Rocin miehistä ja muut hyvikset vs vyohykelöinen terroristi

 Jos jokin sarja on onnistunut suuremmaksi osaksi pitämään hyvinkin korkean laatunsa, niin scifisarja Expanse. Arvostelen nyt sarjan uusimman eli viidennen, kauden.

Varoitus: tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia Expansen viidennestä kaudesta ja enemmän sarjan aikaisemmista kausista.

Huomautus: Olen arvostellut Expansen jokaisen kauden, joten minulla ei siis ole sarjasta juuri mitään uutta sanottavaa. Siksi pidänkin tämän arvostelun lyhyenä.

Vyöhykkeelläinen terroristi Marco Inaros (Keon Alexander). Tilannetta tekee henkikohtaisemmaksi se, että hänellä Naomi Nagatalla (Dominique Tipper) on yhteinen poika (Jasai Chase Owens), jonka saaminen isänsä kynsistä vaatii menoa leijonan luolaan. Jim Holden (Steven Strait) selvittää ongelmaa Vyöhykeläisten parissa.

Amos Burton (Wes Chatham) puolestaan päättää vierailla Maassa, mutta lyhyeksi tarkoitetulla matkalla tulee pian mutkia matkaan. Marssissa Bobbie Draper (Frankie Adams) ja perheensä luona vieraileva Alex Kamal (Cas Anvar) pääsivät salaliiton jäljelle. Sillä aikaa Chrisjen Avasarala (Shohreh Aghdashloo) kärsii saamastaan arvonalennuksesta.

Olen pitänyt jokaiseta Expansen kaudesta, edellisestä kaudesta vähemmän kuin toisista, mutta kuitenkin. Niin pidän myös tästä. Kaikki, mitä edellisillä kausilla oli hyvää, oli sitä tässäkin ja jotain oli myös paremmin. Nimittäin kauden roisto, Marco Inaros, oli roolissaan suorastaan harvinaisen hyvä. Muutenkin oli piristävää opäästä avaruusolennoista paljon maallisempiin asioihin.

Kausi teki myös tehtävänsä, asetella nappulat valitettavasti sarjan viimeiseksi jäävää kuudetta kautta varten, erinomaisesti. Vieläpä niin, että katsoja nauttii matkasta, eikä odota vielä pitkän matkan päässä odottavaa finaalia. Kausi ei tuntunut välikaudelta, eikä se kyllä sitä ollutkaan yhtään enempää kuin muutkaan sarjojen ennen viimeistä kautta tulleet kaudet.

Koska Rocin miehistä pysyi erillään suurimman osan kautta ja muutenkin sarjassa riittää tärkeitä hahmoja, niin maailmaa päästiin taas seuraamaan monesta kulmasta tai toisin sanoen, kaudelle mahtui paljon storylineja. Vaikka niistä kaikki olivat kiinnostavia, edes jollain tasolla, niin luonnollisesti jotkut olivat kiinnostavampia kuin toiset.

Katsojille riitti taas seurattavaa. Kauden parhaimmat storylinet menivät Naomille ja Amosille, huonoin yllättäen kaudella harvinaisen passiivisen roolin saaneelle Holdenille. Drummer (Cara Gee) puolestaan pääsi oikeuksiinsa, kun hänen miehistönsä joutui tilanteen luomasta pakosta Marcosin liittolaiseksi. Hyvin mielenkiintoisin tuloksin.

Kausi näytti yhtä hyvältä kuin aikaisemmatkin kaudet, Amazoniin siirron takia jopa hieman paremmilta. Kuitenkaan muutamalta kököltä erikoistehosteelta ei vältytty. Muutenkin sekä kameran edestä, että takana löytyi asiansa osaavia ihmisiä. Heistä parhaimpana tällä kaudella suorastaan loistanut Dominique Tipper.

Tiivistysti Expansen viiees kausi ei olisi voinut olla paljon parempi, sanoi Wonderwomanin Maxwell Lord, mitä tahansa, Täydet viisi tähteä!

Maailma on jässä, mutta juna se kulkee vaan

Netflixin uusi cifisarja Snowpiercer-sarja tarjoaa ihan ok scifiä. Maailmaa sarja ei mullista, katsojan tai muutenkaan, mutta kyllä se laijtyypin faneille sopii.

Varoitus: Tämä teksti sisältää paljastuksia Snowpiercer-sarjan, ja samalla samannnimisen elokuvan, juonesta. Lue siis omalla vastuullasi!



Maapallolle oli tullut uusi jääkausi, mistä kiitos kuuluu pieleen menelle yritykselle hillitä ilmastonmuutosta. Maailman viimeiset ihmiset ovat pakkautuneet Snowpiercer-junaan, kukin omiin luokkiinsa. Ylimmässä kastissa ovat junan tekemisen rahoittaneet, ykkösluokkalaiset, alimmassa junaan sen lähtiessä väkisin tunkeutuneet Tailies, suomalaisittain kai peräläiset.

Junassa asiat lähes muuttumattomana, kunnes murha pakottaa henkilöstön johtaja Melanie Calvinin (Jennifer Connelly) kutsumaan apuun junan ainoan poliisin, peräläisen nimeltä André Layton (Daveed Diggs). Pian murhamysteeri kuitenkin muuttuu joksikin aivan muuksi ja pelissä on junan, ja samalla koko ihmiskunnan tulevaisuus. Sarja perustuu Jacques Loben, Benjamin Legrandin ja Jean-Marc Rochetten Le Transperceneige-sarjakuvaan sekä Bong Joon-hon vuonna 2013 tekemään Snowpiercer-elokuvaan.



Maailman viimeisiä elonjääneitä kuljettavasta junasta ja siellä tapahtuneesta epätasa-arvosta kertova Snowpiercer-elokuva menestyi aikoinaan hyvin. Ja koska omaperäisyys on kuollut, niin Netflix päätti muuttaa elokuvan sarjamuotoon. Snowpiercer sarja olikin ihan mukiinmenevä, vaikkei se ihan elokuvan veroiseksi päässytkään.

Juna erilaisine vaunuineen näytti visuaalisesti kauniilta ja  Jennifer Connelly teki erinomaisen roolisuorituksen sarjan moniulotteisempana ja siten parhaimpana hahmona Melaniena. Lisäksi sarjalla oli vertauskuvallisessa hihassaan pari ihan hyvääkin tvistiä, vaikka varsinkin suutin niistä oli aika ilmiselväkin. Siksi olikin hyvä, ettei sen paljastumista edes yritetty pitkittää.



Niin kuin elokuvassakin, Snowpiercerin pääteema oli eriarvoisuus. Teema, jota ei käsitelty mitenkään hienivaraisesti tai josta elokuva ei juuri sanonut mitään uutta. Erona elokuvaan löytyi vai se, että tällä kertaa peräläisen huonolle asemalle sekä yläluokan erityiskohtelolle oli annettu edes jonkinlainen syy, niin huono kuin se olikin.

Sarja kuitenkin alkaa murhamysteerinä. Outo ratkaisu, mutta onneksi se saatiin päätökseen hyvissä ajoin ennen loppua. Murhamysteeri ei ollutkaan itsessään tärkeä, vaan sen ainut trakoitus oli asettaa palikoita sopivasti kauden lopettaa luokkasota ajatellen sekä tutustuttaa katsoja sarjan hahmoihin ja maailmaan.



Siksi loppuen lopuksi rikoksenselvittämisosuus ei minua haittaakaan. Siitäkin huolimatta, että juuri sen, ja muutaman pienemmän juonikuvion, takia sarja pääsi käyntiin hivenen turhan hitaasti. Sarjan toisella puoliskolla alkoikin sitten tapahtua ja kauden viimeiset jaksot olikin sitten toimintaa täynnä.

Sarjan  ainut iso ongelma olikin siinä, että Melanie Cavillia, André Laytonia ja Mickey Sumnerin junassa eräänlaisena järjestysmiehenä toimivaa Bess Tilliä lukuunottamatta sarhan hahmot jäivät hyvin yksiulotteiseksi ja siten tylsiksi. Tuntui kuin jokaisella oli vain yksi tai kaksi tai tunnistettavaa ominaisuutta, eikä juuri muuta.



Tästä hyvänä esimerkkinä toimii se, että sen ensimmäisellä kaudella nimittäin kuoli muutama tärkeähkö hahmo, mutta huomaisin, ettei kuolemat aiheuttaneet juuri mitään tunteita. Toki sarjan puolesta on sanottava, että joka hahmoon, edes tärkeähköön, ei millään ehdi tutustua yhden, 10-jaksoa sisältävän, kauden puitteissa.

Snowpiercer on saamassa toisen kauden, jonka ensimmäinen traileri löytyy jopa Youtubesta. Tämä ei yllätä, onhan sen ensimmäinen kausi saanut ihan kivasti katsojia, eivätkä arvostelijatkaan ole sitä varsinaisesti inhonneet. Lisäksi sarja pääättyi cliffhangeriin ja isoon selllaiseen vielä. Luultavasti katson senkin, ei yllätystä siinä.

Tiivistetysti Snowpiercer on loistavasta ideasta tehty hyvä sarja, vaikka se ei ihan lähdemateriaalinsa tasolle päässytkään. Kolme tähteä!

Villin Lännen robotttien kapina

Huippusuositun ja huippushyvän Wesworldin toinen ja kolmas kausi eivät yltäneet ihan sen ensimmäisen kauden tasoa. Laatutelevisiota ne kuitenkin edelleen olivat.

Huomautus: Arvostelen tässä tekstissä sekä vielä arvostelematta jääneen toisen kauden kuin vasta jokin aikaa sitten loppuneen kolmanne kauden.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Westworldin toisesta ja mahdollisesti myös kolmannesta kaudesta!


Ei ole kulunut kovinkaan paljon aikaa siitä kuin Westworldin luoja ja johtaja, tohtori Ford (Anthony Hopkins) ohjelmoi vanhimman androidinsa Doloreksen  (Evan Rachel Wood) tappamaan itsensä. Miehen kuolema laukaisikin täysvaltaisen androidien kapinan ja teki Doloreksesta sen kiistattoman johtajan.

Kaikkia androideja ei kapinointi kuitenkaan kiinnosta, esimerkiksi Maevella (roolistaan Emmy-pystyn saanut Thandie Newton) on vain ja ainoastaa yksi tehtävä mielessään, tyttärensä etsintä. Hänkään ei kuitenkaan voi välttyä kapinan vaikutuksesta, joka laajenee kolmannella kaudella jo Westworldin ulkopuolellekin eli niin sanottuu oikeaan maailmaan.



Westworldista povattiin aikoinaan scifin Game of Thronesia. Sitä sarjasta ei kuitenkaan tullut, huolimatta siitä, että näiden kahden välillä jotain samankaltaista löytyykin. Sarja jäi täysin liian pinnalliseksi ansaitakseen kyseisen tittelin. Joka tapauksessa sarja on harvinaisen laadukas ja se kuuluukin scifisuosikkeihini. Ei ehkä ihan kärkeen, mutta kuitenkin.

Toinen kausi oli tasaisen hyvä, mutta siihen kuului myös jopa sarjan mittapuulla harvinaisen hyvä jakso, Akane no Mai. Siinä maeve seikkailee samuraita ja muita Japanin historian Edo-kaudesta tuttuja hahmoja vilisevässä Shōgunworldissä. Kolmas kausi ei ihan samantasoista jaksoa tarjonnut. Lähemmäksi pääsi tekoCharlotten elämään tutustuva The Absence of Field.




Westworldin teema on sama kuin ensimmäisellä kaudella, vapaa tahto. Toisella kaudella vaan kysymys ei enää ole siitä, onko androidilla sitä, vaan siitä, mitä he sillä tekevät. Kolmannella kaudella tuo teema laajenee ihmisiin, ihan lihaa ja verta oleviin. Silloin nimittään saamme selville, että hekään eivät ole niin vapaita kuin luulevat olevansa.

Tapahtumapaikoista Westworld on mielenkiintoisin ja siksi olinkin iloinen, että siihen päästiin tutustumaan toisella kaudella enemmän ja monipuolisemmin. Ensimmäinen kausi kuin keskittyi vain ja ainoastaan siihen lännen puoleen. Niin sanottu ihmisten maailma puolestaan ei, ainakaan toistaiseksi, ole onnistunut vakuuttamaan minua.


En vielä välittänyt kun sitä länkkäripuolta vähennettiin toisella kaudella, eihän se kuulu millään mittapuulla lempigenreihini, mutta en olisi toivonut sitä pudotettavan kokonaan. Se nimittäin antoi sarjalle sen oman persoonallisen tyylin. Onneksi ainakin itseäni se scifipuolikin jaksoi kiinnostaa, joten menetys ei suinkaan sarjaa pilannut.

Toteutus oli jälleen kerran huippuluokkaa, kummallakin kaudella. Erityisesti mitä tulee visuaaliseen ilmeeseen. Ihme tämä ei ole, sillä juuri kaunis pinta on ollut sarjan yksi suurimmista vahvuuksista ensimmäisestä kaudesta alkaen. Sarjan suurin vahvuus oli kuitenkin sen huippuluokkaisissa näyttelijöissä. Valitettavasti käsikirjoitus ei aina ylennyt heidän tasolleen.

Maeve pysyi edelleen parhaana hahmona, vaikka kolmannella kaudella hän jäikin melkein tyystin sivuun. Doloreksesta puolestaan oli joskus vaikea pitää, varsinkin toisella kaudella, mutta kolmatta kautta loppuun mentäessä hänkin kasvoi tekopyhän kapinajohtajan roolistaan joksikin paljon sympaattisemmaksi.

Sarjassa esiintyy niin monia hahmoja, että heitä on turha ruveta esittelemään. Niinpä menen vain tärkeimpiin sivuhahmoihin. Bernard (Jeffrey Wright) puolestaan pysyi sympaattisempana, joskaan ei kovin mielenkiintoisena hahmona. Häntä mielenkiintoisempi oli kolmannella kaudella tarinaan ihan kunnolla mukaan päässyt Charlotte (Tessa Thompson).



Samalla kaudella nähtiin myös yksi mainitsemisen arvoinen uusi hahmo, sarjan vähiin samaistuttaviin ihmishahmoihin liittyvä perusjamppana elämäänsä elänyt sotaveteraani Caleb (Breaking Badin Aaron Paul). Kummallakin kaudella esiintynyttä Miestä mustissa (Ed Harris) on puolestaan taas kiva vihata.

Toisesta kaudesta ei juuri roistoja löytynyt, jos siinä esiintyviää toinen toistaan kamalampia ihmisiä ei lasketa sellaiseksi. Kolmannella kaudella roiston paikan otti rikas, ylimielinen ja valitettavasti persoonaton Serac (Vincent Cassel) jumalankaltaisen Rehoboam-tekoälynsä kanssa. Onneksi tylsää ja kliseistä pahista ei tulla näkemään enää neljännellä kaudella.



Westworldistä on tulossa neljäs kausi. En tiedä, milloin.  Arvioitu aika on kuitenkin vasta vuonna 2022. Katson kauden jokatapauksessa varmasti, joskaan en odota sitä niin innolla kuin toista kautta silloin aikoinaan. Toivottavasti olen väärässä, mutta ainakin nyt vaikuttaa että niin hyvä sarja kuin vielä onkin, niin sen parhaat päivät ovat auttamatta takana.

Tiivistetysti Westworld kuulu edelleen maailman parhaiden scifiesarjojen joukkoon. Tason laskettua tasaisesti kausi kaudelta en kuitenkaaan tiedä, että kuinka kauan. Toinen kausi ansaitsee neljä ja puoli tähteä, kolmas puolestaan neljä.

Scifin Game of Thrones porskuttaa jälleen

Olen jo arvostellut scifisarjojen kuninkaan, The Expansen ensimmäisen ja toisen kauden. Nyt on vuorossa sen yhtä hyvät, jos ei jopa paremmat, kolmas, -ja neljästuotantokausi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, erityisesti The Expansen ensimmäisistä kausista!

Kolmannella kaudella Maa ja Mars ovat hyvin lähellä sotaa, sillä kumpikin haluaa mysteeristä alkuperäistä olevan Avaruusolennon/joukkotuhoaseen protomoleculen. Sodan voi estää Chrisjen Avasarala (Shohreh Aghdashloo), kunhan nainen vain pysyisi elossa. Hengissä selviytymisen tavoittelu tuokin hänet ja häntä suojelevan marssilaisen sotilaan Bobbie Draperin (Frankie Adams) Rocinanteen.

Neljännellä kaudella sota on vältetty, muttei edelleenkään tarpeeksi kaukana. Ihmiskunta on kuitenkin muidenkin haasteiden edessä. Salaperäinen portti toisiin asutettaviin planeettoihin avautuu ja yhteen niistä, New Terraksikin kutsuttuun Ilumiin, asuttaakin joukko entisisiä vyöhykeläisiä. Avasarala lähettää tilannetta tutkimaan kapteeni Holdenin (Steven Strait) ja muun Rocinanten miehistön.

Tiedän, että sanoin viime arvostelussa, että en pidä Expansea ihan ”Scifin Game of Thrones”-tittelin arvoisena, mutta olen muuttanut mieleni. Kumpikin sarja sisältää moniulotteisia hahmoja, realistisen suhtautumisen maailmaansa ja sen realiteetteihin sekä rikkaan ja yksityiskohtaisen maailman. Kumpikin sarja myös vaati katsojan pitävän mielessään paljon hahmoja, paikkoja ja tapahtumia.

Yhteistä näille kahdelle on myös laatu. The Expanse on minusta paras koskaan näkemäni scifisarja ja kyllä, jopa ihan karvan verran parempi kuin Disneyn+:n syystäkin ylistetty sarja uutuus The Mandalorian. Tosin jos minä saisin katsoa loppuelämäni vain toista sarjaa, niin päätös olisi erittäin vaikea. On se The Mandalorian kuitenkin niin kova. The Expance on kuitenkin kovempi.

Siitäkin huolimatta The Expance Syfy lopetti sarjan jo kolmannen kauden jälkeen. Päätös, jota en ymmärrä, vaikka Game of Thronesin viimeisten kausien tapaan tarinaa liian nopeasti eteen vievä kolmas kausi olikin kieltämättä hiekoin tulleista kausista. Sarjan intohimoiset fanit kuitenkin kampanjoivat sarjan jatkumisen puolesta ja hieman yllättäen Amazonin Jeff Bezos päättikin pelastaa sarjan.

Eikä sarjan taso muutosta laskenut, vaan päinvastoin. Neljäs kausi nosti sarjan takaisin tasolleen. Ja sanon tämän sellaisena, joka todellakin piti kolmannesta kaudestakin. Yhdessä asiassa se veti jopa aikaisempia kausia paremmaksikin. Syfyn budjetti ei aina ihan riittänyt nykystandardeilla vaikuttaviin erikoistehosteisiin, mutta Amazonilla ei tätä ongelmaa ole. Niinpä neljäs kausi näytti poikkeuksellisen hyvältä.

Tietenkin avaruustoimintaa oli aika lailla, mutta kaudet myös keskittyvät, niin nämä arvostelemani kuin kaksi edellistä, viisaasti hahmoihin. Toki myös kausien keskiömysteerit olivat tavallista scifisarjaa mielenkiintoisemmat ja muuttuneet jopa tavallista omaperäisemmiksi, vaikka pakko myöntää, ettei sarja vieläkään maailman omaperäisin ole. Ei sen kyllä tarvitsekaan.

The Expance ansaitsee jälleen kerran kiitosta erittäin kompleksisista, epätäydellisistä, mutta kuitenkin voimakkaista ja erityisesti toistensa kanssa hyvin erilaisista naishahmoistaan.  Samoin siitä, että edustetuksi tuli myös monet etniset syntyperät, mutta niihin kuuluvat ihmiset olivat saaneet itselleen myös muuta persoonaa, eikä kukaan tuntunut kiintiön vuoksi laitetuilta.

Hahmoista suosikkejani olivat Bobbie ja Avasarala, mutta toki pidän myös Rocinante-ryhmästä. Erityisesti Naomista (Dominique Tipper), Amosista (Wes Chatham). Muista hyvyydestään huomion ansaitse myös Vyöhykkeen puolesta taisteleva Drummer (Cara Gee). En vielä maininnut Holdenia, sillä vaikka hän olikin hahmona erittäin pidettävä ja kahvinhimossaan samaistuttavakin, niin hän oli silti päähahmoista tylsin.

Olen kuullut, että The Expance on saamassa ainakin viidennen kauden ja miksi ei saisikaan. Sillä riittää faneja ja hyviä arvosteluita, eikä vain kriitikoiden näkökulmasta. Esimerkiksi Rotten Tomatoessissa 95 prosenttia yleisöstä ja 100 prosenttia arvostelijoista piti sarjan neljännestä tuotantokaudesta. lienee sanomattakin selvää, että ainakin minä katson kauden heti kun vaan on mahdollista.

Tiivistetysti The Expancen kolmas ja neljäs kausi onnistuivat pitämään sarjan scifisarjojen huipulla, vaikka kolmas vähän horjuikin. Kolmas kausi saa neljä tähteä ja neljäs täydet viisi.

Uusi keho ja uusi murhamysteeri, mutta sama vanha Takeshi Kovacs

Altered Carbon, suomalaisittain Muuntohiili, oli hyvästä syystä yksi Netflixin suurimmistä menestyksistä. Ilokseni voin sanoa, ettei sen toinen kausi jäänyt ensimmäistä kautta huonommaksi.

Varoitus: Tämä arvosteli sisältää paljastuksia Altered Carbonin kummankin jo tulleen kauden juonesta!

Tulevaisuudessa kehoa voi vaihtaa melkein yhtä helposti kuin paitaa, mikä taas mahdollistaa käytännöllisesti kuolemattomuuden. Tilannetta vastaan kapinoitiin aikansa, mutta nyt, satoja vuosia myöhemmin, alkuperäisistä kapinallisista eloon jäi vaan kovista kovin sotilas Takeshi Kovacsin (alkuperäisessä ruumissa Will Yun Lee, muuten Anthony Mackie). Kokemuksensa vuoksi  huippurikas ja vanha Horace Axley (Tähtiportin Michael Shanks) antaa hänelle uuden kehon ja palkkaa hänet henkivartijakseen.

Hänen palkkaajansa kuitenkin kuolee, vieläpä niin sanotun tosikuoleman eli hän ei voi palata takaisin toisessa kehossa. Koska Kovacs on syystäkin murhan pääepäilty, hänen pitää selvittää kuka hänet oikein murhasi. Mysteeri syvenee entisestään miehen huomattua, että murhaaja käyttää hänen entisen rakastettunsa, pahamaineisin kapinallisjohtaja Quellcrest Falconerin (Renee Elise Goldsberry) kehoa? Altered Carbon Richard K. Morganin Takeshi Kovacs –romaaneihin.

Pidin Altered Carbonista jo ensimmäisellä kaudella. Ei se ihan The Expancen tasoinen scifisarja ole, mutta mikäpä olisikaan. Sen maailma oli kiehtovan erilainen, tyyli omaperäinen, juoni yllättävä. Jopa sen varsin toimintasarjalle tyypillinen päähenkilö oli keskinkertaista persoonallisempi. Samoin kuin pienemmissä rooleissa olleet hahmotkin.

Tämä toinenkaan kausi ei petä. En kuitenkaan sanoisi sitä paremmaksi tai huonommaksi kuin edeltäjänsä, vaan ihan yhtä hyväksi. Kausi hyötyi kuitenkin siitä, ettei sen tarvinnut viettää aikaa maailman sääntöjen kertaamiseen. Kuitenkin tällä se varjopuoli, että kertaamista ei saa myöskään katsoja, vaan ensimmäisen kauden tapahtumat tai ainakin sarjan maailman perusteet kannattaa olla hyvässä muistissa.

Toinen kausi alkoi yllättävän samalla tavalla kuin ensimmäinenkin rikas metu, raamatun vanhasta isästään tunnetun Metusalahin mukaan nimetty eräänlaisen maailman eliitin jäsen, kuolee ja hänen murhaajansa pitää selvittää. Pian kuitenkin mennään uusille laduille ja murha osoittautuukin pian ratkaisevaksi myös koko kauden yllättävänkin henkilökohtaiseksi muuttuvaa juonta ajatellen.

Sarja oli edelleen hyvin väkivaltainen ja verinen, joten kaikille se ei edelleenkään sovi. Kuitenkin seksiä löytyi siitä hivenen vähemmän. Luultavasti siksi, että sille ei oikein jäänyt aikaa. Olihan kausi vain kahdeksan jakson pituinen. Tunnelma oli kuitenkin ensimmäistä positiivisempi, mikä ei ollut huono asia, yllättävyydestään huolimatta.  

Sarjan päähenkilön esittäjä vaihtui Joel Kinnamanista lähinnä Marvelin elokuvauniversumin Falconina tunnettuun Anthony Mackieen. Syystä, joka tulee selväksi ensimmäisen kauden finaalissa. Etukäteen yleisesti pelättiin, hoitaako mies roolinsa yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta onneksi huoli oli turhaa. Mackie pärjäsi roolissaan erinomaisesti.

Will Yun Lee toisti myös roolinsa alkuperäisenä Takeshi Kovacsina. Tällä kertaa syy kuitenkin yllätti katsojat takaa vasemmalta. Hän oli ehkä näyttelijöistä suosikkini, enkä panisi pahakseni, jos hän saisi mahdollisessa kolmannella kaudella pääosan. Roolinsa toisti myös yksi suosikeistani Kovacsin AI-ystävä, kuuluisalta kirjailijalta nimensä ottanut, Poe (Chris Conner).

Quellcrest Falconerikin sai ison rooliin kaudella ja hyvä niin. Hahmo on yksi sarjan kiinnostavampia. Toinen kausi esitteli myös liudan uusia hahmoja, joista suosikkini oli myös koko sarjan parhaimpiin hahmohin kuuluva palkkionmetsästäjä Trepp (Luce Cagen Simone Missick). Myös alkuperäisesti arkeologeja auttamaan tehty, mutta nykyisemmin ilman tarkoitusta jäänyt Dig 301 (Dina Shihabi) oli hyvä lisä sarjaan.

Sen sijaan Danica Harlan (Lela Loren) jäi hieman turhan stereotyyppiseksi pahikseksi. Samoin roistoista mielenkiintoisempi, mutta silti hieman tylsäksi jäävä, eversti Ivan Carrera. Siitäkin huolimatta, että hänellä oli henkilökohtaisempikin yhteys Kovacsiin. Lopussa roiston roolin nappasi kuitenkin joku monella tavalla paljon parempi, mutta hänen henkilöllisyytensä paljastamisen paljastaisi liikaa kauden lopusta.

Siinä tapauksessa, että sarja jatkuu, niin katson luultavasti myös sen kolmannen kauden. Tämä ei ole mitenkään varmaa, sillä Netflixillä on tapana lopettaa sarjansa kahteen tuotantokauteen. Kausi ei varsinaisesti loppunut cliffhangeriin, mikä oli hyvä, mutta jätti kuitenkin myös mahdollisuuden paluulleen, joskin Anthony Mackie ei enää rooliinsa palaa, vaan Kovacsia tulee näyttelemään joku muu.

Tiivistetysti Altered Carbon pitää paikkansa yhtenä nykyajan parhaimmista scifisarjoista. Sarja sopii kaikille, joita scifi ja noir kiinnostavat. Täydet viisi tähteä.

Monsterit palaavat 80-luvulle

Hieman yllättäenkin viime vuoden puhutuimpien, ja ehdottomasti myös parhaimpien, sarjojen joukkoon päässeen Stranger Thingsin toinen kausi on melkein yhtä kova kuin edellinenkin ja se on paljon sanottu se.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Stranger Thingsin toisen kauden juonesta.

Hawkins, Indiana. 1984. halloweenin aika. Kaupunkia piinanneista mystisistä tapahtumista on noin vuosi ja vaikka kaupunkilaiset yrittävät kovasti esittää, ettei sitä koskaan tapahtunutkaan, niin ne ovat jättäneet jälkensä. Will (Noah Schnapp) näkee näkyjä pelottavasta varjohirviöstä ja muusta upside downiin liittyvästä, minkä vuoksi häntä tutkitaankin oikein Hawkins Labin entistä empaattisemman johtajan, Tohtori Owensin (Paul Reiser voimin).

Mike (Finn Wolfhard) ja Nancy (Natalia Dyer) puolestaan surevat kumpikin ystävänsä menetystä, Mike Elevenin (Millie Bobby Brown) ja Nancy Barbin (Shannon Purser). Seriffi Hopperillakin on (David Harbour) omia huolia, sillä hän on ottanut Upside Downista pois päässeen Elevenin hoiviinsa, olosuhteiden pakosta kenenkään muun tietämättä.

Toivoa paremmasta kuitenkin antaa poikien potentiaalinen ystävä, pelikonehirmu Mad Max (Sadie Sink), Joycen (Winona Ryder) uunituore poikaystävä (Sean Astin). Levähdys on kuitenkin väliaikainen. Pian nimittäin paljastuu, että Willin näyt eivät suinkaan ole näkyvä, vaan merkki jostain paljon synkemmästä. Mutta mistä? Ja miten se liittyy siihen, että joku tai jokin tuhoaa kaupungin kurpitsasatoa?

Stranger Thingssin ensimmäinen kausi yllätti kaikki hyvyydeltään ja sitä kautta tietenkin myös suosioltaan. myös minut. Odotin ihan katsomisen arvoista, jos nyt en mitenkään erikoista, Netflix-sarjaa. Sellaista, jota katsoo ihan mielellään, mutta jonka unohtaa melko pian katsomisen jälkeen. En olisi voinut olla enemmän väärässä. Sainkin sarjan, joka oli paitsi mukaansatempaava, niin myös harvinaisen sympaattinen.

Halloween!!

Toiseen kauteen oli siis ladattu luonnollisesti paljon odotuksia ja siten myös paineita. Ei kai sarja vaan jäisi yhden hitin ihmeeksi? Ilokseni, ja varmaan useimman muunkin katsojan iloksi, voin kuitenkin sanoa, että näin ei ole asian laita. Sillä vaikka toinen kausi ei ehkä olut ihan niin hyvä kuin ensimmäinen, monestakin syystä johtuen, mutta hyvin lähelle kuitenkin. Niin lähelle kuin vain sarjalta olisi voinutkin toivoa.

Kausi säilytti kaiken, mikä teki sen ensimmäisestä kaudesta niin loistavan. Sarja pursusi edelleen 80-luvun nostalgiaa, hahmot olivat ehkä kasvaneet enemmän kuin yhdellä tavalla, mutta he pysyivät silti sympaattisina ja samaistuttavina sekä hirviötkin olivat edelleen ihan oikeasti pelottavia. Eikä unohtaa voi myöskään sarjan erinomaista työtään jatkavia näyttelijöitäkään, erityisesti Millie Bobby Brownia.

Max, ehkä tärkein uusista hahmoista.

Muutoksetkin, ne loppujen lopuksi aika vähäiset, olivat suurimmaksi osaksi onnistuneita. Esimerkiksi uusi hirviö oli entistä pelottavampi ja uudet hahmot, huolimatta siitä, pitikö heistä ihmisinä vai ei, tarpeellisia. Kaiken lisäksi nekin muutokset, jotka onnistuivat sitten huonommin, kuten se, että Demogorgonit eivät olleet läheskään yhtä pelottavia kuin ensimmäisellä kaudella, eivät myöskään onnistunut pilaamaan kautta tai edes huonontamaan sitä mitenkään erikoisella tavalla.

Pidin siitä, että vanhat, viime kaudella hieman sivuun jääneet hahmot, kuten Lucas (Caleb McLaughlin) ja Dustin (Gaten Matarazzo), olivat saaneet enemmän lihaa luidensa päälle. Suurimman yllätyksen, positiivisella tavalla, järjesti kuitenkin viime kauden kovin Steve, jatkamalla viime kauden kehitystään kiusaajasta sankariksi. Tai ainakin melkein sankariksi.

Enemmän häntä!

Valitettavasti sillä oli hintansa. Viime kauden samaistuttavin, ja Elevenin jälkeen paras hahmo, Mike jäi nimittäin kaudella sivuun ja pahasti. Eikä hänen tilalleen tullut Will ollut lainkaan yhtä kiinnostava, kaikesta kokemastaan ja Noah Schnappin kiitosta ansainneesta näyttelytyöstä huolimatta. Tai kehittynyt hahmona. Emme tienneet hänestä juurikaan enemmän toisen kauden loputtua kuin ensimmäisen kauden alussakaan.

Uusista hahmoista pidin erityisesti Bobista, Maxistakin ja salaliittokaverista. Maxin kiusaajaveljestä Billystä (Dacre Montgomery) en sitten niinkään, mutta sehän oli kai tarkoituskin. Jopa kauden loppupuolella, jossa hänen käyttäytymiseen annettiin edes jonkinlainen syy. Muut uudet hahmot olivat aika blaah, eivät herättäneet mielipiteitä oikein puolesta tai vastaan.

Jakso numero seitsemän oli toisen kauden, ja koko sarjan, mielipiteitä herättävin. itse pidin siitä neljästä syystä: Se antoi Elevenille/Millie Bobby Brownille jotain tekemistä, Kali oli oikeasti hyvä hahmo, vaikka hänen possensa ei ollutkaan ja Elevenin punk-make-over oli näkemisen arvoinen. Se loi erittäin hyvän memen. Ei ihan niin hyvän kuin kauden parhaisiin anteihin kuuluvat Steven isä-hetket, mutta kuitenkin.

Oliko jakso tarpeellinen? Ei ollut, sillä Eleven ei sen ansiosta päässyt mihinkään sellaiseen lopputulokseen, johonka hän ei olisi päätynyt jollakin muulla tavoin, kuten päättelemällä. Sen luomat syvennykset mytologiaan eivät myöskään olleet tietämisen arvoisia. Oliko se viihdyttävä? Ei ihan niin paljon muu kausi, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta jakson jaksoi katsoa ja sen parissa voi jopa viihtyäkin.

Tiivistetysti Stranger Thingsin toinen kausi oli vahva kausi hyvin vahvassa sarjassa, joskaan ihan ensimmäisen kauden veroiseksi se ei noussut. Se ansaitsee kuitenkin täydet viisi tähteä.

Aurinkokunta kylmän sodan kourissa

Avaruusoopperat eivät ole ikinä olleet erityisen lähellä sydäntäni, joskin olen niitäkin jonkin verran nähnyt. Se ei kuitenkaan estänyt minua pitämästä lajityyppiin kuuluvasta, The Expansesta. Ja paljon.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastuksia The Expansen ensimmäisen ja toisen kauden juonesta!!!

Huomautus: The Expansesta on tullut jo kaksi kautta, nyt arvostelen ne molemmat. Sillä vaikka ensimmäinen kausi tuli jo aikoja sitten, se on jostain syystä jäänyt arvostelematta.

Ihmiskunta ovat valloittaneet koko aurinkokunnan itselleen ja jakautunut kolmeen osaan: Maahan, Marssiin ja niin kuita, avaruusasemia kuin joitain pieniä planeettojakin sisältämään Vyöhykkeeseen. Jako ei suinkaan ole rauhanomainen, sillä Maa ja Mars taistelevat jatkuvasti tilasta ja resursseista, vyöhykeläisten jäädessä kummankin hyväksikäyttämäksi, taistelemaan selviytymisensä puolesta.

Vyöhykeläisellä etsivä Josephius Millerillä (Thomas Jane) ei kuitenkaan ole aikaa poliittisiin kiemuroihin, vaan hänen aikansa menee miljöönäärin tyttären (Florence Faivre) mystisen katsomisen selvittämisessä. Toisaalla jäänmurtaja James Holden (Steven Strait) ryhmineen joutuu vahingossa onnettomuuteen, joka johtaa heidät aurinkokunnan rauhaa uhkaavan salaisuuden jäljille.

Tämä taas aiheuttaa päänvaivaa rauhaa hinnalla millä hyvänsä ylläpitävälle YK:n alivaltiosihteerille Chrisjen Avasaralalle (Shohreh Aghdashloo). Marssilaisista sotkuun mukaan joutuu nationalistinen merijalkaväen kersantti Roberta ”Bobbie” Draper (Frankie Adams) valiosotilaista koostuvan ryhmänsä kanssa. The Expanse perustuu James S. A. Coreyn samannimiseen kirjasarjaan.

The Expanse ei ollut alkuaan sarja, josta olisin ollut erityisen innoissani. Katsoin sen ensimmäisen kauden kuitenkin Netflixistä, paremman katsottavan puutteessa ja huomasinkin pitäväni siitä. En niin paljon, että olisin varsinaisesti fanittanut sitä tai odottanut toista kautta kuin kuuta nousevaa, mutta laskin sarjan kuitenkin seuraamisen arvoiseksi. Jos ei ihan Amerikan tahtiin, niin Netflixistä kuitenkin. 

Roberta "Bobbie" Draper, pääsyy toisen kauden paremmuuteen

Kuin sarjan toinen kausi sitten tuli myös Netflixiin, päätinkin katsoa myös sen. Taaskaan minulla ei olisi ollut sen katsomiseen mitään kiirettä, mutta Netflixistä ei tullut juuri silloin mitään muuta katsomisen arvoistakaan. Sitten yllätyin kuitenkin positiivisesti, sillä jos ensimmäinen kausi olikin hyvä, jopa harvinaisen hyvä avaruusoopperan edustajaksi, niin toinen kausi oli vielä parempi.

Yksi syy siihen on se, että juoni oli aiempaa tiiviimpi kuin esittelyt olivat saaneet jäädä, toinen se, että siinä saatiin laajempi näkökulma asioihin. Erityisesti politiikkaan ja marssilaisten motiiveihin. Jos sama tahti jatkuu, niin sarjan kolmas, vuonna 2018, tuleva kausi onkin sitten jotain. Joka tapauksessa tulen katsomaan, ja luultavasti myös arvostelemaan, senkin jossain vaiheessa. Mahdollisesti jopa Amerikan tahtiin.

Kummassakin on myös synkistelevä ja moraalinen sankari.

Onko sarja kuitenkaan scifin Game of Thrones, niin kuin monet arvostelijat ovat antaneet ymmärtää? Ei nyt sentään, vaikka siinä jotain samaa kieltämättä onkin, niin laadultaan kuin tyyliltäänkin. Löytyyhän molemmista sarjasta niin moniulotteisia, mutta myös samaistuttavia hahmoja, kiinnostava maailma, jokseenkin omaperäinen juoni, vakuuttavia näyttelijöitä sekä vielä vakuuttavampia erikoistehosteita

The Expancen konsepti oli kyllä vähän erilainen kuin perusscifillä, mutta ei nyt varsinaisesti mitenkään erityisen mieleenpainuva. Vaikka siihen liittyi kaikkea mielenkiintoista, kuten avaruudelliset mittasuhteen saanut kylmä sota, poliittista peliä, rikostutkinta sekä terroristeja. Niitä kuitenkin löytyy vähän yhdestä, jos toisestakin scifisarjasta, kirjasta, tai elokuvasta. Muihin genreihin kuuluvista teoksista nyt puhumattakaan.

Toki mukaan ole laitettu myös avaruusolentoja, joskin he vaikuttivat sarjan tapahtumiin vain välillisesti. Henkilökohtaisesti heitä ei ole vielä nähty. Sarja on muutenkin saanut paljon kiitosta realismistaan, erityisesti siinä nähdyn tieteen suhteen. Tämä tosin ei ole koskaan ollut minulle mikään must. Minuun kiinnostavat sarjoissa täysin muut asiat kuin realistisuus, oli sen lajityyppi mikä tahansa.

Minulle onkin paljon tärkeämpää se, miten kyseistä juonta, olkoon se kuinka epärealistinen tahansa, käsitellään. The Expance olikin päätynyt ei niin yllättäen Game of Thronesin tyyliin, jonka ylin ystävä satun olemaan. Toisin sanoen se jakoi varsin monimutkaisen juonensa pienenpiin osiin, joista jokainen sarjan lukuisesta päähenkilöstä sai omansa. Se puolestaan on asia, josta sarja saa minultakin kiitosta. 

Heidän yhteistyönsä olikin kauden parasta antia, ehdottomasti.

Olkoon sarjan juoni millainen vaan, niin se ei kuitenkaan olisi mitään ilman kiinnostavia päähahmoja. Sarja onnistui erityisesti, usein vielä värillisten, naishahmojen kohdalla. He kaikki olivat omalla tavallaan vahvoja, toistensa kanssa erilaisia ja aivan yhtä aktiivisia ja moniulotteisia kuin miehetkin. Suosikeikseni ylsikin kaksi naista: Chrisjen Avasarala ja vasta toisella kaudella tullut Bobbie Draper.

Miehistä paras taisi olla Holdenin tiimiin kuuluva Amos (Wes Chatham), joskaan en ole ihan yhtä ihastunut häneen kuin sarjan tosifanit, lähinnä naiset, näyttävät olevan. Muutkaan eivät olleet hahmona yhtään hassumpia, joskin heidän kaltaisiaan on tullut nähty ihan tarpeeksi vähän joka genressä. Esimerkiksi Holden oli jokseenkin geneerinen sankari ja Miller stereotyyppinen kyyninen etsivä.

Yllättäen vielä hahmotkaan eivät ole sarjan suurin vahvuus, vaikka niin voisi helposti luulla, vaan rikas poliittinen kulttuuri, jossa on vielä häivähdys omaa maailmaammekin. Sarjan maailma olikin juuri oikeanlainen, juuri tarpeeksi erilainen kuin oma maailmamme ollakseen kiinnostava, mutta tarpeeksi samanlainen, jotta siihen oli helppo päästä sisään.

Arvosteltavaksi jäi enää toteutus. Siitä minulla ei ole mitään valitettavaa, pidin kaikesta erikoistehosteista tunnusmusiikkiin, mutta ei juuri erikoismainittavaakaan. Toteutus ei ollut sen parempaa tai huonompaa kuin muissakaan lajityypin teoksissa. Myöskään näyttelijät eivät olleet siitä huonommasta päästä, joskin heistä edes jokseenkin Emmyn arvoisia olivat vain Thomas Jane ja Shohreh Aghdashloo.

Vaikka niin voisi ylläolevista aikamoisista kehuista luulla, The Expansella oli myös omat huonot puolensa. Niitä ei ole paljon, mutta joitakin kuitenkin. Se otti itsensä vähän turhan vakavasti, ainakin paikka paikoin, eikä sarja ole läheskään niin omaperäinen kuin se näyttää luulevan. Lisäksi sarja keskittyi liikaa tiedepuoleen avaruusseikkailun sijaan. En myöskään pitänyt tavasta, jolla Millerin storyline päättyi.

Juuri niistä syistä The Expanse ei pääse lajityyppinsä suosikkien joukkoon. Toisin kuin sellaiset scifisarjat kuin Firefly, Killjoys, Defiance ja Orphan Black. Kauas se ei jää, varsinkin toisen kauden jälkeen. Jos sama nousu jatkuu, niin asia saattaa hyvin muuttua ja kolmannella kaudella pidän siitä jo ihan eri lailla. Jos hyvin käy, se saattaa jopa nousta lempiscifisarjojen, ja mahdollisesti myös sarjojen yleensä, joukkoon.

Tiivistetysti The Expanse on avaruusoopperaa parhaimmillaan, ainakin melkein. Syfy todellakin onnistui tällä kertaa. Neljä tähteä.

Avaruuspalkkionmetsästäjät hoitavat homman

Tulevaisuuden palkkionmetsästäjistä kertova Killjoys on yksi positiivisimmista Netflix-löydöistäni. Arvelin sen olevan hyvä, mutta en sitä, että se jäisin siihen koukkuun niin paljon kuin nyt jäin. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Kiljoys-sarjan ensimmäisestä ja toisesta tuotantokaudesta.

Huomautus: Arvostelen nyt sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta.

Killjoys-ystävykset Dutch (Hannah John-Kamen) ja Johnny (Aaron Ashmore) etsivät lakia pakoilevia rikollisia The RACissa, Recovery and Apprehension Coalition, poliittisesti riippumattomassa, organisaatiossa. Heidän leppoisa elonsa muuttuu kuitenkin varsin pian vähemmän leppoisaksi, kun Johnnyn veljestä D'avinista (Luke Macfarlane) tehdään etsintäkuulutus, häntä ei kuitenkaan haluta ottaa kiinni, vaan tappaa.

Apunaan heidän alustaan ohjaava tekoäly Lucy (äänenä Tamsen McDonough) he saavatkin miehen lopulta pelastettua ja hänestä tulee tiimiin kolmas jäsen. Kauaa ei kolmikolla ole kuitenkaan aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen, sillä pian kolmikko saa vastaansa niin menneisyytensä haamut kuin salaperäisten organisaatioiden ja heidän juonensa heidän pään menoksi.

Viime aikoina scifi on tullut minulle vain tutummaksi ja tutummaksi ja niin myös sen monet erityispiirteet. Niinpä minulle ei suinkaan jäänyt huomaamatta, ettei Killjoys tuo genreen mitään uutta, vaan kaikki siinä nähty on nähty jo monta kertaa ennenkin, onnistuneimmin Foxin valitettavan aikaisin loppuneessa Firefly-sarjassa. Sarja tekee sen kuitenkin harvinaisin viihdyttävästi.

Ylittääkö se Fireflyn? Ei ihan, mutta se pääsee lähemmäs kuin moni tämän tyyppinen scifisarja ja se on jo paljon sanottu se. Pidin Killjoyssin kevyestä tunnelmasta, aluksi hieman kliseisestä, mutta ajan kanssa uusia syvyyksiä saaneista hahmoista, heidän saamistaan jännittävistä tehtävistä, mukavan moniulotteisesta maailmasta sekä varsinkin ensimmäisellä kaudella harvinaisen tehokkaasta pääpahiksesta.

Pääjuonia oli oikeastaan kausi. Niistä on vaikea kertoa ilman, että tulee paljastaneeksi liikaa, mutta yritän nyt kuitenkin. Niistä toinen liittyy käytännössä universumia hallitsevaan Yritykseen ja heidän vähemmän viattomiin juoniinsa saada aina vain lisää valtaa ja rikkauksia. Toinen taas liittyy Dutchin mentoriin Khlyeneen ja salaperäiseen the Raccin kuudenteen tasoon, jota ei virallisesti ole olemassakaan.

Korruptoituneet hallitukset, valtaa pitävät yritykset, organisaatiot organisaatioiden sisällä, menneisyyden haamut tai edes salaiset, salassa monien asioihin vaikuttavat organisaatiot, eivät ole mitenkään scifille erikoisia. Eikä Killjoys yritä edes väittää muuta. Se on kuitenkin saanut näissä aineksissa keskivertoa kiinnostavimman kokonaisuuden, niin ensimmäisellä kuin toisellakin kaudella.

Omaperäisyyden puutteesta huolimatta Killjoysin, The Quad-niminen, maailma on monimutkainen poliittisine kuvioineen ja sitä muokkaavine organisaatioineen. Se, kuinka monimutkainen, nähdään hyvin sarjan edetessä. Lisäksi pidän siitä, että se on tarpeeksi tuttu, jotta siihen pääsee sisään, mutta tarpeeksi vieras, jotta katsojan, ainakin minun, mielenkiinto säilyy.

Vaikka sarja käsittelikin hyvin vakavia asioita, sen tunnelma pysyi sopivan kepeänä. Hauskoja one-linereita lauottiin kaikissa mahdollisissa väleissä ja niitä saivat niin pää- kuin sivuhahmotkin, vieläpä hyvälaatuista sellaista. Tylsiä hetkiä estämään oli myös paljon räjäyttävää toimintaa, luonnollisesti. Sitä löytyikin poikkeuksetta joka jaksosta jonkin verran. Vieläpä hyvin tehtyä sellaista. 

Luonnollisesti asiaan kuului monenlainen teknologialla leikkiminen. Oli kyseessä sitten Lucy, erilaiset turvajärjestelmät, tietotekniikka tai hyvin edistykselliset ihmiskehon ja mielen muokkaukset. Se ei kuitenkaan vienyt huomiota muilta, paljon minua henkilökohtaisesti kiinnostavammilta asioilta. Hyvä niin, sillä se on ollut minulle aina se scifin vähiten viihdyttävä osa.

Killjoysin toteutus oli onnistunut, varsinkin kuin ottaa huomion sen hyvin rajoitetun budjetin. Mitään huipputasoa se ei ole, mutta ihan kohtuullisen ammattitaidolla tehtyä kuitenkin. Esimerkiksi dialogi ei ollut mitenkään mestarillista, muttei erityisen kökköäkään. Samaa voisi sanoa erityistehosteista. Sääntöön oli yksi poikkeus, harvinaisen hyvin asiansa osaava näyttelijäkaarti, varsinkin pääkolmikko. 

Päähahmot olivat tarpeeksi kiinnostavia, kaikki kolme. Paras heistä oli ryhmän johtaja Dutch. Taaskaan ei mitenkään omaperäisin hahmo, vahvoja naisia on nähty maailman sivu scifissäkin, mutta tarpeeksi omaperäinen ollakseen kiinnostava. Hahmosta pitämisen kannalta plussaa oli myös se, että Hannah John-Kamen loisti roolissaan. Hän oli samaan aikaan tappavan vaarallinen ja yllättävänkin herkkä.

Teknonörtti Johnny ja entinen ammattisotilas D'avin toivat tiimiin oman hyvin erilaisen panoksensa. Johnny hoiti lähinnä teknisen puolen ja D'avin toiminnan, Dutchin kanssa tietenkin. Kumpikin oli helposti pidettäviä ja ehdottomasti seuraamisen arvoisia, mutta ei mitenkään erityisen muistettavia. Pidin erityisesti Johnnysta ja hänen ajatusten vaihdosta Lucy-tekoälyn kanssa.

Pääkolmikon keskinäinen dynamiikka olikin parasta, mitä sarjalla oli tarjota. Jopa niinkin paljon, että jos se ei olisi toiminut, niin ei olisi sarjakaan. Kolmikko tasapainotti toisiaan harvinaisen hyvin, niin taidoiltaan kuin persooniltaankin. Heidän keskinäisiä seikkailuitaan katsoisi mielellekään lisääkin. Onneksi se on mahdollista, onhan siitä jo paraikaa Amerikan televisiosta tuleva kolmas kausikin.

Sivuhahmot olivat myös jokseenkin kiinnostavia, varsinkin rikollisen menneisyyden omaava baarimikko "Pree" (Thom Allison) ja tiimiä välillä auttava rikkaan perheen lääkäritytär Pawter (Sarah Power). Vihollisista paras oli Khlyen, mutta kauas hänestä ei jäänyt myöskään ylimielinen, yhdeksään Yhtiön johtajasukuun kuuluva, Delle Seyah (Mayko Nguyen). Erityisesti hänen ja Ditchin yhteenotot olivat ilo silmälle.

Kumpikin kausi oli aivan loistava, mutta jos pitäisi valita, niin pidin ehkä ihan vähän enemmän toisesta, koska siinä mentiin itse asiaan eli ison mysteerinratkaisemiseen. Yhtään väheksymättä ensimmäistä kauttakaan. Kummassakin oli paljon hyvää ja vähän huonoa. En pidä tasalaatuisuutta huonona asiana, sillä tällä kertaa se laatu oli juuri niin hyvää kuin tämän tyyppisiltä sarjoilta voi odottaakin.

Myös molempien kausien finaalit olivat erinomaisia, sekä ensimmäisen, että toisen kauden. Toinen kausi kuitenkin voitti, jälleen kerran. Sen finaali oli vai yksinkertaisesti niin hyvä kaikkine paljastuksineen, hauskoine ja surullisine kohtauksineen, taisteluineen ja järkyttävine tvisteineen. Muun muassa pari hyvin tärkeää hahmoa menetti henkensä, en tietenkään paljasta, ketkä.

Tiivistetysti Killjoys ei ole ehkä omaperäisin mahdollinen tv-sarja, mutta sen viihdyttävyys korjaa tuon puutteen melkein täysin, ei kuitenkaan ihan. Neljä ja puoli tähteä.