Andrzej Sapkowskin syystäkin suuren suosionm saanut Noituri-fantasiasaaga on nyt luettu. Niinpä jäljelle on jäänyt kirjasarjan kuudennen ja samalla viimeisen osan, Järven neidon, arvostelu.
Lisäksi varoitan vielä tästäkin arvostelusta löytyvistä juonipaljastuksia. En ole välttynyt niistä tätäkään arvostelua tehdessä, joten lue omalla vastuulla.
Järven neito alkaa siitä, mistä kirjasarjan edellinen osa, Pääskytorni loppui. Päähenkilömme ovat edelleen jakautuneet omalle taholleen. Gerald viettää uusien kumppaniensa kanssa leppoisia päiviä pienessä ja kohtuullisen rauhallisessa Toussaintin valtakunnan ruhtinattaren hovissa ja välillä metsästää valtakuntaan eksyneitä hirviöitä. Yennefer puolestaan on joutunut pahan velho Vilgefortzin vangiksi.
Cirillä ei mene juurikaan sen paremmin. Hän on paennut toiseen maailmaan, mutta joutunut kyseisen maan haltioiden käsiin. Haltiat eivät päästä häntä jatkamaan matkaansa, jos hän ei ensin synnytä haltiakuningas Oberonille lapta. lapsi olisi tärkeä, koska hänen ennustetaan pelastavan maailma. Samaan aikaa heidän maailmassaan riehuu sota pohjoisten kuningaskuntien ja Nilfgaardin keisarikunnan välillä.
Niin kuin edellisessä kirjassakin Järven neidon kerronnassa oli monia tasoja. Ensimmäistä niistä liittyi Ciri, joka kertoo tarinaansa itse Camelotin ritari Galahadille. Toisessa ollaankin jo tulevaisuudessa, paljon kirjan tapahtumien jälkeen. Siinä kaksi velhoa, asiaan vihkiytynyt Nimue ja luokkansa paras unennäkijä Konwiramur, yrittävät selvittää, mitä sankareillemme oikein tapahtui.
Sitten oli tietenkin itse perustarina, joka kerrotaan enemmän kuin yhden hahmon silmin. Tällä on heikkoutensa. Hahmoissa ja ajassa, jopa maailmoissa, hyppääminen teki kirjasta paikoittain sekavan. Vain paikoittain. Tarinassa pysyi kuitenkin hyvin mukana, ainakin minä pysyin. Tiesin hyvin, missä oltiin milloinkin ja kenen silmin kyseinen kohtaus oikein kerrotaan.
Kerronta oli nimittäin erittäin sujuvaa. Andrzej Sapkowskin kieli todella herättää tapahtumat ja hahmot eloon. Vai pitäisikö sanoa suomentajan? Kirjailija itse kirjoitti Noituri-saagan puolaksi, mitä en itse ymmärrä. Joka tapauksessa tätäkään Noituri-kirjasarjan viimeistä osaa oli vaikea päästää käsistään, melkein mahdotonta. Samoin kuin kirjasarjan muitakaan osia.
Kirjailijan tyylistä kertoo paremmin muutenkin mainitsemisen arvoinen Brennanin taistelu. Sitä käytiin monesta näkökulmasta, jopa vähän turhankin monesta. Taistelu on mainitsemisen arvoinen myös siksi, että se muutti kirjasarjan maailmaa hyvin paljon. Se voin paljastaa, että maailmasta tulikin sen myötä paljon synkempi paikka. Voittajaa en kuitenkaan paljasta.
Cirin kyky kulkea maailmoista ja ajoista toisiin toi kirjalle hienon lisän. Varsinkin, koska se tarjosi yhden kirjasarjan synkimmistä käänteistä. Cirin matkaa olisi kyllä voinut lyhentääkin, sillä kirja oli jo muutenkin pitkä, eikä muutaman käänteen poisjättäminen olisi vaikuttanut juuri kirjan päätarinaan. Toisaalta niin voisi sanoa monesta muutakin kirjassa esiintyvästä sivujuonesta.
Järven neito oli muita kirjasarjan osia surumielisempi, vaikka tuttua huumoriakin ja vinkkauksia nykyaikaan olikin aimo annos mukana. Sitä ei ole unohdettu yhdestäkään Noituri-kirjasta. Kuitenkin Järven neidossa oli tiettyä haikeutta. Tämä näkyi erityisesti katkeransuloisesta lopusta. Lisäksi moni sivuhahmo kuoli, turhan moni. En odottanut kaikkien selviävän, mutta joidenkin kuitenkin.
Kirjassa oli myös omat huonot puolensa, tai ainakin sellaiset puolet, joita joku voisi pitää huonona. Ensinnäkin se, niin kuin kirjasarjan muutkin osat, oli täynnä kliseitä. Ajattele jotain fantasiaan liittyvää kliseetä. Löydät sen varmasti Järven neidosta. Joskus kliseitä käsiteltiin kieli poskessa, joskus niihin ei juuri kiinnitetty huomiota. Toisaalta kliseet kuuluvat fantasiagenreen kuin kolmiodraama teinidystopiaan.
Toinen liittyi sen loppuun. Se oli kirjoitettu hätiköidysti. Siltä ainakin tuntui. Siinä oli myös paljon turhaa. Kirjan ongelmat ratkaistiin jo hyvän aikaa ilman loppua. Loppuosa kirjaa olikin kuin pitkä prologi. Siis ihan lopun käänteitä lukuun ottamatta. Lisäksi liian moni hahmo kuoli. Ymmärrän kyllä hyvin, että tässä kirjassa kaikki eivät saa sitä kuuluisaa onnellista loppua, mutta silti.
Kuitenkin pidin kirjasarjan lopusta, joskin näytän kuuluvan siinä asiassa vähemmistöön. Minusta se kuitenkin lopetti tarinan kaikkien osalta erittäin tyhjentävästi. Loppu ei ollut pelkästään onnellinen, mutta ei epäonnellinenkaan. Katkeransuloinen voisi olla osuva termi kuvaamaan loppua. Onneksi kirjan loputtua minulla oli toinen erinomainen fantasiakirja odottamassa. Siitä lisää myöhemmin.
Järven neito tarjosi Noituri-saagalle sen ansaitseman päätöksen. En todellakaan jäänyt pettymään. Täydet viisi tähteä. Kirjan pienoisista heikkouksista huolimatta.
Huom: En ole pelannut kirjoihin perustuvaa The Witcher-pelisarjaa, joten jätän sen kokonaan pois tästä arvostelusta. Keskityn pelkästään kirjaan. Toinen huomion arvoinen asia on se, että edelliset kirjasarjan osat kannattaa lukea, ennen Järven neitoon siirtymistä. Niin kirjasta ja kirjasarjasta saa enemmän irti.
Lisäksi varoitan vielä tästäkin arvostelusta löytyvistä juonipaljastuksia. En ole välttynyt niistä tätäkään arvostelua tehdessä, joten lue omalla vastuulla.
Järven neito alkaa siitä, mistä kirjasarjan edellinen osa, Pääskytorni loppui. Päähenkilömme ovat edelleen jakautuneet omalle taholleen. Gerald viettää uusien kumppaniensa kanssa leppoisia päiviä pienessä ja kohtuullisen rauhallisessa Toussaintin valtakunnan ruhtinattaren hovissa ja välillä metsästää valtakuntaan eksyneitä hirviöitä. Yennefer puolestaan on joutunut pahan velho Vilgefortzin vangiksi.
Cirillä ei mene juurikaan sen paremmin. Hän on paennut toiseen maailmaan, mutta joutunut kyseisen maan haltioiden käsiin. Haltiat eivät päästä häntä jatkamaan matkaansa, jos hän ei ensin synnytä haltiakuningas Oberonille lapta. lapsi olisi tärkeä, koska hänen ennustetaan pelastavan maailma. Samaan aikaa heidän maailmassaan riehuu sota pohjoisten kuningaskuntien ja Nilfgaardin keisarikunnan välillä.
Niin kuin edellisessä kirjassakin Järven neidon kerronnassa oli monia tasoja. Ensimmäistä niistä liittyi Ciri, joka kertoo tarinaansa itse Camelotin ritari Galahadille. Toisessa ollaankin jo tulevaisuudessa, paljon kirjan tapahtumien jälkeen. Siinä kaksi velhoa, asiaan vihkiytynyt Nimue ja luokkansa paras unennäkijä Konwiramur, yrittävät selvittää, mitä sankareillemme oikein tapahtui.
Sitten oli tietenkin itse perustarina, joka kerrotaan enemmän kuin yhden hahmon silmin. Tällä on heikkoutensa. Hahmoissa ja ajassa, jopa maailmoissa, hyppääminen teki kirjasta paikoittain sekavan. Vain paikoittain. Tarinassa pysyi kuitenkin hyvin mukana, ainakin minä pysyin. Tiesin hyvin, missä oltiin milloinkin ja kenen silmin kyseinen kohtaus oikein kerrotaan.
Kerronta oli nimittäin erittäin sujuvaa. Andrzej Sapkowskin kieli todella herättää tapahtumat ja hahmot eloon. Vai pitäisikö sanoa suomentajan? Kirjailija itse kirjoitti Noituri-saagan puolaksi, mitä en itse ymmärrä. Joka tapauksessa tätäkään Noituri-kirjasarjan viimeistä osaa oli vaikea päästää käsistään, melkein mahdotonta. Samoin kuin kirjasarjan muitakaan osia.Kirjailijan tyylistä kertoo paremmin muutenkin mainitsemisen arvoinen Brennanin taistelu. Sitä käytiin monesta näkökulmasta, jopa vähän turhankin monesta. Taistelu on mainitsemisen arvoinen myös siksi, että se muutti kirjasarjan maailmaa hyvin paljon. Se voin paljastaa, että maailmasta tulikin sen myötä paljon synkempi paikka. Voittajaa en kuitenkaan paljasta.
Cirin kyky kulkea maailmoista ja ajoista toisiin toi kirjalle hienon lisän. Varsinkin, koska se tarjosi yhden kirjasarjan synkimmistä käänteistä. Cirin matkaa olisi kyllä voinut lyhentääkin, sillä kirja oli jo muutenkin pitkä, eikä muutaman käänteen poisjättäminen olisi vaikuttanut juuri kirjan päätarinaan. Toisaalta niin voisi sanoa monesta muutakin kirjassa esiintyvästä sivujuonesta.
Järven neito oli muita kirjasarjan osia surumielisempi, vaikka tuttua huumoriakin ja vinkkauksia nykyaikaan olikin aimo annos mukana. Sitä ei ole unohdettu yhdestäkään Noituri-kirjasta. Kuitenkin Järven neidossa oli tiettyä haikeutta. Tämä näkyi erityisesti katkeransuloisesta lopusta. Lisäksi moni sivuhahmo kuoli, turhan moni. En odottanut kaikkien selviävän, mutta joidenkin kuitenkin.
Kirjassa oli myös omat huonot puolensa, tai ainakin sellaiset puolet, joita joku voisi pitää huonona. Ensinnäkin se, niin kuin kirjasarjan muutkin osat, oli täynnä kliseitä. Ajattele jotain fantasiaan liittyvää kliseetä. Löydät sen varmasti Järven neidosta. Joskus kliseitä käsiteltiin kieli poskessa, joskus niihin ei juuri kiinnitetty huomiota. Toisaalta kliseet kuuluvat fantasiagenreen kuin kolmiodraama teinidystopiaan.
Toinen liittyi sen loppuun. Se oli kirjoitettu hätiköidysti. Siltä ainakin tuntui. Siinä oli myös paljon turhaa. Kirjan ongelmat ratkaistiin jo hyvän aikaa ilman loppua. Loppuosa kirjaa olikin kuin pitkä prologi. Siis ihan lopun käänteitä lukuun ottamatta. Lisäksi liian moni hahmo kuoli. Ymmärrän kyllä hyvin, että tässä kirjassa kaikki eivät saa sitä kuuluisaa onnellista loppua, mutta silti.
Kuitenkin pidin kirjasarjan lopusta, joskin näytän kuuluvan siinä asiassa vähemmistöön. Minusta se kuitenkin lopetti tarinan kaikkien osalta erittäin tyhjentävästi. Loppu ei ollut pelkästään onnellinen, mutta ei epäonnellinenkaan. Katkeransuloinen voisi olla osuva termi kuvaamaan loppua. Onneksi kirjan loputtua minulla oli toinen erinomainen fantasiakirja odottamassa. Siitä lisää myöhemmin.
Järven neito tarjosi Noituri-saagalle sen ansaitseman päätöksen. En todellakaan jäänyt pettymään. Täydet viisi tähteä. Kirjan pienoisista heikkouksista huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti