Sinä et pettänyt universumiasi, Oliver Queen!

Kahdeksannen ja viimeisen saanut Arrow tarjosi tasonsa ajoittaisesta laskusta huolimatta sen verran pätevää supersankariviihdettä, että se jopa starttasi omaa nimeä kantavan tv-universumin.

Huomautus: Arvostelen nyt sarjan kokonaisuudessaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Arrowista ja sitä kautta mahdollisesti myös muista Arrowversen sarjoista! Lue omalla vastuulla.

Oliver Queen (Stephen Amell) on viettänyt viisi vuotta syrjäisessä saaressa ja muuttunut siellä rikkaasta ja hemmotellusta playboystä jousta taidokkaasti käyttäväksi supersankariksi, joka on palattuaan ottanut tehtäväkseen suojella kotikaupunkiaan Starling Citya. Liittolaisena toimii  sotaveteraani John Diggle (David Ramsey) ja  hakkerinero Felicity Smoak (Emily Bett Rickards).

Myöhemmin hän saa uusia liittolaisia, kuten parikin eri versiota Black Canarista (Katie Cassidy, Caity Lotz ja Juliana Harkavy), siskonsa Thean (Willa Holland), siskonsa poikaystävän Roy Harperin (Colton Haynes) sekä entisen laivastonsotilaan Renen (Rick Gonzalez). Vuosien mittaan he ovatkin saaneet vastaansa pahiksen ja toisenkin ja samalla luovibeet supersankaruuden ja arkielämän yhdistämisen karikossa.

Kahdeksan kautta, yhteensä huimat 170 jaksoa. Näin kauan kesti yksi tv:n iloisimmista hyvistä, supersankarisarjojen aatelista, Arrow. Se synnytti kokonaisen universuminsa ja useita spin-off-sarjoja, joista kaikki eivät ole vielä edes alkaneetkaan. Ei voi kieltää, etteikö sillä ollut vaikutusta tv:n maisemaan, ehkä jopa yhtä paljon kuin Marvelin elokuvauniversumilla, toisin sanoen, MCU:lla, oli elokuvien.

Itsekin pidän sarjasta ja olenkin katsonut sen kaikki jaksot uskollisesti. Suosikki Arrowversen sarjaksi se ei kuitenkaan nouse. Tätä en suinkaan sano millään pahalla. Kevyemmät, mieluiten supervoimia omaavista yksilöistä kertovat sarjat, kuten The Flash ja Supergirl, ovat vain enemmän minun palaani kakkua. Varsinkin kuin pidän Barrya ja Karaa hieman samaistuttavampana kuin Oliveria.


Pääasiallinen mielipiteeni Arrowista jää kyllä positiivisen puolelle. Se oli erinomainen sarja, erityisesti ensimmäisillä kausillaan ja ihan lopussa ja jopa huonommilla kausillaan paljon keskinkertaista parempi. Stephen Amell oli loistava valinta Oliver Queenin rooliin ja muutenkin tiimi oli lastattu ammattitaitoisilla ihmisillä, niin kameran edessä kuin takanakin.

Sarjan taistelukohtaukset kuuluivat television parhaiden joukkoon. Pääkolmikon kemiatoimi, oli se sitten platonista tai ei. Muistakin hahmoista löytyi enemmän kuin yksi mielenkiintoinen hahmo, erityisesti Lancen siskokset. Olinkin kiitollinen, että toinen heistä päätyi omaan sarjaansa. Myöskin pääroistot olivat mutamaa poikkeusta lukuun ottamatta parempia kuin genrensä tyypillisien sarjojen, tai elokuvienkin.

Arrowista löytyi kuitenkin myös korjaamisen varaa. Hahmojen yllättäviä henkiinheräämisiä kävi niin usein, että ne tuskin yllättivät sarjan loppuvaiheessa enää ketään. Kahden tiimin taistelu oli vikatikki, sillä katsojat välittivät siitä alkuperäisestä paljon enemmän. Samoin alkuperäisen Laurelin tappaminen, vaikka kieltämättä pidän myös siitä uudemmasta versiosta paljon.

Muutamassa pääroistoissakin olisikin ollut parantamisen varaa, erityisesti Legend of Tomorrowissa paljon paremman vaikutuksen tehneessä Damien Darhkista (Neal McDonough). Lisäksi sarjalla oli taipumus toistaa itseään. Epäilenkin, että kirjoittajilta loppui jossain vaiheessa ideat kesken. Ongelma ei ole kyllä uniikki Arrowille, vaan siitä kärsivät myös muut universumin sarjat.

Koska kyseessä oli Cw:n sarja saippuaoopperainen draama oli väistämätöntä. Olen jo tottunut siihen, mutta joskus se meni liiallisuuksiin. Esimerkiksi Oliverin ja Felicityn kesti liian paljon päätyä yhteen. En pidä paria erityisen kiinnostavana, mutta, tai ehkä jopa siksi, heidän suotamisensa ja huopaamisensa oli ihan täysin turhaa, varsinkin kuin heidän tietää päätyvän yhteen enemmän tai myöhemmin kuitenkin.

Arrow loppui kuitenkin ihailtavan vahvasti. Tämä kahdeksas kausi on ollut toistaiseksi parhaita sarjan kausia ja varsinkin viimeinen jakso jätti hahmolle ansaitsemansa hyvästi, joita vain hieman varjostaa se ajatus, että olisiko jotakin muuta hahmoja, esimerkiksi Saraa tai Karaa kohdeltu samalla tavalla vai olisiko heille käynyt heille, kuten eräälle Avengerin hahmolle ja heidän kuolemaa surraan ehkä yhdessä kohtauksessa.

Joka tapauksessa, sankaria muistettiin monella tapaa, erityisesti miehen hautajaisiin. Ei ole mikään salaisuus, että hahmo kuoli Crisis on Infinite Earths-crossoverissa. Green Arrow ei kuitenkaan mene vielä minnekään, sillä Oliverin tytär Mia sai hänen tittelinsä. Hänen oman “Green Arrow and the Canaries”-sarjansa backdoor pilotin perusteella siitä on tulossa vieläpä varsin hyvä.

Tiivistetysti Arrow on sarja, jota jään kaipaamaan ja samaa voi sanoa sen päähenkilöstäkin, mutta en niin paljon, ettenkö pääsisi siitä yli. Yhtä hyviä, ja jopa parempia, sarjoja löytyy tv:n täydeltä. Neljä tähteä!

Ensiarviossa: Black Lightning

Netflix päätti vähän aikaa sitten lähettää kaikki CW:n supersankarisarjauutuuden, Black Lightningin jaksot, alle viikko sen USA:n ensiesityksestä. Hyvä niin, sillä sarjan pilotti on yksi tämän televisiokauden parhaita.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa yksityiskohtia Black Lightningin ensimmäisen jakson juonesta!

Huomio: Mielipiteeni sarjasta voi vielä muuttua täysin, sillä olen nähnyt siitä vain yhden jakson, “The Resurrection.”-nimisen pilotin.

Jefferson Pierce (Cress Williams) on jättänyt taakseen roolinsa supersankari Black Lightninä, suomeksi Musta Salama, sen rikottua hänen avioliittonsa. Mies keskittyykin nyt auttamaan asuttamaansa Freelandin kaupunkia rehtorin toimessa, sekä olemaan isänä kahdelle aikuisella tyttärelleen, oikeuksien puolesta taistelevalle Anissalle (Nafessa Williams) ja kapinalliselle Jenniferille (China Anne McClain).

Sitten Jenniferin onnistuu kiinnittämään paikallisen The 100-jengin huomion, vakavin seurauksin. Pelastaakseen perheensä Jeffersonilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin palata Black Lightingiksi vielä viimeisen kerran. Vaikka Black Lightning on CW:n sarja ja sen tuottajana toimii muun muasta Arrowsta ja The Flashista tuttu mies, Greg Berlanti, se ei kuulu Arrowverseen, tai Berlantiverseen tai uudelta nimeltään, jota ei kukaan kylläkään näytä käyttävän, Superverseen, ainakaan vielä toistaiseksi.

 Mustat supersankarit, ainakin mustat miessupersankarit, ovat vihdoin tulossa niin isolle kuin pienille ruuduille. Eikä siihen mennytkään kuin kymmenisen vuotta supersankaribuumin alkamisesta. Marvel aloitti, Netflixin kanssa, Defensereihin kuuluvalla Luke Cagella ja tänä vuonna oman elokuvansa saavalla, jo Civil Warissa ainakin itseäni ihastuttaneella, Black Pantherilla.

Nyt on vuorossa DC ja yhtiön ensimmäinen musta supersankari, kuulemma Luke Cagen inspiroiva, Black Lightning. Ensimmäisen jakson perusteella voin sanoa, että mitä pienempien ruutujen kamppailuun tulee, DC voitti Marvelin, jälleen kerran. Yhtään Luke Cagea vähättelemättä. Pidin sarjasta, vaikka se olikin hieman epätasainen sekä omasi sekä hieman mielikuvituksettomat pahikset, että vähän turhan monta jaksoa.

En sano Black Lightningin ensimmäistä jaksoa täydelliseksi, varsinkaan jengiläiset ja heidän toki vasta muutaman minuutin ruutuaikaa saanut pomonsa (Marvin Jones III) eivät vakuuttanut, mutta se oli silti erittäin hyvä. Pääasiassa pidin kyllä kaikesta. Niin päähenkilöstä, brutaaleista, päähenkilön cooleja voimia hyväksikäyttävistä toimintakohtauksista kuin hänen perheestään.

Erityisesti pidin kuitenkin sarjan aikuismaisemmasta otteesta. Sarja käsitteli vaikeita aiheita, joihin muut Arrowversen, tai oikein genren sarjat, eivät koskisi pitkällä tikullakaan, kuten poliisiväkivaltaa, ja rotuprofilointia. Sarjan supersankari nimittäin poikkesi muista CW: vastaavista muunkin kuin ihonvärinsä puolesta. Onhan hän nelikymppinen perheenisä kaksikymppisen keltanokan sijaan.

Nykyään uutisissa vähän turhankin tuttu näky.

Black Lightningin maailma on supersankarisarjaksi, erityisesti DC:n, yllättävänkin realistinen, jopa siinä määrin, että jos ei oteta lukuun sarjan kotipaikkaa ja jos Arrowversen sarjan tiettyä visuaalista kiiltoisuutta, sarjaa voisi luulla kuuluvan Jessica Jonesin, Luke Cagen ja kumppaneiden seuraksi Marvelin ja Netflixin Defendereihin, ei suinkaan kevyistä nuorten sarjoista tunnettuun CW:hin.

Huolimatta sarjan käsittelemistä aiheista, se ei äitynyt missään vaiheessa liian synkäksi. Erityisesti sarjan paras osa, Piercien perhedynamiikka, toi sarjaan paljon sydäntä. Ilman sitä sarjan ensimmäinen jakso ei olisikaan toiminut läheskään niin hyvin kuin se nyt toimi. Huumoriakaan ei oltu unohdettu, vaan erityisesti supersankarigenren kliseet saivat kovaa kyytiä.

Salamat näyttä kyllä kieltämättä siisteiltä, samoin puku.

Toteutuksessakaan ei ollut mitään varsinaista vikaa, joskin olen kyllä nähnyt parempiakin, jos myös huonompiakin, supersankaritaisteluja. Pidin erityisesti hieman tavallista poikkeavasta taustamusiikista, vaikka hiphop ei ollutkaan mikään erityisen inspiroiva valinta, kun kyseessä on mustat supersankarit. Sitä soi myös niin ikään Luke Cakessa kuin Black Pantherin trailerillakin.

Juoni oli virkistävä poikkeus supersankarigenreen, vaikka loppuen lopuksi ei sekään supersankarisarjaa uudestaan keksinyt. Siitä johtuen sarja kärsikin pienoisesta ennalta-arvattavuudesta. Ongelma on kuitenkin tyypillinen aika monelle sarjalla, genrestä viis. Ainakin omalla kohdallani. Katsonhan loppuen lopuksi aika paljon tv-sarjoja ja elokuvia ja niinpä tunnen niiden kaavat jo vähän liiankin hyvin. 

Hahmoista voin sanoa sitäkin enemmän, joskin muistuttaa pitää, että mielipiteeni saattaa hyvinkin muuttua. Pidin Jeffersonista paljon, hahmon kypsyyden takia jopa enemmän kuin aikanaan Oliver Queenista tai Barry Allenista. Ainakin toistaiseksi lempihahmoni on kuitenkin Anissa ja uskon, että hahmo vetoaa myös sarjan varsinaiseen kohderyhmään eli teineihin ja nuoriin aikuisin.

Muutkin hahmot vaikuttivat lupaavalta, mutta katsottavaksi jää, lunastavat he niitä lupauksia vai ei. Plussaa oli erityisesti se, että ex-miehensä supersankaruutta vastustavaa Jeffersonin ex-vaimo Lynille (Christine Adams) ei annettu sitä perinteistä ilonpilaajan roolia, niin kuin useassa muussa vastaavassa sarjassa olisi tehty, vaan hänen kannalleen oli annettu erittäin hyvä syy.

Varsinkaan Lala (kuvassa oikealla) ei vakuuttanut

Black Lightningin hivenen turhan stereotyyppiset roistot eivät puolestaan ehtineet vakuuttaa. No, ehkä sarja vielä parantaa tässä suhteessa, ainakin kunhan näemme heistä mielenkiintoisempaa, rikollispomo Tobias Whalea vähän enemmän. Tai sitten ei, eikä siinä mitään. Black Lightning ei tarvitse erityisen hyvää tai edes kiinnostaa pääroistoa ollakseen helmi supersankarisarjojen, ja miksei sarjojen ylipäätään, joukossa.

Tiivistetysti Black Lightning on supersankarisarja, jota on jo odotettu, monestakin syystä. Se on myös sarja, jonka supersankarifanit, erityisesti ne vähän vanhemmat, ansaitsee. Tähtiä en sarjalle vielä anna, onhan se vasta niin uusi. Sen ensimmäinen jakso, “The Resurrection.”, ansaitsee niitä kuitenkin täydet viisi.

Winchestereillä pitää jälleen kiirettä

Supernatural on jatkunut jo harvinaisen pitkään, eikä loppua, tai onneksemme edes tason laskua, ole näköpiirissä. Päinvastoin. Nyt arvostelemaani 12. tuotantokautta on paras vähään aikaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Supernaturalin 12. kauden juonesta!

Dean Winchester sai juuri tietää, että hänen äitinsä Mary on palautettu takaisin elävien kirjoihin, kiitoksena itse Jumalalta. Siinä onkin paljon sulateltavaa, kummallakin osapuolella. Sam puolestaan on joutunut kidutuksen saralla kunnostautuneen, Men of Letters-organisaation Brittiläisen haarakonttoriin kuuluvan naisen kynsiin. Hän syyttää veljeksiä suunnilleen kaikesta, mitä kuvitella saattaa.

Ei mene aikaakaan kuin Samin tilanne selviää myös Deanille ja Marylle, jotka ryhtyvätkin välittömästi pelastushommiin. Vain joutuakseen itsekin kidnapatuksi. Kolmikon pelastaa, hieman yllättäen, Brittiläinen Men of Letters, jotka eivät arvosta työntekijänsä edesottamuksia Winchestereitä enempää. He haluavat tehdä yhteystyötä amerikkalaisten metsästäjien kanssa, ei suinkaan kiduttaa heitä.

Heidän tarjouksensa kuulostaakin houkuttelevalta, tehdä yhtä hirviö-vapaan alueen kuin, mitä Iso-Britanniakin on. Winchesterit eivät kuitenkaan tiedä, voiko heihin tai heidän menetelmiinsä luottaa. Yleensä jos joku kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, niin se on. Heidän ongelmia lisää vielä vankilastaan kadonnut Lucifer, jolla on omat suunnitelmansa poikien, ja maailman, suhteen.

Supernatural kuuluu lempisarjojeni joukkoon, heti Game of Thronesin ja Buffy Vampyyrintappajan jälkeen. Kahdentoista kauden jälkeen sarja ei kuitenkaan ole välttynyt perin yleiseltä tv-sarjan virheeltä, toistamasta itseään. Sen vuoksi sen pari viime kautta ei ollut ihan niin hyviä kuin moni aikaisempi. Erittäin hyviä kyllä vieläkin, sitä en kieltä, mutta ei vain niin hyviä kuin suorastaan loistavat aikaisemmat kaudet.

Tässä kuvassa on jotain etäisesti tuttua.

Siksi olenkin iloinen, että Supernaturalin kahdestoista kausi muistuttaa enemmän niitä aikaisempia kausia kuin myöhempiä. Niin laadullisesti kuin palauttamalla sarjan takaisin omaan perustaansa keskittymällä taas Samiin, Deaniin, heidän tunne-elämäänsä ja yrityksiinsä tehdä maailmasta parempi paikka surmaamansa hirviö kerrallaan. Taktiikka toimi ja niinpä kausi oli vähään aikaan nähdyistä ehdottomasti paras.

Pidin myös siitä, että roistot olivat hivenen pienempiä tällä kertaa. Tekihän juuri vastustajien ihmisyys heistä vaikeamman voittaa. Moraalisesti on helppo tappaa demoni tai jokin muu hirviä, ihminen onkin sitten toinen asia. Myöskin lepo enkeleistä, Cassia, lukuun ottamatta, teki hyvää. Sitä paitsi, mikä muukaan suunta voisi olla. jumalan siskosta kuin on vaikea pistää paremmaksi. 

Vaikka aluksi olinkin epäileväinen idean toimivuudesta, niin Maryn henkiin herättäminen toi hyvän lisän sarjaan. Mary olikin uusista hahmoista paras, varsinkin kuin hän sai muitakin rooleja kuin Samin ja Deanin äitinä oleminen. Hahmo olikin melkein yhtä moniulotteinen kuin poikansakin. Hieman yllättäenkin. Sarjassa kuin häntä on kuvattu tähän asti varsin vähän ja senkin hyvin yksiulotteisesti.

Pidin kyllä siitäkin, että hänen tulonsa sai pojat käsittelemään tunteitaan häntä ja muutenkin lapsuuttaan kohtaan. Hyvänä esimerkkinä loppukauden Deanin puhe äidittömyyden rankkuudesta. Olisin kyllä toivonut, että kausi olisi antanut hänelle ja veljeksille enemmän yhteistä aikaa, mutta onneksi aina on seuraava kausi. Mary nimittäin on vielä yllättäen hengissä. Saa nähdä, kuinka kauan.

Veikkaan, että hahmo selviää 13. kauden finaaliin asti ja sitten kuolee Samin ja Deanin kannalta mahdollisimman traumaattisella tavalla. Se jos mikä olisi sarjan tapaista. Voin toki olla väärässäkin. Tässä tapauksessa toivonkin olevani sitä. Taidan olla yksin toivomukseni kanssa. Marya ei nimittäin juuri arvosteta, vaan häntä pidetään tunnekylmänä.

Kaikki ei tietenkään toiminut. Esimerkiksi brittiläinen Men of Letters oli harvinaisen hyvä ja maantasolla oleva vastustava, mutta sen suunnitelma tai tekemät aloittelijan virheet eivät juuri käynyt järkeen. Organisaatiota kuvattiin hyvin ammattitaitoiseksi, onnistuivathan he poistamaan Iso-Britannian hirviöongelman. Ruudulla näkyvä antoi siitä kuitenkin ihan toisen kuvan.

Myös sarjan tapa kohdella naisia on surullisen kuuluisa. He menettävät henkensä miehiä helpommin. Toki poikkeuksiakin on, varsinkin tällä kaudella, jossa kuoli sekä Crowley, sekä Cas. Veikkaan kuitenkin, että vähintään toinen, luultavasti Cas, sillä Crowleyn näyttelijä Mark Sherppart lähtee sarjasta. Tai niin olen kuullut. Yleensä tilanne on kuitenkin toinen.

Sitä paitsi kaksikko menetti henkensä hyvin näkyvästi, toisin kuin ruudun ulkopuolella kuollut Rowena. En ole naisen suurin fani, mutta hän oli pieninä annoksina hauska lisä sarjaan. Elävätkään naiset eivät saaneet mitenkään hyvää kohtelua. Esimerkiksi Mary, joka meni pois pitkäksi aikaa ja silloinkin kuin häntä nähtiin, hän oli suuren osan aikaa Brittiläisen Men of Letterssin aivopesemänä. 

Hahmon huono kohtelu, Supernaturalin kirjoittajien, ei niinkään Samin ja Deanin toimesta. saattaakin olla suurin syy siihen, miksei hänestä pidetä. Muutenkin naishahmot tuppaavat jäämään sivuun, jos heitä ylipäätään onnistuu. Olinkin ihmeiissäni, että Jody ja hänen kasvattityttärensä jäivät elon, kunnes sain tietää, että he saavat oman spin-off sarjansa.

Ehkä. Eihän sarjan viimeisin yritelmä päässyt Supersarjassa esitettyä esittelyjaksoa pidemmälle. En tiedä, miksi. Pidin jaksosta, vaikka sen konsepti muistuttikaan liikaa Vampyyrien sukua-sarjaa. Olisin toivonut Supernaturalin sisarsarjalta enemmän omaperäisyyttä. menin nyt vähän aiheen sivuun. Joka tapauksessa, mitä tulee kohteluun minun pitää sanoa, että ettei ongelma koske pelkästään naisia, vaan myös etnisiä vähemmistöjä, naisia ja miehiä.

Tiivistetysti supernaturalin kahdestoista kausi osoitti jälleen kerran, miksi sarja on niinkin suosittu kuin se on. Se ei ehkä parane, muttei myöskään huonone vanhetessaan. Neljä ja puoli tähteä.

Zombeja seattlen täydeltä

iZombie on paras zombeista kertova tv-sarja, ja erinomainen muillakin mittareilla. Myös nyt arvostelemallani kolmannella kaudellaan, vaikka se osoittautuikin toistaiseksi huonoimmaksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia iZombien juonesta. Sekä tältä kolmannelta kaudelta, että sitä edellisiltä kausilta. Lue siis omalla vastuullasi.

Max Rangerin verilöyly on juuri saanut päätöksensä ja sitä peittämään tulee puolisotilaallisen Fillmore Graves. Tämä pelkästään zombeista koostuva yritys, johtajanaan Vivian Stoll (Andrea Savage), suunnittelee zombien paratiisia ja paljastavansa zombien olemassa olon tavallisille ihmisille. Livillä olisi paikka heidän tiimissään, mutta tämä ei tiedä, mitä mieltä naisesta tai hänen suunnitelmistaan oikein pitäisi olla. 

Toinen, paljon selkeämpi uhka, löytyy zombeista tietävistä ja heidän tuhoamiseen pyrkivistä ihmisistä. Se käy ilmi hyvin selvästi kuin viaton perhe murhataan vain ja ainoastaan, koska he sattuvat olemaan zombieita. Mutta ovatko he tosiasiassa murhan takana vai vaikuttaako peliin vielä suuremmat voimat? Joka tapauksessa, panokset ovat kovempia kuin koskaan ennen.

Tämän kaiken lisäksi Livin pitää vielä elää oman syyllisyytensä kanssa, hänen tapettuaan poikaystävänsä Drake (Greg Finley). Majorinkin pitää kärsiä suuren yleisön halveksuntaan paljastettuaan ”Kaaosmurhaajaksi, tai paremminkin ”Kaaoskidnappaajaksi”. Ravilla puolestaan on tarpeeksi murheita zombienparannuskeinon ja kolmiodraamansa kanssa.

iZombie on kuulunut lempisarjojeni joukkoon jo ensimmäisestä jaksostaan lähtien. Tiedän, että olen sanonut jotain saman suuntaista yhdestä, jos toisestakin sarjasta, mutta mitä voin sanoa. Elämme television kulta-aikaa. Tai sitten minua on vain helppo viihdyttää. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa, kolmas kausi ei suinkaan muuta asiaa. Siitäkään huolimatta, ettei se ihan edellisten kausien veroiseksi ylläkään.

Teini-major

Kuitenkin lähes kaikki edellisiltä kausilta toimivaa toimii myös tällä kaudella. Huumoria ei unohdettu ja se on vieläpä hauskaa. Esimerkkinä yksi kauden parhaista jaksoista, "Zombie Knows Best", jossa Liv ja Major syövät isän ja tyttären aivot. Luonnollisesti hillittömin tuloksin. Huumorissa oli kuitenkin parasta se, että se antoi tarpeen vaatiessa tilaa myös vakavimmille asioille.

Pääjuonikin oli jännittävämpi kuin koskaan kaikkine salaliittoineen, zombievihaajineen ja korkeine panoksineen, vaikka se jo vähän liiankin paljon ruutuaikaa. Tämä oli valitettavaa. Ei siksi, että pääjuonessa olisi ollut jotain vikaa, vaan siksi, että sarja on aina parhaimmalleen keskityttyään pieniin tarinoihin ja jättäessä suuret takaa-alalle.

Hahmon ja heidän välisensä suhteensa, yksi sarjan johtavia elementtejä, pysyi edelleen sarjan suurempana vahvuutena. Tämä ei ole ihme, onhan tärkeät hahmot pysynyt muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta samoina. Valitettavasti jotkin asiat siitä, niin kuin Ravin, Peytonin ja Blainen kolmiodraama alkoi väsyä aika nopeasti. Onneksi siitä kuitenkin päästiin myös nopeasti eroonkin.

Lisäksi ongelmia aiheutti se, että Liviä nähty tarpeeksi ja sittenkin kuin näkyi, emme sittenkään nähneet oikeastaan Liviä, vaan hänen syömänsä aivot. Hän kuin antoi syömiensä aivojen määrätä melkein jokaista tekoaan, varsinkin alkukaudesta. Toki uhrien persoonallisuudet ovat päässeet vahvasti esille koko sarjan olemassa olon ajan, mutta yleensä persoonista johtavin on ollut kuitenkin Liv itse.

Vakuutan. Kuva on kolmannelta kaudelta.

Asia häiritsi, vaikka saimmekin sille järkevän selityksen. Nyt seuraa pienoinen juonipaljastus! Jos et halua lukea sitä, mene seuraavalle kappaleelle. Uhrien persooniin keskittyminen auttoi Liviä Draken kuoleman ja siihen liittyvän syyllisyyden kestämisessä. Syistä viis, haluan Livin takaisin. Toivoa on, että tekijät oppivat ja saammekin hänet taas seuraavalla kaudella.

Vanhojen vahvuuksien lisäksi pidin myös monesta uudesta asiasta, kuten Cliven pääsy niin sanottuun zombieclubiin. ”Supersankari” identiteetin salailu on vanha ja syystäkin parjattu klisee, josta on syytäkin päästä eroon. Clive pääsi myös toimintaan mukaan aiempaa enemmän. Varsinkin kuin hän tunsi tapetun zombiperheen hyvin henkilökohtaisesti. 

Tietenkin hänen ammattitaitoaan poliisina tarvittiin myös. Siitä olikin, niin tässä kuin edellisissä kausissa, yhtä paljon hyötyä murhien selvittämisen kannalta kuin Livin uhrien aivoista saamilla tiedoilla. Peytonkin sai tällä kaudella enemmän tekemistä, Cliven tapaan. Vieläpä työssään syyttäjä, ei pelkästään Livin kaverina. Niin viihdyttäviä kuin hänen ja Livin, vähän turhan harvat, yhteiset kohtaukset olivatkin.

Pidin myös sitä, ettei Majorin uutta status ”Kaaostapajana” päässyt missään vaiheessa unohtumaan, vaikka niin olisi helposti voinut käydä. Sillä olikin suuri vaikutus Majoriin ja siihen, mitä hän kauden edetessä teki. Fillmore Graveskin oli hyvä lisä sarjaan, niin roistona kuin liittolaisenakin. Niin hyvä, että se voittaa edellisen kauden Max Ragerinkin menen ja tullen. Niin kiinnostava kuin kyseinen yritys olikin. 

Mainitsematta jäi vielä Blaine ja hänen kamppailunsa zombiemaailman johtavaksi aivojen tarjoajaksi. Siinä ei ollut juurikaan uutta, mutta pidin storylinesta silti. Varsinkin kuin sitä nähtiin sopivan pieninä annoksina. Itseasiassa en tavannut storylinea, josta en olisi pitänyt edes jossain määrin tai ainakaan sellaista, jota olisin inhonnut. Aiemmin mainittua kolmiodraamaa lukuun ottamatta.

Valitettavasti kauden loppu ei ollut läheskään niin hyvä kuin olisi voinut tai pitänyt. Se nimittäin tuntui turhankin täydeltä. Pitihän sen sulkea hirveän monta avonaista nauhan päätä ja kiusoitella vielä tulevastakin, joten hengittämiseen ei juuri jäänyt tilaa. tai kysymään, mitä mieltä itse hahmot ovat asiasta. No, ehkä se selviää tulevan kauden alussa.

Kolmas kausi oli ehdottomasti iZombien tulevista kausista huonoin, mutta vaikka valitettavaa löytyikin odotuksiini nähden ihan liikaa, pidin kuitenkin joka ainoasta jaksosta. Poikkeuksetta ja paljon. Niin paljon, että katson varmasti jo varmistuneen sarjan neljännen kauden. iZombie on tasokas vielä oman tasonsa laskettuakin ja se jos mikä, kertoo hyvin, kuinka loistavasta sarjasta oikein onkaan kysymys.

Tiivistetysti iZombien kolmas kausi olisi voinut olla parempikin, mutta myös paljon huonompi. Sarjan viehätys on ja pysyy. neljä ja puoli tähteä.

Vihreä jousimies palaa parempana kuin koskaan-tai ainakin lähelle sitä

Arrow teki äskettäin jotain, mitä en uskonut enää mahdolliseksi. Nosti itsensä takaisin genrensä huippuihin. Sarjan äskettäin loppunut viides kausi olikin sarjan parhaimmistoa, jos ei jopa paras.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

On kulunut jokin aika siitä, kuin TeamArrow sai voitettua pahan Damien Darhkin. Oliverin tiimi, lukuun ottamatta Oliveria itseään ja Felicityä, on jakautunut kukin omille tahoilleen. Oliver yrittää tasapainoilla supersankarin ja pormestarien velvollisuuksien välillä. Tehtävää ei ole helppo ja Oliver huomaa varsin nopeasti tarvitsevansa apua. 

Niinpä hänen ei auta muu kuin koota uusi tiimi kaupungissa riekkuvista uusita supersankareista. Niin vastenmieliseltä kuin ajatus tuntuukin. Pian hänen ryhmään kuuluukin Rene/Wild Dog (Rick Gonzalez), Evelyn Sharp/Artemis (Madison McLaughlin) Curtis / "Mr. Terrific" (Echo Kellum), Rory/Ragman (Joe Dinicol) sekä Laurelin manttelin saanut Dinah/Black Canary (Juliana Harkavy).

Ei mene aikaakaan kuin Oliver ja hänen vielä harjaamaton joukko saavatkin vastaansa monenmoisia roistoja. Heistä merkittävin on p jousimies Prometheus (En kerro kuka häntä näyttelee, sillä se voi paljastaa liikaa kauden juonesta), jonka henkilöllisyys kuin motiivitkin ovat pitkään hämärän peitossa. Toisin kuin päämäärä, joka on selvääkin selvempi. Vihreän Nuolen tuhoaminen.

Takaumissa Oliver puolestaan pyrkii hyvin valikoivaan venäläisen rikollisjärjestöön, Bratvaan, voidakseen kostaa ystävänsä kuoleman. Hänen kohteenaan on järjestön häikäilemätön johtaja Konstantin Kovar (Dolph Lundgren). Samalla hän ottaa viimeiset, varsin ratkaisevat askeleensa, kohti supersankarin uraa. Siihen hän saa apua yllättävältä taholta: Talia al Ghulilta.

Olen aina pitänyt Arrowta enemmän kuin hyvänä sarjana ja pidän edelleen. Sarja kuitenkin menetti parhaat päivänsä jo pari kautta sitten ja siitä tuli tylsä, liian saippuaoopperainen ja itseään toistava. Sarjasta tuli aloittamansa Arrowversen, tai Berlantiversen niin kuin CW:n samaan universumiin liittyviä supersankarisarjoja myös kutsutaan, huonoimmaksi.

Jousiammunta on henemmän Arrowin heiniä.

Sitten tuli viides kausi. Toki siinäkin oli joitain sarjan aikaisempia ongelmia, mutta pääsääntöisesti sarja meni koko ajan vain paremmaksi ja paremmaksi. Kaudesta parasta oli se, että se palautti sarjan omille juurilleen. Poissa ovat taikuus, metaihmiset ja muut sellaiset. Vaikka yleensä pidänkin juuri sen kaltaisista asioista, Arrowiin ne eivät vain sovi.

Tämä omille juurille palaaminen näkyi myös panoksien pitäessä hyvin henkilökohtaisella tasolla. Eihän kauden pääroistokaan suunnitellut maailman valloitusta tai muuta vastaavaa superroistojen puuhaa, vaan hän oli ottanut kohteekseen vasta vähän aikaa sitten uusiksi muodostuneen TeamArrowin, erityisesti Oliverin itsensä, mitä ei ole tapahtunut sitten toisen kauden Slade Wilsonin.

Kauden aikana Oliver kehittyi selvästi valoisampaan suuntaan ja hänen perässään niin teki myös sarja. Muutos vieläpä tapahtui luonnollisesti, eikä edes muuttanut hahmon kiehtovaa sisäistä maailmaa liikaa. Vain tarpeeksi, jotta hän voi tehdä muutakin kuin synkistellä. Sarjasta löytyi kyllä synkkyyttäkin, ja hyvä niin, sillä se kuuluu sarjaan ja hahmoon olennaisella tavalla. Vain vähemmän kuin pitkään aikaan.

Takaumatkin olivat parempia kuin pitkään aikaan, mikä ei tietenkään viime kausien valossa ole vielä paljon sanottu. Pidin Bratvasta ja kaikesta siihen liittyvistä osuuksista, mutta nekin jäivät toiseksi sille, että saimme vihdoin nähdä, kuinka Oliverin alter-ego oikein sai alkunsa. Takaumissa Oliverin esiintyikin juuri sinä viittakostajana, jona hänet olemme oppineet tuntemaan.

Takaumien hyvistä puolista huolimatta olin iloinen, että ne saatiin vihdoin päätökseensä, sillä varsinkin viime kausilla tuntui siltä, ettei niitä oikeasti tarvittaisi mihinkään. Ne eivät kertoneet juuri mitään uutta Oliverista tai edes kauden roistosta tai teemasta, niin kuin olisi pitänyt. Ainut syy, miksi niitä vielä edes esiintyi se, että ne nyt vain sattuvat kuulumaan sarjan formaattiin.

Itse kauden pääroistokin osoittautui harvinaisen mielenkiintoiseksi. Siitäkin huolimatta, että hahmonhenkilöllisyyteen liittyvä paljastus olikin vähän turhan ilmiselvä. Ainakin sellaiselle, joka on seurannut Arrowia, tai saman kaltaisia sarjoja, pitempäänkin. Pienille roistoille kävi niin kuin heille yleensä tallaisissa sarjassa käy. Osa oli hyviä, osa puolestaan ei. Kukaan ei kuitenkaan noussut selvästi ykköseksi.

Kaikki kauden muutokset eivät kuitenkaan ollut hyviä. Niistä isoin oli se, että uudet ryhmäläiset olivat hieman liian tylsiä ja tavallisia, eikä heillä lisäksi ei ollut tarpeeksi erityistaitoja oikeuttamaan ryhmässä olon, varsinkaan Curtisilla. Tähänkin sääntöön löytyi kuitenkin poikkeus, Dinah Drake eli Black Canary, mutta hän ei sitten saanutkaan ansaitsemaansa huomiota kauden edetessä.

Kauden toteutus oli erittäin ammattitaitoista, varsinkin taistelukohtaukset, eikä minulla ei ole mitään valittamista asian suhteen. Varmasti jollakin paljon minua harjaantuneemmalla on. Jollain alan asiantuntialla, joka minä en suinkaan ole. Sarjassa oli edelleen joitain saippuaoopperamaisia piirteitä, joiden fani en juurikaan ole, mutta ei läheskään niin paljon kuin kahtena viime kautena.

Kausi loppui näyttävästi, suorastaan räjähtävästi. Loppu kuitenkin kärsii siitä, että en usko sarjan menevän niin pitkälle kuin finaali uskotteli sen menevän. Ymmärrätte sitten, kun katsotte sen itse, jos ette ole jo katsoneet. Muuten finaali oli erinomainen, Arrowia parhaimmillaan. Se lupasikin hyvää tulevalle kuudennelle kaudelle, joka toivottavasti on yhtä hyvää tai parempi kuin tämä viides.

Tiivistetysti Arrowin viides kausi osoitti sen, mihin sarja parhaimmillaan pystyy. Se nosti sarjan jälleen supersankarigenren aateliin, ainakin tv-sarjojen puolelta. Neljä ja puoli tähteä.

Legendat aikamatkaamassa

Huomasin jokin aikaa sitten yllätyksekseni, etten ole arvostellut kovasti pitämääni Arrow-sarjan spin off Legends Of Tomorrowia. Nyt onkin sitten jo korkea aika korjata asia.

Kuolematon Vandal Savage (Casper Crump) terrorisoi maailmaa aiheuttaen tuhoa niin menneisyydessä, nykyisyydessä kuin tulevaisuudessakin. Hänet voi kyllä tappaa. Siis, jos sattuu olemaan Haukkatyttö (Ciara Renée) ja omaavan yhden tietyn veitsen, mutta diktaattorien takapiruna piileskelevää miestä on melkein mahdotonta löytää. Niinpä paras mahdollisuus hänen voittamiseensa on aikamatkustamisessa. 

Niinpä aikaa valvova Rip Hunter (Doctor Who:sta tuttu Arthur Darvill) pyytää ryhmän Vihreän Nuolen ja Salaman tuttuja, joihin kuuluu muun muassa miljönäärinero Ray Palmer (Brandon Routh), parannuksen tehnyt salamurhaajaksi Sara Lance (Caity Lotz), Firestorm kaksikko Martin Stein (Victor Garber) and Jefferson (Franz Drameh) sekä pankkiryöstäjä Leonard ‘Captain Cold’ Snart (Wentworth Miller).

Legends of Tomorrowia voisi kuvailla Supersankareiden ja Doctor who:n risteytykseksi. Lähinnä siksi, että kumpikin kantaa samaa teemaa eli aikamatkailua, mutta myös siksi, että Arthur Darvill on näytellyt kummassakin sarjassa. Sarja muistuttaa kuitenkin vielä enemmän toista vasta vähän aikaa sitten alkanutta aikamatkailusarjaa, Timelessia niin teemoiltaan kuin tyyliltäänkin. 

Sarjan lähtökohdat ovat kiinnostavammat kuin useimmilla muilla tv-sarjoilla, erityisesti supersankarigenreen kuuluvilla. Erityisesti aikamatkailu kiinnostaa minua henkilökohtaisesti. Se tarjosikin monia mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Joskus niitä ei hyödynnetty niin hyvin kuin voisi ja esimerkiksi jotkut historialliset henkilöt jäivät valitettavan yksiulotteiseksi.

Heti kuin huomasin sarjan olevan tulossa, tiesin sen sopivan juuri minulle. Katsonhan jo Arrowia ja The Flashiakin ja vielä pidän molemmista sarjoista. Miksen siis Legends of Tomorrowistakin? Samalla minulla oli omat odotukset sarjan suhteen, joista osan se täytti ja osan ei. Yleisesti ottaen se oli kuitenkin hauska, jännittävä ja ennen kaikkea pöljyydessäänkin viihdyttävä sarja. 

Vaikka en voisi sarjaa legendaariseksi kutsua, sillä oli myös isoja vikoja, jotka onnekseni korjaantuivat tai ainakin parantuivat toiseen kauteen mentäessä. Sarjan vahvuudet, eli ryhmän jäsenten keskeinen dynamiikka ja hyvä huumori kuitenkin peittosivat sen heikkoudet selkein numeroin. Se sopikin hyvin kevyeksi aivot narikkaan-viihteeksi.

Sarjan suurin vika oli pääroisto, Vandal Savage, joka ei onnistunut pelottamaan juuri ketään ja muutenkin jäi harvinaisen epäkiinnostavaksi. Lisäksi sarjassa on liikaa hahmoja. kaikille ei aina keksitty mielekästä tekemistä ja jos keksittiinkin, se vain vei huomiota paljon tärkeämmiltä asioilta, kuten sellaiselta pikkujutulta kuin siltä varsinaiselta pääjuonelta. 

Haukkatyttö ja Haukkamieskään (Falk Hentschel) eivät olleet niin kiinnostavia kuin heidän taustansa antaisi olettaa. En tiedä miksi, mutta löysin Haukkamiehen enemmän tai vähemmän karmivaksi. Haukkatytön eli Kendra puolestaan sai vain ja ainoastaan yhden roolin, milloin kenenkin rakkauden kohteena toimisen. Tämä on erityisen turhauttavaa, sillä hahmon olisi pitänyt olla se kauden tärkein.

Yksittäisten hahmojen ongelmien lisäksi heillä ei ole minkäänlaista kemiaa keskenään, vaikka heidän olla kohtalon määräämiä rakastavaisia. Sitä paitsi en pidä heidän tarinastaan ihan periaatteellisesta syystä. On väärin väittää, että kaksikon pitäisi olla yhdessä vain koska kohtalo. Kun heidän storylinensa loppui kauden finaalissa, en ollut siitä ollenkaan pahoillani.

Hahmoista pidin eniten Sarah Lancesta, Captain Coldista ja, hieman yllättäen, Heatwavesta (Dominic Purcell). Yhdessä ja erikseen. Erityisesti Sarah oli sopivan badass. Raykin, supersankarinimeltään Atom, olisi myös ollut erinomainen hahmo, jos miehelle ei pitäisi joka kymmenes minuutti vakuutta hänen olevan sankari. Muutkin hahmot olivat hyviä, mutta eivät läheskään pääosa-ainesta.

Kokonaisuudessaan Legends of Tomorrow on oiva, joskaan ei virheetön, lisä Dc:n supersankariperheeseen. Neljä tähteä.

Rikostutkimuksessa pitää laittaa aivot peliin-Jopa uhrien

En voi hehkuttaa zombiesarja iZombieta tarpeeksi. Katsoin ensimmäisen tuotantokauden ja rakastin sitä suuresti. Tietenkin katsoin heti sen tullessa myös toisen kauden. Nyt on taas arvostelun aika.

Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia iZombien molemmista kausista. Lue siis omalla vastuulla. Tämän sarjan kohdalla pitää antaa myös toinen varoitus: Olen sarjan fani ja se voi näkyä tässä arvostelussa. Yritän kuitenkin tarkkailla sarjan toista tuotantokautta myös objektiivisemmastakin näkökulmastaobjektiivisesti.

Kerron nyt lyhyesti, mistä sarjasta on kyse. Sarjan päähenkilö, Liv Mooore (Rose McIver), on zombi. Eikä mikä tahansa zombi, vaan rikoksia ratkoja sellainen. Hänen syömänsä aivot kuin antavat näkyjä edellisen omistajansa elämästä. Rikoksien ratkaisun ohella, sarjassa on myös isompi juoni. Liv ei nimittäin ole ainut lajissaan. Valitettavasti kaikki hänen lajitoverinsa eivät kuitenkaan jaa hänen korkeaa moraaliaan.

Toinen kausi jatkoi siitä, mihin ensimmäinen kausi jäi. Liv teki kovan ratkaisun olematta pelastamatta veljeään Evania (Nick Purcha) ja samalla katkaisemalla välinsä perheeseensä.). Peyton (Aly Michalka) sai tietää hänen salaisuutensa. Hän lähtikin selvittämään ajatuksiaan. Ravi (Rahul Kohli) puolestaan yrittää löytää Liville parannuskeinoa. Tulokset ovat olleet valitettavasti jokseenkin heikkoja.

Major (Robert Buckley) parani omasta zombismistaan, mutta se on jättänyt häneen jälkeensä. Nyt mies osaa tunnistaa zombit missä vaan. Blaine (David Anders) työskentelee nyt hautajaistoimistossa, MeatCuten tuhouduttua ensimmäisen kauden finaalissa. Häntä ei voi kuitenkaan tappaa, sillä zombit tarvitsevat edelleenkuka muu antaisi muille zombeille heidän tarvitsemansa aivoja syödäkseen. Muuten tapahtuu kauheita..

Ilokseni huomasin, että iZompie on edelleen yhtä hyvä kuin ensimmäisellä kaudella, ainakin melkein. Ensimmäinen kausi oli jonkin verran parempi, ero ei kuitenkaan ollut suuren suuri. Pidin kummastakin kaudesta, mikä varmaan tuli jo kaikille selväksi. Onneksi sarjasta on vielä tulossa kolmaskin kausi, jos ei enemmänkin. Katson sen varmasti ja kaikki mahdollisesti tulevatkin. Niin nopeasti kuin vain voin.

Sarja piti kaiken, mikä teki siitä hyvän. Tällä tarkoitan kiinnostavia ja hyvin kehittyviä hahmoja, terävää dialogia, hyvää huumoria ja onnistuneen pääjuonen. Se pysyi hauskana, viihdyttävää ja sai minut välittämään hahmoistaan. Toinen kausi myös suurensi sarjan mytologiaa, kehitti hahmojen välisiä suhteita ja teki panoksista vieläkin kovempia. Eli teki kaikkea, mitä toisen kauden pitääkin.

Toinen kausi sisälsi kaikkiaan 18 jaksoa eli se oli jonkin verran 13-jaksoista ensimmäistä kautta pidempi. Joidenkin mielestä tämä oli virhe. Ei minusta. iZombieta ei voi milloinkaan olla liikaa. Ymmärrän kuitenkin heidän pointin. Lisäjaksot lisäsivät juonen monimutkaisuutta. Lisäksi jaksoissa keskityttiin paljon pääjuonen ulkopuolisiin tapahtumiin. Mutta toisaalta, pitääkö kaiken muka pyöriä pääjuonen ympärillä.

Yksi sarjan vahvuuksista löytyy sen pääosan esittäjästä , Rose McIveristaMvIverista. Erityisesti hänen kyvyssään esittää hyvin erilaisia persoonallisuuksia, jonka näyttelijä taitaakin yhtä hyvin kuin Orphan Blackin Tatiana Maslany. Niinpä ei ole mikään ihme, että Liv sai tälläkin kaudella hauskoja ja monipuolisia uusia persoonia. Ne pitivätkin sarjan paitsi hauskana, niin myös tuoreena.

Itse pääjuoni liittyi Max Rageriin eli ihmisiä zombeiksi Utopia-nimisen huumeen kanssa terästettynä tekevää energiajuomaa myyvään yhtiöön. Erityisesti sen johtajaan, Vaughn Du Clarkiin (Steven Weber). Hän ei vaikuttanut aluksi mitenkään moniulotteiselta pahikselta, mutta kehittyi hyvään suuntaan. Samoin hänen tyttärensä Rita (Leanne Lapp). Siihen löyhästi riittävä rikollispomo puolestaan sai vain vähän huomiota.

Pääjuoneen liittyi myös Major eli ”Kaaostappaja”, joka osoittautui enemmänkin ”kaaoskidnappaajaksi”. Hän pysyi edelleen yhtenä sarjan parhaimmista elementeistä. Varsinkin kuin mies olisi voinut jäädä pelkäsi Livin eksäksi. Blaine oli Blaine. Hyvällä ja ennen kaikkea karismaattisella tavalla. Toisella kaudella hän sai saman kohtelun kuin Buffyn Spike eli ryhtyi toimimaan Livin ja kumppaneiden kanssa yhteistyössä.

Erillisiä tapauksiakin katsoi mielellään, vaikka ne harvoin olivat mitenkään omaperäisiä tai edes liittyivät pääjuoneen. Pidin erityisesti jaksosta "Eternal Sunshine of the Caffeinated Mind". Lähinnä kolmesta syystä: Liv sai erityisen aurinkoisen persoonallisuuden, se kertoi kahvista ja siinä oli Hannibal-tähti Kacey Rohl. Myös "Cape Town", "Method Head" ja "Abra Cadaver" erottuivat edukseen.

Liv oli edelleen erittäin hyvä hahmo, samoin Ravi. Peytonia nähtiin liian vähän. Niin kuin ensimmäisellä kaudellakin. Majorin hyvä kehitys jatkui, paljon hänen itsensä harmiksi. Hyvin miehellä ei mennyt juuri missään vaiheessa. Olen pitänyt Clivestä aina, eikä toinen kausi tehnyt siinä poikkeusta. Onneksi mies sai tietää zombeista kauden finaalissa.

Ainoastaan Livin perhettä ei näkynyt missään melkein koko kaudella. Hyvästä syystä. Toivottavasti asia muuttuu kolmannelle kaudelle mentäessä. Heistä kuin tiedetään valitettavan vähän. Sen sijaan Blainen vielä poikaansa kusipäisempi isä (Robert Knepper) näyttäytyi sarjasta. Pakko sanoa, ymmärrän häntä vähän paremmin. Hänellä tuskin on ollut helppoa.

Kausi loppui rytinällä, sillä se laittoi zombieita Max Ragerin juhliin. Paljonragerin juhliij. paljon hahmoja, onneksi suurin osa kuoli. samalla saimme myös uudeenuuudeen pahan, Zombiejohtajan Vivianin (Andrea Savage),, joka johtaa nyt Max Rageriarageria. Mitä nyt Seatlen valloittamiseltaan ehtii. Seatlesta tulee hänen mukaansa zombien pääpaikka. Kolmannella kaudella selviää, miten Vivian oikein ajattelee suunnitelmansa toteuttaa.

iZombien toinen kausi ei jäänyt paljon ensimmäistä huonommaksi. Sarja jaksaa edelleen viihdyttää, naurattaa ja itkettääkin. Se ansaitseekin edelleen täydet viisi tähteä.