Palasin joku aika sitten fantasian pariin Noituri-kirjasarjan myötä. Seuraavaksi lukulistallani oli nyt arvostelemani Kumppanusten kirjan kolmas, ja samalla viimeinen osa, Rautakääpiön kosto.
Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, niin arvostelemastani kirjasta, kuin Kumppanusten kirja-sarjan muistakin osista. Lue siis omalla vastuulla.
Maailmalla ei mene hyvin. Mustat haltiat aloittivat sodan Pohjoisen maanpäällisiä valtakuntia vastaan. Nyt ne piirittävät kaupunkeja örkkiarmeijansa ja heidän kanssa liittoutuneiden lohikäärmeiden voimin. Piiritettyjä kaupunkeja uhkaa nälkä, sairaudet ja levottomuudet, mutta poiskaan ei pääse. Ei edes taistelemalla. Erityisen huonossa tilanteessa ovat kääpiöt.
Toivoa ei kuitenkaan ole vielä menetetty. Pohjoisilla kaupungeilla on apunaan itse suuri drow-sankari Drizzt Do'urden ja tämän henki herätetyt ystävänsä, jotka yrittävät ratkaista tilannetta Bruenorin vanhasta kuningaskunnasta, Mithralhallista käsin. Valitettavasti he ovat vajaamiehityksellä. Wulgar ja Regis nimittäin ovat kadonneet. Sota-aikana ystävien etsimiselle ei kuitenkaan ole aikaa.
Olen lukenut kaikki löytämäni Forgotten Realms ja Dragonlance siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat yksinkertaisesti vaan niin hyviä, kirjailijasta riippumatta. Niinpä ei ole ihme, että luin myös Rautakääpiön kostonkin. Kirja ei aiheuttanut minulle pettymystä. Se oli yhtä hyvä kirja kuin sarjan muutkin teokset. Tämä tarkoittaa myös sitä, että edellisen kirjojen huonot puolet eivät ole menneet minnekään.
Aloitan hyvistä puolista. Kirja antoi juuri sitä, mitä siltä halusin ja odotinkin. Eli hyvin kuvattuja taistelukohtauksia, mustien haltioiden juonittelua, vilpitöntä lojaalisuutta ja rohkeutta, lohikäärmeitä, niin hyvää kuin pahaakin taikuutta, Kumppanusten ja Drizztin uusien ystävien toimimista tiiminä, toisista sarjan kirjoista tuttuja paikkoja ja ihmisiä, sekä paljon muuta hyvän fantasian tunnusmerkkejä.
Rautakääpion kosto on parhaimmillaan taistelukohtauksissa, kirjailijan ehdottomissa vahvuuksissa. Niitä kirjassa riittikin. Kaiken lisäksi suurimmalla osalla oli myös oma tarkoituksensa. Niitä ei ollut vain, koska niitä pitää olla. kannattaa kuitenkin muistaa, että pelkkä toiminta ei riitä, ainakaan minulle. Kirjasta löytyikin myös jonkin verran draamaa, ja huumoriakin. Enemmänkin kyllä voisi olla.
Totta kai se tarjosi myös näin aikuismaisimpiin fantasiakirjoihin, kuten Tulen ja Jään laulu-kirjasarjan teoksiin tai Noituri-saagaan, tottuneelle vähään turhankin mustavalkoisen maailman. Hyvä voittaa aina ja pahat saavat aina palkkansa-malli voikin tuntua lapselliselta. Sitä se onkin. Täytyy kuitenkin muistaa, että mallia käytetään monissa muissa kirjoissa, ja genreissä ja että sen suosiolle on syynsä.
Suosion syy on yksinkertainen ja ilmiselvä: tietty maailmankuvan mustavalkoisuus tekee Rautakääpiön Kostosta ja muista Forgotten Realms-sarjan kirjoista kirjan, johon on hyvä paeta ajoittain kovaakin todellista maailmaa. Unelmoida maailmasta, jossa oikeus toteutuu. Viaksi sitä ei siis voi laskea. Tai jotkut voivat. Kirjasarjan kirjat eivät siis sovi kaikille.
Rautakääpiön koston suurin heikkous oli sama kuin muissakin sarjan kirjoissa. Siitä puuttui jännitys. Lukijat tietävät jo etukäteen, että Drizzt ja kumppanukset selviävät elossa sodan tiimellyksestä suhteellisen vähin vahingoin. Siitäkin huolimatta, että kirjailija muusta vihjaakin. En todellakaan voinut surra kuolleeksi luultua hahmoja, sillä tiesin hänen ilmaantuvan jo sivun, parin päästä takaisin.
Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, niin arvostelemastani kirjasta, kuin Kumppanusten kirja-sarjan muistakin osista. Lue siis omalla vastuulla.
Maailmalla ei mene hyvin. Mustat haltiat aloittivat sodan Pohjoisen maanpäällisiä valtakuntia vastaan. Nyt ne piirittävät kaupunkeja örkkiarmeijansa ja heidän kanssa liittoutuneiden lohikäärmeiden voimin. Piiritettyjä kaupunkeja uhkaa nälkä, sairaudet ja levottomuudet, mutta poiskaan ei pääse. Ei edes taistelemalla. Erityisen huonossa tilanteessa ovat kääpiöt. Toivoa ei kuitenkaan ole vielä menetetty. Pohjoisilla kaupungeilla on apunaan itse suuri drow-sankari Drizzt Do'urden ja tämän henki herätetyt ystävänsä, jotka yrittävät ratkaista tilannetta Bruenorin vanhasta kuningaskunnasta, Mithralhallista käsin. Valitettavasti he ovat vajaamiehityksellä. Wulgar ja Regis nimittäin ovat kadonneet. Sota-aikana ystävien etsimiselle ei kuitenkaan ole aikaa.
Olen lukenut kaikki löytämäni Forgotten Realms ja Dragonlance siitä yksinkertaisesta syystä, että ne ovat yksinkertaisesti vaan niin hyviä, kirjailijasta riippumatta. Niinpä ei ole ihme, että luin myös Rautakääpiön kostonkin. Kirja ei aiheuttanut minulle pettymystä. Se oli yhtä hyvä kirja kuin sarjan muutkin teokset. Tämä tarkoittaa myös sitä, että edellisen kirjojen huonot puolet eivät ole menneet minnekään.
Aloitan hyvistä puolista. Kirja antoi juuri sitä, mitä siltä halusin ja odotinkin. Eli hyvin kuvattuja taistelukohtauksia, mustien haltioiden juonittelua, vilpitöntä lojaalisuutta ja rohkeutta, lohikäärmeitä, niin hyvää kuin pahaakin taikuutta, Kumppanusten ja Drizztin uusien ystävien toimimista tiiminä, toisista sarjan kirjoista tuttuja paikkoja ja ihmisiä, sekä paljon muuta hyvän fantasian tunnusmerkkejä.
Rautakääpion kosto on parhaimmillaan taistelukohtauksissa, kirjailijan ehdottomissa vahvuuksissa. Niitä kirjassa riittikin. Kaiken lisäksi suurimmalla osalla oli myös oma tarkoituksensa. Niitä ei ollut vain, koska niitä pitää olla. kannattaa kuitenkin muistaa, että pelkkä toiminta ei riitä, ainakaan minulle. Kirjasta löytyikin myös jonkin verran draamaa, ja huumoriakin. Enemmänkin kyllä voisi olla.Totta kai se tarjosi myös näin aikuismaisimpiin fantasiakirjoihin, kuten Tulen ja Jään laulu-kirjasarjan teoksiin tai Noituri-saagaan, tottuneelle vähään turhankin mustavalkoisen maailman. Hyvä voittaa aina ja pahat saavat aina palkkansa-malli voikin tuntua lapselliselta. Sitä se onkin. Täytyy kuitenkin muistaa, että mallia käytetään monissa muissa kirjoissa, ja genreissä ja että sen suosiolle on syynsä.
Suosion syy on yksinkertainen ja ilmiselvä: tietty maailmankuvan mustavalkoisuus tekee Rautakääpiön Kostosta ja muista Forgotten Realms-sarjan kirjoista kirjan, johon on hyvä paeta ajoittain kovaakin todellista maailmaa. Unelmoida maailmasta, jossa oikeus toteutuu. Viaksi sitä ei siis voi laskea. Tai jotkut voivat. Kirjasarjan kirjat eivät siis sovi kaikille.
Rautakääpiön koston suurin heikkous oli sama kuin muissakin sarjan kirjoissa. Siitä puuttui jännitys. Lukijat tietävät jo etukäteen, että Drizzt ja kumppanukset selviävät elossa sodan tiimellyksestä suhteellisen vähin vahingoin. Siitäkin huolimatta, että kirjailija muusta vihjaakin. En todellakaan voinut surra kuolleeksi luultua hahmoja, sillä tiesin hänen ilmaantuvan jo sivun, parin päästä takaisin.
Kirjassa oli kuitenkin enemmän hyvää kuin pahaa. Pääosa siitä kuuluu rakastamalleni hahmoille, erityisesti henkiin herätetyille kumppanuksille. Vaikka henkiinherättämiset eivät kuuluu suosikkeihini, sillä ne poistavat juuri sitä jännitystä, kumppanusten kohdalla se toimi. He kun ovat keskenään enemmän kuin osiensa summa. Toisin sanoen, Kumppanukset täydentävät toisiaan.
Vaikka kumppanukset ovatkin pääosassa, lempihahmoihini he eivät kuitenkaan lukeudu. Se kunnia kuuluu hieman hämäräperäisimmille hahmoille, kuten Jarlaxlelle ja Grombille. Myös Jarlaxlen psionikko ystävänsä Kimmuriel, jonka voimat haluaisin, kiinnostaa minua hahmotasolla sankareita enemmän. Kirjan pääpahis Tiago puolestaan onnistui vain ärsyttämään.
Ei sillä, ettenkö nauttisi myös Drizztistä ja muista kirjan sankareistakin. Siitäkin huolimatta, että he ovat joskus vähän turhankin voimakkaita. Se puolestaan vähentää sitä jännitystä, jota kirja olisi niin kovasti kaivannut. Totta kai se myös tekee hahmoista ”cooleja”. Mikäs sen makeampaa kuin seurata heidän pistävän örkkejä pataan supersankareiden tyyliin?
Vaikka kumppanukset ovatkin pääosassa, lempihahmoihini he eivät kuitenkaan lukeudu. Se kunnia kuuluu hieman hämäräperäisimmille hahmoille, kuten Jarlaxlelle ja Grombille. Myös Jarlaxlen psionikko ystävänsä Kimmuriel, jonka voimat haluaisin, kiinnostaa minua hahmotasolla sankareita enemmän. Kirjan pääpahis Tiago puolestaan onnistui vain ärsyttämään.
Ei sillä, ettenkö nauttisi myös Drizztistä ja muista kirjan sankareistakin. Siitäkin huolimatta, että he ovat joskus vähän turhankin voimakkaita. Se puolestaan vähentää sitä jännitystä, jota kirja olisi niin kovasti kaivannut. Totta kai se myös tekee hahmoista ”cooleja”. Mikäs sen makeampaa kuin seurata heidän pistävän örkkejä pataan supersankareiden tyyliin?
 |
| Wulgar |
Toisin kuin alun kuvauksesta voisi luulla, puolituinen Regis ja barbaari Wulgar saivat myös osansa toiminnasta. Heidän yhteistyötä lukisi enemmänkin, niin epätyypillinen pari kuin he ovatkin. Varsinkin kuin Regis kehittyi hahmona eniten. Vielä ennen toista syntymäänsä hahmo oli lähes hyödytön. Nyt hänkin, ja hänen taikajuomansa ynnä muut taikaesineensä, saivatkin oman osansa toiminnasta.
Minusta kuparilohikäärmeet olivat hyvä lisä kirjaan. Drizztin niillä ratsastuskohtaus tarjosikin kirjan parasta antia. Ehdottomasti. Toinen mieleenpainuva kohatus liittyy tarinan draamalliseen puoleen. Siinä Bruenorin toinen äiti yrittää päästä sinuiksi poikansa paljastuksen kanssa. Ei sitä aina kuule poikansa olevan henkiin herätetty kuningas. Äidillä olikin käsiteltävinään paljon tunteita.
Loppu oli hyvä, mutta hieman kiireellä tehty. Taisteluita käytiin vain pintapuolisesti, lukuun ottamatta paria kohtausta ja muutenkin jälkipeliin jäi vain vähän aikaa. Jälkimmäistä asiaa en pidä ongelmana. Joskus kirjat nimittäin pitkittävät sitä jo vähän turhankin kanssa. Niin kävi muun muassa Noituri-saagan kuuluvan Järven Neidon kohdalla. Ensimmäinen ongelma puolestaan oli erittäin valitettava.
Kokonaisuudessaan Rautakääpion kosto oli erittäin hyvä, muttei täydellinen. Vanhaa laulua lainatakseni. Annan kirjalle neljä tähteä. Se on tähtensä ansainnut.
Minusta kuparilohikäärmeet olivat hyvä lisä kirjaan. Drizztin niillä ratsastuskohtaus tarjosikin kirjan parasta antia. Ehdottomasti. Toinen mieleenpainuva kohatus liittyy tarinan draamalliseen puoleen. Siinä Bruenorin toinen äiti yrittää päästä sinuiksi poikansa paljastuksen kanssa. Ei sitä aina kuule poikansa olevan henkiin herätetty kuningas. Äidillä olikin käsiteltävinään paljon tunteita.
Loppu oli hyvä, mutta hieman kiireellä tehty. Taisteluita käytiin vain pintapuolisesti, lukuun ottamatta paria kohtausta ja muutenkin jälkipeliin jäi vain vähän aikaa. Jälkimmäistä asiaa en pidä ongelmana. Joskus kirjat nimittäin pitkittävät sitä jo vähän turhankin kanssa. Niin kävi muun muassa Noituri-saagan kuuluvan Järven Neidon kohdalla. Ensimmäinen ongelma puolestaan oli erittäin valitettava.
Kokonaisuudessaan Rautakääpion kosto oli erittäin hyvä, muttei täydellinen. Vanhaa laulua lainatakseni. Annan kirjalle neljä tähteä. Se on tähtensä ansainnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti