Neiti Ihmeen ensiaskeleet

En ole muilta kiireiltäni muistanut arvostella Marvelin elokuvauniversumin ja Disney+:n  uusimman sarjan, Ms. Marvelin, ensimmäisen kauden. Niinpä korjaan nyt tilanteen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Ne jäävät kuitenkin suhteellisen vähäisiksi. 

Teini Kamala Khan (Iman Vellani) rakastaa supersankareita, erityisesti Captain Marvelia (Brie Larsson). Tyttö ei voisikaan olla iloisempi kuin isoäidin (Samina Ahmad) lahjoittama rannekoru antaa hänelle ihan omia supervoimia. Supersankaruus osoittautuu kuitenkin yllättävän vaativaksi hommaksi, varsinkin kuin voimat pitää salata ylihuolehtivilta vanhemmilta (Zenobia Shroff ja Mohan Kapur).

Kaiken lisäksi Kamala voimat herättävät supervoimien väärinkäyttöä tutkivanThe United States Department of Damage Controlin (tai lyhyemmin DODC) huomion. Eikä virasto suinkaan ole ainoita, joita tyttön uudet voimat kiinnostavat. Niin hyvässä kuin pahassakin. Häntä auttaa hänen teknologianero lapsuuden ystävänsä, Bruno (Matthew Lintz).

Ms. Marvel on erittäin hyvä sarja. Se tarjosi varsinkin teiniksi harvinaisen pidettävän pääosan, sydäntälämmittävän perhedynamiikan, kiinnostavia supervoimia ja sopivassa määrin myös pienen luennon pakistanilaisesta kulttuurista ja maan historiastakin. Parasta sarjasta oli kuitenkin itse pääosanesittäjä Iman Vellani. Ei uskoisi, että kyseessä on tytön ensimmäinen rooli. 

Siksi en voikaan kuin ihmetellä sarjan saamia, muihin MCU-sarjoihin verrattuna, suhteellisen vähäisiä katsojalukua. Lieneekö syynä tuntematon päähahmo, ja hänen esittäjänsä vai kenties se, että sarja tuli samaan aikaan Obi-Wan Kenobin ja Stranger Thingssin neljännen kauden kanssa? Joka tapauksessa valitettava asia. Voi myös olla, että kaikki MCU-fanit eivät pidä pakistanilaisteiniä tarpeeksi samaistuttavana.

Kamala oli hahmoista paras, mutta pidin myös muistakin. Bruno oli hyvällä tavalla perus paras kaveri. Pidin hänestä ja sarja keksi hänelle kivasti tekemistakin, erityisesti sarjan alkupuoliskolla. Olisin kuitenkin toivonut, että, hänen ihastus Kamalaan olisi jätetty väliin. Tytöllä kuin olisi ollut ilman häntäkin jopa kaksi vaihtoehtoa mielitietyksi.

Itse pidin erityisesti myös Kamalan Muneeba-äidistä, jolle annettiin  juuri sopivasti syvyyttä sarjan edetessä. Pidin myös siitä kuinka aikanaan hänkin oli kapinallinen. Muukin perhe oli erittäin sympaattinen, varsinkin paljon vaimoaan rennompi isä Yusuf. Kamalan toinen paras ystävä Nakia (Yasmeen Fletcher) jäi hieman sivuun, vaikka kyllä hänkin sai oman juonensa.

Ms. Marvelin taiteellinen tyylikin kuuluu erityisesti sen vahvuuksiin. Pidin erityisesti sarjan tavasta laittaa hahmojen saamat tekstiviestit yms. seiniin, mikä toi sarjalle oman persoonansa, vaikka sarja ei olekaan ensimmäinen, joka tyyliä käyttää. Valitettavasti tästä luovuttiin sarjan edetessä ja lopulta se alkoi muistuttaa enemmän muista MCU-tuotoksia.

Mainitsin jo sarjassä näkyvän paljon pakistanilaista kulttuuria, mutta en sitä, millä tavalla. Moskeija on esillä hyvin paljon, sarjassa näytettiin pakistanilaiset häät ja jopa itse Pakistanissa käytiin muutaman jakson verran. Myös perhedynamiikasta osutiin sen kulttuurin ytimeen, tai niin olen kuullut. Opinkin paljon, mutta viihdyttävästi. Sarjan katsominen ei ikinä tuntunut työltä.

Intian jako

Ei sillä, etteikö sarjasta löytyisi myös heikkouksia. Joskus teinidraamana keskityttiin liiankin kanssa. Se on ymmärrettävää teiniin keskittyvältä sarjalta, mutta silti. Odotin myös enemmän Intian jakoon keskittyvältä jaksolta, niin viihdyttävä kuin se sellaisenaan olikin. Kamalan ihastuksen kohteetkin olisivat hyötyneet enemmästä persoonasta.

Sarjan pääpahis, jos sillä sellaista edes varsinaisesti on, jäi aika kaksiulotteisesti. En pitänyt myöskään tavasta, jolla hänet voitettiin. Tai tarkemmin, kuinka hän melkeinpä antoi sankareiden voittaa. Hyvästä syytä, mutta silti. Kun nyt pahiksista puhutaan, niin DODC osoittautui tylsäksi sellaiseksi. Se kun oli taas yksi pukutyyppien organisaatio.

En tiedä, saako sarja vielä toisen tuotantokauden, saatika enemmän. Kamala Khan/Ms.Marvel kuitenkin nähdään Captain Marvelin kanssa The Marvels-elokuvassa. En voij sanoa odotavani sitä innolla, mutta joka tapauksessa tulen katsomaan elokuvan ihan elokuvateatterissa asti, ainakaan jos mitään ihmeempiä ei tapahtu. Uskon jopa nauttivani siitä.

Tiivistetysti Ms.Marveil ei ehkä kuulu MCU:n parhaisiin tuotoksiin, mutta ei se kovin kauas jäänyt. Neljä ja puoli tähteä!

Naapuruston avaruusolento

 Syfyn uudessa Resident Alien-scifikomediassa avaruusolento yrittää sulautua ihmisten joukkoon. Arvostelen nyt sarjan ensimmäisen kauden.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Avaruusolento tekee pakkolaskeutumisen Maan pinnalle, Coloradolaiseen pikkukaupunkiin. Laskeutumisen yhteydestä häneltä hukkuu eräs erittäin tärkeä esine, joten hänen ei auta muu kuin jäädä etsimään esinettä. Sitä varten hänen kuitenkin pitää ottaa siellä lomailevan lääkärin (Alan Tudyk) henkilöllisyys ulkonäköä myöten.

Tilanne mutkistuu kuin kaupunkin oma lääkäri kuolee ja nyt Harryn nimellä kulkevan avaruusolennon pitäisi sekä auttaa selvittämään tapausta, että ottaa väliaikaisesti hänen tehtävät hoitaakseen. Ongelmitta tämä ei kuitenkaan suju, sillä Harrylla on vaikeuksia sulautua ihnmisten joukkoon. LIsäksi eräs lapsi näkee hänen todellisen olomuotonsa. Resident Alien perustuu Peter Hoganin ja Steve Parkhousen samannimiseen sarjakuvaan.

Mitä tulee kuin lisätään komedioille tyypillinen kala kuivalla maalla-juoni, avaruusolennot, komedian veteraani Alan Tudyk ja liuta Harrya himpun verran vähemmän värikkäitä, mutta silti kiinnostavia, kaupunkilaisia, kuten Harryn kanssa ystävystyvä Asta Twelvetrees (Sara Tomko). Harvinaisen hauska ja lajityyppinsä mittapulla omaperäinen komedia tietenkin. 

Ensimmäisen jakson lopulla tapahtuva tvisti eli se, että Harry tuli Maapallolle tuhoamaan ihmiskunnan, ei suinkaan vähentänyt sarjan omaperäisyyttä. Pidän tvististä, toihan se toi sarjaan paljon enemmeän panoksia kuin komediasarjoilla ja estihän se varsin geneeristä hämäräperäistä valtion organisaatio muuttumasta kokonaan pahoiksi.

Resident Alien ei ole niitä sarjoja, jotka yrittävät sanoa jotain tai edes vaatisivat paljon katsojansa aivokapasiteetilta. Se on silkkaa todellisuuspakoa ja hyvä niin. Sitä maailma juuri nyt kaipaa. Jos kuitenkin hakee jotain peruskomediasarjoja syvällisempää tai kantaaottavampaa, sarja ei ole oikea valinta.

Komediaksi, varsinkin noin synkkätvistiseksi, Resident Alien on yllättävän vilpitön ja ja jopa sydämellinenkin, mikä onkin iso osa sen viehätystä. Osittain tämä johtunee sarjan näyttelijöistä, erityisesti Alan Tudykista sekä Sara Tomkossa, mutta osittain kyse oli vain sarjaan tehdystä tyylivalinnasta.

Päähenkilönä Harry oli tahallisen vaikeasti samaistuttava. Hän muistuttikin muita vastaavanlaisia sosiaalisesti rajoittuneita neroja, kuten tohtori Housea ja Sherlock Holmesia. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö häntäkin kohtaan voisi tuntea sympatiaa tai etteikö hänestä voisi pitää. Voi kyllä. Suurempi samaistettuvuus vain jäi sivuhahmojen harteille.

Sivuhahmpoista Asta oli sekä paras, että tärkein. Toiseksi paras oli Astan vapaamielisempi ystävä D'Arcy Morin (Alice Wetterlund). Muista mainitsemisen arvoisia sivuhahmoja oli , Harryn todellisen minän näkevä Max (Judah Prehn) sekä kaupungin muun muassa Harryn aiheuttamia kuolemia tutkiva seriffi Mike Thompson (Corey Reynolds).

Tiivistetysti harvinaisen hauska Resident Alienin ensimmäinenkausi tarjoaa juuri sellaista todellisuuspakoa, jota juuri nyt kipeästi tarvitsemme. Täydet viisi tähteä!

 

50-luvun Amerikka Lovecraftilaisten,- ja ihmishirviöiden kohtaamispaikkana

 Nyt arvostelemani HBO:n vasta ensimmäisen kautensa lopettanut kauhusarja Lovecraft Country kuuluu monestakin syystä vuoden parhaiden sarjojen joukkoon, jos ei ole jopa paras.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuullasi.

H.P Lovecraftin kirjoista nauttiva Korean sodan sotaveteraani Atticus Freemanin, tai tuttavallisemmin Ticin (Jonathan Majors) isä on kadonnut jättäen vain mystisen kirjeen, jossa hän kutsuu poikansa takapajuiseen Ardlandin kaupunkiin tutustumaan verenperintöönsä. Matkalle mukaan lähtee myös kirjaviisas George-eno (Courtney B. Vance) ja lapsuudenystävä Letitia "Leti" Lewis (Bird of Preyn Jurnee Smollett).

Matka ei ole helppo, sillä määränpäähänsä päästääkseen kumppanusten pitää kuittenkin matkata valkoista ylivaltaa kannattajista koostuvien kylien halki. Ja jos siinä ei ole jo tarpeeksi, niin pian he huomaavat, että rasististen kanssaihmisten lisäksi heitä uhkaa myös Ticin lempikirjailijoihin kuuluvan H.P Lovecraftin kirjoista repäistyiltä vaikuttavat hirviöt. Sarja perustuu Matt Ruff samannimiseeen romaaniin.

Rehellisyyden nimissä minun on sanottava, että alun perin en ollut juuri kiinnostunut Lovecraft Countrysta. Tiesin katsovani sen ja veikkasin jopa pitäväni siitä edes jonkun verran. Kuitenkin se, kuinka paljon tuli minulle yllätyksenä, erittäin positiivisena sellaisena. Niin hyvänä, että olisin toivonut sen ensimmäisen kauden sisältävän enemmän kuin 10 jaksoa.

Lovecraft Country sta löytyy paljon kaikkea yliluonnollista, sarjasta nähtiin muun muassa pimeää taikuutta, kirjaimellisia hirviöitä, taikakirja, aikamatkailua, ruumiinvaihtoa ja aaveita. Sarjan päähuomio oli kuitenkin jossain todellisemmassa, rasismissa. Juuri mustien tuon aikainen huono kohtelu toimi jopa motivaattorina sarjan pääjuoneen kuuluvalle taikakirjan metsästykselle.

Diana (Jada Harris)

Vielä tänäkin päivänä liiankin ajankohtaista aihetta käsiteltiinkin paitsi päähahmojemme kokemuksen kautta, niin myös historiallisesta. Käsittelyyn pääsi niin orjuus kuin Watchmenissakin mainittu Tulsan joukkomurha. Juuri tuo ajankohtaisuus, varsinkin mitä tulee poliisien tapaan kohdella mustia, tekikin rasisteista paljon pelottavampia kuin mistään, mitä taikuuden maailma voisi tarjota.

Tärkeä aihe ei kuitenkaan riitä tekemään sarjasta hyvää tai edes katsomisen arvoista, varsinkin kuin kyse on viihdesarjasta. sarjan pitää myös viihdyttää ja sitä Lovecraft Country tekeekin. Sen juoni oli harvinaisen jännittävä ja mukaansatempaava, hahmot samaistuttavia ja yliluonnolliset elementit cooleja. Sarja oli myös harvinaisen hyväherättämään katsojien tunteita, niin positiivia kuin negatiivisiakin.

Pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Sarja on nimittäin hyvinkin realistinen, sekä sen 50-luvun, Jim Crow-ajan, rasismista kuin sen yliluonnollisista elementeistäkin. Erityisesti ulkonäön vaihdos ei sujunut mitenkään siististi. Herkille katsojille sarja ei siis todellakaan ole. Onneksi itse en kuulu niihin, sillä olisi ollut erittäin harmi jättää näinkin hyvä sarja väliin.

Sarjan juoni oli aina välillä poukkoilevaa. Kuvauksessani mainitsemani matkakin päättyi jo toisessa jaksossa ja sen jälkeen tuli toinen, vain vähän pääjuonta eteenpäin vievä tarina. Lopuissa jaksoissa pääkolmikko sai pääosan vain muutamassa. Muissa käytiinkin sitten välillä menneisyydessä tai annettiin näkökulma jollekin sivuhahmoille. Se kuuluikin sarjan harvinaisiin huonoihin puoliin.

Tämä ei ole kuitenkaan pelkästään huono asia. Letin Ruby-siskoon (loistava Wunmi Mosaku) ja hänen seikkailuihin valkoisena naisena, luit oikein, keskittyvä "Strange Case" sekä Ticin entisen Ji-Ahin saappaissa Korean sodan melskeisiin vievä "Meet Me in Daegu" kuuluivat kauden mielenkiintoisempiin ja siten parhaimpiin. Ja vain osittain siksi, että kaksikko kuului suosikkihahmoihini.

Vain yksi jakso erottui huonolla tavalla muista, Muita jonkin verran tylsempiä, Letin kummitusasuntoon muuttoosta kertova "Holy Ghost". Se on harmi sinällään, sillä Leti oli suosikkini pääkolmikosta. Yhtään väheksytymmättä kuitenkaan myöskään Ticiä ja Georgea. Heistä oli aivan yhtä helppo pitää kuin Letistäkin. Toki on sanottava, että kaikki jaksot, mukaan lukien "Holy Ghost", olivat hyviä ja enemmänkin.

Koko sarjassa oli vain yksi jakso, jonka hyvyydestä en oikeasti osaa oikein päättää, Georgen huippuälykkääseen vaimoon Hippolytaan (Aunjanue Ellis) keskittyvä "I Am.". Toisaalta pidin hahmosta ja jaksossa päästiin tapaamaan monta historiallista hahmoa ja tutustumassa moneen historialliseen tapahtumiin. Toisaalta koko jakso oli ehkä hieman turhan outo ja psykedeelinenkin minun makuuni.

En ole paras tai ammattitaitoisin kriitikko, mitä tulee sarjojen toteutukseen, vaikka arvosteluissani käyn yleensä läpi myös sen puolen. Lovecraft Country on kuitenkin mielestäni erittäin hyvin toteutettu kaikin puolin. Sarjaan valitut näyttelijät, erityisesti Aunjanue Ellisista ja Wunmi Mosakusta sopivat rooleihinsa loistavasti ja sarja myös näytti, kuului ja tuntui hyvältä.

Pelottavuudestaan huolimatta sarjan pahikset eivät olleet lainkana niin syvällisiä kuin olisi voinut olla. Heistä ainoastaan Christina Braithwhitella (Abbey Lee) oli potentiaalia olla mitenkään mielenkiintoinen, eikä se potentiaalikaan koskaan oikeastaan täyttynyt. Jopa noin, että edes hänen tarinansa vähemmän onnellinen päätös ei saanut minua juuri tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan.

En tiedä, tuleeko Lovecraft Countrysta vielä toinenkin kausi. Toivottavasti, sillä sarja on sen kieltämättä ansainnut. Sen tiedän, että siitä tulee olemaan hyvin erilainen. Ensimmäinen kausi nimittäin sai juonensa tiukkaan pakettiin, eikä se suinkaan jättänyt yhtään juonenpäätä ilmaan. Se olikin varsin hyvä ratkaisu, sillä juuri tämän kaltainen tarina ei ainakaan parane siitä, että sitä yrittäisi venyttää liian pitkään.

Tiivistetysti Lovecraft Country on paitsi tärkeä, ajankohtainen sekä tunteita- ja ajatuksia herättävä, niin myös, vielä paljon tärkeämmin, erittäin viihdyttävä. Täydet viisi tähteä!

Järven neito satukansan selviytymiskamppailun keskipisteessä

Netflixin kuningas Arthurin legendan uusiksi tehneeseen Cursed-sarjaan on ladattu paljon odotuksia. Se ei ehkä ollut ihan niiden arvoinen, mutta varsin hyvä sarja kuitenkin. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältääjonkin verran paljastuksia Cursed-sarjan ensmmäisen kauden juonesta, vaikka olenkin yrittänyt laittaa ne minimiin, ja luonnollisesti myös sitä inspiroineesta kuningas Artturin legendasta!



Kaiken pakanallisen tuhoamiseen pyrkivät uskonnolliset fanaatikot Punaiset paladiinit hyökkäävät mystiseen keijukaiskansaan kuuluvan Nimuen (13 reason Whyn Katherine Langford) kylään. Heidän tappamaksi joutuu myös Nimuen äiti (Catherine Wilson), mutta ei kuitenkaan ennen kuin tämä ehtii antaa tyttärelle tehtävän, viedä hänen omistuksessaan oleva taikamiekka kuninkaan neuvontaja Merlinille (Vikingin Gustaf Skarsgård).

Nimue ottaakin tehtävän vastaan. Apunaan hänellä on muun muassa synnynnäiset taikavoimansa, tapaamansa palkkasotilas Arthur (Devon Terrell) sekä Arthurin keijukaiskansan sortoa vastaan taisteleva sisko Igraine (Shalom Brune-Franklin). Cursed perustuu Frank Millerin ja Tom Wheerelin samannnimiseen sarjakuvaan, joka puolestaan perustuu kuningas Arhurin legendaan.



Kuningas Arthurin legenda kuuluu legendoista eniten kerrottuhin ja siitä löytyykin versio, jos toinenkin. Missään niissä naiset eivät kuitenkaan ole saaneet valokeilaan. Toisin on Netflixin uudessa Cursed-sarjassa. Tämä, Netflixin paksun tuotantobudjetin lisäksi, saikin sarjan erottumaan edukseen tarinasta kerrottujen tarinoiden joukosta.

Tietenkin Cursedista löytyy  "girl powerin" lisäksi muutakin katsomisen arvoista. Sen pääosa on pidettävä, sekä hahmo, että näyttelijä, samoin sivuhahmot. Sarja ansaitsee kiitosta myös monimuotoisuudestaan. Sivuhahmot ovat täynnä eri etnistä alkuperää olevia ihmisiä. Muutenkin sarjan tekijät osasivat asiansa, kameran molemmin puolin.



Niin hyvä kuin Cursed olikin, niin paras kuningas Arthurin legendasta tehty tv-sarja on kuitenkin edelleen BBC:n Merlin. Siitä ei pääse mihinkään. Tämä ei tarkota, että Cursed olisi ollut huono sarja. Itseasiassa siinä  ei  ollut muuta vikaa kuin se sama, joka vaivasi Netflixin toista vähän aikaa sitten tehtyä Warrior Nunniakin. Se ei ole tarpeeksi omaperäinen.

Alkukausi kulki suhteellisen hitaasti, palojen asetellessa niiden oikeille paikoilleen. Suurimmat paukut olivat selvästi jätetty paljon nopeatempoisemmalle ja tapahtumarikkaalle loppukaudelle. Ja seuraavalle kaudelle. Sarja nimittäin jätti tarinan kesken. Se oli riski, toivottavasti kannattava, sillä koskaan ei ole varma, tuleeko toista kautta vai ei.



Sarja ei ujostellut näyttää graafista väkivaltaa. Tämä tuskin tulee yllätyksenä kaikille, jotka ovat Frank Millerin edellisiä töitä, kuten Sin City tai 300, nähneet tai niistä edes kuulleet. Itse pidin käänteestä, varsinkin kuin verellä ei kuitenkaan mässäilty. Sarjassa ei myösköön nähty, toisin kuin useassa lajityyppinsä tuotoksessa, raiskauksia tai muuta vastaavaa.

Päähahmo Nimuen puolelle oli helppo asettua ja hänestä oli helppo pitää. Eikä vähiten siksi, että Katherine Langford oli oiva valinta päärooliin. Niin hyvä, että minua ei edes haitannut, vaikka nuori nainen kärsikin pienoisesta  oman persoonan puutteesta ja jopa ärsyttävyyteen asti viedystä taipumuksesta tehdä impulssiivisia ratkaisuja.



Sivuhahmoista paras oli helposti pidettävä jayhden sarjan kiiinnostavimmista storylineista omaava Igraine. Siitäkin huolimatta, että heti kun sai tietää hänen oikean nimensä eli melko alkukaudesta. Nimuen paras kaveri Pym (Lily Newmark oli koko sarjan samaistuttavin hahmo ja pidin hänestä muutenkin, vaikka hänen storylinensa tuntuikin lähinnä filleriltä.

Arthur oli hyvä hahmo kanssa ja olen kuullut itseäni romanttisimmilta, että yleisesti häntä Nimueta pidetään harvinaisen hyvänä parina. Viimeisissa jaksoissa tarinallaan yllättä myös sankareitamme lähes koko kauden ajan jahtaava Itkevä Munkki (Daniel Sharman). Merlin toimi kanssa, vaikka hän muistuttikin paljon näyttelijänsä toista roolia, Viikinkien Flokia.


Sarjassa myös nähtävä kuningas Uther Pendragon (Sebastian Armesto) ei itse yritä tuhota keijukaiskansaa, toisin kuin Merlinin vastaava, mutta toisaalta hänestä ei myöskään löydy inhimillistä puolta. Isä Garden oli pääpahiksena aika tavanomainen tapaus. Sen sijaan hahmoista vihattavin, reippaalla marginaalilla, oli Punaiseksi Paladiiniksi pyrkivä Iris (Emily Coates).

Tiivistetysti Cursedin ensimmäisestä kausi tarjosi fantasiafaneille paljon nauttimisen arvoista. Eikä olekaan ihme, että se nosti sarjan katsotuimpien Netflixi-sarjojen joukkoon. Neljä tähteä!

Nunnat laittavat demoneita lakoon oikein urakalla

Netflixin Warrior Nun on juuri sellainen kuin voisi odottaakin, niin hyvässä kuin pahassa. Enemmän kuitenkin hyvässä. Sarjasta on nimittäin helppo löytää paljon pidettävääkin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia!

Order of the Cruciform Swordin, tai lyhyemmin OCS, nunnat ovat taistelleet Helvetin olentoja vastaan kaukaisista ajoista alkaen. Heidän johtajanaan toimii "sädekehästä" yliluonnollisia voimia saava warrior nun, soturinunna. Aina warrior nunnin kuoltua sädekehä valitsee uuden emännän, sen kantajat ovat nimittäin aina naisia. Niin myös nyt, sen edellinen kantajan koetessa sankarillisen kuoleman.

Tilalle valikoitui kaikkien yllätykseksi lapsesta asti orpokodissa, onnettomuuden seurauksena halvantuneena, olleen Avan (Alba Baptista). Tämä ottaakin uudet yliluonnolliset voimansa ja palautuneen kävelykykynsä enemmän kuin mielellään vastaan. Valitettavasti se velvollisuus-osuus onkin sitten vasta 19-vuotiaalta tytöltä vaikeampi pala niellä. Warrior Nun perustuu Ben Dunnin Warrior Nun Areala-mangaan.


Warrior Nun on hyvä sarja, ei keskimääräistä parempi, mutta kuitenkin paljon parempi kuin mitä sen nimestä voisi päätellä. Se ei ole mikään Buffy Vampyyrintappaja tai Wynonna Earp, mutta katsomisen arvoinen joka tapauksessa. Aikanin jos lajityyppi kiinnostaa. Siitäkin huolimatta, että kovin omaperäinen se ei ole oikein missään suhteessa.

Sarjan pari ensimmäistä jaksoa oli sen huonoimmat. Muutenkin kauden ensimäinen puolisko meni seuratessa varsin tylsää sivujuonta, johon kuului muun muassa ryhmä talonvaltaajia. Varsinkin kuin heistä yksikään, edes Avan ihastuksenkohde JC (Emilio Sakraya), eivät ollut millään mittapuulla kiinnostavia tai edes moniulotteisia.



Sarja kuitenkin paranikin huimasti  sitä mukaan, mitä pitemmälle kaudessa mennään. Parin viimeisen jakson aikana siitä muodostui jopa keskimääräistä parempikin. Taktiikka ei ole hyvä, sillä olen kuullut monen luovuttavan sen suhteen jo parin, kolmen, jakson jälkeen. Päätös, mitä ymmärrän kyllä. Nykyään on niin helppo löytää hyvää katsottavaa.

Valitettavasti sarjan maailmaa ei missään vaiheessa tullut tutuksi. Epäselväksi jäi muun muassa se, että tietääkö maailman ihmiset yliluonnollisista asioista vai ei. Sarjan mytologiaan päästiin kuitenkin tutustumaan sitäkin enemmän ja se jopa jaksoi kiinnostaa. Varsinkin aiemmista sädekehän kantajista olisi kiva tietää lisääkin.



Juoni oli loppuen lopuksi aika perushuttua. Se sekoitti Buffy vampyyrintappajaa ja Da Vinci koodia salaisine kristillisine organisaatioineen, skeptisine tiedemiehineen (Thekla Reuten) ja supervoimaisine Valittuineen. Sarja kuitenkin osasi pelata lajityyppinsä kliseillä, joten se ei tuntunut kummankaan esikuvansa kopiolta tai ollut läheskään niin ennalta-arvattava kuin voisi olla.

Sarja sisälsi paljon toimintaa, joskaan ei niin paljon kuin olisin tahtonut. Se antoikin Avalle ja muille niin sanotun OCS:n nunnille mahdollisuusden näyttää badassminsä. Tilaisuus, josta he ottivatkin vaarin. Toiminta myös näytti upealta ja olikin yksi osa-alueista, josta sarja pärjäsi keskinkertaista paremmin tai vois jopa sanoa, että suorastaan loisti.



Erikoistehosteetkin olivat hienoja, lukuunottamatta demoneja, jotka muutenkin olisivat kaivanneet hieman persoonaa. Olen nimittäin nähnyt samantyyppisiä demoneita jo niin monessa sarjassa. Pidin myös nunnien taistelupuvuista. Ne olivat kaukana lähdeteoksena kannen tripparin asua. Muuten toteutuksessa ei ollut mitään valitettavaa.

Sarjan paras hahmo olikin sisko Beatrice (Kristina Tonteri-Young) ja toiseksi paras ei ihan nunna, mutta heidän puolellaan taisteleva, Shotgun Mary (Toya Turner). Pidin myös Avasta , vaikka hän kieltämättä äityi välillä ärsyttävyyden puolelle. Sivuhahmoista suurin osa jäi, niin kuin tämän kaltaisilla sarjoilla on tapana, pelkiksi stereotyyppiksi.


Pieni varoituksen sana. Jos luet tätä arvostelua sen jälkeen kuin sarjan on ilmoitettu loppuvan vain kauden jälkeen, sinun ei kannata sitä edes aloittaa. Kausi nimittäin loppui cliffhangeriin. Liekö siksi, että sarja yrittää sillä tavalla kiristää Netflixiltä vielä ainakin kauden. Olen nimittäin nähnyt taktiikkaa käytettävän ennenkin. En ymmärrä miksi, sillä en ole nähnyt sen vielä koskaan toimivan.

Tiivistetysti Warrior Nunnin ensimmäinen kausi osoittautui enemmän kuin katsomisen arvoiseksi, joskin se olisi kaivannut jotain, joka erottaisi sen massasta. Kolme ja puoli tähteä!

Avaruusvoimat ovat valmiita palvelukseen

Netflixin uudessa Space Force-sarjassa avaruus on valmiina valloitettavaksi. Komedia sopiikin hyvin lääkeeksi tylsyyteen, lajityyppinsä parhaimpiin se ei kuitenkaan yllä.

Varoitus: tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Netflixin Space Force-sarjan ensimmäisestä kaudesta! Lue siis omalla vastuullasi.



Vasta viimeisen tähtensä saanut neljän tähden kenraali Naird (Steve Carell) odottaa innolla pääsevänsä johtamaan Yhdysvaltain ilmavoimia, mutta nuo toiveet karisevat pian kun hänet määrätään johtamaan presidentin perustamaa Space Forcea, jonka tarkoituksena olisi saada "buutsit kuuhun" vuoteen 2023 mennessä. Eli toisin sanoen palata kuun pinnalle, tällä kertaa vain armeijan voimin.

Tehtävää vaikeuttaa se, että avaruusmatkauilu on kenraalille ihan vieras aihe ja hänen avukseen annettujen tutkijoiden maailman vielä sitäkin vieraampi. Perhekin aiheuttaa huolta, sillä Erin-tyttärellä (Diana Silvers) on vaikeuksia sopeutua uuteen kaupunkiin ja vaimo (Frendien Lisa Kudrow) puolestaan on vankilassa.


Epäröin hieman Space Forcen katsomista, sillä se oli saanut varsin huonoja arvosteluja ja minulla on vielä Buffy Vampyyrintappajan uusiokatsominenkin kesken, mutta päätin kuitenkin antaa sarjalle mahdollisuuden. Voinkin sanoa, ettei se ansainnut ihan niin huonoja arvosteluja. Sarja oli minusta varsin hyvä, varsinkin loppujaksot.

On kuitenkin sanottava, että sarja ei ollut ihan niin hauska kuin olisi voinut. Tietenkin voi myös olla, että sarjan huumori ei vain ole ihan minun tyylistäni. Tai sitten ehkä sarja on vain sellainen, että siihen menee vähän aikaa päästä sisälle. Varsinkin kuin se sai minut paikkapaikoin jopa nauramaankin, erityisesti viimeisissä jaksoissa.



Donald Trumpiin viittaavasta nimestä huolimatta mieheen kyllästyneen ei kannata jättää hänen takia sarjaa katsomatta. Sarjassa kyllä viitattiin hyvin hänen tyylisensä presidenttiin, mutta häntä ei näytetty sarjan aikana. Itseasiassa sarjan Yhdysvaltojen presidentti ei saanut edes nimeä, häneen viitattiin pelkällä tittelillä.

Pidin päähenkilöstä yllätävän paljon. Yllättävän siksi, että paperilla hän ei kuulosta kovinkaan mielenkiintoiselta tai edes sympaattiselta. Samaa voisi sanoa myös hänen tyttärestään. Pelkäsin, että hahmo saisi tyypillisen ongelmaisen teinin osan, tyylin Dawn Buffyn kuudenessa tuotantokaudessa, mutta onneksi näin ei tapahtunut.



Suosikki hahmoni oli kuitenkin John Malkovitchin esittämä avaruusvoimien päätiedemies ja lopulta hänen ja päähahmon epätyypillisen parivaljakon toinen osapuoli tohtori Adrian Mallory. Kaksikko olikin koko sarjan parasta antia. Pidin myös avaruusvoimien leppoisasta helikopterilentäjästä, kapteeni Angela Alista (Tawny Newsome).

Suurin osa sivuhahmoista ajoi asiansa, vaikkeivat he mitenkään erityisen muistettavia olleetkaan. Se oli toki vain luonnollista, Game of Thronesia ja vastaavia lukuun ottamatta, joka tv-sarjassa tai fiktiivisesta teoksesta yleensäkin löytyy vain rajattu aika tutustua hahmoihin, niinpä sivuhahmot jäävät väistämättä nimensä mukaisesti sivuun.

Tiivistetysti Space Force on katsomisen arvoinen komedia, vaikka jäikin sille annetuista odotuksista himpun verran jälkeen. Neljä tähteä!

Laulaen halki fantasiamaan

Pidän  fantasiasta, huumorista ja jossain määrin myös musikaaleistakin. Siksi ei ole mikään ihme, että äskettäin katsoman fantasiallinen musikaalikomedia Galavant on melkein kuin minulle tehty.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Galavantin ensimmäisestä ja mahdollisesti myös toisesta tuotantokaudesta!!!

Uljaan ritari Galavantin (Joshua Sasse) satukirjamainen elämä mullistuu kuin paha kuningas Richard (Timothy Omundson) kaappaa hänen unelmiensanaisen, kauniin Madalenan (Mallory Jansen), vaimokseen. Vaaroja uhmaten mies ryntää pelastamaan rakkaansa, niin kuin kunnon sankarin kuuluukin. Turhaan, sillä tämä on päättänyt valita Richardilta saamansa vallan ja rikkaudet häntä rakastavan miehen sijaan.

Galavant lannistuu. Hän saa kuitenkin uutta puhtia kuin Richardin valloittaman Valencia prinsessa Isabella (Olipa Kerrasta tuttu Karen David) pyytää legendaarisen sankarin apua sekä hänelle itselleen, että valintaansa katuvalle Madalenalle. Tai siltä ainakin ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa. Näin saa alkunsa laulun-ja toiminnantäyteinen sekä ennen kaikkea hauska seikkailu kohti Valenciaa ja tosirakkautta.

Galavant oli minulle kohtuullisen uusi tuttavuus. Tiesin sarjan olemassaolosta vain, koska yksi sen näyttelijöistä, Madalenaa näyttelevä Mallory Jansen, näytteli myös Agents of S.H.I.E.L.D:issä. Päätin kuitenkin katsoa se, paremman sarjan puutteessa, ja olenkin hyvin iloinen siitä, että katsoin. Se ei ole ehkä paras lähiaikoina katsomistani sarjoista, mutta ainakin yksi hauskimmista.

Ja vaikka Galavant ei kuulukaan huippusarjojen joukkoon, se oli viihdyttävä kuin mikä. Siitä pitivät sarjan hauskuus, ammattitaitoiset tekijät, tarttuvat musiikkinumerot, karismaattiset näyttelijät ja piristävä itsetietoisuus. Valitettavasti nekään eivät riittäneet kolmannelle kaudelle, jota sarja olisi paitsi ansainnut, niin myös tarvinnut. Sen tarina nimittäin jäi osittain kesken.

Sarjan juoni oli aika perus, varsinkin ensimmäisissä jaksoissa. Toki joitakin yllätyksiäkin ja omia lisäyksiä löytyi, paljonkin, mutta ei mitään liian omaperäistä. Tarkoituksella, parodioihan se juuri fantasiaa ja kyseisen tyylilajin, ja tämän pitää genreä rakastavankin myöntää, monia kliseitä. En usko, että kukaan sarjaa pelkästään juonen takia katsookaan. Se loistaakin tavalla, jolla tarina kerrotaan.

Kuinka moni hahmo esimerkiksi käyttäisi yhtä hahmoja selostajanaan, nimeäisi toisen kauden aloitusjaksonsa "A New Season aka Suck It Cancellation Bear"-nimellä tai lisäisi fantasiamaailmaansa poikabändimäiseen tapaan laulavia munkkeja, pieniä jättiläisiä ja isoja kääpiöitä, rakkauteen vastaavia zombeja, sympaattisia merirosvoja ja metsän keskellä löytyvän homobaarin?

Asiaa ei pahenna se, että toteutuksesta ei juuri löydy vikaa, ainakin jos ottaa huomioon sarjan varsin pienen budjetin. Tai sitä, että siinä vilisi suhteellisen tuntemattomien pääosan esittäjien lisäksi myös kohtuullisen paljon tunnettujakin näyttelijöitä, esimerkiksi John Stamos, Buffy-tähti Anthony Head tai musiikin alan kuuluisuus Al Yankovic.

Galavantin hahmot eivät olleet yhtään hullumpi komediasarjan mittapuulla. Heitä kuitenkin vaivasi tietty stereotyyppisyys, varsinkin Madalenalla ja Jesterillä, mutta se ei ole niinkään erikoista lajityypin huomioon ottaen. Sitä paitsi kaikki, jopa äsken mainitsemani kaksikko, saivat kyllä myös osakseen hieman hahmokehitystäkään, eivätkä he siten olleet niin yksiulotteisia kuin etukäteen pelkäsin.

Itse päähenkilö Galavant oli sympaattinen, joskaan ei mitenkään erittäin omaperäinen hahmo. Samaa voisi sanoa myös suosikkihahmokseni, joskin juuri ja juuri nousseesta, Isabellasta. Karen Davis oli minulle ennestään tuttu Olipa Kerrasta ja häntä olikin kiva nähdä lisääkin. Huono hahmo, hieman yllättäen, ei ollut myöskään kuningas Richard, joka muuttui sarja aikana koomisesta roistosta epätodennäköiseksi sankariksi.

Missään nimessä en sanoisi sarjaa täydelliseksi, monestakin syystä. Osa vitseistä oli makuuni turhan lapsellisia. Tarinassa oli ihan liikaa tyhjäkäyntiä, jopa niinkin, että sarjan voisi leikata elokuva- tai minisarjamuotoon ilman, että mitään olennaista jää pois. Lisäksi joidenkin tilanteiden ratkaisut löytyivät vähän liiankin sopivasti, mikä olikin koko sarjan huonoin puoli. 

Galavantin huonot puolet eivät kuitenkaan koskaan ylittänyt sen hyviä, tai jopa suorastaan loistavia, piirteitä. Niinpä voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että jos sarja kiinnostaa sinua edes vähän, siitä kannattaa katsoa edes pari ensimmäistä jaksoa. Varsinkin kuin ne kestävät vain noin 20 minuttia, joten siinä ei häviä juuri mitään. Edes aikaa.

Tiivistetysti Galavant on oiva esimerkki siitä, kuinka fantasiaa, komediaa ja musikaaleja oikein pitää yhdistää. Sitä ei voi katsoa nauramatta ja tuntematta edes jotain hahmoja ja heidän kummalista maailmaansa kohtaan. Täydet viisi tähteä. Sarjan ilmeisistä vioista huolimatta.

Hoitui se rikosten ratkaisu 1800-luvun lopun Lontoossakin

Sain vähän aikaa sitten kaksi historiallista sarjan katsottua, Ripper Streetin ja Turnin. Arvostelen ensin Ripper Streetin, josta olen katsonut kaksi kautta.Arvostelen molemmat tässä tekstissä.

Ripper Street sijouttuu vähän pahamaineisen Viiltäjä-Jackin iskemisen jälkeen. Itse sarja ei kuitenkaan keskity pahamaineeseen sarjamurhaajaan, vaan hänen jälkeiseensä aikaan ja rikollisistaan kuuluisanWhitechapel-alueen järjestystä valvovaan poliisien H-divisioonaan, jota johtaa työlleen omistautunut ja tyttärensä menettänyt etsivä Edmund Reid (Matthew Mcfadyen).

Reidin ei tarvitse ratkaista rikoksia yksin. Apunaan hänellä on hänen luotettavin apulaisensa Bennet Drake (Jerome Flynn, Bronn Game of Thronesista) sekä amerikkalainen mm. patologiaan keskittynyt Homer Jackson (Adam Rothenberg). Jacksonilla on ruumiiden tutkimisen lisäksi myös muita taitoja, jota Reid hyödyntää tapausten ratkaisemisessa. 

Yhdesä he ovat samanlaisia neroja kuin Robert Downey Jr:in Sherloc Holmes. Reid on yllättävän nykyaikainen, teiteisiin uskova ja huippumoraalinen, etsivä, joka tuntee katunsa erinomaisesti. Jackson näkee niin ruumiissa kuin rikospaikoissa ratkaisun avaimet. Bennet taas osaa väkivallan taidon, mutta käyttää sitä vain rikollisten kiinniottamiseen.

Parasta sarjassa onkin inhimilliset hahmot ja heidän välinen kemiansa. Kaikilla on omat omat menneisyyden haamunsa, jotka he haluavat unohtaa. Erityisesti Reid ja Jackson onnistuivat. Naishahmojakaan eio olla unohdettu, vaikka poliisiasema miesvoittoinen onkin. Suosikkini on bordellin kovatahtoinen, mutta työläisistään välittävä emäntä Long Susan (MyAnna Buring).

Ripper Street on ennen kaikkea poliisisarja ja raadollinen sellainen. Mutta ei hätää, siinä ei jumahdeta pelkkään väkivaltaviihteeseen. Ei edes rikoksiin yleensä. Rikos itsessään on vain välikappale suurimpiin teemoihin, kuten tasa-arvo, sosiaalipolitiikka, menneisyyden traumat, psykologian perusteet, moraali tai esivallan vastuu. 

Historia tuo sarjaan oman värinsä. Niin tapausten kuin lavastuksen suhteen. Sarjan visuaalklinen ilme onkin vaikuttava. Tietty määrä historiallista tietoa auttaa katsomisessa, sillä sarja ei selittele juuri mitään. Välttämätöntä se ei kuitenkaan ole. Ajan kuva tuskin heittää hirveästi oikeasta, vaikka tarinalisesta syystä joitakin asioita on voitu muuttaa.

Sarjan perisynniksi puolestaan voisi laskea liiallisen kaavamaisuuden ja samalla tietenkin myös ennalta-arvattavuuden. Poikkeuksiakin on, mutta tapaukset olisivat voineet olla hivenen omaperäisempiä. Katsojalla ei juuri ole yhteyttä uhreihin, sillä niin ei Reidilläkään. Hän tekee vain työtään.

Kaiken kaikkiaan Ripper Street on keskivertoa parempi poliisisarja, jonka henkilöihin on helppo samaistua ja ulkonäkökin on tyylikäs. Jos sarja sijoittuisi tähän aikaan, se voisikin olla auttamatta liian tylsä, samasta puusta veistetty kuin monet muut poliisisarjat. Onneksi näin ei kuitenkaan ole. Kolme ja puoli tähteä.