Järven neito satukansan selviytymiskamppailun keskipisteessä

Netflixin kuningas Arthurin legendan uusiksi tehneeseen Cursed-sarjaan on ladattu paljon odotuksia. Se ei ehkä ollut ihan niiden arvoinen, mutta varsin hyvä sarja kuitenkin. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältääjonkin verran paljastuksia Cursed-sarjan ensmmäisen kauden juonesta, vaikka olenkin yrittänyt laittaa ne minimiin, ja luonnollisesti myös sitä inspiroineesta kuningas Artturin legendasta!



Kaiken pakanallisen tuhoamiseen pyrkivät uskonnolliset fanaatikot Punaiset paladiinit hyökkäävät mystiseen keijukaiskansaan kuuluvan Nimuen (13 reason Whyn Katherine Langford) kylään. Heidän tappamaksi joutuu myös Nimuen äiti (Catherine Wilson), mutta ei kuitenkaan ennen kuin tämä ehtii antaa tyttärelle tehtävän, viedä hänen omistuksessaan oleva taikamiekka kuninkaan neuvontaja Merlinille (Vikingin Gustaf Skarsgård).

Nimue ottaakin tehtävän vastaan. Apunaan hänellä on muun muassa synnynnäiset taikavoimansa, tapaamansa palkkasotilas Arthur (Devon Terrell) sekä Arthurin keijukaiskansan sortoa vastaan taisteleva sisko Igraine (Shalom Brune-Franklin). Cursed perustuu Frank Millerin ja Tom Wheerelin samannnimiseen sarjakuvaan, joka puolestaan perustuu kuningas Arhurin legendaan.



Kuningas Arthurin legenda kuuluu legendoista eniten kerrottuhin ja siitä löytyykin versio, jos toinenkin. Missään niissä naiset eivät kuitenkaan ole saaneet valokeilaan. Toisin on Netflixin uudessa Cursed-sarjassa. Tämä, Netflixin paksun tuotantobudjetin lisäksi, saikin sarjan erottumaan edukseen tarinasta kerrottujen tarinoiden joukosta.

Tietenkin Cursedista löytyy  "girl powerin" lisäksi muutakin katsomisen arvoista. Sen pääosa on pidettävä, sekä hahmo, että näyttelijä, samoin sivuhahmot. Sarja ansaitsee kiitosta myös monimuotoisuudestaan. Sivuhahmot ovat täynnä eri etnistä alkuperää olevia ihmisiä. Muutenkin sarjan tekijät osasivat asiansa, kameran molemmin puolin.



Niin hyvä kuin Cursed olikin, niin paras kuningas Arthurin legendasta tehty tv-sarja on kuitenkin edelleen BBC:n Merlin. Siitä ei pääse mihinkään. Tämä ei tarkota, että Cursed olisi ollut huono sarja. Itseasiassa siinä  ei  ollut muuta vikaa kuin se sama, joka vaivasi Netflixin toista vähän aikaa sitten tehtyä Warrior Nunniakin. Se ei ole tarpeeksi omaperäinen.

Alkukausi kulki suhteellisen hitaasti, palojen asetellessa niiden oikeille paikoilleen. Suurimmat paukut olivat selvästi jätetty paljon nopeatempoisemmalle ja tapahtumarikkaalle loppukaudelle. Ja seuraavalle kaudelle. Sarja nimittäin jätti tarinan kesken. Se oli riski, toivottavasti kannattava, sillä koskaan ei ole varma, tuleeko toista kautta vai ei.



Sarja ei ujostellut näyttää graafista väkivaltaa. Tämä tuskin tulee yllätyksenä kaikille, jotka ovat Frank Millerin edellisiä töitä, kuten Sin City tai 300, nähneet tai niistä edes kuulleet. Itse pidin käänteestä, varsinkin kuin verellä ei kuitenkaan mässäilty. Sarjassa ei myösköön nähty, toisin kuin useassa lajityyppinsä tuotoksessa, raiskauksia tai muuta vastaavaa.

Päähahmo Nimuen puolelle oli helppo asettua ja hänestä oli helppo pitää. Eikä vähiten siksi, että Katherine Langford oli oiva valinta päärooliin. Niin hyvä, että minua ei edes haitannut, vaikka nuori nainen kärsikin pienoisesta  oman persoonan puutteesta ja jopa ärsyttävyyteen asti viedystä taipumuksesta tehdä impulssiivisia ratkaisuja.



Sivuhahmoista paras oli helposti pidettävä jayhden sarjan kiiinnostavimmista storylineista omaava Igraine. Siitäkin huolimatta, että heti kun sai tietää hänen oikean nimensä eli melko alkukaudesta. Nimuen paras kaveri Pym (Lily Newmark oli koko sarjan samaistuttavin hahmo ja pidin hänestä muutenkin, vaikka hänen storylinensa tuntuikin lähinnä filleriltä.

Arthur oli hyvä hahmo kanssa ja olen kuullut itseäni romanttisimmilta, että yleisesti häntä Nimueta pidetään harvinaisen hyvänä parina. Viimeisissa jaksoissa tarinallaan yllättä myös sankareitamme lähes koko kauden ajan jahtaava Itkevä Munkki (Daniel Sharman). Merlin toimi kanssa, vaikka hän muistuttikin paljon näyttelijänsä toista roolia, Viikinkien Flokia.


Sarjassa myös nähtävä kuningas Uther Pendragon (Sebastian Armesto) ei itse yritä tuhota keijukaiskansaa, toisin kuin Merlinin vastaava, mutta toisaalta hänestä ei myöskään löydy inhimillistä puolta. Isä Garden oli pääpahiksena aika tavanomainen tapaus. Sen sijaan hahmoista vihattavin, reippaalla marginaalilla, oli Punaiseksi Paladiiniksi pyrkivä Iris (Emily Coates).

Tiivistetysti Cursedin ensimmäisestä kausi tarjosi fantasiafaneille paljon nauttimisen arvoista. Eikä olekaan ihme, että se nosti sarjan katsotuimpien Netflixi-sarjojen joukkoon. Neljä tähteä!

Kaikki hyvä loppuu aikanaan-Myös Noituri-saaga

Andrzej Sapkowskin syystäkin suuren suosionm saanut Noituri-fantasiasaaga on nyt luettu. Niinpä jäljelle on jäänyt kirjasarjan kuudennen ja samalla viimeisen osan, Järven neidon, arvostelu. 

Huom: En ole pelannut kirjoihin perustuvaa The Witcher-pelisarjaa, joten jätän sen kokonaan pois tästä arvostelusta. Keskityn pelkästään kirjaan. Toinen huomion arvoinen asia on se, että edelliset kirjasarjan osat kannattaa lukea, ennen Järven neitoon siirtymistä. Niin kirjasta ja kirjasarjasta saa enemmän irti.

Lisäksi varoitan vielä tästäkin arvostelusta löytyvistä juonipaljastuksia. En ole välttynyt niistä tätäkään arvostelua tehdessä, joten lue omalla vastuulla.

Järven neito alkaa siitä, mistä kirjasarjan edellinen osa, Pääskytorni loppui. Päähenkilömme ovat edelleen jakautuneet omalle taholleen. Gerald viettää uusien kumppaniensa kanssa leppoisia päiviä pienessä ja kohtuullisen rauhallisessa Toussaintin valtakunnan ruhtinattaren hovissa ja välillä metsästää valtakuntaan eksyneitä hirviöitä. Yennefer puolestaan on joutunut pahan velho Vilgefortzin vangiksi.

Cirillä ei mene juurikaan sen paremmin. Hän on paennut toiseen maailmaan, mutta joutunut kyseisen maan haltioiden käsiin. Haltiat eivät päästä häntä jatkamaan matkaansa, jos hän ei ensin synnytä haltiakuningas Oberonille lapta. lapsi olisi tärkeä, koska hänen ennustetaan pelastavan maailma. Samaan aikaa heidän maailmassaan riehuu sota pohjoisten kuningaskuntien ja Nilfgaardin keisarikunnan välillä.

Niin kuin edellisessä kirjassakin Järven neidon kerronnassa oli monia tasoja. Ensimmäistä niistä liittyi Ciri, joka kertoo tarinaansa itse Camelotin ritari Galahadille. Toisessa ollaankin jo tulevaisuudessa, paljon kirjan tapahtumien jälkeen. Siinä kaksi velhoa, asiaan vihkiytynyt Nimue ja luokkansa paras unennäkijä Konwiramur, yrittävät selvittää, mitä sankareillemme oikein tapahtui.

Sitten oli tietenkin itse perustarina, joka kerrotaan enemmän kuin yhden hahmon silmin. Tällä on heikkoutensa. Hahmoissa ja ajassa, jopa maailmoissa, hyppääminen teki kirjasta paikoittain sekavan. Vain paikoittain. Tarinassa pysyi kuitenkin hyvin mukana, ainakin minä pysyin. Tiesin hyvin, missä oltiin milloinkin ja kenen silmin kyseinen kohtaus oikein kerrotaan.

Kerronta oli nimittäin erittäin sujuvaa. Andrzej Sapkowskin kieli todella herättää tapahtumat ja hahmot eloon. Vai pitäisikö sanoa suomentajan? Kirjailija itse kirjoitti Noituri-saagan puolaksi, mitä en itse ymmärrä. Joka tapauksessa tätäkään Noituri-kirjasarjan viimeistä osaa oli vaikea päästää käsistään, melkein mahdotonta. Samoin kuin kirjasarjan muitakaan osia.

Kirjailijan tyylistä kertoo paremmin muutenkin mainitsemisen arvoinen Brennanin taistelu. Sitä käytiin monesta näkökulmasta, jopa vähän turhankin monesta. Taistelu on mainitsemisen arvoinen myös siksi, että se muutti kirjasarjan maailmaa hyvin paljon. Se voin paljastaa, että maailmasta tulikin sen myötä paljon synkempi paikka. Voittajaa en kuitenkaan paljasta.

Cirin kyky kulkea maailmoista ja ajoista toisiin toi kirjalle hienon lisän. Varsinkin, koska se tarjosi yhden kirjasarjan synkimmistä käänteistä. Cirin matkaa olisi kyllä voinut lyhentääkin, sillä kirja oli jo muutenkin pitkä, eikä muutaman käänteen poisjättäminen olisi vaikuttanut juuri kirjan päätarinaan. Toisaalta niin voisi sanoa monesta muutakin kirjassa esiintyvästä sivujuonesta.

Järven neito oli muita kirjasarjan osia surumielisempi, vaikka tuttua huumoriakin ja vinkkauksia nykyaikaan olikin aimo annos mukana. Sitä ei ole unohdettu yhdestäkään Noituri-kirjasta. Kuitenkin Järven neidossa oli tiettyä haikeutta. Tämä näkyi erityisesti katkeransuloisesta lopusta. Lisäksi moni sivuhahmo kuoli, turhan moni. En odottanut kaikkien selviävän, mutta joidenkin kuitenkin.

Kirjassa oli myös omat huonot puolensa, tai ainakin sellaiset puolet, joita joku voisi pitää huonona. Ensinnäkin se, niin kuin kirjasarjan muutkin osat, oli täynnä kliseitä. Ajattele jotain fantasiaan liittyvää kliseetä. Löydät sen varmasti Järven neidosta. Joskus kliseitä käsiteltiin kieli poskessa, joskus niihin ei juuri kiinnitetty huomiota. Toisaalta kliseet kuuluvat fantasiagenreen kuin kolmiodraama teinidystopiaan.

Toinen liittyi sen loppuun. Se oli kirjoitettu hätiköidysti. Siltä ainakin tuntui. Siinä oli myös paljon turhaa. Kirjan ongelmat ratkaistiin jo hyvän aikaa ilman loppua. Loppuosa kirjaa olikin kuin pitkä prologi. Siis ihan lopun käänteitä lukuun ottamatta. Lisäksi liian moni hahmo kuoli. Ymmärrän kyllä hyvin, että tässä kirjassa kaikki eivät saa sitä kuuluisaa onnellista loppua, mutta silti.

Kuitenkin pidin kirjasarjan lopusta, joskin näytän kuuluvan siinä asiassa vähemmistöön. Minusta se kuitenkin lopetti tarinan kaikkien osalta erittäin tyhjentävästi. Loppu ei ollut pelkästään onnellinen, mutta ei epäonnellinenkaan. Katkeransuloinen voisi olla osuva termi kuvaamaan loppua. Onneksi kirjan loputtua minulla oli toinen erinomainen fantasiakirja odottamassa. Siitä lisää myöhemmin.

Järven neito tarjosi Noituri-saagalle sen ansaitseman päätöksen. En todellakaan jäänyt pettymään. Täydet viisi tähteä. Kirjan pienoisista heikkouksista huolimatta.