Olen katsonut Netflixistä viime aikoina innokkaasti Uutta Sherlockia, kuten arvosteluistani on helppo päätellä. Niinpä yllätyin iloisesti huomattuani hahmosta tehdyn uuden kirjan, Veren taiteen.
Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia kirjan tapahtumista. Se ei kuitenkaan paljasta mitään muista Sherlock Holmesista kertovista kirjoista, tv-sarjoista tai elokuvista. Lue kuitenkin omalla vastuulla.
Hahmon keksijä, kirjailija, Arthur Conan Doyle, on ollut kuolleena jo hyvän aikaa. Niinpä alkuperäisversiota on turha odottaa. Kirjan versio on hahmon faniksi tunnustautuneen ja Hollywoodissa kunniakkaan uran tehneen yhdysvaltalaisen Bonnie MacBirdin käsialaa.
Vuosi 1888. Tylsistynyt ja kokaiiniin sortunut Sherlock Holmes saa näkymättömällä musteella kirjoitetun viestin. Siinä kuuluisa ranskalainen laulajatar, mademoiselle La Victoire, pyytää mestarietsivän apua kadonneen poikansa etsimisessä. Pian hän huomaa kuitenkin pojan olevan vain jäävuoren huippu rikosten sarjassa, johon kuuluu niin orjuutetut orpopojat kuin kadonnut taideteoskin.
Toisen kirjailijan hahmon lainaaminen ei ole kovin hyvä idea, sillä hahmosta ei yleensä saada alkuperäisen veroista. Varsinkin jos kyseinen hahmo on yhtä suosittu kuin Sherlock Holmes. Niin ei käynyt tässäkään tapauksessa. Veren taide oli keskinkertaista luettavaa. Se ollut erityisen hyvä, muttei huonokaan. Kirjaa kuvaakin parhaiten yksi ainoa, erittäin lyhyt, sana: meh.
En kadu Veren taiteen lukemista, sen keskinkertaisuudesta ja minulle vieraasta aiheesta huolimatta. Itseasiassa jopa viihdyin sen parissa. Kirja oli täynnä henkeäsalpaavaa toimintaa, suuria tunteita ja kiinnostava mysteeri. Lisäksi historiallinen aikakausi ja pääkaksikon suhde oli kuvattu hyvin. Loppuratkaisussakaan ei ollut mitään vikaa. Se jopa onnistui yllättämään minut parissa kohdassa.
Kirjailijan kirjoitustyyli ei ollut huono. Ei mitenkään mestarillinenkaan, mutta ei huono. Ainut suoranainen valituksen aihe oli kuitenkin tyylin liika modernisyys, toisin sanoen nykyaikaisuus. Se ei toiminut kirjan sijoittuessa 1880-luvun loppupuolelle. Ongelman olisi voinut ratkaista helposti: sijoittamalla tarinan nykyaikaan. Takaan, että tarina olisi jopa toiminut niinkin. Pienin muutoksin tietysti.
Muutama kohta oli erittäin epäuskottavia. Jopa niin paljon, että se häiritsi lukukokemusta. En kyllä odottanutkaan täysin realistista tarinaa, mutta liika on liikaa. Niistä huomionarvoisin oli verensiirtokohtaus, joka ei olisi mitenkään onnistunut sen ajan välineillä ja tietotasolla. Ei missään tapauksessa, vaikka toinen päähenkilö olisin lääkäri ja vielä sotilas sellainen.
Tiivistetysti Veren taide on kevyttä kesäluettavaa. Ei mikään maailmaa mullistavia kirjoja, mutta kyllä sen parissa pari iltaa viihtyy, ehkä jopa enemmän. Kolme tähteä.
Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia kirjan tapahtumista. Se ei kuitenkaan paljasta mitään muista Sherlock Holmesista kertovista kirjoista, tv-sarjoista tai elokuvista. Lue kuitenkin omalla vastuulla.Hahmon keksijä, kirjailija, Arthur Conan Doyle, on ollut kuolleena jo hyvän aikaa. Niinpä alkuperäisversiota on turha odottaa. Kirjan versio on hahmon faniksi tunnustautuneen ja Hollywoodissa kunniakkaan uran tehneen yhdysvaltalaisen Bonnie MacBirdin käsialaa.
Vuosi 1888. Tylsistynyt ja kokaiiniin sortunut Sherlock Holmes saa näkymättömällä musteella kirjoitetun viestin. Siinä kuuluisa ranskalainen laulajatar, mademoiselle La Victoire, pyytää mestarietsivän apua kadonneen poikansa etsimisessä. Pian hän huomaa kuitenkin pojan olevan vain jäävuoren huippu rikosten sarjassa, johon kuuluu niin orjuutetut orpopojat kuin kadonnut taideteoskin.
Toisen kirjailijan hahmon lainaaminen ei ole kovin hyvä idea, sillä hahmosta ei yleensä saada alkuperäisen veroista. Varsinkin jos kyseinen hahmo on yhtä suosittu kuin Sherlock Holmes. Niin ei käynyt tässäkään tapauksessa. Veren taide oli keskinkertaista luettavaa. Se ollut erityisen hyvä, muttei huonokaan. Kirjaa kuvaakin parhaiten yksi ainoa, erittäin lyhyt, sana: meh.
En kadu Veren taiteen lukemista, sen keskinkertaisuudesta ja minulle vieraasta aiheesta huolimatta. Itseasiassa jopa viihdyin sen parissa. Kirja oli täynnä henkeäsalpaavaa toimintaa, suuria tunteita ja kiinnostava mysteeri. Lisäksi historiallinen aikakausi ja pääkaksikon suhde oli kuvattu hyvin. Loppuratkaisussakaan ei ollut mitään vikaa. Se jopa onnistui yllättämään minut parissa kohdassa.
Sherlock itsessään oli ok, melkein oma itsensä, mutta ei aivan. Se huomaa jo tavasta, kuinka hän antoi tunteidensa vaikuttaa itseensä. Tätä alkuperäinen ei ikinä tekisi. Hän myös teki vakavia virhelaskelmia epäuskottavan paljon neroksi kuvatulle hahmolle. Toki hahmolla oli myös hetkensä, mutta alkuperäisen veroiseksi häntä ei voi sanoa. Niin kuin ei kirjankaan kohdalla.
Tohtori Watson puolestaan osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Yleensä hänet kuvataan lähes idiootiksi, jonka ainoa funktio on tehdä, mitä ikinä Sherlock vaan käskee. Ei kuitenkaan tässä kirjassa. Hänellä oli siinä jopa oma tahto ja oma roolinsa tapauksen ratkaisemisessa. Pidin itse Mademoiselle La Victoiresta. Sen sijaan inhosin naisen rakastettua ja Holmesin kilpailijaa, ranskalaista etsivää Vidocqia.
Sherlockin Valtolla työskentelevä isoveli Mycroft oli mukana samanlaisena kuin aina ennenkin, ainakin melkein. Muista hahmoista ei ole paljon sanottavaa. Käsitykseni muutamasta heistä muuttui kirjan edetessä, mutta siinä ei ole mitään uutta, varsinkaan dekkari-genressä. Niin kuin ei sekään, ettei suurimmalla osalla hahmoista ei juuri ollut persoonaa, josta muodostaisi mielipiteensä.
Tohtori Watson puolestaan osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Yleensä hänet kuvataan lähes idiootiksi, jonka ainoa funktio on tehdä, mitä ikinä Sherlock vaan käskee. Ei kuitenkaan tässä kirjassa. Hänellä oli siinä jopa oma tahto ja oma roolinsa tapauksen ratkaisemisessa. Pidin itse Mademoiselle La Victoiresta. Sen sijaan inhosin naisen rakastettua ja Holmesin kilpailijaa, ranskalaista etsivää Vidocqia.
Sherlockin Valtolla työskentelevä isoveli Mycroft oli mukana samanlaisena kuin aina ennenkin, ainakin melkein. Muista hahmoista ei ole paljon sanottavaa. Käsitykseni muutamasta heistä muuttui kirjan edetessä, mutta siinä ei ole mitään uutta, varsinkaan dekkari-genressä. Niin kuin ei sekään, ettei suurimmalla osalla hahmoista ei juuri ollut persoonaa, josta muodostaisi mielipiteensä.
Kirjailijan kirjoitustyyli ei ollut huono. Ei mitenkään mestarillinenkaan, mutta ei huono. Ainut suoranainen valituksen aihe oli kuitenkin tyylin liika modernisyys, toisin sanoen nykyaikaisuus. Se ei toiminut kirjan sijoittuessa 1880-luvun loppupuolelle. Ongelman olisi voinut ratkaista helposti: sijoittamalla tarinan nykyaikaan. Takaan, että tarina olisi jopa toiminut niinkin. Pienin muutoksin tietysti.Muutama kohta oli erittäin epäuskottavia. Jopa niin paljon, että se häiritsi lukukokemusta. En kyllä odottanutkaan täysin realistista tarinaa, mutta liika on liikaa. Niistä huomionarvoisin oli verensiirtokohtaus, joka ei olisi mitenkään onnistunut sen ajan välineillä ja tietotasolla. Ei missään tapauksessa, vaikka toinen päähenkilö olisin lääkäri ja vielä sotilas sellainen.
Tiivistetysti Veren taide on kevyttä kesäluettavaa. Ei mikään maailmaa mullistavia kirjoja, mutta kyllä sen parissa pari iltaa viihtyy, ehkä jopa enemmän. Kolme tähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti