Sisäisiä riitoja Lohikäärmeen talossa

Arvostelin viimeksi Taru Sormusten Herrasta:Mahtisormukset. Nyt arvosteluvuoron saa samoihin aikoihin alkanut toinen legendaarisesta materiaalista tehdyn fantasiasarja House of Dragon.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia House Of Dragonin ensimmäisen kauden ja siinä samalla sarja  lähteenä toimivasta Fire and Blood-kirjan juonesta! Lue omalla vastuullasi.

Kuningas Viserys Targaryenin (Paddy Considine) valtakausi on sujunut rauhalisissa merkeissä. Kuninkaalta puuttuu vain yksi asia, poikalapsi perijäksi. Koska ilmiselvin perijä, hänen veljensä Daemon (Matt Smith) on liian arvaamaton kuninkaaksi, Viserys laittaa tyttärensä Rhaenyran (Milly Alcock ja Emma D'Arcy) perimyslistan kärkeen. Tämä kuitenkin herättää sovinististen lordien vihan. 

Tilaisuuteen tarttuu kuninkaan Koura Otto Hightower (Rhys Ifans), jonka juoniin hänen tyttärensä Alicent (Emily Carey ja Olivia Cooke ) huomaa pian joutuvansa. Otto  huomaa kuitenkin saavansa varteenotettavan vastustajan Daemonista ja merisodassa kunnostauneesta, eikä yhtään häntä itseään vähemmän juonikkaasta, lordi Corlys "Sea Snake " Velaryon (Steve Toussaint).

En kadehdi House of Dragonin tekijöitä. He saivat taakakseen sekä Game of Thronesin hyvyys kuin sen viimeisempien kausien huonoudenkin. Ja sitten vielä katsojien odotukset. Olisi vähättelyä sanoa, että ne olivat korkealla, varsinkin Game of Thrones fanien kohdalla. Ilokseni voin sanoa, että ne eivät vain täyttyneen, vaan myös ylittyivät.

Juuri tämän paremmaksi fantasia ei voi muuttua. Siitä pitivät jo Game of Thronesista tutut vahvuudet eli moniulotteiset hahmot, kiehtova poliittinen toimista, fantastiset elementit, kuten lohikäärmeet ja kaikin puolin ammattimainen tuotanto huolen. Pidin silti vielä enemmän Game of Thronesin ensimmäisestä kaudesta, mutta en paljolla.

Vaikka sarja seurasi lähdeteostaan Firea ja Bloodia suhteellisen uskiollisia, joitakin muutoksi oli tehty. Lähinnä medioiden, tv-sarjan ja käytännössä tietokirjan, fiktiivisesta historiasta tosin, erojen takia. Suurimmista muutoksista minulla ei ole mitään sanottavaa ja olisin tehnyt niistä vain kaksi samoin kuin kirjassa: Joffrey Lonmouthin (Solly McLeod)  sekä Lucerysin (Elliot Grihault) kuolemat.

House of Dragonin ensimmäinen kausi keskittyi lähinnä henkilökohtaisiin panoksiin suurten maailmaa muuttavien sijaan ja se toimii sarjan kohdalla enemmän kuin hyvin. Sarjassa mainitaan Valkoiset kulkijat ja heidän uhkansa, minusta vähän turhaan kun en usko niitä sarjassa nähtävän. Tällä ensimmäisellä kaudella niitä ei nähdä ainakaan.

Kaudella nähtiin suhteellisen vähän toimintaa. Taistelukohtauksia oli yksi, muuta väkivaltaa enemmän, mutta ei suinkaan paljon. Tälle oli syynsä. Olihan kauden päätarkoitus pohjustaa tulee sisällissotaa, Lohikäärmeiden tanssiksikin kutsuttua. Valitettavasti pääsemme itse sotaan vasta toisella kaudella, joka tulee ulos vasta vuonna 2024.

Jos jotain toivon vähennettävän toiselle kaudelle, ja niin uskon tapahtuvankin, niin brutaaleja synnytyskohtauksia. Niitä oli vain kymmenen jaksoa sisältäneessä yhdessä kaudessa peräti neljä, mikä minusta oli ainakin kaksi liikaa. Lisäksi sarja kärsii siitä samasta kirjaimillisestä synkkyydestä kuin edeltäjänsä. Ainakin minusta olisi kiva nähdä, mitä kohtauksessa tapahtuu myös silloin kuin ne sijoittuvat pimeään aikaan.

House of Dragon sisälsi paljon aikahyppyjä, niin hyvässä kuin pahassakin. Hypyt sopivat ja olivat pakollisiakin vuosikymmeniä kattavaan tarinaan, mutta niihin liittyneisiin näyttelijöisen muutoksiin meni aikaa sopeutua, erityisesti ison rooliin saaneiden Rhaenyran ja Alicentin kohdalla. Lppulta totuin muutokseen kyllä, mutta pari jaksoa se vei.

Sarjassa riitti mielenkiintoisia hahmoja, mutta heistä esiin nousi kolma: eräänlainen Daenerysksen ja Aryan sekoitus Rhaenyra, huono kuningas, mutta hyvä mies, Viserys sekä moraalisesti arveluttavista teostaan huolimatta, tai ehkä osittain niiden takia, karismaattinen Daemon. Tai ehkä Daemon karisma on Matt Smithin ansiota, kuka tietää.

Alicent kuului hahmoista tärkeimpiin, voisi jopa sanoa kahteen tärkeimpään. Vaikka hän ei kuulukaan hahmoista kiinnostavimpiin, niin kyllä kyllä hänessäkin löytyy mielenkiintoiset puolensa. Pidin enemmän hänen teiniversiostaan. Syy ei suinkaan ole roolin Emily Careylta saanut Olivia Cooken. Hän teki hyvää työtä. Hahmo vain muuttui katkerammaksi ja kylmemmäksi ajan myötä, syystä, mutta silti.

Jos alkaisin kertomaan muista hahmoista, tämä arvostelu tulisi aivan liian pitkälle. Niitä oli paljon. Yhdeksi sarjan suurimmista heikkouksita, ainakin tämän ensimmäisen kauden kohdalla, oli kuitenkin se, ettei yksikään hahmoista ollut aivan yhtä legendaarisia kuin Game of Thronesissa. Sarja kaipaisikin omaa Tyrionia, Aryaa tai Jaimea. 

Tiivistetysti House of Dragonin ensimmäinen kausi ei jää edeltäjänsä Game of Thronesin parhaista päivistä jälkeen. Toivottavasti kausi jatkuu yhtä hyvänä loppuun asti. Täydet viisi tähteä!

Keski-Maassa sormukset ovat kova sana

Viime aikoina meitä fantasian ystäviä on hemmoteltu peräti kahdella sarjalla. Nyt arvostelen niistä haukutuimman, Amatsonin Tarun sormusten herrasta: Mahtisormukset.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa! Ainakin jonkin verran. 

Keski-Maassa eletään toista aikaa. Paha Morgoth on voitettu, mutta hänen oppipoikansa Sauron on vielä vapaalla jalalla. Haltiasoturi Galadriel (Morfydd Clark) on ottanut tehtäväkseen etsiä hänet, omista henkilökohtaisesta syistään. Samaan aikaan southlandiläisessä kylässä aletaan nähdä örkkejä, haltia Arondirin (Ismael Cruz Córdova ) ja kylän parantaja Bronwynin (Nazanin Boniadi) suureksi kauhuksi. 

Toisaalla haltiadiplomaatti Elrond (Robert Aramayo) neuvottelee kääpiöiden kanssa heidän avustaan legendaarisen seppä Celebrimborin (Charles Edwards) uusimpaan projektiin. Esi-Hobititeista uteliain, Elanor "Nori" Brandyfoot (Markella Kavenagh) ja hänen ystävänsä Poppy (Megan Richards) puolestaan tapaavat kirjaimellisesti taivaalta pudonneen muukalaisen (Daniel Weyman). 

Ei ole mikään salaisuus, että Amazon on pannut paljon rahaa palamaan Tarun sormusten herrasta: Mahtisormuksiin. Tietyiltä osin se on kannattanutkin. Tuotantoarvot sillä oli kohdallaan. Samoin castitus, erityiseti Morfydd Clark ja Robert Aramayo esiintyivät edukseen. Lisäksi sarja tuntui enemmän tai vähemmän tolkienmaiselta.

Raha ei kuitenkaan merkitse kaikkea, minkä Mahtisormuksetkin valitettavasti osoitti. Tarinan rytmitys ontui. Alussa sarja kulki rauhallisesti, ehkä jo vähän liikaakin ja siksi kauden loppuratkaisuun piti kiirehtiä vähän turhankin nopealla tahdilla. Ne sarjan nimessä olleet sormuksetkin nähtiin vasta kauden viimeisessä jaksossa.

Sarjassa vierailtiin useammassakin paikassa. Keski-Maasta onkin aina kiva saada tietää lisää, vaikka alkuperäinen tarinakaan ei paikallaan pysynyt. Niistä muistettavin oli legendaarinen Númenor. Sarja sai todellakin esiin tämän saarivaltion mahtavuuden. Kääpiökaupunki Khazad-Dum pääsi myös kaudella edukseen. Southland taas vaikutti paljon tavanomaiselta fantasiakylältä melkein kauden loppuun asti.

Ring of Powerissa oli liikaa hahmoja, varsinkin ensimmäiselle kaudelle. Tutumpaa sotaisempi, ja tietenkin myös nuorempi, Galabriel sai pääosan paikan. Ratkaisu olikin viisas, sillä hän kuului hahmoista parhainpiin. Samoin sarjan parhaan kaksikon muodostaneet Elrond ja hänen kääpiöprinssiystävänsä Durin (Owain Arthur).

Minulta meni joniin aikaa lämmetä Arondirille ja Bronwynille. Pidin hopiteista, varsinkin Norista. Bronwynin poika Theo (Tyroe Muhafidin) puolestaan kuului hahmoista heikompiin. Samoin sarjassa esiintynyt Isildur (Maxim Baldry). Muista hyviksistä tai edes samaistuttavaksi tarkoitetuista hahmoista ei minulla ole oikein mitään sanottavaa.

Entäs ne pahikset? Kauden suurin kysymys liittyi Sauronin henkilöllisyyteen. En paljasta vastauta mysteerille, mutta sen voin sanoa, että vastaus jäi pienoiseksi pettymykseksi, tapa, jolla paljastus puolestaan ei. Kauden niin sanottuna minibossina toiminut Adar (Joseph Mawle) sai sellaiseksi kivasti ulottovuuksia.

Tiivistetysti. Pidin Ring of Powerista, mutten rakastanut sitä ja näin Tarujen Sormusten Herrasta fanina se on jo jonkinlainen rikos. Neljä tähteä!

Hulktar tuhoaa - oikeussalissa

Disney+:n viimeisin MCU-sarja, She.Hulk, sai heti paikan niistä haukutuimpana. Olen katsonut sarjan ensimmäisen kauden ja nyt kerron mielipiteeni siitä, onko se haukkunsa ansainnut.

 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Jennifer Waltersin (loistava Tatiana Maslany) elämä monimutkaistuu kun hän sattumalta saa serkkunsa Bruce Bannerin/Hulkin (Mark Ruffalo) verta ja, koska genetiikka tai ainakin MCU:n versio sellaisesta, muuttuu itsekin Hulkiksi. Hulkina olemista taas on vaikea sovittaa yhteen hänen nousujohteiseen uraansa asianajajana. Eikä se tee treffailustakaan helpompaa. Mahdotonta muutos ei kuitenkaan ole, niin kuin Jennifer tulee onnekseen huomaamaan. 

Se onkin hyvä, sillä hän päätti jo aikaisessa vaiheessa, että supersankariksi hän ei ryhdy. Valitettavasti maailma näyttää olevan tästä täysin toista mieltä. Uuteen normaaliin häntä auttaa Brucen lisäksi myös ystävä ja työkaveri Nikki Ramos (Ginger Gonzaga). Kapuloita hänen rattaisiinsa puolestaan laittaa muun muassa superpahis Mary MacPherran/Titania (The Good Placen Jameela Jamil).

Sanon sen heti, She-Hulk ei ole läheskään niin huono kuin sen saamasta hyvin negatiivisestä julkisuudesta voisi päätellä. Mikä ei ole yllätys, sillä vaikka suurin osa sarjan saamasta arvostelusta on taatusti aitoa, niin se kerää väistämättä myös poliittisista syistä saatua kritiikkiä. Jotkut eivät vain pidä naissupersankareista, ainakaan pääosassa olevista..

Se ei valitettavasti ole myöskään  niin hyvä kuin voisi olla, vaan siitä löytyy potentiaalia paljon parempaankin kuin mihin se yltää. Esimerkiksi Titania olisi voinut, ja pitänyt, käyttää enemmänkin. Markkinoinnista voisi superpahiksen päätellä olevan She-Hulkin arkkivihollinen, mutta nyt hän esiintyi vain muutamassa jaksossa. Olisin myös toivonut ensimmäiselle kaudelle parempaa päätöstä.

Tyylilajltaan She-Hulk on perinteinen puolen tunnin komedia, jollaista ei MCU:ssa olekaan vielä nähty, vaikka komedia ei elokuvauniversumissa mikään vieras käsite olekaan. Näin vähätellen sanottuna. Se, kuinka hauskana sarjaa pitää on tietenkin makuasia. Minä pidin sitä varsin hauskana, mutta kieltämättä sarjan huumori ei sovi kaikille. Eikä sen tietenkään tarvitsekaan.

Erikoista sarjassa, siis muihin MCU-tuotoksiin verrattuna, oli hyvin Deadpoolmainen neljännen seinän rikkominen. Tai voisi paremminkin sanoa sen olevan She-Hulkin juttu, varsinkin kuin tekihän hahmo sitä jo omassa, Deadpoolia edeltäneessä, sarjakuvassaan. Niin käytetty kuin se tehokeinona onkin nykyään, niin tässä tapauksessa se toimi enemmän kuin hyvin. 

Valitettavasti se asianajon keskittyvä puoli ontui enemmän. Mikä oli suuri harmi, sillä se sai suhteellisen suuressa asemassa. Sarjan tekijät ovatkin sanoneet, että kokivat juuri sen vaativaksi. Se, miksi he eivät palkanneet käsikirjoittajaksi sellaista, jolla ei kyseistä ongelmaa ole, on minulle mysteeri. Onneksi asianajaja-sarjat eivät ole koskaan pahemmin minua kiinnostanut, joten minua asia ei pahemmin haitannut.

Sarjan erikoistehosteet eivät yltäneet Marvelin elokuvauniversumilta odotettuun tasoon, erityisesti She-Hulkin itsensä kohdalta mutta siitä kannattaa syyttää ylityöllistettyjä työntekijöitä, vaan Disneyn kohtuuttomia vaatimuksia heitä kohtaan. Disneyn työolot, varsinkin erikoistehosteiden tekijöiden osalta, on tunnetusti hyvin huonot. Ei sillä, että ammattiryhmää muutkaan isot studiot paljon paremmin kohtele.

She-Hulkissa esiintyi paljon cameoita, epätyypillisen paljon jopa MCU:n tuotoksille. Niistä tunnetuin, ja spoilatuin, oli tietenkin Daredevil (Charlie Cox). Hahmoa käytettiinkin harvinaisen hyvin. Pidin myös Wongin ((Benedict Wong)) osuuksista. Sen sijaan tärkein julkiscameo, jätti minut kylmäksi. Parhaan, ja juonen kannalta tärkeimmän cameon teki kuitenkin Emil Blonsky/the Abomination (Tom Roth).

Tiivistetysti She-Hulkin ensimmäinen kausi jäi epätasaiseksi, joskin katsomisen arvoiseksi. Siihen sisältyi paljon hyvää tai edes välttävää, mutta myös aivan liikaa huonoa. Kolme ja puoli tähteä!

Neiti Ihmeen ensiaskeleet

En ole muilta kiireiltäni muistanut arvostella Marvelin elokuvauniversumin ja Disney+:n  uusimman sarjan, Ms. Marvelin, ensimmäisen kauden. Niinpä korjaan nyt tilanteen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Ne jäävät kuitenkin suhteellisen vähäisiksi. 

Teini Kamala Khan (Iman Vellani) rakastaa supersankareita, erityisesti Captain Marvelia (Brie Larsson). Tyttö ei voisikaan olla iloisempi kuin isoäidin (Samina Ahmad) lahjoittama rannekoru antaa hänelle ihan omia supervoimia. Supersankaruus osoittautuu kuitenkin yllättävän vaativaksi hommaksi, varsinkin kuin voimat pitää salata ylihuolehtivilta vanhemmilta (Zenobia Shroff ja Mohan Kapur).

Kaiken lisäksi Kamala voimat herättävät supervoimien väärinkäyttöä tutkivanThe United States Department of Damage Controlin (tai lyhyemmin DODC) huomion. Eikä virasto suinkaan ole ainoita, joita tyttön uudet voimat kiinnostavat. Niin hyvässä kuin pahassakin. Häntä auttaa hänen teknologianero lapsuuden ystävänsä, Bruno (Matthew Lintz).

Ms. Marvel on erittäin hyvä sarja. Se tarjosi varsinkin teiniksi harvinaisen pidettävän pääosan, sydäntälämmittävän perhedynamiikan, kiinnostavia supervoimia ja sopivassa määrin myös pienen luennon pakistanilaisesta kulttuurista ja maan historiastakin. Parasta sarjasta oli kuitenkin itse pääosanesittäjä Iman Vellani. Ei uskoisi, että kyseessä on tytön ensimmäinen rooli. 

Siksi en voikaan kuin ihmetellä sarjan saamia, muihin MCU-sarjoihin verrattuna, suhteellisen vähäisiä katsojalukua. Lieneekö syynä tuntematon päähahmo, ja hänen esittäjänsä vai kenties se, että sarja tuli samaan aikaan Obi-Wan Kenobin ja Stranger Thingssin neljännen kauden kanssa? Joka tapauksessa valitettava asia. Voi myös olla, että kaikki MCU-fanit eivät pidä pakistanilaisteiniä tarpeeksi samaistuttavana.

Kamala oli hahmoista paras, mutta pidin myös muistakin. Bruno oli hyvällä tavalla perus paras kaveri. Pidin hänestä ja sarja keksi hänelle kivasti tekemistakin, erityisesti sarjan alkupuoliskolla. Olisin kuitenkin toivonut, että, hänen ihastus Kamalaan olisi jätetty väliin. Tytöllä kuin olisi ollut ilman häntäkin jopa kaksi vaihtoehtoa mielitietyksi.

Itse pidin erityisesti myös Kamalan Muneeba-äidistä, jolle annettiin  juuri sopivasti syvyyttä sarjan edetessä. Pidin myös siitä kuinka aikanaan hänkin oli kapinallinen. Muukin perhe oli erittäin sympaattinen, varsinkin paljon vaimoaan rennompi isä Yusuf. Kamalan toinen paras ystävä Nakia (Yasmeen Fletcher) jäi hieman sivuun, vaikka kyllä hänkin sai oman juonensa.

Ms. Marvelin taiteellinen tyylikin kuuluu erityisesti sen vahvuuksiin. Pidin erityisesti sarjan tavasta laittaa hahmojen saamat tekstiviestit yms. seiniin, mikä toi sarjalle oman persoonansa, vaikka sarja ei olekaan ensimmäinen, joka tyyliä käyttää. Valitettavasti tästä luovuttiin sarjan edetessä ja lopulta se alkoi muistuttaa enemmän muista MCU-tuotoksia.

Mainitsin jo sarjassä näkyvän paljon pakistanilaista kulttuuria, mutta en sitä, millä tavalla. Moskeija on esillä hyvin paljon, sarjassa näytettiin pakistanilaiset häät ja jopa itse Pakistanissa käytiin muutaman jakson verran. Myös perhedynamiikasta osutiin sen kulttuurin ytimeen, tai niin olen kuullut. Opinkin paljon, mutta viihdyttävästi. Sarjan katsominen ei ikinä tuntunut työltä.

Intian jako

Ei sillä, etteikö sarjasta löytyisi myös heikkouksia. Joskus teinidraamana keskityttiin liiankin kanssa. Se on ymmärrettävää teiniin keskittyvältä sarjalta, mutta silti. Odotin myös enemmän Intian jakoon keskittyvältä jaksolta, niin viihdyttävä kuin se sellaisenaan olikin. Kamalan ihastuksen kohteetkin olisivat hyötyneet enemmästä persoonasta.

Sarjan pääpahis, jos sillä sellaista edes varsinaisesti on, jäi aika kaksiulotteisesti. En pitänyt myöskään tavasta, jolla hänet voitettiin. Tai tarkemmin, kuinka hän melkeinpä antoi sankareiden voittaa. Hyvästä syytä, mutta silti. Kun nyt pahiksista puhutaan, niin DODC osoittautui tylsäksi sellaiseksi. Se kun oli taas yksi pukutyyppien organisaatio.

En tiedä, saako sarja vielä toisen tuotantokauden, saatika enemmän. Kamala Khan/Ms.Marvel kuitenkin nähdään Captain Marvelin kanssa The Marvels-elokuvassa. En voij sanoa odotavani sitä innolla, mutta joka tapauksessa tulen katsomaan elokuvan ihan elokuvateatterissa asti, ainakaan jos mitään ihmeempiä ei tapahtu. Uskon jopa nauttivani siitä.

Tiivistetysti Ms.Marveil ei ehkä kuulu MCU:n parhaisiin tuotoksiin, mutta ei se kovin kauas jäänyt. Neljä ja puoli tähteä!

Kuuritari keskellä egyptiläisten jumalien ongelmia

Marvelin elokuvauniversumi on siirtynyt jo neljänteen vaiheeseen, mutta sen ja Disney +:san yhteiset sarjat ovat vasta alkutaipaleellaan. Nyt arvostelen niistä kuudennen, Moon Knightin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Moon Knightin juonesta! Jos haluat katsoa Moon Knightin ilman ennakkokäsityksia, mikä onkin erittäin hyvä tapa katsoa sarjaa, kehotankin jättämään tämän arvostelun suosiolla väliin.

British Museonin lahjatavarakaupan työntekijällä Steven Grant (Oscar Isaac) on päällisin puolin, mitä tavallisin. Hän kuitenkin kärsii muistikatkoksista ja uneksii usein elävänsä jonkun toisen elämää. Lisäksi kumma, linnunnokkainen, hahmokin tuntuu seuraavan häntä. Tuo salaperäinen hahmo on egyptiläinen kuun jumala Khonsu (F. Murray Abraham). 

Hänen menettämälleen ajallekin löytyy selitys hänen kanssa ruumiin jakavassa palkkasotilas Marc Spectorista (Myöskin Oscar Isaac). Marc puolestaan palvelee Khonsua, joka onkin antanut hänelle tehtäväkseen tappaa väärintekijöitä sekä supervoimia auttamaan tehtävässä. Juuri nyt hänen silmiinsä päätyi paljon vielä Khonsuakin ehdottomampi syntisten tuhoaja Ammitin palvelija Arthur Harrow (Ethan Hawke).

Kun ryhdyin katsomaan Moon Knightia en tiennyt, millaisen sarjan tulen näkemään. Hahmo ei ole minulle ennestään tuttu sarjakuvien tai minkään muunkaan median muodossa ja siksi olinkin iloisesti yllättynyt kuinka viihdyttävä sarja oikein oli. En sanoisi sitä parhaaksi MCU-sarjaksi, se titteli kuuluu edelleenkin Wandavisionille, mutta lähelle sarja pääsi kuitenkin.

Moon Knight lupasi jo trailereissaan tarjoavansa jotain omaperäistä ja niin se tekikin. Ainakin osaksi. Ensimmäisen ja toiseksi viimeisen jakson tyyli poikkesi paljoinkin totutusta, eikä mielenterveyttäkään ole aiheena elokuvauniversumissa vielä turhan paljon käsitelty. Egyptiläistä jumaltarustoa vielä vähemmän.

Jos kuitenkin odotat täysin omanlaistaan sarjaa, niin tulet pettymään. Sarjalle nimittäin kävi vähän niin kuin WandaVisionille, virlä nopeammin vaan, ja erikoinen alku vaihtui nopeasti aika tyypilliseksi MCU-seikkailuksi. Jos kuitenkin sattuu pitämään tyylistä, niin kuin minä, niin pettymys ei ole kovin suurta.

Moen mielestä tarina olisi sopinut paremmin elokuvan muotoon ja näen sen pointin hyvin. Sarjan verran ei jiuonen läpikäyntiin olisi tarvinut. Pidän kuitenkin sarjaa tarpeellisena, sillä elokuvassa ei olisi millään ehditty paneutumaan Marcin/Stevenin mielentilaan samalla lailla kuin nyt ja juuri päähahmonsa horjuva mielenterveys olivat yksi sarjan suurimmista vahvuuksista.

Noita vahvuuksia löytyi tietenkin muitakin. Pidin siitä, että sarja käsittili Muinaisen Egyptin jumalia, sillä olen aina pitänyt aikautta hyvin mielenkiintoisena.Marcin ex-vaimo Layla El-Faouly (May Calamawy) osoittautui melkein päähahmon veroiseksi hahmoksi. Lisäksi sarjan päävihollinen oli roolissaan hyvä, joskaan MCU:n parhaimpien pahisten liigaan hän ei pääsekään.

Todennäkyisesti Moon Knight ei saa toista osaa. Olen kuitenkin varma, että hahmoa nähdään vielä MCU:ssa, mitä luultavimmin elokuvien puolella, mutta voihän jonkun sarjassakin pyörähtää. Erityisesti, jos Layla saa sellaisen, mikä on hyvin mahdollista. MCU:sta on kuitenkin tulossa sarjoja ja elokuvia enemmänin. Viimeisin niistä on Doctor Strange in the Multiverse of Madness, jonka arvostelun teen seuraavaksi.

Tiivistetysti Egyptiläiset jumalat taitavat olla Marvelin elokuvastudion puolella, sillä Moon Knight kuului sen menestysten joukkoon. Neljä ja puoli tähteä!

Joulu Haukansilmän seurassa

Marvelin elokuvaniversumi ja Disney? ovat todella panostaneet elokuvien lisäksi sarjoihin. Nyt arvostelussa on niistä viides, Avengerin aliarvostetuimmasta jäsenestä kertova Hawkeye.

Varoitus: Juonipaljastuksia on taas luvassa! Lue siis omalla vastuullasi!

On joulun aika ja Hawkeye/Clint Barton (Jeremy Renner) haluaisi viettää sen vasta takaisin saamansa perheensä kanssa. Miehen suunnitelmat kuitekin menevät uusiksi hänen huomattuaan jollakin olevan hänen vanha puhunsa ajalta, jolloinhän oli rikollisia tappava Ronin. Puvun uudeksi omistajaksi paljastuu Kate Bishop (Hailee Steinfeld), Hawkeye ihaileva jousiampuja,- ja taistelulajilahjakkuus. 

Tytöllä on valitettavasti erikoislahjoja myös pulaan joutumisen saralla. Pistämällä päälleensä ronin-puvun hän houkuttelim peräänsä New Yorkin alamaailmaan kuuluvan Tracksuit Mafian. Clint ei tietenkään voi jättää viatonta nuorta naista pulaan, joten hänen ei auta muuta kuin auttaa tätä. Siitäkin huolimatta, että mies tietääkin, ettei ehkä ehdi jouluksi kotiin.

Olen aina pitänyt Hawkeyeya Avengereista tylsimpänä, enkä ole suinkaan asian kanssa yksin. Siksi minulla ei ollut sarjan suhteen kovin suuria odotuksia, vaikka tiesinkin MCU:n tekevän tasaisen hyviä elokuvia, ja nyt myös tv-sarjoja. Yllätyiksin siksi iloiseksi. Paras sarja ei ole, se kunnia kuuluu WandaVisionille, mutta Falconin ja Winter Soldierin ja ehkä jopa What Ifin edellä kuitenkin.

Tähän on muutama syy. Ensinnäkin sarjan yllättävän kevyt asenne. Huumoria siitä ei todellakaan puuttunut. Toiseksi Kate Bishop, sarjassa myös nähdyn Yelenan (Florence Pugh) jälkeen MCU:n toiseksi paras uusi tuttavuus. Hänen ja Clintin oppilas ja mentoori-suhde olikin koko sarjan parasta antia. Heidänm persoonansa vaan pelasivat hyvin yhteen.

Myös Tracksuit Mafian omasta, yllättävänkin ymmärrettävästä, syystä Roninia jahtaava pomo Maya Lopez (uusi tulokas Alaqua Cox) kuuluu sarjan positiivisiin yllättäjiin, vaikka viimeiset jaksot antoivatkin hänelle vain vähän tekemistä, eikä hänen johtamansa rikollisorganiisaationsakaan juuri vakuuttanut. Olenkin tyytyväinen siitä, että hän tulee saamaan oman sarjansa.

Hahmoista huomionarvoisempia on myös fanisuosikki Lucky The Pizza Dog. Valitettavasti hänelle annettiin liian vähän ruutuaikaa. Toiminta oli upeaa katsottavaa jopa MCU:n mittapuulla, varsinkin kolmannessa jaksossa sekä finaalissa. Eikä vähiten siksi, että sarja esitteli koko joukon erilaisia temppunuolia.

Sarja kuitenkin myös yritti tehdä liikaa. Varsinkin kuin ottaa huomioon, että sillä oli jaksoja vain kuusi. En edes maininnut sarjan loppupuolella melkeinpä hylätty murhamysteeriä, jonka keskiössä on Katen isäpuoli Jack (Tony Dalton). Tai Tracksuit Mafian vasta finaalissa nähtävää, ja siinäkin pääpahiksen roolistaan huolimatta alikäytettyä, isoa pomoa.

Tiivistetysti Hawkeye ei ihan napakymppiin osunut, mutta odotukseni sen suhteen huomioiden yllättävän lähelle kuitenkin. Meljä ja puoli tähteä!

Luciferin viimeiset koitokset

Huippuhyvä Lucifer sai vähän aikaa sitten kuudennen, ja samalla viimeisen tuotantokautensa. Sain sen juuri katsottua ja nyt kerron saiko sarja arvoisensa päätöksen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Luciferin-sarjasta! 

Enkelten välinen sota teki Luciferista (Ton Ellis) Jumalan. Kuitenkin miehen vietettyä viimeistä iltaa maanpäällä taikashown merkeissä hän ja hänen rakastettunsa Chloe Decker (Lauren German) törmäävät vielä yhteen murhatutkimukseen ja päätyvätkin selvittää sitä. Samalla Lucifer tajuaa, että hänellä on vielä selvitettäviä asioita ennen kuin hänestä on Jumalaksi.

Lisäksi Luciferia uhkaa hänen murhaamista tavoitteleva uusi enkeli (Deadpoolin Brianna Hildebrand). Samaan aikaan Maze (Lesley-Ann Brandt) ja Eva (Inbar Lavi) päättää mennä naimisiin. Dan (Kevin Alejandro) on kuollut ja haluais nyt päästä Helvetistä Taivaaseen. Ella (Aimee Garcia) puolestaan ei tiedä,  luottaisiko uuteen kollegansa ja ihastuksen kohteensa etsivä Caroliin (Scott Porter).

Suhtaudun Luciferin loppumiseen hyvin ristiriitaisella tavalla. Näin fanina se tietenkin harmittaa. Noin hyvästä, jopa loistavasta, sarjasta on vaikea luopua. Kuitenkin osa minusta ei voi olla pitämättä sitä hyvänäkin asiana. Joskus hyviäkin sarjoja venytetään liian pitkään ja lopulta siitä tulee vain varjo itsestään (katson sinuun Supernatural). Parempi siis lopettaa huipulla.

Sen Lucifer totta totisesti tekikin. Voisi jopa sanoa, että kuudes kausi oli kaiken kaikkiaan melkeinpä parempi kuin sitä edeltänyt viides tuotantokausi. Syy siihen löytyi erityisesti viimeisistä jaksoissa, jotka herättivät nauruhermojen lisäksi myös paljon syvällisempiä tunteita. Sarjan hyvästelyyn kuului paljon haikeutta ja jopa kyyneliä. Ei tosin minulle, roska se vain meni silmään.

Kauden ensimmäiset jaksot keskittyivät lähinnä Luciferin pyrkimyksiin tulla parhaaksi mahdolliseksi Jumalaksi, muta loppukaudella juoneen liittyi uusi mahdollinen maailmanloppu, viime kaudelta tuttu pahis ja hiemna yllättäen kyllä aikamatkailu. Varsinaista pääpahista kaudella ei voi sanoa kuitenkaan olleen, mutta se ei kyllä sellaista olisi tarvinnutkaan.

Kaudella voisi sanoa olleen kaksi selkeää teemaa, isyys ja kohtalo. Teemoista ensimmäistä käytiin myös hyvin yllättävällä tavalla kun, nyt tulee iso juonipaljastus, alkujaksojen mystinen enkeli paljastui Luciferin tulevaisuudesta matkanneeksi tyttäreksi, Roryksi. Hänen tekemien paljastusten toteutumisen välttely-yritykset puolestaan toivat sen kohtalo-aspektin. 

Kausi sisälsi myös hyvin ajankohtaisen Amerikan vähemmän ihanteelliseen poliisijärjestelmään liittyvän jakson,"A Lot Dirtier Than That" . Se olikin kauden parhaita. Muita tasaisen loistavasta kaudesta edukseen erottavia jaksoja olivat Mazen ja Evan häihin keskittyvä "My Best Fiend's Wedding" sekä eräänlainen hyvästelyjakso, "Goodbye, Lucifer".  Kauden erikoisen jakso oli kuitenkin animaatio-jakso "Yabba Dabba Do Me". Se ei kuitenkaan kuulunut suosikkeihini.

Kaudesta löytyi vain vähän valittamisen aiheita. mutta niitä löytyi kuitenkin. Olisin toivonut näkeväni enemmän Trixietä (Scarlett Estevez) ja erityisesti häntä ja Mazea yhdessä. He kuin tekevöt yhdessä yhden sarjan viihdyttävimmistä kaksikoista, jos ei jopa viihdyttävimmän. Lisäksi kaudelle uutena tulevan Roryn paikoittain turhankin agstinen persoona sopisi paremmin teinille kuin nuorelle aikuiselle.

Jokainen hahmo sai itselleen sopivan päätöksen, erityisesti Lucifer, Chloe ja Amenadielille (B. D. Woodside). Enkä ole todellakaan yksin mielipiteeni kanssa. Sarjan loppu tuntuu olevan melkein universaalisti rakastettu. Lopun katkeransulloisui kuitenkin jakaa varmasti mielipiteitä, mutta eriävät mielipiteet oli odotettavissa. Kaikkia ei voi tyydyttää.

Tiivistetysti Luciferin kuudes kausi antoi sarjalleen melkein täydelisen päätöksen ja osoitti, miksi sarjojen lopetukseen kannattaa antaa aikaa. Täydet viisi tähteä!

Kujeilun jumala aikapoliiseja auttamassa

 Nyt arvosteluvuorossa on mahdollisesti kesän odotetuin sarja, ainakin omasta mielestäni MCU:n järjestyksessään kolmas Disney--sarja Loki.

Varoitus: Tämä arvostelu paljastaa yksityiskohtia MCU:n elokuvien ja tv-sarjojen juonesta! Erityisesti Endgamesta.

Vuosi 2012. Vuodesta 2018 matkaavat Avengerit aiheuttavat aikamoisen kaaoksen, joka kulminoituu juuri vangitun Kujeilun jumala Lokin (Tom Hiddleston) saadessa teserafin ja päästessä karkuun. Kauaa mies kuitenkaan ehdi vapaudestaan nauttia, sillä hän joutuu aikajanaa valvovan Aikavarianttiviraston nappaamaksi. 

Siellä yksi viraston agenteista, Mobius M. Mobius (Owen Wilson) laittaa Lokin valinnan eteen, joko joutua hävitettäväksi muiden varienttien lailla tai auttaa virastoa voittamaan roisto, jolle edes Aikavarianttivirasto ei tunnu pärjäävän. Luonnollisesti Loki valitsee auttamisen. Pian tilanne kuitenkin mutkistuu entisestään. 

Loki on taas yksi osoitus siitä, että MCU taitaa tarinan kerronnan. Siitä löytyy monia vahvuuksia, joista suurin on Loki itse sekä hahmo, että häntä näyttelevä Tom Hiddleston. Muutenkin sarjan näyttelijä kaartiin oli valittu varsin vahva joukko näyttelijöitä, kuten Owen Wilson ja Aikavarianttivirasto Hunter B-15:tä näyttelevä Wunmi Mosaku. 

Toki sarjassa oli kaikkea hyvää MCU-tavaraa, kuten huumoria, viittauksia muihin MCU:n tuotantoihin, mielenkiintoinen tarina, joka synnytti monia teorioita, joista osa osoittautui todeksi ja, niin kuin väistämättä käy, iso osa ei. Silmäkarkkia tarjosi myös sarjasta löytyvä toiminta, jota oli riittävästi ja vieläpä MCU:lle totutun hyvä laatuista.

Parasta sarjassa oli itse pääosan saanut Loki, mikä ei ole ihme, kuuluhaan hän MCU:n  karismaattisimpiin hahmoihin. Onkin ihe, että hän sai suuremman rooliin vasta nyt. Loki ja Mobiuks pelasivat harvinaisen hyvin yhteen ja siksi heidän välisiä kohtauksia olikin ilo katsoa. Valitettavasti parivaljakko pysyi sarjan loppupäässä hieman liikaakin erillään. 

Lokista löytyi myös yksi MCU:hun parhaista roistoista ja koska tämä sai hyvin vähään ruutuaikaa se oli jo pienoinen ihme. Hänen näyttelijänsä, jota en kerro juonipaljastuksellisista syistä, vaan osasi hommansa. Onneksi hahmo pysyy MCU:ssa jossakin muodossa ja hänet nähdään aikakin jo varmistuneessa Lokin toisella tuotantokaudella.

Kuitenkin sarja osoittautui pienoiseksi pettymykseksi. Syy siitä taitaa kuitenkin olla kokonaan minun, ei niinkään Lokin itsensä. Odotin sarjan olevan jopa parempi kuin toistaiseksi Marvelin paras Disney+-sarja, WandaVision. Pidinhän hahmosta ja sarjan alkuasetelmasta enemmän. WandaVisionissa oli kuitenkin parempi toteutus.

Suurin pettymys taisi olla, suhteellisen iso juonipaljastus tulossa,  joten jos et halua tietää skippaa tämä luku, Sophia Di Martinon näyttelemä Loki-variantti Sylvia. Ja tämän sanon sellaisena, joka pitää hahmosta paljon valtavirtaa enemmän. Hän vaan ei näytä tai tunnu Lokilta. Sille oli toi syynsä, ja vieläpä hyvä sellainen, mutta kuitenkin.

Muista hahmoista mieleenpainuvin oli tekoäly Miss Minutes (äänenä Tara Strong), lähinnä erikoisuutensa takia. Sen sijaan vaikka Renslayer (Gugu Mbatha-Raw) ja B-15 olivat tarinan kannalta tärkeitä hahmona, niin ihmisinä heihoin ei oikein ehditty tutustua. Syy ei ollut näytteliöiden. Kuusiosaisessa tuotantokaudessa vaan ei riitä aikaa kaikille.

Loki tapasi sarjan aikana myös muita varianttejaan ja heidän kanssakäymisessään olisi ollut potentiaalia. Suurin osa varianteista jäi kuitenkin heihin käytetyn vähäisen ajan takia hieman pinnallisiksi, eivätkä he edes oikein tuntunut Lokilta. Erityisesti mieleen jäi kuitenkin kaksi Lokia: Richard E. Grantin esittämä klassinen Loki ja fanien suosikiksi noussut Kroko-Loki.

Tiivistetysti koko elokuvauniversuminsa kiinnostavampiin hahmoihin kuluvana Loki ansaitsee erityisen hyvän oman sarjan ja selaisen hän saikin. Neljä ja puoli tähteä!

Paholainen kohtaa vihdoin isäongelmansa- Ja isänsä

Netflixin Lucifer-sarjan viides tuotantokausi sai viimein toinen puoliskonsa. Se nousikin heti videopalvelun katsotuimmaksi, hyvästä syystä. Lisää tässä arvostelussa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Lucifer-sarjasta sen monine tuotantokausineen. Yritän kuitenkin pitää nyt arvostelemani viidennen kauden toisen puoliskon paljastukset suhteellisen vähäisenä.

Lucifer (Ton Ellis) oli ottamassa yhteensä manipuloivan kaksoisveljensä Mikaelin (myöskin Tom Ellis) kanssa, kunnes kaksikon isä, Jumala (Dennis Haysbert), keskeytti heidät. Kaikkivaltiaan paluu lopettaakin Mikaelin pyrkimykset Luciferin elämän tuhoamiseksi heti alkuunsa, mutta se myös tuo heti Luciferin vanhat isäongelmat pintaan. Varsinkin kuin syy miehen Maahan tuloon on mysteeri.

Luciferin kumppaneillakin on omat huolensa. Chloe Decker (Lauren German) haluaa tietää, miksi Lucifer ei enää ole hänen seurassaan haavoittuvainen, Maze (Lesley-Ann Brandt) toivoo iselleen sielua, Amenadiel (D.B.Woodside) ja Linda (Rachael Harris) yrittävät olla hyvät vanhemmat puoliksi enkeli pojalleen olla hyvä isä ja Dan (Kevin Alejandro) tajusi vasta maanneensa Jumalan vaimon kanssa.

Lucifer kuuluu niihin hyvin harvinaisiin sarjoihin, jotka on lopetettu jo kertaalleen, mutta joille kuitenkin annettiin fanien ahkeran kampanjoinnin ansiosta jatkoa. Sarjan saamat kaksi ylimääräistä kautta ovatkin osoittaneet, että sarjan takaisin vaatiminen kannatti. Myös Netflixiä. Sarja kuuluu vieläkin  Netflixin katsotuimpiin sarjoihin.

Sarjan suosiolla on syynsä, että sarja herättää tunteita on selvät syynsä, joista tärkeimpiä ovat sarjan harvinaislaatuinen hauskuus, hahmojen kaikenpuolinen hyvyys, niin kiinnostavuudessaan kuin samaistuttavuudessaankin, ja erittäin onnistuneet näyttelijävalinnat, erityisesti Tom Ellis on kuin tehty Luciferin osaa varten.

Erittäin tyytyväisenä voin sanoa, että Luciferin viinen kauden toinen osa ei jäänyt yhtään aikaisempia kausia huonommaksi. Musikaalijakso "Bloody Celestial Karaoke Jam" ja vähemmälle huomille jääneeseen Daniin keskittynyt "Daniel Espinoza: Naked and Afraid" olivat jopa tasaisen hyvän Luciferin jaksoiksi harvinaisen loistavia.

Kaudella Jumalan Maan päälle tulemiseen ongelmiin, sekä henkisiin, että käytännönläheisiin ja ne olivatkin kauden kiinnostavinta antia. Toiseksi kiinnostavinta oli Mazen yritykset saada sielu, mutta syy sihen taitaa enemmänkin olla siinä, että rakastan Mazen hahmoa.  ja Linda Amenadiel vanhemmuus haasteetkin menettelivät sivujuonena enemmän kuin hyvin. 

Sen sijaan Luciferin ja Chloen ikuiselta tuntua suotaaminen ja huopaaminen olisi voitu jättää vähemmälle, niin paljon kuin parista pidänkin. Kaksikko on mennyt yhteen ja eronnut niin monta kertaa, että sen seuraamisesta alkaa mennä maku. Päättäkää jo haluatteko olla yhdessä vai ette, aikuiset ihmiset! 

Kaudella nähtiin tietenkin myös Luciferin ja kumppaneiden selvittämät rikostapauksia. Heistä jäi mieleen vain kaksi. Toinen siksi, että se osui musiikkijaksoon ja toinen sen päätöksen ansiosta. Tämä ei kuitenkan ole sarjalle mitään uutta. Se on edennyt jo viidenteen kauteen ja vähänkin mielenkiintoiset "viikon jutut" voi laskea yhden käden sormin.

Kaudella ei juuri uusina hahmoja löytynyt ja niistä harvoistakin mieleen painui vain ja ainoastaan Jumala. hän vain oli hahmona niin inhimillinen, niin hyvässä kuin pahassa. Pääsääntöisestä hän kuitenki  oli enemmän hyvä kuin paha. Hän haluaa selvästi ihmiskunnan ja lapsiensa parasta, mutta se ei poista hänen vikojaan isänä.

Tämän viidennen kauden piti jäädä Luciferin viimeiseksi ja joissain ratkaisuissa se näkyi. Kuitenkin fanit puhuivat taas ja sarja sai armonaikaa vielä yhden kauden verran. Toistaiseksi tiedän kuitenkin siitä vain kaksi asiaa: Sen ilmestymistä saa odottaa ja minä en mistään hinnasta jätä sitä väliin kun se vihdoin tapahtuu kun se tapahtuu.

Tiivistetysti Epäilen, että Luciferin tekijät ovat tehneet sopimuksen Paholaisen kanssa, sen verran laatusarja on kyseessä ja sen verran monta kertaa se on pelastettu. Täydet viisi tähteä!

Dracula on kuollut, mutta Trevor Belmontin ja kumppaneiden sota ei ota loppuakseen

Arvostelen nyt Netflixin syystäkin huippusuositun Castlevania-sarjan neljännen, ja valitettavasti samalla myös viimeisen, kauden. Juonipaljastusten kera tietenkin.

Hirviönmetsästäjä Trevor Belmontilla (äänenä Richard Armitage) ja puhuja taikuri Sypha Belnadesilla (äänenä Alejandra Reynoso) pitää kiirettä yrittäessä estää milloin kenenkin yrityksiä herättää henkiin vampyyri Dracula (äänenä Graham McTavish). Tehtävä vie heidät kaupunkiin, josta kaikki sai alkunsa, Târgovișteen, josa heitä odotaa tälle uskollinen vampyyri Varney (äänenä Malcolm McDowell). 

Alucard puolestaan yrittää auttaa pikkukylää puolustautumaan hirviöiden jatkuvia ja heille epätyyppilisen hyvin suunniteltuja iskuja vastaan. Maailmaa uhkaa samalla myös maailmanvaltausta suunnitteleva Camilla (äänenä Jaime Murray) kumppaneineen sekä takojamestari Isaacin (äänenä Adetokumoh McCormack) hirviöarmeija.

En väitä, että Castlevania olisi täydellinen sarja, mutta kuitenkin sen suurin vika on se, että se on niin lyhyt. Tämä neljäs kausikin käsitti vain kymmenen puolen tunnin mittaista jaksoa. En ole tätä mieltä suinkaan siksi, etä tarina tai jokin sen osa kaipaisi lisää aikaa kehittyä, vaan siksi, että sarja on vain kertakaikkiaan niin hyvä.

Ne, jotka ovat katsonut Castlevania , ja jos luet tätä arvostelua, niin luultavasti kuulut kyseiseen ryhmään, tietävät sarjan olevan huippulaadulla tehty. Erityisesti sen animaation ja ääninättelyn osalta.  Sinua voikin ilahduttaa, jokin tuskin yllättää, kuulla, että sarja piti samaa hyvää laatuaan yllä myös tällä neljännellä kaudellaan.

En tiedä, kuka oli suosikkini sarjan pääkolmikosta eli Trevorista, Syphasta ja Alucardista, vaan pidin kaikista. Hahmot toimivat kuitenkin vielä paremmin yhdessä kuin erikseen. Kukin heistä nimittäin toi ryhmään oman osansa. Siksi olikin harmi, että Alucard pysyi muusta kaksikosta erosta sekä koko kolmannen kauden, että suurimman osan tätä neljättä kautta.

Niin sanotuista pahiksista kiinnostavampia olivat jälleen kerran vampyyri Camilla ja hänen "siskonsa", mutta myös Isaacia katsoi mielellään, varsinkin kuin hahmo meni erittäin hyvään suuntaan. Sen sijaan kaudella uutena tullut Varney ei ollut oikein mistään kotoisin niin pahiksena kuin hahmona ylitäpään tai ainakaan ei ollut ennen häneen liittyvää yllätystä. 

Tällä neljännelle kaudelle tuli uusia hahmoja suhteellisen vähän ja hyvä niin. Olihan kyseessä viimeinen kausi, joten heitä ei ehdittäisi kehittää muutenkaan. Uusista hahmoista paras oli Alucardin puolustaman kylän päällikkö Greta (äänenä Marsha Thomason). Sen sijaan Varneyn apurina toimiva Ratko (äänenä Titus Wellive) ei hahmona juuri säväyttänyt-

Koska kyseessä oli Castlevanian neljäs kausi, niin tarina sai selvän päätöksen. En tietenkään sano lopusta turhan paljon, siollä se paljastaisi liikaa, mutta sen verran voin sanoa, että olen tyytyväinen siihen, miten tarina päättyi. Kaikki hahmot saivat tyydyttävän päätöksen, niin yllättävä kuin tuo päätös joissakin tapauksessa oli.

Tiivistetysti Castlevanian neljäs kausi antoi tavallista loistavammalle animaatiosarjalla tavallista loistavamman päätöksen. Täydet viisi tähteä! 

Tavalliset ihmiset ovat Maasta, supersankarit, tai ainakin heidän voimansa, Jupiterista.

Supersankarit ovat nyt kovaa kamaa ja niinpä heistä tehtyjä adabtioita tehdään kaiken aikaa. Arvostelen nyt niistä viimeisimmän, Netflixin Jupiter’s Legacyn.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Jupiter’s Legacyn ensimmäisestä kaudesta ja mahdollisesti myös sarjakuvista, joihin se perustuu.

Superpahiksia vastaan jo 90-vuotta taistellut Sheldon Samson/The Utopian (Joshua Duhamel)  suunnitelee supersankaruuden jättämistä seuraavalle sukupolvelle, mutta hänen tytärtään Chloea (Elena Kampouris) kiinnostaa vain bilettäminen ja hänen poikansa puolestaan Brandon/Paragon (Andrew Horton) ei pääse isänsä tasolle.

Sheldonin ja Brandonin välejä hiertää myös se, että poika on alkanut kyseenalaistaa isänsä tappamisen ja politiikkaan vaikuttamisen kieltävän koodin, joka on toiminut supersankaroinnin peruskivinä ryhmän peustamisesta lähtien. Koodi joutuukin koetukselle kuin The Utopianille ksotoa vannonniut superpahis Blackstar (Tyler Mane) karkaa vankilasta. Jupiter's Legasy perustuu Mark Millarin ja Frank Quitelyn samannimiseen sarjakuvaan.

Netflixin sarjojen taso vaihtelee hurjasti. Vasta tulleistakin Sherlock Holmesin maailmaan sijoittuva The Irregulars oli niin huono, että se lopetettiin jo yhden kauden jälkeen, kun taas suosittuohin kirjoihin perustuva fantasiasarja Shadow and Bone oli lajityyppinsä huippuja. Jupiter's Legasy sijoittuu siihen keskikaartiin. Se oli hyvä, muttei loistava.

Sarjalla ei ole vakavia ongelmia, joskin hahmot olisivat voineet olla kinnostavampia, pääpahis hivenen yllättävämpi ja heille annetut peruukit aiheittavat lähinnä myötähäpeää. Mutta ei se vahvuuksillaankaan juhli. Pidin 1920-luvulle sijoittuvista flashbackeista, sarjan perusideasta ja sankareiden supervoimatkin olivat varsin cooleja.

Jupiter's Legasyn ensimmäinen kausi kerrottiin kahdella aikajanalla, ensimmäinen oli se mainitsemani takauma, joka kertoi siitä, kuinka The Unionin jäsenet saivat voimansa ja toinen sijoittui nykyaikaan. Ratkaisusta voi olla montaa mieltä, jotkin pitävät siitä, jotkin eivät. Itse minulla ei ole kuittenkaan vahvoja mielipiteitä asiasta.

Aikajanoista ensimmäinen oli se onnistuneenpi. Toivonkin, että sarjan toinen kausi, jos se sellaisen saa, jatkaa sitä tarinaa näyttämällä alkuperäisten superien ensimmäsiä vaiheita. Nykyaikaankin sijoittuva tarina oli ok, enemmänkin. En vain päässyt siitä tunteesta, että samanlaista supersankaritoimintaa on nähty ennenkin, vieläpä viihdyttävämmin tehtynä.

Hahmoista eniten edusti The Utopian, ainakin osittain siksi, että hän sai eniten ruutuaikaa ja siten myös hahmokehitystä. Pidin myös hänen Wonder Womania kopioivasta Grace-vaimosta/Lady Liberdystä (Leslie Bibb) ja The Utopianin ystävästä ja tiimin entisestä jäsenestä Georgesta/Skyfoxista (Timelessin Matt Lanter).

Montaa inhokkia minulla ei ollut, mutta yksi niistä oli ehdottomasti lapsellinen ja ylihemmotellun oloinen Chloe. Toivonkin hänen kehittyvänb aikuisempaan suuntaan. Brandon puolestaan jäi hahmona vähän tylsäksi. Sen sijaan Sheldonin Brainwavenakin tunnettu veli Walter (Ben Daniels) oli hahmona enemmän kuin vain lupaava.

Tiivistetysti Jupiter's Legasy ei noussut edukseen jo ruuhkaisen lajityyppinsä joukossa, mutta se ei ole niin huono kuin sen saama kritiikki antaisi ymmätää. Kolme tähteä!