kauden parhaaksi. Siinä selvitettävänä oli vaikutusvaltaisiin ihmisiin suuntautuva kiristyssarja, jonka tekijänä toimi koko sarjan toiseksi paras roisto, ”kiristysten Napoleon” Charles Augustus Magnussen (Lars Mikkelsen). Loppu ratkaisu olisi voinut olla parempikin. Se ei käyttänyt päähahmon älyä läheskään tarpeeksi hyödykseen.

Toisaalta en kavahda Sherlockin teon kylmäverisyyttä, toisin kuin jotkut. Sherlock on kylmäverinen mies. Hän sanoo itseäänkin ”toimintakykyiseksi sosiopaatiksi”. Jakso myös teki Marystä kiinnostavan hahmon. Pidin hahmosta muutenkin. Varsinkin kuin hän auttoi korjaamaan sarjan pitkäaikaista ongelmaa: Se ei tiedä, miten naishahmoja pitäisi oikein kohdella.

Sherlock pysyi kolmannella kaudellaankin erinomaisena tv-sarjana. Sain kaiken, mitä osasin siltä odottaakin eli edelleen sarjan vahvuuksiin kuuluvan pääkaksikon välisen vuorovaikutuksen, huumoria, taitavasti kirjoitettua dialogia, sarjalle ominainen tyyli, huippuluokan näyttelytyötä, vaikeita tapauksia ja kaikki tämä vielä hyvin toteutettuna. Lisäksi sarjaan oli sisällytetty myös aimo annos niin sanottua fan-servicea.

Tapauksista ensimmäinen oli tylsin, muut korvasivat sen kuitenkin kiistattomasti. Roistoista vain viimeinen ole jotenkin muistettava. Tämä ei haittaa, sillä Sherlockissa kuitenkin aina ratkaiseminen on ratkaisua tärkeämpi. Ja se ratkaisemisvaihe tarjosikin viihdyttävää katsottavaa. Niin viihdyttävää, että sarja kuuluu nyt lempirikossarjoihini. Lempisarjaksi en sitä kuitenkaan sanoisi, niin hyvä kuin se onkin.

Valitettavasti kausi ei ollut pelkkää kultaa, vaan siinä oli myös omat vikansa. Homovitsit voisi lopettaa, sillä ne menivät vanhaksi jo ensimmäisellä kaudella. Draama ja ratkaistavat rikokset eivät olleet enää yhtä tasapainossa kuin aikaisemmilla kausilla. Lisäksi väliin jääneiden kahden vuoden tapahtumia ei käsitelty tarpeeksi. Watsonkin meni Sherlockin kelkkaan vähän turhan helposti.

Arvostelen ”The Abominable Briden” vasta nyt, sillä se ei oikeastaan kuulunut uuden Sherlockin kolmanteen kauteen. Siinä hääpukuun pukeutunut nainen ampui itsensä erittäin näyttävästi. Selvältä vaikuttanut tapaus sai uuden käänteen, kun samainen nainen murhasi oman miehensä. Mistä oikein oli kysymys? Onko naisella kenties identtinen kaksonen, niin kuin Watson ehdotti?

Jakso liittyi myös nykyaikaan. Paljastuihan, että ei suinkaan olla menneisyydessä, vaan Sherlockin ”Mielen palatsissa”. Hän yritti selvittää tapausta, koska Moriarty kuoli myös erittäin näyttävästi, mutta nyt hän on tullut takaisin. Paljastus sopi sarjan henkeen, mutta se myös teki jakson toisesta puoliskosta auttamatta sekavan. Eikä vain siksi, että siinä kuljetaan peräti kahdessa eri todellisuudessa.

Sherlock saikin asiaan jonkinlaisen ratkaisun. Hänestä Moriarty ei ole palannut, joku vain otti hänen henkilöllisyytensä. Vain aika näyttää, oliko hän oikeassa. Onneksi joudun odottamaan seuraavaa kautta kohtuullisen vähän aikaa. Se alkaa 1.1.2017. Sitä odotellessa voi katsoa Youtubeenkin laitettuja lisämateriaaleja aikaisemmilta kausilta sekä toisen ja kolmannen kaudelle sijoittuvan web-episodin.

Jakso oli sarjan kaikkien aikojen hehkutetuin ja hyvästä syystä. Tarina oli mielenkiintoinen, eikä ollenkaan sopiva nykyaikaan. Muutenkin jakso onnistui hyvin. Näyttelijät olivat vedossa ja huumoriakaan ei oltu unohdettu. Käsikirjoituskin oli jälleen huippuluokkaa, muusta toteutuksesta puhumattakaan. Siitä onkin hyvä jatkaa seuraavaan, eli järjestyksessään neljänteen, kauteen.

Kokonaisuudessaan Uuden Sherlockin kolmas kausi ansaitsee kiitosta. Annan sille täydet viisi tähteä, vaikkei sarja ylläkään parhaimpiinsa.

Sarjamuhaaja saapuu Eurooppaan

Hannibalin kolmannessa ja samalla viimeisessä tuotantokaudessa on kaksi osaa vähän Olipa-kerran-sarjan tapaan. Niinpä myös arvostelen sarjan kahdessa osassa.

Varoittaisin juonipaljastuksista, mutta Hannibal on tuttu niin Thomas Harrisin kirjoista kuin niiden elokuvasuvituksestakin. Niinpä suurin osa tietää jo, mitä tuleman pitää. Toki sarjan kehittäjä, Bryan Fuller, on lisännyt siihen myös aimo annoksen omaa. Sen verran kyllä sanon, että sarja on erittäin jatkuva juoninen, joten jaksot kannattaa katsoa järjestyksessä. Nyt arvostelun pariin.

Hannibalin (Mads Mikkelsen) todellinen luonne paljastui toisen kauden lopussa. Niinpä hän pakoilee lakia väärän nimen ja entisen psykiatrinsa Beverlyn (Salaiset kansiot tähti Gillian Anderson) turvin. Häntä jahtaa kuitenkin FBI:n eliitti, kuten lahjakas profiloiva Will Graham (Hugh Dancy), jolla on hyvin monimutkainen suhde sarjamurhaajan kanssa.

Lyhyesti sanottuna Hannibal on aina ollut harvinaisen laadukas sarja ja sellaisena se on pysynyt koko ensimmäisen puolikkaan ajan. Kaikki se, mitä tekee sarjasta loistavan on saanut jäädä. Tälläkään kaudella sarjasta ei puutu kauhua, niin järkyttäviä kuolemia, että heikompiakin hirvittää, psykologista silmää ja ajoittain jopa suoraa toimintaakin. 

Uuttakin löytyy. Hannibal on siitä erikoinen sarja, että konsepti muuttuu joka kausi. Esimerkiksi ensimmäisellä kaudella sarja muistutti enemmän tai vähemmän rikossarjoja Willin selvittäessä murhia. Will joutui vankilaan ja konsepti muuttui taas. Nyt Hannibalin salaisuudet alkavat paljastua ja sarja on muuttunut mielenkiintoiseksi kissa- ja hiirileikiksi.

Konseptin lisäksi luvassa on myös pienenpiä muutoksia, kuten tapahtumapaikan vaihto Amerikasta Italiaan. Kaiken lisäksi jo ensimmäisessä jaksossa päästään seuraamaan Hannibalia enemmän ja henkilökohtaisemmin kuin koskaan ennen. Samoin murhia, nimenomaan Hannibalin tekemiä. Sarja kuin on enemmän tai vähemmän the Will Graham Show. Nimestään huolimatta. 

Uusia hahmoja tulee tottakai ja vanhoissakin tulee muutoksia. Esimerkiksi Alana ei ole koskaan ollut näin kiinnostava. Vergerit puolestaan saavat aiempaa enemmän ruutuaikaa. Will on yllättäen pysynyt aika samana. Uusista hahmoista mieleen ei tule mitään muistamisen arvoista. Paitsi Hannibalin vanha tuttu Chiyoh (Tao Okamoto). Häntäkin nähdään vain vähän.

Valitettavasti sarja ei jatku enää kolmannen tuotantokauden jälkeen, ainakaan näillä näkymin. Ehkä sarja on liian taiteellinen ja hidastempoinen katsojalle. Siis amerikkalaiselle sellaiselle. Muualla sitä kyllä katsotaan innolla. JUONIPLJASTUS. Toisaalta kauden toisella puoliskolla päästään jo ensimmäiseen kirjaan asti, joten kuinka pitkälle sarja voisi mennä.

Hannibal on edeleen yksi parhaita tällä hetkellä tulevia sarjoja. Heti Game Of Thronesin, Supernaturalin ja Olipa Kerran-jälkeen. Viisi tähteä. Sarja on ne ansainnut.