Fantasian Futuraman paluu

Simpsonien tekijöiden fantasiakomedia Disenchantmentin kolmas kausi vähensi komediaa ja lisäsi juonellista syvyyttä. Tuloksena oli viihdyttävä, mutta ei edelisen kauden veroinen, kausi.

Varoitus: Luvassa juonipaljastuksia! Jälleen kerran.

Prinsessa Bean (äänenä Abbi Jacobson) tuomittiin roviolle noitana hänen ammuttuaan isäänsä Steamlandistä tuomallaan aseella. Hänen juonitteleva äitinsä Dagmar (äänenä Sharon Hogan) kuitenkin ehti pelastaa tytön, joka piilottelee nyt kirjaimellisesti maan alla uskollisten ystäviensä demoni Lucin (äänenä Eric André) ja tonttu Elfon (äänenä Nat Faxon) kanssa.

Samaan aikaan hänen isänsä kuningas Zøg (äänenä John DiMaggio) makaa kuoleman kielissä ja valtaistuinta pitää Beanin nuorempi velipuoli Derek (äänenä Tress MacNeille) . Poikaa manipuloi kuitenkin Dreamlandin kurissa ja Herran nuhteeseen haluavat pääministeri Odval (äänenä Maurice LaMarche) ja Lumoojatar (äänenä Lucy Montgomery). Kaiken kaikkiaan tilanne näyttää siis hyvin huonolta, joten suunta on vain ylöspäin.

Disenchantment ei ole koskaan ollut niin hyvä sarja kuin samojen tekijöiden Simpsonit ja Futurama. Ihan siitä yksikertaisesta syystä, että se ei ollut ihan yhtä hauska. Koska fantasia on lempigenreni, niin se oli minulle jonkin asteinen pettymys. Siitäkin huolimatta, että pidän sarjasta edelleenkin. Se oli kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi hyvä siihen, että katsoin myös sen kolmannen kauden.

Kolmas kausi keskittyi ensimmäistä kahta kautta enemmän pääjuoneen ja vähemmän huumorin. Kausi oli kyllä erittäin hauska, mutta huumoria ei oltu laitettu juonta tärkeämmäksi. Se riippuu ihmisestä, kuinka onnistunutta tuota valintaa pitää. Itse olisin toivonut enemmän sitä huumoripuolta, kyseessä on kuitenkin  komediasarja.

Varsin monet kuitenkin pitävät suunnasta. mutta varsin monet pitävät suunnasta. Minunkin on myönnettävä, että siitä löytyy omat hyvät puolensa, kuten entistä enempi keskittyminen hahmokehitykseen, erityisesti Bean ja hieman yllättäen myös Derekin suhteen. Erityisesti Derek saikin hieman lihaa hahmoluunsa päälle, vaikka kiinnostavaa hahmoa hänestä ei vieläkään tullut.

Lucia olisi sitten voinut olla paljon enemmän. Sarjan ehdottomasti parhaana hahmona, joten hänen olisi pitänyt saada enemmän ruutuaikaa. Sitä olisi voinut ottaa vaikka kuningas Zøgilta, sillä hänen vajoaminen hulluuteen meni vanhaksi äkkiä. Vaikka kuningas tekikin niin enemmän kuin vain ymmärrettävästä syystä.

Dreamlandissä oliis vielä koluttavaa ja se olikin jälleen kerran erittäin hyvä miljöö sarjalle, mutta pidin siitä, että sarja matkaa aina joskus myös Dreamlandin ulkopuolelle, erityisesti Steamlanld jaksaa kiinnostaa. Olihan se maana hyvin erillainen kuin Dreamland. Samalla se vielä antoi Beanille ja kumppaneille mahdollisuuden ihmetellä ”nykyajan” höpötyksiä, kuten autoja, aseita ja tehtaita.

Sarjan tekijät, erityisesti ääninäyttelijät, olivat tälläkin kaudella tehtäviensä tasalla. Heistä edukseen nousi Abbi Jacobson ja Eric André. Viimeksi mainittu kuluu jo koomikoiden tähtikaartiin, joten suuri ihme se ei ole. Sarja myös näytti tälläkin kaudella hyvältä. Riippumatta siitä, missä maailmassa aina tai muuten vain paikassa oikein kulloinkin mennään.

Bean paranee hahmona, mitä enemmän hänen kanssaan viettää. Samoin Elfo, varsinkin nyt kuin hän on pikkuhiljaa pääsemässä ihastuksestaan Beaniin. Luci puolestaan on edelleen koko sarjan paras hahmo. Hänen ja Beanin jälkeen kolmantena tulee Beanin äitipuoli Oona (äänenä myöskin Tress MacNeille) , joka toimii tällä hetkellä merirosvolaivan kapteenina.

Uusista hahmoista paras oli merennneito syystäkin sarkastinen Mora (äänenä Meredith Hagner). Roistoista Odmal ja Lumoojatar olivat varsin mallikkaita ”kuninkaan paha neuvontaja”-stereotyypin edustajia. Hhamoista ärsytävin oli sekä kirjaimellisesti, että kuvainnollisesti sika Merkiner (äänenä Matt Berry), mutta onneksi häntä ei juuri kaudella näkynyt.

Kausi jätti vielä paljon kysymyksiä seuraavaa kautta ajatellen, olettaen, että sarja sellaisen saa. Netflixillä kuin on ikävä tapa lopettaa sarjansa kesken. Niistä tärkein liittyi Beanin suvun kiroukseen. Toivonkin, että se sarja saa myös neljännen kauden ja ehkä enemmänkin. Pakko kuitenkin myöntää, etten loppuen lopuksi kovinkaan hartaasti.

Tiivistetysti niin parantamisen varaa kuin Disenchantmentissa onkin, niin se osoitti jälleen kerran, että Simpsonien tyylinen huumori sopii myös fantasiaan. Neljä tähteä!

Villin Lännen robotttien kapina

Huippusuositun ja huippushyvän Wesworldin toinen ja kolmas kausi eivät yltäneet ihan sen ensimmäisen kauden tasoa. Laatutelevisiota ne kuitenkin edelleen olivat.

Huomautus: Arvostelen tässä tekstissä sekä vielä arvostelematta jääneen toisen kauden kuin vasta jokin aikaa sitten loppuneen kolmanne kauden.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Westworldin toisesta ja mahdollisesti myös kolmannesta kaudesta!


Ei ole kulunut kovinkaan paljon aikaa siitä kuin Westworldin luoja ja johtaja, tohtori Ford (Anthony Hopkins) ohjelmoi vanhimman androidinsa Doloreksen  (Evan Rachel Wood) tappamaan itsensä. Miehen kuolema laukaisikin täysvaltaisen androidien kapinan ja teki Doloreksesta sen kiistattoman johtajan.

Kaikkia androideja ei kapinointi kuitenkaan kiinnosta, esimerkiksi Maevella (roolistaan Emmy-pystyn saanut Thandie Newton) on vain ja ainoastaa yksi tehtävä mielessään, tyttärensä etsintä. Hänkään ei kuitenkaan voi välttyä kapinan vaikutuksesta, joka laajenee kolmannella kaudella jo Westworldin ulkopuolellekin eli niin sanottuu oikeaan maailmaan.



Westworldista povattiin aikoinaan scifin Game of Thronesia. Sitä sarjasta ei kuitenkaan tullut, huolimatta siitä, että näiden kahden välillä jotain samankaltaista löytyykin. Sarja jäi täysin liian pinnalliseksi ansaitakseen kyseisen tittelin. Joka tapauksessa sarja on harvinaisen laadukas ja se kuuluukin scifisuosikkeihini. Ei ehkä ihan kärkeen, mutta kuitenkin.

Toinen kausi oli tasaisen hyvä, mutta siihen kuului myös jopa sarjan mittapuulla harvinaisen hyvä jakso, Akane no Mai. Siinä maeve seikkailee samuraita ja muita Japanin historian Edo-kaudesta tuttuja hahmoja vilisevässä Shōgunworldissä. Kolmas kausi ei ihan samantasoista jaksoa tarjonnut. Lähemmäksi pääsi tekoCharlotten elämään tutustuva The Absence of Field.




Westworldin teema on sama kuin ensimmäisellä kaudella, vapaa tahto. Toisella kaudella vaan kysymys ei enää ole siitä, onko androidilla sitä, vaan siitä, mitä he sillä tekevät. Kolmannella kaudella tuo teema laajenee ihmisiin, ihan lihaa ja verta oleviin. Silloin nimittään saamme selville, että hekään eivät ole niin vapaita kuin luulevat olevansa.

Tapahtumapaikoista Westworld on mielenkiintoisin ja siksi olinkin iloinen, että siihen päästiin tutustumaan toisella kaudella enemmän ja monipuolisemmin. Ensimmäinen kausi kuin keskittyi vain ja ainoastaan siihen lännen puoleen. Niin sanottu ihmisten maailma puolestaan ei, ainakaan toistaiseksi, ole onnistunut vakuuttamaan minua.


En vielä välittänyt kun sitä länkkäripuolta vähennettiin toisella kaudella, eihän se kuulu millään mittapuulla lempigenreihini, mutta en olisi toivonut sitä pudotettavan kokonaan. Se nimittäin antoi sarjalle sen oman persoonallisen tyylin. Onneksi ainakin itseäni se scifipuolikin jaksoi kiinnostaa, joten menetys ei suinkaan sarjaa pilannut.

Toteutus oli jälleen kerran huippuluokkaa, kummallakin kaudella. Erityisesti mitä tulee visuaaliseen ilmeeseen. Ihme tämä ei ole, sillä juuri kaunis pinta on ollut sarjan yksi suurimmista vahvuuksista ensimmäisestä kaudesta alkaen. Sarjan suurin vahvuus oli kuitenkin sen huippuluokkaisissa näyttelijöissä. Valitettavasti käsikirjoitus ei aina ylennyt heidän tasolleen.

Maeve pysyi edelleen parhaana hahmona, vaikka kolmannella kaudella hän jäikin melkein tyystin sivuun. Doloreksesta puolestaan oli joskus vaikea pitää, varsinkin toisella kaudella, mutta kolmatta kautta loppuun mentäessä hänkin kasvoi tekopyhän kapinajohtajan roolistaan joksikin paljon sympaattisemmaksi.

Sarjassa esiintyy niin monia hahmoja, että heitä on turha ruveta esittelemään. Niinpä menen vain tärkeimpiin sivuhahmoihin. Bernard (Jeffrey Wright) puolestaan pysyi sympaattisempana, joskaan ei kovin mielenkiintoisena hahmona. Häntä mielenkiintoisempi oli kolmannella kaudella tarinaan ihan kunnolla mukaan päässyt Charlotte (Tessa Thompson).



Samalla kaudella nähtiin myös yksi mainitsemisen arvoinen uusi hahmo, sarjan vähiin samaistuttaviin ihmishahmoihin liittyvä perusjamppana elämäänsä elänyt sotaveteraani Caleb (Breaking Badin Aaron Paul). Kummallakin kaudella esiintynyttä Miestä mustissa (Ed Harris) on puolestaan taas kiva vihata.

Toisesta kaudesta ei juuri roistoja löytynyt, jos siinä esiintyviää toinen toistaan kamalampia ihmisiä ei lasketa sellaiseksi. Kolmannella kaudella roiston paikan otti rikas, ylimielinen ja valitettavasti persoonaton Serac (Vincent Cassel) jumalankaltaisen Rehoboam-tekoälynsä kanssa. Onneksi tylsää ja kliseistä pahista ei tulla näkemään enää neljännellä kaudella.



Westworldistä on tulossa neljäs kausi. En tiedä, milloin.  Arvioitu aika on kuitenkin vasta vuonna 2022. Katson kauden jokatapauksessa varmasti, joskaan en odota sitä niin innolla kuin toista kautta silloin aikoinaan. Toivottavasti olen väärässä, mutta ainakin nyt vaikuttaa että niin hyvä sarja kuin vielä onkin, niin sen parhaat päivät ovat auttamatta takana.

Tiivistetysti Westworld kuulu edelleen maailman parhaiden scifiesarjojen joukkoon. Tason laskettua tasaisesti kausi kaudelta en kuitenkaaan tiedä, että kuinka kauan. Toinen kausi ansaitsee neljä ja puoli tähteä, kolmas puolestaan neljä.

Sabrina vs pakanat ja Helvetin kenkkuilevat alamaiset

Chilling Adventures of Sabrinan kolmas kausi tuli Netflixiin jokin aika sitten rohkeampana, oudompana ja synkempänä kuin koskaan. Ja melkein yhtä hyvänä kuin aina ennenkin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia! Lue omalla vastuullasi.



Viimeinen kausi päättyi Sabrinan (Kiernan Shipka) ja kumppaneiden voittoon, kun he onnistuivat vangitsemaan Sabrinan isäksi paljastuneen Luciferin (Luke Cook). Hinnan maksoi Sabrinan poikaystävä Nick (Gavin Leatherwood), jonka ruumis toimii nyt Helvetin valtiaan vankilana. Lisäksi hän joutui Helvettiin, jotta paikan johdon ottanut Lilith voisi pitää kerran rakastamansa miehen vankilaa silmällä.

Eikä mene aikaakaan, kun muutkin saavat kokea Luciferin vangitsemisen seuraukset. Koska Lilith ei
kelpaakaan rooliinsa, koska hänellä ei ole taivaallista syntyperää, Sabrinan joutuu taistemaan kruunusta maanpinnan tuhoa suunnittelevaa Calibania (Sam Corlett) vastaan. Zelda-tädin (Miranda Otto) johtama yön kirkkokin alkaa menettää voimiansa. Eikä aika voisi olla huonompi, sillä heillä on vastassaan Luciferin tuhon houkuttelemat pakanat, joiden aikeet ovat kaikkea muuta kuin ystävälliset.


En ole Chilling Adventures of Sabrinan kohderyhmää, teinejä. Silti pidän siitä suhteellisen paljon. Toki, siitä löytyy makuuni hieman liikaa teinidraamaa, mutta koska kyseessä on teinisarja, niin sitä sopii odottaa. Kuitenkin sarjan taikuus on kiehtovaa, pääosa vioistaan huolimatta ja ehkä jopa niiden takia hyvin pidettävä ja kiinnostakin ja toteutus on ollut muutenkin aina huippuluokkaa.

Kolmannella kaudella sarja on edelleen erittäin hyvä, suorastaan teinisarjojen kruununjalokivi. Pidin ehkä aikaisemmista hieman enemmän, mutta vain hiukan. Lisäksi jotkin asiat ovat jopa paremmin kuin edellisillä kausilla, joten sarjalle ei ole onneksi käynyt samoin kuin Riverdalelle, jonka taso on laskenut kausi kauden jälkeen ja pian minun tapaiset katsojat miettivät, miksi edes vaivautuu katsomaan sitä.



Chilling Adventures of Sabrina olikin huonommillaan silloin kuin se lainasi asioita Riverdalen pelikirjasta. Musiikkinumerot eivät vain sopineet sarjaan. Niin kuin ei myöskään se, että Sabrina ja Roz piti välttämättä saada huutosakkiin. Sen sijaan pidin Riverdaleen liittyvistä ”easter egg:seistä. Se sai maailman vaikuttamana isommalta ja asutummalta. Niin pieniä kuin ne olivatkin.

Paljon enemmän minua kuitenkin häiritsi se, että he laittoivat aikaisemmin hyvin itsenäisen Sabriinan motivaatioksi vain ja ainoastaan yhden asian: pojan, Nickin. Eikä vähiten siksi, etten ole koskaan ollut Nickin suurin fani. Niin paljon kuin tunsinkin tällä kaudella myötätuntoa häntä kohtaan. Ja niin paljonkin pidin siitä, että sarja antoi Nickin kokemuksille hyvin realistisilta vaikuttavia seuraamuksia.



Kauden parhaat kohtaukset liittyivät Yön kirkkoon eli valitettavasti siihen osaan, missä ei juuri Sabriinaa nähty. Onneksi Miranda Otton Zelda oli keskushenkilöksi yhtä hyvä, jopa parempikin. Ainakin näin aikuisen näkökulmasta.  Siitäkin huolimatta, etten ole voimat ovat heikenneet/poissa, mitäs nyt-juonikuvien suuri fani. Jos katson noidista kertovaa sarjaa, haluan nähdä noitia (katson sinua Charmed:in toinen kausi).

Juonikuviossa kiinnostavaa oli myös se, että se Saatanaa palvovien noitien lisäksi näytti myös muunlaisia noitia, vieläpä hyvässä valossa. Taikuutta on monenlaista, eikä se ole paha asia. Erityisesti Skye Marshallin Mambo Marie LeFleur toi piristystä sarjaan. Ja lisäksi tuuletti varsin elitistisen Zeldan ja muiden saatanallisten noitien ennakkoluuloja.

Melko usein Yönkirkko ja sen taistelu pakanoita vastaan sai kuitenkin tehdä tilaa hieman vähemmän kiinnostavan Helvetin valtiuden varmistavan aarrejahdin varjoon. Ratkaisu kuitenkin palkittiin kauden loppupuolella, jossa Sabrina joutui kohtaamaan perheensä ja kaveriensa sivuun jättämisen seuraukset. Ja luonnollisesti teki päätöksiä, joiden vähemmän hyvät seuraukset jäävät ensi kauteen. Sabrina kuin on.

Lilithin ja Sabrinan demoni olalla/neuvonantaja ja oppilas dynamiikkansa toimi ja heidän kohtauksensa kuuluivat sarjan viihdyttävämpään päähän. Eikä vähiten siksi, että Michelle Gomez oli erinomainen kaksoisroolissaan sekä Sabrinan helvetillisenä neuvonantajana, että hartaana opettajana. Kumpa Helvetin Desing ei olisi jäänyt niin tylsäksi, mutta kaikkea ei voi saada.



Myös Sabrinan ihmiskaverit saivat oman storylinensä, joka vieläpä liittyi kauden pääjuoneen paljon enemmän kuin Sabrinan. Ei kuitenkaan liikaa. Mikä olikin erinomainen asia, sillä Harvey (Ross Lynch) ja Roz (Jaz Sinclair) eivät juuri kiinnostanut minua parina. Sen sijaan kaudella suurempaan rooliin päässeen Theon (Lachlan Watson) ja uuden pojan (Jonathan Whitesell) suhde oli rakennettu paljon paremmin.

Myös aikaisimmilla kausilla enemmän tai vähemmän sivuun jääneet Prudence (Tatiana Gabrielle) ja Ambrose (Chance Perdomo) tuntuivat löytävän paikkansa. Prudense badass noitana, jolla on missio, ja Ambrose Gilesiin verrattavana neuvonantajana. Valitettavasti kuitenkin Salem-kissa jäi melkein kokonaan sivuun. Ymmärrän kyllä ratkaisun. Kissojen kanssa ei voi olla helppo työskennellä.



Lucifer ja isä Blackwood (Richard Coyle) jätettiin ihan loppupuolta lukuun ottamatta sivuun, vaikka parempi olisikin ollut, ettei heitä kumpaakaan olisi nähty ollenkaan. Erityisesti alan kyllästyä isä Blackwoodiin ja olisinkin toivonut, että mies kuolisi tällä kaudella. Pakananoidat olivat nimittäin paljon kiinnostavampia ja pelottavia vastustajia. Ja tajusivat jäädä yhteen kauteen.

Sarjassa tapahtui siis tänä kautena paljon, jopa liikaakin. Nyt yhteen aiheeseen tai uhkaan ei voitu käyttää tarpeeksi aikaa. Ehkä kausi olisi hyötynyt muutamasta lisäjaksosta tai siitä, että se olisi jättänyt muutaman aiheen ensikauden puolelle. Toki asialla on positiivinenkin puoli. Kaudessa ei ollut yhtään täytejaksoa, vaan joka jakso keskittyi asiaan. Eikä meno mennyt missään vaiheessa tylsäksikään.

Tiivistetysti Chilling Adventures of Sabrinan kolmas kausi ei pettänyt odotuksia, mutta ei ihan päässyt siihen, mihin tasoon sarjalta ollaan totuttukaan. Kolme ja puoli tähteä!

Zombeja seattlen täydeltä

iZombie on paras zombeista kertova tv-sarja, ja erinomainen muillakin mittareilla. Myös nyt arvostelemallani kolmannella kaudellaan, vaikka se osoittautuikin toistaiseksi huonoimmaksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia iZombien juonesta. Sekä tältä kolmannelta kaudelta, että sitä edellisiltä kausilta. Lue siis omalla vastuullasi.

Max Rangerin verilöyly on juuri saanut päätöksensä ja sitä peittämään tulee puolisotilaallisen Fillmore Graves. Tämä pelkästään zombeista koostuva yritys, johtajanaan Vivian Stoll (Andrea Savage), suunnittelee zombien paratiisia ja paljastavansa zombien olemassa olon tavallisille ihmisille. Livillä olisi paikka heidän tiimissään, mutta tämä ei tiedä, mitä mieltä naisesta tai hänen suunnitelmistaan oikein pitäisi olla. 

Toinen, paljon selkeämpi uhka, löytyy zombeista tietävistä ja heidän tuhoamiseen pyrkivistä ihmisistä. Se käy ilmi hyvin selvästi kuin viaton perhe murhataan vain ja ainoastaan, koska he sattuvat olemaan zombieita. Mutta ovatko he tosiasiassa murhan takana vai vaikuttaako peliin vielä suuremmat voimat? Joka tapauksessa, panokset ovat kovempia kuin koskaan ennen.

Tämän kaiken lisäksi Livin pitää vielä elää oman syyllisyytensä kanssa, hänen tapettuaan poikaystävänsä Drake (Greg Finley). Majorinkin pitää kärsiä suuren yleisön halveksuntaan paljastettuaan ”Kaaosmurhaajaksi, tai paremminkin ”Kaaoskidnappaajaksi”. Ravilla puolestaan on tarpeeksi murheita zombienparannuskeinon ja kolmiodraamansa kanssa.

iZombie on kuulunut lempisarjojeni joukkoon jo ensimmäisestä jaksostaan lähtien. Tiedän, että olen sanonut jotain saman suuntaista yhdestä, jos toisestakin sarjasta, mutta mitä voin sanoa. Elämme television kulta-aikaa. Tai sitten minua on vain helppo viihdyttää. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa, kolmas kausi ei suinkaan muuta asiaa. Siitäkään huolimatta, ettei se ihan edellisten kausien veroiseksi ylläkään.

Teini-major

Kuitenkin lähes kaikki edellisiltä kausilta toimivaa toimii myös tällä kaudella. Huumoria ei unohdettu ja se on vieläpä hauskaa. Esimerkkinä yksi kauden parhaista jaksoista, "Zombie Knows Best", jossa Liv ja Major syövät isän ja tyttären aivot. Luonnollisesti hillittömin tuloksin. Huumorissa oli kuitenkin parasta se, että se antoi tarpeen vaatiessa tilaa myös vakavimmille asioille.

Pääjuonikin oli jännittävämpi kuin koskaan kaikkine salaliittoineen, zombievihaajineen ja korkeine panoksineen, vaikka se jo vähän liiankin paljon ruutuaikaa. Tämä oli valitettavaa. Ei siksi, että pääjuonessa olisi ollut jotain vikaa, vaan siksi, että sarja on aina parhaimmalleen keskityttyään pieniin tarinoihin ja jättäessä suuret takaa-alalle.

Hahmon ja heidän välisensä suhteensa, yksi sarjan johtavia elementtejä, pysyi edelleen sarjan suurempana vahvuutena. Tämä ei ole ihme, onhan tärkeät hahmot pysynyt muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta samoina. Valitettavasti jotkin asiat siitä, niin kuin Ravin, Peytonin ja Blainen kolmiodraama alkoi väsyä aika nopeasti. Onneksi siitä kuitenkin päästiin myös nopeasti eroonkin.

Lisäksi ongelmia aiheutti se, että Liviä nähty tarpeeksi ja sittenkin kuin näkyi, emme sittenkään nähneet oikeastaan Liviä, vaan hänen syömänsä aivot. Hän kuin antoi syömiensä aivojen määrätä melkein jokaista tekoaan, varsinkin alkukaudesta. Toki uhrien persoonallisuudet ovat päässeet vahvasti esille koko sarjan olemassa olon ajan, mutta yleensä persoonista johtavin on ollut kuitenkin Liv itse.

Vakuutan. Kuva on kolmannelta kaudelta.

Asia häiritsi, vaikka saimmekin sille järkevän selityksen. Nyt seuraa pienoinen juonipaljastus! Jos et halua lukea sitä, mene seuraavalle kappaleelle. Uhrien persooniin keskittyminen auttoi Liviä Draken kuoleman ja siihen liittyvän syyllisyyden kestämisessä. Syistä viis, haluan Livin takaisin. Toivoa on, että tekijät oppivat ja saammekin hänet taas seuraavalla kaudella.

Vanhojen vahvuuksien lisäksi pidin myös monesta uudesta asiasta, kuten Cliven pääsy niin sanottuun zombieclubiin. ”Supersankari” identiteetin salailu on vanha ja syystäkin parjattu klisee, josta on syytäkin päästä eroon. Clive pääsi myös toimintaan mukaan aiempaa enemmän. Varsinkin kuin hän tunsi tapetun zombiperheen hyvin henkilökohtaisesti. 

Tietenkin hänen ammattitaitoaan poliisina tarvittiin myös. Siitä olikin, niin tässä kuin edellisissä kausissa, yhtä paljon hyötyä murhien selvittämisen kannalta kuin Livin uhrien aivoista saamilla tiedoilla. Peytonkin sai tällä kaudella enemmän tekemistä, Cliven tapaan. Vieläpä työssään syyttäjä, ei pelkästään Livin kaverina. Niin viihdyttäviä kuin hänen ja Livin, vähän turhan harvat, yhteiset kohtaukset olivatkin.

Pidin myös sitä, ettei Majorin uutta status ”Kaaostapajana” päässyt missään vaiheessa unohtumaan, vaikka niin olisi helposti voinut käydä. Sillä olikin suuri vaikutus Majoriin ja siihen, mitä hän kauden edetessä teki. Fillmore Graveskin oli hyvä lisä sarjaan, niin roistona kuin liittolaisenakin. Niin hyvä, että se voittaa edellisen kauden Max Ragerinkin menen ja tullen. Niin kiinnostava kuin kyseinen yritys olikin. 

Mainitsematta jäi vielä Blaine ja hänen kamppailunsa zombiemaailman johtavaksi aivojen tarjoajaksi. Siinä ei ollut juurikaan uutta, mutta pidin storylinesta silti. Varsinkin kuin sitä nähtiin sopivan pieninä annoksina. Itseasiassa en tavannut storylinea, josta en olisi pitänyt edes jossain määrin tai ainakaan sellaista, jota olisin inhonnut. Aiemmin mainittua kolmiodraamaa lukuun ottamatta.

Valitettavasti kauden loppu ei ollut läheskään niin hyvä kuin olisi voinut tai pitänyt. Se nimittäin tuntui turhankin täydeltä. Pitihän sen sulkea hirveän monta avonaista nauhan päätä ja kiusoitella vielä tulevastakin, joten hengittämiseen ei juuri jäänyt tilaa. tai kysymään, mitä mieltä itse hahmot ovat asiasta. No, ehkä se selviää tulevan kauden alussa.

Kolmas kausi oli ehdottomasti iZombien tulevista kausista huonoin, mutta vaikka valitettavaa löytyikin odotuksiini nähden ihan liikaa, pidin kuitenkin joka ainoasta jaksosta. Poikkeuksetta ja paljon. Niin paljon, että katson varmasti jo varmistuneen sarjan neljännen kauden. iZombie on tasokas vielä oman tasonsa laskettuakin ja se jos mikä, kertoo hyvin, kuinka loistavasta sarjasta oikein onkaan kysymys.

Tiivistetysti iZombien kolmas kausi olisi voinut olla parempikin, mutta myös paljon huonompi. Sarjan viehätys on ja pysyy. neljä ja puoli tähteä.

Sherlock Holmes palaa kuolleista

Matkani Sherlock Holmesin seurassa sai päätöksensä, ainakin toistaiseksi, katsottuani Uuden Sherlockin kolmannen tuotantokauden. Tervetuloa arvostelun pariin!

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia. Niinpä ehdotan, että katsot uuden Sherlockin pari ensimmäistä tuotantokautta ennen sen lukemista. Lukeminen on kuitenkin, niin kuin aina, pelkästään lukijan omalla vastuulla.

Kolmannella kaudella on jälleen vain kolme, puolitoista tuntia kestävää, jaksoa. Netflix kuitenkin lisäsi kauden kohdalle myös erillisen, kolmannen ja neljännen kauden välissä olevan, ”The Abominable Briden”. Erikoisjakson, joka sijoittui sarjalle poikkeuksellisesti 1880-luvulle. Niinpä otan sen mukaan arvosteluun. Ensin kuitenkin kerron jotain varsinaisista kolmannen kauden jaksoista.

Toisen kauden traagisista tapahtumista oli kulunut jo kaksi vuotta. Tohtori John Watson (Martin Freeman) on mennyt eteenpäin elämässään ja seurustelee nyt unelmiensa naisen Mary Morstanin (Freeman aito tyttöystävä Amanda Abbington) kanssa. Sherlock Holmes puolestaan on saanut vihdoin ja viimein tuhottua Moriartyn organisaation viimeisetkin rippeet. Niinpä hän voi palata takaisin Baker Streetille.

Kauden ensimmäinen, "The Empty Hearse", jakso keskittyi suurimmaksi osaksi Sherlockin ja Watsonin jälleen näkemiseen. Paljon oli kuitenkin muuttunut. Oli siinä rikosjuonikin, joka käsitteli terroristiorganisaatiota, mutta se jäi pahasti sivuosaan. Niin rikosjuonelle tuppaa Uudessa Sherlockissa yleensäkin käydä, tämä jakso, ja itseasiassa koko kausi, vei sen liian pitkälle.

Toinen jakso, "The Sign of Three", sijoittui lähes kokonaan Johnin ja Maryn häihin, jossa Sherlock toimi bestmaninä. Olihan hän Watsonin paras kaveri. Rokosta selvitettiin takaumien keinoin. Selvitettävä rikos oli klassinen suljetun huoneen tapaus. Jakso kuului sarjan parhaimpiin ja kieltämättä myös hauskimpiin. Esimerkiksi Sherlockin puheesta voisi tehdä puoli tuntisen sitcomin.

Kolmas jakso, "His Last Vow", osoittautui kauden parhaaksi. Siinä selvitettävänä oli vaikutusvaltaisiin ihmisiin suuntautuva kiristyssarja, jonka tekijänä toimi koko sarjan toiseksi paras roisto, ”kiristysten Napoleon” Charles Augustus Magnussen (Lars Mikkelsen). Loppu ratkaisu olisi voinut olla parempikin. Se ei käyttänyt päähahmon älyä läheskään tarpeeksi hyödykseen.

Toisaalta en kavahda Sherlockin teon kylmäverisyyttä, toisin kuin jotkut. Sherlock on kylmäverinen mies. Hän sanoo itseäänkin ”toimintakykyiseksi sosiopaatiksi”. Jakso myös teki Marystä kiinnostavan hahmon. Pidin hahmosta muutenkin. Varsinkin kuin hän auttoi korjaamaan sarjan pitkäaikaista ongelmaa: Se ei tiedä, miten naishahmoja pitäisi oikein kohdella.

Sherlock pysyi kolmannella kaudellaankin erinomaisena tv-sarjana. Sain kaiken, mitä osasin siltä odottaakin eli edelleen sarjan vahvuuksiin kuuluvan pääkaksikon välisen vuorovaikutuksen, huumoria, taitavasti kirjoitettua dialogia, sarjalle ominainen tyyli, huippuluokan näyttelytyötä, vaikeita tapauksia ja kaikki tämä vielä hyvin toteutettuna. Lisäksi sarjaan oli sisällytetty myös aimo annos niin sanottua fan-servicea.

Tapauksista ensimmäinen oli tylsin, muut korvasivat sen kuitenkin kiistattomasti. Roistoista vain viimeinen ole jotenkin muistettava. Tämä ei haittaa, sillä Sherlockissa kuitenkin aina ratkaiseminen on ratkaisua tärkeämpi. Ja se ratkaisemisvaihe tarjosikin viihdyttävää katsottavaa. Niin viihdyttävää, että sarja kuuluu nyt lempirikossarjoihini. Lempisarjaksi en sitä kuitenkaan sanoisi, niin hyvä kuin se onkin.

Valitettavasti kausi ei ollut pelkkää kultaa, vaan siinä oli myös omat vikansa. Homovitsit voisi lopettaa, sillä ne menivät vanhaksi jo ensimmäisellä kaudella. Draama ja ratkaistavat rikokset eivät olleet enää yhtä tasapainossa kuin aikaisemmilla kausilla. Lisäksi väliin jääneiden kahden vuoden tapahtumia ei käsitelty tarpeeksi. Watsonkin meni Sherlockin kelkkaan vähän turhan helposti.

Arvostelen ”The Abominable Briden” vasta nyt, sillä se ei oikeastaan kuulunut uuden Sherlockin kolmanteen kauteen. Siinä hääpukuun pukeutunut nainen ampui itsensä erittäin näyttävästi. Selvältä vaikuttanut tapaus sai uuden käänteen, kun samainen nainen murhasi oman miehensä. Mistä oikein oli kysymys? Onko naisella kenties identtinen kaksonen, niin kuin Watson ehdotti?

Jakso liittyi myös nykyaikaan. Paljastuihan, että ei suinkaan olla menneisyydessä, vaan Sherlockin ”Mielen palatsissa”. Hän yritti selvittää tapausta, koska Moriarty kuoli myös erittäin näyttävästi, mutta nyt hän on tullut takaisin. Paljastus sopi sarjan henkeen, mutta se myös teki jakson toisesta puoliskosta auttamatta sekavan. Eikä vain siksi, että siinä kuljetaan peräti kahdessa eri todellisuudessa.

Sherlock saikin asiaan jonkinlaisen ratkaisun. Hänestä Moriarty ei ole palannut, joku vain otti hänen henkilöllisyytensä. Vain aika näyttää, oliko hän oikeassa. Onneksi joudun odottamaan seuraavaa kautta kohtuullisen vähän aikaa. Se alkaa 1.1.2017. Sitä odotellessa voi katsoa Youtubeenkin laitettuja lisämateriaaleja aikaisemmilta kausilta sekä toisen ja kolmannen kaudelle sijoittuvan web-episodin.

Jakso oli sarjan kaikkien aikojen hehkutetuin ja hyvästä syystä. Tarina oli mielenkiintoinen, eikä ollenkaan sopiva nykyaikaan. Muutenkin jakso onnistui hyvin. Näyttelijät olivat vedossa ja huumoriakaan ei oltu unohdettu. Käsikirjoituskin oli jälleen huippuluokkaa, muusta toteutuksesta puhumattakaan. Siitä onkin hyvä jatkaa seuraavaan, eli järjestyksessään neljänteen, kauteen.

Kokonaisuudessaan Uuden Sherlockin kolmas kausi ansaitsee kiitosta. Annan sille täydet viisi tähteä, vaikkei sarja ylläkään parhaimpiinsa.

Draamaa ja huumoria naisvankilassa

Naisvankilaan sijoittuva Orange is New Black on yksi Netflixin parhista sarjoista. Siitä tuli vähän aikaa sitten kolmas kausi, jonka ahminkin hyvin lyhyessä ajassa. SPOILEREITA!

Orange is New Black perustuu löyhästi Piper Kermanin oman kokemuksensa pohjalta kirjoittamaan samannimiseen kirjaan. Sarjan alussa kun sen päähenkilö Piper Chapman (Taylor Schilling) tuomittiin 15 kuukaudeksi Litchfieldin naisvankilaan huumerahojen kuljettamisesta entiselle tyttöystävälleen Alex Vausille (Laura Prepon). 

Sarjan teemat ovat tuttuja, kuten äiteys, johon ensimmäinen jakso keskittyy lähes täysin. Useasta hahmosta vielä. Muutenkin teema on vahvana esillä koko kauden ja siitä nähdään paljon myös takaumien muodossa. Aihe on esillä myös vankilassa. Onhan yksi vangeista raskaana ja moni muu äitejä.

Toinen teema on uskonto, jota käsitellään niin Norman (Annie Golden) kultin kuin hahmojen menneisyyden valossa. Esimerkiksi yksi hahmoista on entinen amish, toisen vanhemmat taas muslimeita. Lisäksi yllättävän moni vangeista kääntyy juutalaiseksi huomattuaan heillä olevan paremmat ateriat. Yksi hahmoista ottaa juutalaisuuden jopa tosissaan.

Vankila saa kaudella myös uudet omistajat stereotypisen rahanahneesta yhtiöstä, jolle vankien hyvinvointi on sivuseikka. Vain raha ratkaisee. ta kiinnostaa vain raha. Myös vartijat joutuvat kärsimään yhtiö suorittamista leikkauksista. Aihe onkin ajankohtainen, sillä yhtiöissä leikataan entistä enemmän. Joskus myös työntekijöiden kustannuksella.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Piper saa heiltä hyvän bisnesmahdollisuuden ja hänestä tuleekin kauden aikana eräänlainen jengipomo. Piperistä puheenollen. Hän on aina ollut sarjan hahmoista tylsin ja ärsyttävin, päähahmon statuksesta huolimatta. Kolmannella kaudella Piperia melkeinpä rakastaa vihata.

Kaudella keskitytään hahmoihin suhteellisen tasapuolisisti. Nekin hahmot, jotka vain vilahtivat aikaisimmissa kaudissa, saavat nyt enemmän ruutu aikaa. Heistä olekaan pulaa. Hahmot ovatkin vielä hyvin tehtyjä. Hauskat, uskottavat ja monipuoliset hahmot ovatkin ehdottomasti sarjan parasta antia. Kekseliään dialogin ja huumorin lisäksi. Ne tekevät sarjasta yhden Netflixin parhaista.

Sarja seuraa mm. Poysseyta (Samira Wiley) Pennsatuckya (Taryn Manning), Rediä (Katie Mulgrew), Sosoa (Kimiko Glenn) Lornaa, Nickya (Natasha Lyonne) ja transukupuolinen Sophiaa (Laverne Cox). Miehiäkin mahtuu mukaan, kuten vankilan johtaja Caputo (Nick Sandow) sekä harvinaisen epäpätevä sosiaalityöntekijä Healy (Michael J. Harney).

Uusiakin hahmoja löytyy. Yksi niistä on Piperin toinen rakkaudenkohde, australialainen Stekka (Ruby Rose), joka on kieltämättä yksi kuumimmista Litchfieldin naisista ja jokamelkein rikkoi sosiaalisen media. Vankila saa myös paljon Healyta pätevämmän sosiaalityöntekijän ja ison pinon uusia vartioita. Uusia pomojakin nähtiin jonkin verran.

Hahmoja nähdään myös vankilan ulkopuolella, takaumien muodossa. Ne onnistuvatkin tuomaan mukavaa väriä hahmoihin, erityisesti muuten sivussa oleviin. Kiinnostavin takauma kuuluukin melkein huomaamattomalle Chanille (Lori Tan Chinn). Paras ystävyyssuhde kuului Pennsatyckylle ja Big Boolle.

Orange is New Black on parempi kuin koskaan, vaikka muutkin kaudet ovat olleet erittäin tasokkaita. Pidän erityisesti päätöksestä jättää Piper hieman sivuun. Kannattaa katsoa, jos tämän tyyppiset sarjat kiinnostavat vähääkään. Viisi tähteä.

Olipa Kerran - uutisia

Olipa kerran, alkuperäiseltä nimeltään Once upoa a time on taas täällä. Se jatkuu kolmannen kaudsen 13. jaksolla nimeltä Darkness on the Egde of Town. Teen siitä arvostelun, niin  kuin muistakin kauden jaksoista, heti katsottua jakson.

Ollaan ihmisiksi

Being Humanin 2. tuotantokausi loppui jännään kohtaa. Siksi katsoinkin 3. heti perään. Nyt on taas arvioinnin aika. JUONIPALJASTUKSIA!

Being Humanin toinen kausi loppui Aidanin jäädessä vangittuna maan alle. Kiitos vampyrejä jo pitkään hallinneen Äidin. Josh joutui kampppailemaan “luojansa” kanssa. Jos hän onnistuu tappamaan tämän, hän pääsee kirouksestaan. Sally puolestaan lähti pelastamaan aaveystäviänsä limbosta sovittaakseen sen, että hän lähetti heidät sinne itse.

Kolmannen kauden tarina alkaa 15 kuukautta toisen kauden finaalin jälkeen. Josh ja Nora selvisivät edellisen kauden kamppailusta voittajana. Kamppailusta, joka teki Joshista jälleen ihmisen. Aidan makaa edelleen haudassaan tai tarkemmin sanottuna Surenin haudassa. Sally pyrkii vapauttamaan itsensä ja ystävänsä limbosta. Samalla tehtävällä on myös Josh ja Nora. 

Pariskunta löytääkin heitä auttamaan lupautuvan noidan, pimeyden voimia harjoittavan, Donnan. Donnalla on ilmiselvästi oma lehmä ojassa, mutta Joshin ja Noran ei auta muuta kuin ottaa apu vastaan. Donna onnistuukin pelastamaan Sallyn ja hänen ystävänsä. Vieläpä omiin ruumiisiinsa. Sally ei siis ole enää aave. Kuolleista herätetty Sally oli jännä lisä sarjaan, mutta Sally on kiinnostavampi aaveena.

Samaan aikaan Aidan nostetaan takaisin maanpinnalle, jossa hän saa tietää vampyyrien olevan vähissä. Ihmiset sairastavat uuden tyyppistä flunssavirusta, joka tappaa heidän vertaan juovat vampyyrit. Kuolleiden joukossa on myös Äiti joukkoineen. Minuista tämä lopetti Äidin uhan hieman turhan helposti. Hän olisi voinut tuoda kauteen paljon mielenkiintoista.

Vampyyrit etsivätkin kumeisesti parannuskeinoa. Löytyykö sellainen koko viruksen ajan maan alla vangitusta Aidanista? Niin ainakin näyttää uskovan moni oppurtunisti, joille legendan todenperäisyydellä ei ole väliä. Vampyyrit ovat valmiit maksamaan mitä vain pienestäkin toivon kipinästä.

Sarjassa on jälleen kerran Aidanin takaumia, tällä kertää sisällissodan ajalta. Takaumat kertoivat Aidanin perhe-elämästä, vampyyriksi tulosta ja siitä, mitä tapahtui vampyyri-Aidanin palatessa kotiin. Sain myös tutustua Aidanin yllättävän järkevään vaimoon ja poikaan. Takaumien merkitys selviää vasta lopussa. Ne voivatkin siksi tuntua irrallisilta.

Kolmannella kaudella hahmoihin on jo ehtinyt kiintymään, jopa paikoittaan ärsyttävään Joshiin. Norasta on tullut yhä enenemissä määrin vakkarihahmo. Pidän Noran hahmosta, vaikka hänelläkin oli heikot hetkensä viime kaudella. Muutos olikin hyväksi. Sarjan fokus on kuitenkin kolmessa ystävässä, joten en miellä häntä vieläkään päähahmoksi.

Aidanin perheen lisäksi kaudelle tuli muitakin uusia, päähenkilöiden elämää muillistavia , hahmoja. Tapaamme noita Donann lisäksi myös ihmissusi kaksosten isän Liamin, tuoteen teinisuden Erinin, Noran ystävän ja Aidanin ihastuksen kohteen Katin, hippi-ihmissuden Peten Ja Sallyn veljen. Muutamia mainitakseni. Kauden sivuhahmo on kuitenkin jo sarjan alusta asti esiintynyt Joshin sisko Emily.

Loppu oli melkein yhtä koukuttava kuin viime kaudenkin. Ei kuitenkaan ihan. En tietenkään paljasta, mitä se sisälsi. Mistään sateenkaarista ja koiranpennuista ei kuitenkaan ollut kyse. Sankarit eivät ajaneet auringon laskuun. Sorry, Guys. Luvassa on vielä yksi tuotantokausi. Neljäs jää sarjan viimeiseksi. Saa nähdä, miten tarina loppuu.

Tiivistetyksi sarja jaksoi viihdyttää vielä ainakin kauden. Se on vieläkin sama hauska, paikoittain synkkä ja yliluonnollisesta teemastaan huolimatta jokseenkin uskottava sarja, kuten aina ennenkin. Neljä tähteä.

Jousisankarin paluu

Jousta ja nuolea käyttävästä viittasankarista Arrow on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteen.
Kamppailussa rikollisuutta vastaan häntä auttavat tälläkin kaudella tietokoneisiin vihkiytynyt Felicity Smoke, lihaskimppu John Diggle sekä tiimin tuorein jäsen Roy Harper. 

Oliverin rakas kaupunki on kokenut nyt jo kaksi terroristihyökkäystä, eikä Starling Cityllä mene hyvin. Rikollisuus on sentään saatu hallintaan. Kiitos siitä kuuluu Arrowille kumppaneineen. Oliver puolestaan on menettänyt perheen yrityksen hallinnan. Helppoa ei tule siis olemaan Oliverilla tälläkään kaudella.

Kauden alku oli kohtuullinen. Katsoin heti perään Arrowin sisarsarjan, Flashin, loistavan avauksen. Siksi en pidä jaksosta läheskään niin paljon kuin se ansaitsisi. Todellisuudessa jakso oli ihan hyvä kauden avaus, joka leikitteli Arrowin vanhoilla teemoilla ja toi sarjaan jotain uuttakin. Lisäksi se esitteli kohtuullisen hyvin sarjan uuden aseltelman.

Oliverin kamppailuun normaalin minänsä ja viittasankarin välillä ei tuonut mitään uutta. Vertigokin alkaa olla jo kaluttu luu. Jakson pahis oli tylsä, vaikka hänen ns. Aseensa, huume, joka näyttää ihmisten suurimman pelon toi piristystä sarjaan. Oli jaksossa jotakin hyvääkin. Toiminta oli vauhdikasta ja mielenkiintoista katsoa ja kerrankin Arrowille annettiin ansaitsemansa kunnia, kerrankin. Minusta Oliver teki lopussa huonon ratkaisun erotessa Felicitystä ennen kuin suhde ehti edes alkaa. Heidän suhteensa lakua oli mielenkiintoista seurata ja minusta pari sopi toisilleen. Ainakin paremmin kuin Oliver ja Laurel. 

Kausi sain uuden mielenkiintoisen hahmon, Oliverin yrityksen hamuavan Ray Palmerin. Ei tarvitse omistaa kristalli palloa tietääkseen, että hän ei ole sitä miltä näyttää. Minusta Sarahin kuolema oli huono ratkaisu. Hahmo oli sen verran mielenkiintoinen. Toisaalta kuulin huhun, että Laurel on oikea Black Canary, ainakin sarjakuvissa, joten päätös kävi järkeen.

Jakso oli hyvä, vaan ei loistava. Katson kyllä kauden muutkin jaksot, mutta tällä kaudella on paljon lupaavampiakin sarjoja. Meno voi kuitenkin vielä muuttua. Kolme ja puoli tähteä.

Varasto 13:ssa tapahtuu, jo kolmantena vuonna peräkkäin

Aarteenmetsästys jatkui koneella, kun katsoin Warehouse 13 kolmannen tuotantokauden. Sain kauden katsottua, melkein liian nopeasti, niinpä nyt on taas arvion aika.

Toinen kausi loppui dramaattisesti ryhmän pelastaessa maailman uudelta jääkaudelta ja Mykan lähtiessä tiimissä, kiitos petturiksi osoittautuneen H. G. Wellsin. Kolmannen kauden alussa muu ryhmä jatkaa töitään. Artefaktit kuin eivät keräämällä lopu. 

Ryhmään tulee uusi agentti, valheita tunnistava Steve Jinks, joka on sarjan ensimmäinen avoimesti homohahmo. Onneksi sitä ei kuitenkaan korosteta liiaksi ja hahmolla on myös muita mielenkiintoisia ominaisuuksia. Itse en ole hahmon puolesta, enkä vastaan. Omaa sarjaa hänestä ei saisi, mutta ei tarvitsekaan.

Pidin sarjan toisesta kaudesta enemmän noin kokonaisuutena, vaikka löytyi tästäkin omat helmensä. Yksi tällainen on kauden, ehkä koko sarjan, lempijaksoni, 3… 2… 1…, jossa mm. käydään 1890-luvulla H. G:n seurassa ja metsästetään Joosuan trumpettia. Muuten jaksot, loppua lukuun ottamatta, olivat hyvää keskitasoa. Tosin minusta Warehousen 13:n keskitaso on parempi, kuin suurimpien muiden tv-sarjojen..

Fanien iloksi, Myka tulee kuin tuleekin takaisin tiimiin. Tästä johtuen Steve työskentelee kohtuullisen vähän kenttäkokemusta omaavan Claudian kanssa. Tiimi toimii minusta erinomaisesti. kaksi tiimiä tarkoittaa sitä, että osa tehtävistä on lyhyempiä. Käytetäänhän yhteen tehtävään vähemmän ruutuaikaa. Tehtävät pysyivät muuten tututunlaisina, joskin pääjuoneen käytettiin enemmän aikaa. En pidä kaavaa kuluneena, vaikka kliseiltä ei vältytty ja joskus katsoja tietää jo hyvissä ajoin, mihin juoni on menossa.

Sarjan tunnelma muuttui kaudella synkempään suuntaan, jopa liiankin synkkään. Huumoria löytyy vieläkin kohtuullisesti, mutta sei edellisten kausien lailla. Sen sekaan on laitettu suuria tunteita ja traagisia tapahtumia.  Huumorijaksojakin löytyi, kuten Don't Hate the Player. Siinä ryhmä pääsevät videopeliin sisään. Toinenkin asia on muuttunut. Ryhmä ei pelkää enää artefaktien käyttöä, vaikka sankarimme tietävät hyvin, niillä olevan aina sivuvaikutuksia. Aina. Muutosta ei edes selitetty kunnolla. Toisaalta, kauden pahiskin käyttää niitä surutta, joten ryhmällä ei taida olla paljon mahdollisuuksia.

Kauden aikana Claudiasta on tullut lempihahmoni, ainakin lempi vakkarihahmo. H. G. Wells on ykkönen. Se asia ei muuttunut. Valitettavasti naista nähdään vain muutamassa jaksossa. Vaikka ryhmästä saadaankin lisätietoa, hahmokehitys junnasi paikallaan. Poikkeuksena toimi Claudia, josta näimme uusia puolia. Kaudella saadaan lisätietoa myös agenttien pomoista, salaperäisistä sijaishallitsijoista, jotka saavat ainakin minun mielikuvissani lisää inhimillisyyttä. En siltikään aina ole varma heidän toimiensa oikeudesta, saatikka motiivista. Hämäriä hemmoja, en muuta sano.

Hämäriin hemmoihin kuuluu myös kaudenentisiä kausia vaarallisempi pahis, jonka motiivit olivat kuitenkin minusta riittämättömiä. Olisinkin lisännyt siihen vielä jonkin pahiksen tarinaa selventävän yksityiskohdan, jotakin joka tekisi hänestä vähän inhimillisemmän. Hänen apurinsa jäivät etäiseksi. Ketä he ovat? Miksi he auttavat pahista? Kysymyskiin saadaan vastaus vain osittain.

Kausi loppui taas jouluspesiaaliin, joka oli hauska, mutta sopisi paremmin välijaksosi. Olen miettinyt, onko se tarkoitettu bonukseksi vai oikeasti viimeiseksi jaksoksi. Veikkaan ensimmäistä. Juonen kannalta loppu oli sitäkin järkyttävämpi, vaikka neljännen kauden alku siitä terän viekin. Loppu oli ylivoimaisesti sarjan paras, mikä on jo paljon sanottu. Tosin minulla on vielä kaksi loppua katsomatta. Saa nähdä, ylittävätkö ne tuon, ja jos ylittävät niin miten.

Kausi oli erittäin hyvä, muttei täydellinen. Jotakin jäi uupumaan edellisiin kausiin verrattuna. Siinä oli kuitenkin myös paljon hyvää ja tuttua. Seuraavaksi tarkoitukseni on jatkaa sarjan neljänteen kauteen, joka alkaa jännittävissä merkeissä. Annan neljä tähteä.