Kaukaisten galaksien palkkionmetsästäjä seikkailee jälleen

The Mandalorian sai tänä vuonna toisen kautensa, eikä se ole mikään ihme, niin hyvästä, ja sitä kautta myös suositusta sarjasta on kyse. Eikä sen taso ole laskenut hitustakaan.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Mandalorian-sarjan juonesta! Se myös spoilaa osaa Star Wars-maailman tapahtumista.

Mandoksikin kutsutulla Din Djarinilla (Game of Thronesin Pedro Pascal) on tehtävä, viedä Lapsi (äänenä David Acord ja esittäjänä useat eri nukkemestarit jedien oppiin. Se ei kuitenkaan ole helppoa, sillä jedit ovat harvassa ja heitä on erittän hankala löytää. Lisäksi heidän perässään on Lapsesta hyvin kiinnostunut Moff Gideon (veteraaninäyttelijä Giancarlo Esposito).

Tehtävässä auttaa muun muassa entinen kapinallisten sotilas Cara Dune (Gina Carano) ja hyvin kontaktoitunut mekaanikko Peli Motto (myös koomikkona tunnettu Amy Sedaris).Mando on onnistunut keräämään myös uusia liittolaisia. Mutta valitettavasti myös uusista, tai vanhoistakaan vihollisista ei ole pulaa. The Mandalorian sijoittuu Star Wars-universumiin. Sitä näyttää Disney+.

The Mandalorialainen on tullut takaisin, eikä hetkeäkään liian aikaisin. Tämä vuosi tarvitsi piristysruiskeen ja juuri sitä sarja tarjosikin. Se tarjosi myös oikean malin siitä, kuinka Star Wars-sarjoja oikein pitää tehdä, tai tuotoksia ylipäätään. Ja Scifidarjoja ylipäätään. Toinen kausi oli enemmän kuin loistava. Se hipoi jopa täydellisyyttä.

En riedä kumpi sarjan kausista oli parempi. Toisella kaudella kausi ei ollut menettänyt yhtään vahvuuksiaan, kuten Mandon ja n. Baby-Yodan suhdetta, yleensäkin harvinaisen hurmaavaa Baby-Yodaa, kaunista visuaalista ilmettä sekä vanhan ajan Star Warssin ja lännensarjojen tunnelmaa Myös monet jo viime kaudela vaikutuksen tehneistä hahmoista tekivät paluun.

Muuttunut oli vain pari asiaa, joista ensimmäisenä oli Mandon perustehtävä. Lisäksi se, että sarjassa nähtiin edellistä kautta enemmän muista Star Wars-tuotoksista tuttuja hahmoja ja paikkojakin. Esimerksiksi Clone Warssissa ihmisten suosikiksi päätynyt Ahsoka Tanokin (Rosario Dawson) pistäytyi sarjassa, samoin planeetta Tatooine.

Se onko muihin sarjoihin tukeutuminen hyvä vai huono asia, voi olla montaa mieltä. Ymmärrän hyvin niitä, joille sen antama nostalgia vain parantaa sarjaa, itsekin oli kiva nähdä yksi alkuperäisistä Star Warssista tuttu hahmo, mutta muita Star Warsseja tuntemattomia tämä saattaa hyvin ärsyttää. He kuin eivät vierailuista paljon irti saa.

Joitakin saattaa ärsyttää myös sarjan, erityisesti tämän kauden, tapa vaihdella pääseikkailuista pienempiin seikkailuihin. Itseäni tämä ei haittaa, näin hyviä hahmoja seuraa tekemässä, mitä vain, varsinkin kuin seikkailuistakaan ei puuttunut jännitystä tai oikeasti yllättäviä twistea ja maailma on muutenkin erittäin laaja ja mieleenkiintoinen, kuuluuhan se hyvin pitkäaikaiseen franchiseen.

Suosikkihahmoni on, edelleen ja kenellekään yllätyksiä tiskin tuottamatta, Baby-Yoda, mutta löytyi sarjasta muutakin hyviä hahmoja. Titetenkin Mandokin oli hyvä hahmo, enemmänkin kuin hyvä. Riittaahänhän kantamaan sarjaa harteillaan. Ja vielä niin, ettei hänen kasvojaan nähdä kumpaankin jaksoon kuluvaa erikoistilannetta lukuun ottamatta.

Cara Dune oli edelleen bad-ass, vaikka hänen näyttelijänsä ajattelemattomat kommentit eivät coi ola vaikuttamnatta siihen, miten näien hahmon. Twitter on todellakin huono keksintö. Muuten ensimmäisen kauden hahmoista pääsi loistamaan vain Migs Mayfeld (Bill Burr) ja hänkin vain yhdessä, häntä inhimillistävästä), jaksossa.

Ming-Na Wen toisti roolinsa palkkaamurhaaja/salamurhaaja Fennec Shandina, mutta hahmo on jäänyt pahasti siviin sarjassa. Toisella kaudella mukaan tulleista paras oli Ahsoka Tano ja Boba Fett (Temuera Morrison), mutta mukaan tulleista oli muitakin hyviä, kuten Kate Sackhoffin (Battlestar Galactica) Bo-Katan.

Kauden pääpahiksena hääräsi viime kauden tapaan Moff Gideon, joskin häntä ei juuri alkukaudesta nähty tai loppukaudestakaan finaalia lukun ottamatta. Tämä ei ollut pelkästään huono asdia, vaikka mies kiinnostava pahis onkin ja vaikka häntä näyttelevä Giancarlo Esposito suorastaan loisti roolissaan, sillä se lisäsi hahmon mystisyyttä ja siten myös pelottavuutta.

Titenkin sarjasta löytyi myös paljon pienempåiä pahiksia, mutta heistä ei ei juuri kananta puhua samana päivänä kuin Moff Gideonista. Impuriumin rauhantuomari Morgan Elsbeth (Diana Lee Inosanto) tuli lähemmäs, mutta häntäkin nähtiin vain yhdessä jaksossa. Muten kauden pahiksista muistettava oli vain kauden ensimmäisen jakson hiekkalohikäärme.

The Mandalorian saa myös kolmannen tuotantokauden, mutta valitettavasti sitä joudutaan odottamaan aika tasan vuoden. Kausi tulee näille näkymiin joulun 2021 aikaa, aikaisin niistä, Rogue Onessa nähtyn Cassian Andorin oma Andor-sarja, jo seuraavana vuonna. Tarkempaa aikaa minulla ei siitä kuitenkaan ole. Muitakin Star Wars-sarjoja on tulossa, mutta niitäkin saadaan odottaa.

Odotellessa voi joko katsoa vanhoja Star Wars-elokuvia tai sarjoja. Minulta on esimerksiksi Clone Wars kokomaan katsomatta. Tai vain jotain muuta scifisarjoja. Esimerksiksi Expancen viides kausi alkoi juuri. Sen ensimmäiset kolme jaksoa jo katsottavissa. Itse olen yrittänyt tutustua myös Star Trekin maailmaan ensimmäsen Star Trekin muodossa. Se ja muut Trek-sarjat löytyvät Netflixistä.

Tiivistetysti paljon The Mandalorialaista paremmin ei voisi Star Wars-sarjaa tehdä. Sarja ansaitsee edelleen saamansa ylistyksen. Täydet viisi tähteä!

Poikien supersankarijahti jatkuu

 Viime vuoden puolella ehdin vaikuttua supersankarisarja The Boystä. Sen nyt arvostelemani toinen kausi ei jäänyt yhtään havinaisen loistavaa ensimmäistä kautta huonommaksi.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa! Erityisesti The Boyssin ensimmäisestä kaudesta.

Supersankareita jahtaavat ”Boyssit” ovat katkuteillä, sillä supersankarit, käytännössä omistava Vought-yhtiö lavasti heidät supersankareiden hallinnasta vastaavan pomonsa (Elisabeth Shue) murhasta. Tilannetta vaikeuttaa se, että ryhmää johtava Billy Butcher (Karl Urban) on kadonnut. Heidän mielensä onkin niin maassa, että vain väliaikaisesti pomon aseman saanut Hughie (Jack Quaid) ja Sevenissä nyt kaksoisagenttina oleva Starlight (Erin Moriarty) jaksavat enää yrittää.

Uudet tuulet puhaltavat myös supersankariryhmä Seveniin, sillä se saa uuden jäsenen, karismaattisen Stormfrontin (Aya Cash). Hän varastaakin heti valokeilan, sosiopaattisen ryhmän johtaja Homelandin (harvinaisen loistava Antony Starr) suureksi harmiksi. ”Superit” pitää kiireisenä myös kiireisenä muun muassa tekeillä oleva Sevenin synnystä kertova elokuva ja terrorismin vastaisen sodan markkinointi.

The Boys:in ensimmäinen kausi nosti sarjan nopeasti suursuosioon ja hyvästä syystä. En ole toistaiseksi nimittäin nähnyt toista sarjaa, joka paitsi amerikkalaisesta yhteiskunnasta ja sekä isoa, että pientä ruutua nykyään jopa liikakansoittaneista supersankareistä. tarjoaa harvinaisen osuvaa satiiria, niin vieläpä tekee sen harvinaisen viihdyttävässä muodossa.

Eikä tämä suinkaan johdu siitä, että yrittäjistä on ollut pulaa. Ja vieläpä erittäin hyvistä. Pidän kyllä Doom Patrolista, The Umbrella Academy ja muista hieman poikkeavan kuvan supersankareista antavista sarjoista. Ja paljon, minkä voi lukea minun kyseisistä sarjoista tehdyissä arvosteluissa. Silti nekään eivät ole ihan niin poikkeuksellisen hyviä kuin The Boys, vaikka lähelle kyllä pääsevätkin.

Ensimmäisen kauden menestys kuitenkin myös tarkoitti sitä, että toista kautta varten oli kasattu paljon odotuksia. Ilokseni voin sanoa, että kausi lunastikin nuo odotukset täysin. Se oli yhtä hyvä kuin ensimmäinenkin, joltain osa-alueiltaan jopa hieman parempi. Pidin erityisesti siitä, että ensimmäiselle kaudella sivuun melkein kokonaan jäänyt Queen Maeve (Dominique McElligott) sai enemmän ruutuaikaa.

Toisella kaudella käsittelyn sai, edellisiltä kausilta tutun media, -yritys, - ja armeijakritiikin lisäksi, taas moni tärkeä ja jos ottaa huomioon, että kauden tekemisen meni jonkin verran aikaa, niin myös yllättävänkin ajankohtainen asia, kuten sosiaalinen media ja sen manipulointi, supersankarielokuvat, Hollywoodin taipumus kaupallistaa sekä feminismi, että seksuaaliset vähemmistöt, neo-natsit sekä skientologia.

Vaikka tämä olikin hyvä asia, niin yhtenäisyyden oikean elämän kanssa menevät paikka paikoin turhankin silmiinpistäväksi. Hienovaraisuus kun ei ole tällä toisellakaan kaudella kuulu sarjan repertuaariin. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii melko suora AOC-klooni (poliitikko Alexandria Ocasio-Cortez) Victoria "Vic" Neuman (Timelessin Claudia Doumit).

Jos jokin on pysynyt ennallaan se, että sarja on edelleen äärimmäisen brutaali ja paikka paikoin jopa groteski. Verta ja suolenpätkiä lentää ja päät räjähtävät, eikä muitakaan ruumiinosia juuri säästetä. Sarjan huippuluokkaa oleva erikoistehostetiimi pääsikin taas oikeuksiinsa. Kaikella väkivallalla oli kuitenkin taas tarkoitus, edes jonkinlainen, joten ei kausi pelkkää verikekkeriä ollut.

Seveniin liittyvät kohtaukset olivat edelleen sarjan mielenkiintoisempaa antia. Toki ”pojatkin” pääsivät joskus toiminnan ytimeen. Pidin erityisesti mielisairaalaan liittyvästä kohtauksesta, mutta hyvä oli myös Black Noiriin liittyvä kohtaus. Lempikohtaukseni koko kaudessa, ja mahdollisesti koko sarjassa, oli kuitenkin ns. tyttötaistelu-kohtaus. Se oli vain niin hyvä.

Hahmoista lemppareitani oli edelleen Queen Maeve. Kuitenkin vaikka Queen Maeve saikin tällä kaudella paljon enemmän tekemistä ja osa jopa ”poikia” jollakin tavalla auttavaa, niin sivuun hän jäi kuitenkin. Hyvä hahmo oli myös Starlight, varsinkin kuin hänkin alkaa saamaan hieman harmaimpia puolia. Ensimmäisellä kaudella kuin hän oli varsin yksiulotteisesti hyvis.

”Pojista” samaistuttavin oli Hugh. Heistä paras oli kuitenkin teknisesti ottaen ”tyttö”, Kimiko (Karen Fukuhara), jonka storyline olikin hänelle edukseen, jopa paremmin kuin viime kauden vastaava. ”Pojista” parhaan storylinen sai kuitenkin Butcher, eikä vähiten siksi, että se tarjosi hahmolle hänen syvästi tarvitsemaa hahmokehitystä. Kovin pidettävä tai edes kuin hän ei hahmona ole.

Myös Mother’s Milk, tai lyhyemmin, sai jonkin verran kehitystä, mutta kovin mieleenpainuva hahmo hän ei ole vieläkään. Myös Frenchien (Tomer Capon) saama kehitys nosti hänet sarjan parhaiden hahmojen joukkoon. Sen sijaan kaudella myöskin uutena tullut Lamplighter (muun muassa X-meneistä tuttu Shawn Ashmore) olisi ansainnut enemmän ruutuaikaa. Hänessä olisi ollut potentiaalia hyväksikin hahmoksi.

Homelander pysyi edelleen yhtenä sarjan viihdyttävimmistä hahmoista, vaikka pidettäväksi häntä ei voi edelleenkään sanoa. Itse asiassa hahmo oli vielä viime kauttakin selvemmin pahis. Siitäkin huolimatta, että sarja yritti antaa hänelle inhimillisyyttä antamalla hänen yrittää olla isä myöskin supervoimaiselle Ryanille (Cameron Crovetti).

Viihdyttävä, tosin loppukaudella lähinnä kamaluudessaan, oli myös Sevenin uusi tulokas Stormfront, eikä vähiten Aya Cashin lavakarisman ansiosta. Hän olikin varsin hyvä kauden pääpahis, sekä persoonansa, että voimiensa puolesta. Kausi parittikin Homelanderin ja Stromfostin varsin mielenkiintoisin tuloksin tai ainakin heitä seurasi paljon mieluummin kuin Hugtin ja Starligting soutamista ja huopaamista.

Deepin (Chace Crawford) ja hänen skientologimaisen the Church of the Collectiveen liittyvät osuudet olivat melkeinpä turhia. Olenkin sitä mieltä, että hahmoa ei välttämättä tarvitsisi nähdä enää kolmannella kaudella. Samaa voisin sanoa myös koko kirkosta. Melkein yhtä tylsä oli myös A-Trainin (Jessie.T.Usher) storyline, mutta se sentään jopa johti johonkin.

The Boys on saamassa myös kolmannen tuotantokauden, mikä sarjan suosiota ajatellen ei ole mikään ihme. Tiedän siitä vain sen, että Supernaturalin Jensen Ackles esittää siinä Captain Amerikan pahaa, tai ainakin moraalisesti jollakin asteella korruptoitunutta, versiota, Soldier Boyta. Ja sen katson kauden varmasti. Ja luultavasti teen siitä jonkinlaisen arvostelunkin. Kumpaankin on kuitenkin vielä paljon aikaa.

Tiivistetysti The Boys erottuu edukseen jopa näin television, ja erityisesti supersankaritelevision, kulta-aikana. Siksi se ansaitseekin täydet viisi tähteä!

 

Sateenvarjoakatemia maailmanloppua estämässä- tällä kertaa 60-luvulla

Netflixin The Umbrella Academyn toinen kausi tarjosi edellisen kauden tapaan laatusupersankariviihdettä. Siksi sarjaa onkin vaikea olla katsomatta yhdellä istumalla.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia The Umbrella Academyn ensimmäisestä ja hiukan myös toisesta kaudesta sekä tietenkin myös lähdeteoksena sarjan toimineesta Gerard  Wayn samannimisestä sarjakuvasta.

Hargreevesin sisarukset eli The Umbrella Academy eivät onnistunet pysäyttämään aiheuttamaansa maailmanloppua. Niinpä aikamatkailuun pystyvä Five (Aidan Gallagher) vei heidät menneisyyteen korjaamaan tilanteen. Hänen laskelmansa kuitenkin menivät pieleen ja jokainen sisarus päätyikin 60-luvun Dallasiin, vieläpä kuukausien päähän toisistaan. Niinpä jokainen ajattelee toistensa kuoleen ja ryhtyy rakentaamaan elämää itselleen. 

Pian Five kuitenkin huomaakin, että sisarukset toivat maailmanlopun mukanaan. Aikaa sen estämiseenkin on vain kymmnen päivää. Valitettavasti sisarusten yhdistäminen ei ole mikään helppo homma. Varsinkin kuin asiaa mutkistaa vielä John F. Kennedyn salamurha, sisarusten isän (Colm Feore) salajärjestö sekä ajan varjelemiseen vihkiytyneen The Commissionin salamurhaajat.

The Umbrella Academy oli yksi viime vuoden kovimpia supersankarisarjayllättäjiä. Niinpä odotin sen toista kautta kuin kuuta nousevaa. Enkä suinkaan joutunut pettymään. Toinen kausi tarjosi jälleen kerran huumoria, näyttäviä lavasteita ja pukuja, hyvää musiikkia, kummallisia tilanteita ja hahmoja sekä räjähtävää toimintaa. 

Sitä toimintaa oli vieläpä ensimmäistä kautta enemmän. Ei kuitenkaan niin paljon, etteikö tilaa olisi myös hahmokehitykselle. Siinä sarja, myös tämä toinen kausi, suorastaan loistaa. Kaudella myös käsiteltiin jälleen kerran traumoja ja niistä ylitsepääsemisen vaikeutta, mutta myös 60-luvulle, ja valitettavasti omallekin ajalle, sopivasti erilaisuuden pelkoa.

Parhaat storylinet tarjosi muistiinsamenettänyt, lastenhoitajaksi famille päätynyt, Vanya, ihmisoikeuksiensa puolesta taisteleva Allison (Emmy Raver-Lampman), jonka storyline antoikin mahdollisuuden käsitellä värillisten elämää rotuerotellussa Texasissa, sekä John F. Kennedyn salamurhan pysäyttämistä aikova ja sen takia mielisairaalaan joutunut, Diego (David Castañeda). 

Sen sijaan Klausin (Robert Sheehan) kultti tarjosi huumoria, ei juuri muuta. Hieman kiinnostavampi oli kuitenkin hänen yrityksensä pelastaa Vietnamissa kuollut poikaystävänsä Dave (Calem MacDonald). Lutherin (Tom Hopper) häkkitappeluja sisältävä storyline puolestaan oli koko kauden tylsin, vaikka hahmo paranikin huimasti edellisestä kaudesta.

Uusista hahmoista parhaita olivat Diegon mielisairaalassa tapaama, yllätyksiä täynnä oleva, Lila (tulevaisuuden lupaus Ritu Arya) ja Vanyan ihastus/työnantaja Sissy (loistava Marin Ireland). Allisonin ihmisoikeustaistelija-aviomies Ray (Yusuf Gatewood) oli myö hahmona, ja persoonana, hyvä. Eikä pelkästään siksi, että hänen olemassaolonsa tarkoitti sarjan siirtyvän kauemmas Lutherin ja Allisonin ongelmaisesta suhteesta.

Kate Walshin The Handlerilkin kuului kauden valopilkkuihin, vaikka minua ei olisikaan haitannut se, että nainen olisi pysynyt kuolleena. Tilalle kuin olisi voinut laittaa kaudella näyttäytyneen puhuvan kalan AJ Carmichael (Robin Atkin Downes), jonka kanssa olisin toivonut sarjan tekevän paljon enemmän. Ehkä hän olisi nostanut The Commissionin osuuden edes jokseenkin mielenkiintoiseksi. Nyt se oli koko kauden tylsin. Toivonkin, ettei järjestöä nähtäisi enää toisella kaudella. 

Kaudessa olikin vain yksi suuri vika. Se toisti hieman turhan tarkasti edeltävän kauden kaavaa. Kuitenkin, jos joki ei ole rikki, niin sitä ei kannata korjata. Toivon vain, että mahdollisesti tuleva kolmas tuotantokausi tekisi jotain uutta. Lisäksi kaudella oli sivujuonia ehkä jo hieman turhankin paljon. Niistä osan olisikin voinut jättää seuravalle kaudelle.

Kaudella oli kyllä pienempiä vikoja, kuten esimerkiksi se, että salamurhaajat eli The Swedes, tai suomalaisittain Ruotsalaiset (Jason Bryden, Kris Holden-Reid ja Tom Sinclair), eivät olleet läheskään yhtä viihdyttäviä kuin viime kauden Hazel (Cameron Britton) ja Cha-Cha (Mary J. Blige). Kauden viat, pienet tai suuret, eivät kuitenkaan juuri katsomiskokemusta haitannut.

Tiivistetysti The Umbrella Academyn toinen kausi piti sarjan viihdyttävämpien, ja hyvällä tavalla kummallisten, supersankarisarjojen joukossa. Neljä ja puoli tähteä!

Tervetuloa takaisin Harley Freaking Quinn!

Vahva ensimmäinen kausi nosti Harley Quinnin-animaation lajityyppinsä parhaimmistojen joukkoon. Erinomainen toinen kausi puolestaan piti sarjan siellä tiukasti.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Harley Quinnin kummastakjin tulevasta kaudesta!



Jokerin (äänenä Alan Tudyk) pahojen suunnitelmien seurauksena Gotham tuhoutui melkein täysin. Tämä sai presidentin toteamaan kaupungin olevan lopullisesti pelastuksen ulkopuolella ja erottamaan kaupungin Yhdysvalloista. Kun  oikeuden puolustajat vielä pyyhkäistiin pelilaudalta, kaupunkia kansoittamille superrikollisille tuli elämänsä tilaisuus ottaa kaupungin hallinta itselleen.

Harley Quinnia (äänenä Kaley Cuoco) ei kuitenkaan kiinnosta valtaa nousu ja siihen liittyvät velvollisuudet, vaan hän keskittyy lähinnä kaaoksesta nauttimiseen. Kun kaupunki on sitten jaettu superrikollisten kesken ja Harleyn kummppaneineen huomaa voivansa menettää vasta saamansa vapauden uuden vapautensa, hän nousee vihdoin taistelemaan kaupungin kruunusta. Onko se kuitenkin jo liian myöshäistä?

Otin Harley Quinnin toisen kauden vastaan isojen odotusten saattelemana, olihan sen ensimmäinen kausi niin harvinaisen loistava. En joutunut joutunut pettymään. Pidin enemmän ensimmäisestä kaudesta, kaupunkianarkia kuin ei koskaan ole kuulunut lempisarjan aiheeksi, mutta toinen ei paljon huonommaksi jäänyt. Kaikki, mikä oli hyvää ensmmäisellä kaudella, oli sitä kyllä myös tällä toisella, eikä uusissa lisäyksissäkään ollut valittamista.

Pidin jokaisesta kaudella esitetystä jaksosta, jopa omasta mielestäni kauden huonoimmasta eli Batmanin toipumiseen keskittyvästä "Batman's Back Man"-jaksosta. Suosikkejani oli kuitenkin sekä Harleyn ja Jokerin, että Harleyn ja Ivyn ensitapaamista kertaava "All the Best Inmates Have Daddy Issues" sekä Ivyn polttarijakso "Bachelorette".



Harley Quinn oli edelleen erittäin hauska sarja. Ominaisuus, joka vei sen DC:n supersankari,- tai tässä tapauksessa roistosarjojen kärkikastiin tai jopa kärkeen. Enkä suinkaan sano tätä kevyesti. Kuuluuhan niihin muun muassa juuri itsekin toisen kauden aloittanut, huippuhauska ja huippu kaikkea muutakin hyvää, Doom Patrol.

Sarja tarjosi myös  jälleen kerran hyvinkin graafista toimintaa, joista verisemmistä vastaa hieman yllättäen lupsakka King Shark (Sharkista (äänenä Ron  Funches). Muutenkin kaudesta oli lapsiystävällisyys kaukana, mutta jos on siinä mennyt jo niin pitkälle, että lukee toisen kauden arvosteluja, niin siinä ei ole mitään uutta.


Kauden juoni jätti Harleyn ja Jokerin draaman taakseen, vaikka Jokeri ei olekaan sarjasta mihinkään hävinnyt. Häneen liittyi yksi kauden parhaista, joskin kieltämättä myös kliseisimmistä, tvisteistä. Pääosan vei kuitenkin Harleyn ja muiden roistojen keskenäinen valtakamppailu, joka sai myös eloonjäämiskamppailun piirteitä.

Sarjan versio hahmoista, erityisesti tällä kaudella Harley Quinnista itsestään, pysyi edelleen suosikkeinani. Ei sillä, että olisin niistä muista juuri nähnyt. Itselläni kun on Justice Legue sarjakuvat lukematta ja animaatiot katsomatta. Hahmojen hyvyyttä, ja enemmänkin, lisäsi vielä se, että ääninäyttelijät oli valittu nappiin. He kaiki osasivat asiansa.



Harley kasvoi kaudella hahmona paljon, eniten koko sarjan hahmoista. Se ei tietenkään ooe mikään yllätys, kantaahan sarja hänen nimeään. Suosikkihahmoni oli kuitenkin edelleen Poison Ivy (äänenä Lake Bell), vaikka hänen storylinensa ei kuulunutkaan kauden parhaimpiin. Lähinnä siksi, että se keskittyi lähinnä hänen rakkauskuvioihinsa.

Clayface (äänenä myöskin Alan Tudyk) ei saanut juuri tekemistä kaudella, mikä on harmi, sillä pidän hahmosta erittäin paljon. Aina hauskasta King puolestaan oli kiva tietää lisää. Kite Man (äänenä Matt Oberg) puolestaan pysyi edelleen myöskin tylsänä, mutta herätti kuitenkin myös sympatiaa. Ja lisäksi mies jopa oli kaudella hyödyksikin.



Sarja keksi myös vihdoin sen, miten tohtori Psykosta (äänenä Tony Hale) tehtiin meilenkiintoinen hahmo, tekemällä hänestä paljon suuremman kaliiperin pahis kuin hänet on vielä kertaakaan sarjan historiassa nähty. Hänen ja erään legendaarisemman ja ainakin tässä sarjassa hauskimman superroiston yhden yhteistyötä olikin ilo seurata.

Batmania (äänenä Diedrich Bader) nähtiin huomattavasti vähemmän. Syistä, jotka selviävät kauden aikana. Hänen sijaan järjestystä pitikin komisario Gordon (äänenä Chris Meloni) sekä uutena tuttavuutena hänen tytärensä Barbara Gordon/Batgirl (äänenä Briana Cuoco). Joskin huonolla menestyksellä, erityisesti ensimmäiseksi mainittun kohdalla.



Bargirlin lisäksi uusista tuttavuudesta huomionarvoisia oli legendaarinen roisto Mr. Freeze (äänenä Alfred Molina), joka niin sanotun Injustice Leguesta ainoana sai sympatiaa osakseen. Myös muut tunnetut DC:n hahmot, kuten cooleista coolein Catwoman (äänenä Sanaa Lathan), tekivät cameot, mutta ne jäivät suhteellisen pieneksi.

Vielä ei ole varmaa, saako Harley Quinn kolmannen tuotantokauden. Olisi ihme, jos ei, osoittautuihan sarja hyvin suosituksi. Televisioihmisistä ei voi kuitenkaan koskaan tietää. Olisi suuri harmi, jos näin ei tapahtuisi. On sarja kuitenkin sen verran hyvä. Sentään kausi ei loppunut clifhangeriin. On sekin jo nykytelevision aikakaudella jotain.

Tiivistetysti Harley Quinnin toinen kausi oli melkein täydellisen supersankarisarjan melkein täydellinen kausi. Tämän paremmaksi on paha mennä. Täydet viisi tähteä!

Monsterit palaavat 80-luvulle

Hieman yllättäenkin viime vuoden puhutuimpien, ja ehdottomasti myös parhaimpien, sarjojen joukkoon päässeen Stranger Thingsin toinen kausi on melkein yhtä kova kuin edellinenkin ja se on paljon sanottu se.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Stranger Thingsin toisen kauden juonesta.

Hawkins, Indiana. 1984. halloweenin aika. Kaupunkia piinanneista mystisistä tapahtumista on noin vuosi ja vaikka kaupunkilaiset yrittävät kovasti esittää, ettei sitä koskaan tapahtunutkaan, niin ne ovat jättäneet jälkensä. Will (Noah Schnapp) näkee näkyjä pelottavasta varjohirviöstä ja muusta upside downiin liittyvästä, minkä vuoksi häntä tutkitaankin oikein Hawkins Labin entistä empaattisemman johtajan, Tohtori Owensin (Paul Reiser voimin).

Mike (Finn Wolfhard) ja Nancy (Natalia Dyer) puolestaan surevat kumpikin ystävänsä menetystä, Mike Elevenin (Millie Bobby Brown) ja Nancy Barbin (Shannon Purser). Seriffi Hopperillakin on (David Harbour) omia huolia, sillä hän on ottanut Upside Downista pois päässeen Elevenin hoiviinsa, olosuhteiden pakosta kenenkään muun tietämättä.

Toivoa paremmasta kuitenkin antaa poikien potentiaalinen ystävä, pelikonehirmu Mad Max (Sadie Sink), Joycen (Winona Ryder) uunituore poikaystävä (Sean Astin). Levähdys on kuitenkin väliaikainen. Pian nimittäin paljastuu, että Willin näyt eivät suinkaan ole näkyvä, vaan merkki jostain paljon synkemmästä. Mutta mistä? Ja miten se liittyy siihen, että joku tai jokin tuhoaa kaupungin kurpitsasatoa?

Stranger Thingssin ensimmäinen kausi yllätti kaikki hyvyydeltään ja sitä kautta tietenkin myös suosioltaan. myös minut. Odotin ihan katsomisen arvoista, jos nyt en mitenkään erikoista, Netflix-sarjaa. Sellaista, jota katsoo ihan mielellään, mutta jonka unohtaa melko pian katsomisen jälkeen. En olisi voinut olla enemmän väärässä. Sainkin sarjan, joka oli paitsi mukaansatempaava, niin myös harvinaisen sympaattinen.

Halloween!!

Toiseen kauteen oli siis ladattu luonnollisesti paljon odotuksia ja siten myös paineita. Ei kai sarja vaan jäisi yhden hitin ihmeeksi? Ilokseni, ja varmaan useimman muunkin katsojan iloksi, voin kuitenkin sanoa, että näin ei ole asian laita. Sillä vaikka toinen kausi ei ehkä olut ihan niin hyvä kuin ensimmäinen, monestakin syystä johtuen, mutta hyvin lähelle kuitenkin. Niin lähelle kuin vain sarjalta olisi voinutkin toivoa.

Kausi säilytti kaiken, mikä teki sen ensimmäisestä kaudesta niin loistavan. Sarja pursusi edelleen 80-luvun nostalgiaa, hahmot olivat ehkä kasvaneet enemmän kuin yhdellä tavalla, mutta he pysyivät silti sympaattisina ja samaistuttavina sekä hirviötkin olivat edelleen ihan oikeasti pelottavia. Eikä unohtaa voi myöskään sarjan erinomaista työtään jatkavia näyttelijöitäkään, erityisesti Millie Bobby Brownia.

Max, ehkä tärkein uusista hahmoista.

Muutoksetkin, ne loppujen lopuksi aika vähäiset, olivat suurimmaksi osaksi onnistuneita. Esimerkiksi uusi hirviö oli entistä pelottavampi ja uudet hahmot, huolimatta siitä, pitikö heistä ihmisinä vai ei, tarpeellisia. Kaiken lisäksi nekin muutokset, jotka onnistuivat sitten huonommin, kuten se, että Demogorgonit eivät olleet läheskään yhtä pelottavia kuin ensimmäisellä kaudella, eivät myöskään onnistunut pilaamaan kautta tai edes huonontamaan sitä mitenkään erikoisella tavalla.

Pidin siitä, että vanhat, viime kaudella hieman sivuun jääneet hahmot, kuten Lucas (Caleb McLaughlin) ja Dustin (Gaten Matarazzo), olivat saaneet enemmän lihaa luidensa päälle. Suurimman yllätyksen, positiivisella tavalla, järjesti kuitenkin viime kauden kovin Steve, jatkamalla viime kauden kehitystään kiusaajasta sankariksi. Tai ainakin melkein sankariksi.

Enemmän häntä!

Valitettavasti sillä oli hintansa. Viime kauden samaistuttavin, ja Elevenin jälkeen paras hahmo, Mike jäi nimittäin kaudella sivuun ja pahasti. Eikä hänen tilalleen tullut Will ollut lainkaan yhtä kiinnostava, kaikesta kokemastaan ja Noah Schnappin kiitosta ansainneesta näyttelytyöstä huolimatta. Tai kehittynyt hahmona. Emme tienneet hänestä juurikaan enemmän toisen kauden loputtua kuin ensimmäisen kauden alussakaan.

Uusista hahmoista pidin erityisesti Bobista, Maxistakin ja salaliittokaverista. Maxin kiusaajaveljestä Billystä (Dacre Montgomery) en sitten niinkään, mutta sehän oli kai tarkoituskin. Jopa kauden loppupuolella, jossa hänen käyttäytymiseen annettiin edes jonkinlainen syy. Muut uudet hahmot olivat aika blaah, eivät herättäneet mielipiteitä oikein puolesta tai vastaan.

Jakso numero seitsemän oli toisen kauden, ja koko sarjan, mielipiteitä herättävin. itse pidin siitä neljästä syystä: Se antoi Elevenille/Millie Bobby Brownille jotain tekemistä, Kali oli oikeasti hyvä hahmo, vaikka hänen possensa ei ollutkaan ja Elevenin punk-make-over oli näkemisen arvoinen. Se loi erittäin hyvän memen. Ei ihan niin hyvän kuin kauden parhaisiin anteihin kuuluvat Steven isä-hetket, mutta kuitenkin.

Oliko jakso tarpeellinen? Ei ollut, sillä Eleven ei sen ansiosta päässyt mihinkään sellaiseen lopputulokseen, johonka hän ei olisi päätynyt jollakin muulla tavoin, kuten päättelemällä. Sen luomat syvennykset mytologiaan eivät myöskään olleet tietämisen arvoisia. Oliko se viihdyttävä? Ei ihan niin paljon muu kausi, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta jakson jaksoi katsoa ja sen parissa voi jopa viihtyäkin.

Tiivistetysti Stranger Thingsin toinen kausi oli vahva kausi hyvin vahvassa sarjassa, joskaan ihan ensimmäisen kauden veroiseksi se ei noussut. Se ansaitsee kuitenkin täydet viisi tähteä.

Supertyttö pelastaa jälleen-Niin ihmisiä pahalta avaruusolennolta kuin viattomia avaruusolentoja heitä vainoavilta ihmisiltä

Tv-kausi on taas vaihtumassa, minkä vuoksi useimmat sarjat jäävät tauolle tai loppuvat. Arvostelen niistä ensimmäiseksi Supergirlin toisen kauden, joka nosti sen huippusupersankarisarjojen joukkoon.

Varoitus: Tämä teksti sisältää JUONIPALJASTUKSIA Supergirlin ensimmäiseltä ja toiselta kaudelta.

Supergirl, suomalaisittain Terästyttö, ei ole vielä edes kunnolla päässyt juhlimaan voittoaan Myriadista kuin Maahan saapuu nimittäin salaperäinen avaruuskapseli, jonka kyydissä on vain yksi matkustaja, tajuton mies (Chris Wood). Hänet tunnistetaan pian jonkinlaiseksi avaruusolennoksi. Olisiko matkustaja kenties Karan kotiplaneetalta, Kryptonista? Niin hän ainakin toivoo.

Pian muut asia kuitenkin tulee salaperäisen miehen edelle, kuten Karaa opastamaan tullut Superman (Tyler Hoechlin) tai jostain kumman syystä kaupunkiin juuri muuttaneen Lena Luthorin (Merlinistä tuttu Katie McGrath) kohteeksi ottanut salamurhaaja. Vaikka kumpikin supersankari ottaa hänen pelastamisen vakavasti, he eivät voi olla varmoja, voiko tähän luottaa? Onhan hän Luthor.

Sarjat muuttuvat aina vähän kaudesta toiseen. Muutenhan se kulkisi vain samoja latuaja, eikä sitä kukaan katsoisi. Supergirlin kohdalla muutos ensimmäisestä kaudesta toiseen oli kuitenkin erityisen suuri. Vaihtoihan se CBS:stä CW:hen. Minulla olikin pieniä epäilyksiä kauden suhteen. Pelko oli kuitenkin turhaa. sarja onnistui säilyttämään hyvän laatunsa ja vieläpä hivenen parantamaan viime kaudesta.

Esimerkiksi Superman, yksi DC:n kuuluisimmista ja suosituimmista sankareista, olisi voinut viedä huomiota itse sarja päätähdeltä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Supergirl jäi oman sarjansa keskipisteeseen. Kaiken lisäksi kyseessä oli paras versio hahmosta vähään aikaan, paljon parempi kuin DC:n elokuvauniversumin vastaava. Hän oli yhtä hurmaava, yltiöoptimistinen ja helposti lähestyttävä kuin Karakin. 

Toinen mielenkiintoinen uusi tulokas on Lena Luthor. Toivottavasti naista nähdään vielä kolmannellakin kaudella ja mieluiten hyviksenä kuin pahiksena. Hänen ja Karan ystävyys oli yksi sarjan parhaimmista muutoksista. Toivottavasti Lena ei ala pitää avaruusolentoja uhkana ja käänny kaikkia avaruusolentoja, myös Karaa, vastaan, niin kuin velipuolensa Lex.

Parhaat muutokset liittyivät kuitenkin Karan Alex-siskoon. Ensinnäkin hän sai sarjassa edellistä kautta isomman roolin. Ne jaksot, jossa hän on juonen keskipisteessä, olivatkin kauden parhaita. Onhan nainen yksi sarjan mahtavampia hahmoja. Pidin, suorastaan rakastin, myös sitä, että hän tuli tällä kaudella myös kaapista ja sai tyttöystäväkseen hurmaavan poliisin, Maggie Sawyerin (Floriana Lima)

Kaikista muutoksista en tietenkään pitänyt, kuten Cat Grantin lähdöstä tai James Olsonin Guardian-storylinesta. Myös pääjuoni oli aluksi tylsä, sillä se keskittyi liikaa Mon-Eliin. En inhoa Mon-Eliä hahmona tai hänen suhdettaan Karaan, mutta mielenkiinnottomuutensa vuoksi hän toimii paremmin sivussa, ehkä ladellen joskus hauskoja kommenttejaan, kuin tapahtumien keskipisteessä. 

Aloin kuitenkin pitää pääjuonesta enemmän kuin sen keskipiste vaihtui Kuningatar Rheaan (Teri Hatcher), Mon-Elin äitiin. Hän oli varsin mainio roisto, niin vastuksena kuin persoonanakin. Hän voittikin edellisen kauden roistot täysin yksi-nolla. Tai tämän kauden toisen roiston, avaruusolentoja perustamansa CADMUS-organisaation avulla vainoavan Lillian Luthorin (Brenda Strong).

En inhonnut CADMUS-storylinekaan. Käsittelihän se hyvin ajankohtaista ja siten mielenkiintoista aihetta. Lisäksi siihen liittyi Lenan ja Lillianin vaikea äiti-tytär-suhde, joka ei ehkä olisi kantanut koko kautta, mutta toimi hyvin pienenä sivujuonena. Ehkä sinne mennään vielä kolmannella kaudella. Kauden pääjuoni oli vain sen verran hyvä, että CADMUS-storylinesta ei ollut juuri kilpailijaksi.

Supergilin budjetti pieneni jonkin verran kanavan vaihdon yhteydessä. Se ei kuitenkaan osoittautunut ongelmaksi, vaan sarjan toteutus oli juuri niin hyvää kuin tämän tasoiselta sarjalta sopii odottaakin. Menemättä yksityiskohtiin sen enempää. Ei se häikäissyt minua toteutuksellisilla avuillaan, mutta ei sen tarvitsekaan. Nautin sarjan katsomisesta paljon ja se on pääasia.

Kausi loppui monella tapaa erinomaisesti. Pidin erityisesti Supermanin ja Supergirlin kaksintaistelusta, joka voittikin Batmanin ja Supermanin vastaavan mennen tullen ja vaikuttavasta lopputaistelusta. Erikoistehostemätön ohella sitä juonellista puolta olikin sitten karsittu urakalla, jonka vuoksi kärsikin koko jakso. Onneksi siinä sentään nähtiin Cat Grand ja hänen hauskat one-linerinsä.

Tiivistetysti Supergirlin toinen kausi osoittautui paremmaksi kuin alkuaan uskalsin edes toivoa. Sillä oli kuitenkin myös ongelmansa, jotka toivottavasti korjataan seuraavalle kaudelle mentäessä. Neljä tähteä. Eli saman verran kuin ensimmäisellä kaudellakin.