Reacherin Jack terroristimetsällä Hampurissa

Lee Childin Jack Reacher-romaanit ovat lajityyppinsä aatelia. Suureksi ilokseni voin sanoa, että niistä uusin,  Kovassa Koulussa-romaani, ei tee asiassa suinkaan poikkeusta.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Kovassa Koulussa-romaanista ja mahdollisesti muistakin Jack Reacher-kirjoista. 

On vuosi 1996. Vähän päälle kolmekymppinen sotilaspoliisi Jack Reacher on juuri saanut ansiomitalin hyvin tehdystä työstä Balkanilla. Mies lähetetään, omaksi yllätyksekseen, melkein heti mitalinluovutus-tilaisuuden jälkeen hyvin mitään sanomattoman kuuloiseen koulutukseen, jossa on hänen lisäkseen vain kaksi osallistujaa, CIA:n White ja FBI:ssä Waterman.

Hyvin pian kurssi paljastuu kuitenkin vain peitteeksi, todellisuudessa kolmikko saa erittäin salaisen tehtävän. Peitetehtävissä oleva agentti on saanut selville, että terroristit ovat ostamassa amerikkalaiselta petturilta jotain kymmenen miljoonaan arvoista. Kukaan ei tiedä, mitä. Se on kuitenkin iso raha, joten tuskin mitään hyvää. Heidän pitäisikin selvittää myytävä asia ja estää kyseinen myyntitapahtuma.

Lukiessani edellistä Lee Child kirjaa, Pakon edessä, en olisi todellakaan uskonut, että Lee Childin seuraava romaani sijoittuisi Reacherin armeija-aikaan. Pidän kuitenkin muutoksesta, paljonkin. Se, niin kuin tapahtumapaikan muutos amerikkalaisista pikkukaupungeista Saksan Hampuriin, tuo vaihtelua jo puuduttavankin samoja latuja kulkevalle kirjasarjalle.

Kirjasarjan faneille minulle on kuitenkin hyviä uutisia, Kovassa Koulussa nähtiin myös kaikkea sitä, mikä tekee Lee Childin kirjoista nykyisen kaltaisia myyntimenestyksiä: Yllätyksellisen, uskottavan ja vauhdikkaan juonen, jännitystä alusta loppuun asti, kiinnostavasti ja omaperäisesti, harvinaisen hyvin kuvattu päähenkilö sekä mestarillisen kirjoitustyylin, joka tempaa mukaansa ensimmäisestä sivusta asti.

Käsitellyt aiheet ovat tapahtumavuoden huomioon ottaen yllättävänkin ajankohtaisia: terrorismi ja uusnatsit. Aiheita käsitellään kuitenkin hyvin pinnallisesti, niin kuin tämän tapaisilla kirjoilla on tapana. Juonen syvällisyys ei kuitenkaan ollut kirjasarjan vahvempia puolia, vaan mysteeri ja ennen kaikkea sen selvittäminen niin väkivallan kuin loogisen päättelynkin avulla.

Kirja jakaa näkökulmia Reacherin ja muiden, pienenpien hahmojen välillä. Tämä ei ole erikoista sarjan kirjoille, mutta ei myöskään mikään yleinen käytäntökään. Tämä on jakanut mielipiteitä runsaasti. Itse pidän näkökulman muutoksista, vaikka Reacher hahmona paras onkin. Se ei ole tietenkään mikään ihme, onhan hän koko kirjan, ja ennen kaikkea kirjasarjan, päähenkilö.

Suurin näkökulman saaja, heti Reacherin jälkeen tietenkin, on itse kirjan pääroisto eli Amerikkalaiseksi kutsuttu petturi. Hänen henkilöllisyytensä paljastuu lopulta, että en tietenkään paljasta sitä tässä arvostelussa. Muuten pienoisempia näkökulmia saa niin Hampurin poliisipäällikkö, uusnatsien ryhmän johtaja sekä jokunen muu pienoinen peluri.

Sitten niihin, jotka eivät saaneet omaa ääntänsä kuuluviin. Reacherin kanssakurssilaiset olivat kai ihan ok, mutta he jäivät taka-alalle hyvin nopeasti, syystäkin. He kuin ei ollut mitenkään kiinnostavammista päästä. Pidin Sinclairista hahmona, mutta hänen ja Reacherin turhan suhteen olisi voinut jättää pois ja keskittyä hänen pääasialliseen rooliinsa ryhmän johtajana.

Kovassa Koulussa nähtiin jonkin verran myös vanhoja tuttuja. Heistä tärkein, ja varmasti monen odottama, kersantti Frances Neagley. Hän saattaakin olla heti Reacherin jälkeen kirjasarja paras hahmo. Toinen vanha tuttu oli, kanssasotilas Duncan Munro. Itselleni hän on vieraampi, enkä vieläkään saanut hänestä juuri tuntumaa. Pidin hänestä kuitenkin tarpeeksi.

Pääroisto oli harvinaisen hyvä tämän tyyppisille kirjoille ja jopa Jack Reacher-kirjoille. Olen siksi erittäin iloinen, että hänkin sai näkökulmansa kuuluviin, niin erilainen kuin se olikin Reacherin vastaavasta. Niin sanotut sivuroistot puolestaan jäivät pelkiksi Reacherin nyrkkeilysäkeiksi, hyvin sarjan kirjoille tyypillisesti. En kuitenkaan voi kieltää, että nautin lukiessani Reacherin lyövän natseja pataan.

Näin eurooppalaisena minua jäi Kovassa Koulussa vaivaamaan yksi asia. Nimittäin amerikkalaisten, myös Reacherin ylimielisyys saksalaisia kollegojaan kohtaan kuten poliisipäällikkö Griezmanin. Reacher ja kumppanit käyttivät kyllä hyväkseen heidän resursseja ja osaamista, mutta he eivät antaneet heille mitään takaisin. Ei edes selitystä siitä, miksi kyseisten asioiden käyttäminen oli tarpeen.

Tiivistetysti Kovassa Koulussa osoitti jälleen kerran Lee Childin olevan lajityyppinsä johtavampia kirjailijoita. Se oli kaikkea, mitä odotin ja enemmänkin. Täydet viisi tähteä.



.

Jumalten lapset yhteistuumin maailmaa pelastamassa

Luen harvakseltaan nuorten kirjoja, joten kuin sitten otan sellaisen käteeni, sen pitää olla erityisen hyvä, sellainen kuin nyt kokonaisuudessaan arvostelemani Rick Riordan Olympoksen sankarit-kirjasarja.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia koko viisiosaisen kirjasarjan juonesta. Ne ovat kuitenkin verrattain vähäisiä, joten ainakin minun mielestä sen voi lukea ennen kirjasarjan lukemistakin. Omalla vastuulla kuitenkin.

Maaemo Gaia on heräämässä ja käynnistämässä samalla suunnitelmansa ihmiskunnan tuhoamisesta. Koska hän ei ole mikään herttainen täti, tämä pitää tietenkin estää hinnalla, millä hyvänsä. Jumalat ovat yhtä avuttomia kuin aina ennenkin, joten tehtävä lankeaa puolijumalille. Ennustus määrää tehtävän seitsemälle puolijumalalle, joista jokaisella on retkellä oma, äärimmäisen tärkeä, roolinsa.

Vaaralliseen tehtävään lähtee. Poseidonin poika Percyn, Athenen tyttären Annabeth Chasen, Juppiterin poika Jasonin, Afroditen tytär Piperin, Hefaistoksen poika Leon, Marssin poika Frankin sekä Pluton tytär Hazelin. Myös muut puolijumalat, erityisesti Haadeksen poika Nico ja Bellonan tytär Reyna, saivat oman, äärimmäisen tärkeän, roolinsa maailman pelastamistalkoissa.

Olen aina pitänyt Rick Riordan kirjoista. Siitäkin huolimatta, että en kuulu enää sen kohderyhmään. Niissä sekoitetaan viihdyttävästi ja helppolukuisesti kreikkalainen, ja nyt roomalainenkin, mytologia hirviöineen ja oikukkaineen, mutta sitäkin voimakkaampineen, jumalineen omalaatuiseen huumoriin sekä toimintaan, jota tulee sellaisessa tahdissa, ettei kirjassa juuri tylsiä hetkiä tule.

Toisin sanoen ne ovat juuri sellaisia kuin hyvältä, jos ei nyt jopa suorastaan loistavalta, nuorten kirjalta voi odottaakin. Ihan Harry Potterin tasolle en niitä kuitenkaan nostaisi, mutta sinne ei taida kovin moni muukaan nuorten kirja päästä. Ja se, että pääsee edes jokseenkin lähelle, kuten Rick Riordanin kirjat tekevät, se on jo huomionarvoinen saavutus.

Juoni oli kiinnostava, joskin vähän turhan ennalta-arvattava. Kirjailija ei ota turhia riskejä, joten kirjat olivat hieman turhankin turvallisia, mikä näkyi varsinkin liiankin imelässä loppuratkaisussa. Lisäksi olisin kaivannut enemmän harmaita sävyjä, sillä juoni oli mustavalkoistakin mustavalkoisempi. Puolijumalat olivat hyviä ja titaanit pahoja, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Muuten kirjasarja oli mitä parhainta kevyttä viihdettä, voisi jopa sanoa, että hyvän mielen kirjoja. Niistä nimittäin tuli juuri se, hyvä mieli. Hymyillä sai melkein koko kirjan ajan, milloin millekin kummalliselle sattumalle tai hahmojen hauskoille dialogeille tai ajatuksille. Mitään kovin syvällistä niissä ei ole, mutta ei kaiken tarvitsekaan olla.

Pidin siitä, että kaikki saivat Tulen ja Jään-laulu-fantasiakirjasarjan tyyliin oman lukunsa kirjasarjan edetessä, jopa seitsikkoon kuulumattomat Nico ja Reyna. Lempilukujani oli Percyn, Leon, Annabethin, Piperin ja Reynan luvut, vaikka hahmona pidin kaikista. Kaikki seitsikon jäsenet saivatkin yhtä paljon huomiota, vaikka joka kirjaan kaikki eivät päässeetkään, ilmiselvästä syystä.

Joitakin vaivasi Percyn ja Annabethin vähyys, erityisesti viimeisessä kirjassa, mutta minä en kuulu niihin. He ovat jo saanut oman kirjasarjansa. Lisäksi hän dominoi Annabethin kanssa Haadeksen taloa, yhtä kirjasarjan kirjoista. Niinpä on vain oikeus ja kohtuus, että muutkin saivat ansaitsemaansa huomiota. Siitäkin huolimatta, että Jason ja kumppanitkin saivat vain yhden kirjan aikaa kehittyä.

Toisaalta ymmärrän kyllä niitä, jotka kaipaavat enemmän vanhoja hahmoja elämäänsä. Lähinnä juuri uusien alikehittymisen takia. Percy ja miksei Annabethkin on juuri se hahmo, jonka kanssa moni minua isompi fani kirjasarjan on kasvanut ja josta he ovat oppineet pitämään, ja miksei jopa rakastamaan. Lisäksi ainakaan minä en ole koko jumalten kaksi puolta-jutun fani. Se oli aivan turha, eikä käynyt järkeen.

Uusiat hahmoista Jason oli kaikkein epäkiinnostavin. hahmo. Hän tuntui paikoittain jopa eräänlaiselta kevyt-Percyltä. Huonommalla huumorintajulla varustettuna vaan. Itse pidin Piperistä, vaikka näytän olevani siinä asiassa vähemmistöä. Hän oli varsin hauska ja stereotyyppejä rikkova. Olihan hän kirjasarjan vähiten pinnallisia hahmoja, vaikka hänen äitinsä olikin itse rakkauden jumala Afrodite.

Frank ja Hazel on hahmona vieläkin alikehittyneemmät, vaikka pidin ja jopa välitin heistä molemmista ja toivonkin, että heistä kuuluu vielä lisää jossain vaiheessa. Syynä ei ollutkaan hahmojen potentiaalin puute. Frank on puolijumalista sympaattisempia ja hänen muodonmuutoskykynsäkin on mahtava. Hazel puolestaan on yllättävän kykenevä nuoresta iästään huolimatta.

Kirjasarjan loppu oli enemmän tai vähemmän antikliimaksinen. Se tuntui jotenkin kamalassa kiireessä tehdyltä. Vihollinen, eli se paljon hehkutettu ja pelätty maaemo Gaia ja hänen ”lapsensa”, voitettiin aivan liian helposti ja nopeasti. Se alusta asti hehkutettu yhden seitsemän kuolemakaan ei ollut niin iso juttu kuin voisi luulla. Loppu jäi hieman auki, mutta se ei ole välttämättä paha asia.

Kokonaisuudessaan Olympoksen sankarit-sarja tarjoaa mukiin menevää, enemmänkin, aivot narikkaan-lukemista maustettuna toimivilla hahmoilla ja kreikkalaisella mytologialla. Aivan täysiä pisteitä se ei kuitenkaan ansaitse. Neljä tähteä.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan-Myös Noituri-saaga

Andrzej Sapkowskin syystäkin suuren suosionm saanut Noituri-fantasiasaaga on nyt luettu. Niinpä jäljelle on jäänyt kirjasarjan kuudennen ja samalla viimeisen osan, Järven neidon, arvostelu. 

Huom: En ole pelannut kirjoihin perustuvaa The Witcher-pelisarjaa, joten jätän sen kokonaan pois tästä arvostelusta. Keskityn pelkästään kirjaan. Toinen huomion arvoinen asia on se, että edelliset kirjasarjan osat kannattaa lukea, ennen Järven neitoon siirtymistä. Niin kirjasta ja kirjasarjasta saa enemmän irti.

Lisäksi varoitan vielä tästäkin arvostelusta löytyvistä juonipaljastuksia. En ole välttynyt niistä tätäkään arvostelua tehdessä, joten lue omalla vastuulla.

Järven neito alkaa siitä, mistä kirjasarjan edellinen osa, Pääskytorni loppui. Päähenkilömme ovat edelleen jakautuneet omalle taholleen. Gerald viettää uusien kumppaniensa kanssa leppoisia päiviä pienessä ja kohtuullisen rauhallisessa Toussaintin valtakunnan ruhtinattaren hovissa ja välillä metsästää valtakuntaan eksyneitä hirviöitä. Yennefer puolestaan on joutunut pahan velho Vilgefortzin vangiksi.

Cirillä ei mene juurikaan sen paremmin. Hän on paennut toiseen maailmaan, mutta joutunut kyseisen maan haltioiden käsiin. Haltiat eivät päästä häntä jatkamaan matkaansa, jos hän ei ensin synnytä haltiakuningas Oberonille lapta. lapsi olisi tärkeä, koska hänen ennustetaan pelastavan maailma. Samaan aikaa heidän maailmassaan riehuu sota pohjoisten kuningaskuntien ja Nilfgaardin keisarikunnan välillä.

Niin kuin edellisessä kirjassakin Järven neidon kerronnassa oli monia tasoja. Ensimmäistä niistä liittyi Ciri, joka kertoo tarinaansa itse Camelotin ritari Galahadille. Toisessa ollaankin jo tulevaisuudessa, paljon kirjan tapahtumien jälkeen. Siinä kaksi velhoa, asiaan vihkiytynyt Nimue ja luokkansa paras unennäkijä Konwiramur, yrittävät selvittää, mitä sankareillemme oikein tapahtui.

Sitten oli tietenkin itse perustarina, joka kerrotaan enemmän kuin yhden hahmon silmin. Tällä on heikkoutensa. Hahmoissa ja ajassa, jopa maailmoissa, hyppääminen teki kirjasta paikoittain sekavan. Vain paikoittain. Tarinassa pysyi kuitenkin hyvin mukana, ainakin minä pysyin. Tiesin hyvin, missä oltiin milloinkin ja kenen silmin kyseinen kohtaus oikein kerrotaan.

Kerronta oli nimittäin erittäin sujuvaa. Andrzej Sapkowskin kieli todella herättää tapahtumat ja hahmot eloon. Vai pitäisikö sanoa suomentajan? Kirjailija itse kirjoitti Noituri-saagan puolaksi, mitä en itse ymmärrä. Joka tapauksessa tätäkään Noituri-kirjasarjan viimeistä osaa oli vaikea päästää käsistään, melkein mahdotonta. Samoin kuin kirjasarjan muitakaan osia.

Kirjailijan tyylistä kertoo paremmin muutenkin mainitsemisen arvoinen Brennanin taistelu. Sitä käytiin monesta näkökulmasta, jopa vähän turhankin monesta. Taistelu on mainitsemisen arvoinen myös siksi, että se muutti kirjasarjan maailmaa hyvin paljon. Se voin paljastaa, että maailmasta tulikin sen myötä paljon synkempi paikka. Voittajaa en kuitenkaan paljasta.

Cirin kyky kulkea maailmoista ja ajoista toisiin toi kirjalle hienon lisän. Varsinkin, koska se tarjosi yhden kirjasarjan synkimmistä käänteistä. Cirin matkaa olisi kyllä voinut lyhentääkin, sillä kirja oli jo muutenkin pitkä, eikä muutaman käänteen poisjättäminen olisi vaikuttanut juuri kirjan päätarinaan. Toisaalta niin voisi sanoa monesta muutakin kirjassa esiintyvästä sivujuonesta.

Järven neito oli muita kirjasarjan osia surumielisempi, vaikka tuttua huumoriakin ja vinkkauksia nykyaikaan olikin aimo annos mukana. Sitä ei ole unohdettu yhdestäkään Noituri-kirjasta. Kuitenkin Järven neidossa oli tiettyä haikeutta. Tämä näkyi erityisesti katkeransuloisesta lopusta. Lisäksi moni sivuhahmo kuoli, turhan moni. En odottanut kaikkien selviävän, mutta joidenkin kuitenkin.

Kirjassa oli myös omat huonot puolensa, tai ainakin sellaiset puolet, joita joku voisi pitää huonona. Ensinnäkin se, niin kuin kirjasarjan muutkin osat, oli täynnä kliseitä. Ajattele jotain fantasiaan liittyvää kliseetä. Löydät sen varmasti Järven neidosta. Joskus kliseitä käsiteltiin kieli poskessa, joskus niihin ei juuri kiinnitetty huomiota. Toisaalta kliseet kuuluvat fantasiagenreen kuin kolmiodraama teinidystopiaan.

Toinen liittyi sen loppuun. Se oli kirjoitettu hätiköidysti. Siltä ainakin tuntui. Siinä oli myös paljon turhaa. Kirjan ongelmat ratkaistiin jo hyvän aikaa ilman loppua. Loppuosa kirjaa olikin kuin pitkä prologi. Siis ihan lopun käänteitä lukuun ottamatta. Lisäksi liian moni hahmo kuoli. Ymmärrän kyllä hyvin, että tässä kirjassa kaikki eivät saa sitä kuuluisaa onnellista loppua, mutta silti.

Kuitenkin pidin kirjasarjan lopusta, joskin näytän kuuluvan siinä asiassa vähemmistöön. Minusta se kuitenkin lopetti tarinan kaikkien osalta erittäin tyhjentävästi. Loppu ei ollut pelkästään onnellinen, mutta ei epäonnellinenkaan. Katkeransuloinen voisi olla osuva termi kuvaamaan loppua. Onneksi kirjan loputtua minulla oli toinen erinomainen fantasiakirja odottamassa. Siitä lisää myöhemmin.

Järven neito tarjosi Noituri-saagalle sen ansaitseman päätöksen. En todellakaan jäänyt pettymään. Täydet viisi tähteä. Kirjan pienoisista heikkouksista huolimatta.

Sean Dillon ja kumppanit neitoa pelastamassa

Olen lukenut jonkin verran Jack Higginssin Sean Dillon kirjoja. Niinpä matkalleni mukaan tarttui kirjailijan samaa sarjaa oleva teos, Tappotanner. JUONIPALJASTUKSIA!!!

13-vuotias Sara on kidnapattu Irakiin, jotta tämä voisi mennä täysi ikäiseksi kasvettuaan naimisiin Jumalan vasaraksi kutsutun terroristin kanssa. Tytön epätoivoinen isä pyytää Sean Dillonilla ja kumppaneilta apua vastineeksi hänen terroristisolua koskevista tiedoistaan. Tiimi lupaakin auttaa häntä. Ongelmia tuottavat myös venäläiset omalla salamurhajuonellaan.

Jack Higginsin kirjat ovat kaikki lajityyppinsä edustuskelvollisia tuotoksi. Parhaimpien joukkoon en niitä kuitenkaan laskisi. Siitäkin huolimatta suosittelen kirjasarjaa lämpimästi. Uusien lukijoiden kannattaa aloittaa kirjasarja jostain aikaisemmasta teoksesta. ideaalisesti siitä ensimmäisestä. Kirja kun nojaa aika paljon siihen, että kirjan maailma kaikkine hahmoineen on lukijoille jo ennestään tuttuja.

Higginsin kirjoitustyyli erottuu edukseen muihin lajityypin kirjoittajiin nähden. meno on rentoa, vakavasta ja päivänpolttavasta aiheestaan huolimatta. Huumoria viljeltiinkin tasaiseen tahtiin. Aiheen vakavuuttakaan ei unohdettu. Pidin siitä, että myös vastustajalle annettiin ääni. He saatiinkin näyttämään ihan ihmisiltä. En siitäkään huolimatta kannattanut heidän puoltaan missään vaiheessa.

Tappotanner oli vähän liiankin samanlainen muihin Sean Dillon-kirjoihin nähden. Monesti minulle tuli tunne, että olen lukenut saman joskus ennenkin, vain pienellä variaatiolla. Tämä on hyvä uutinen kirjasarjan faneille. Suurin valituksen aiheeni on se, että joskus asioita tapahtuu vähän turhan kätevästi. Aina oikea henkilö on oikeassa paikassa juuri silloin kuin Dillon, ja tarina, sitä eniten vaatii.

Kirjan päähahmot, siis hyvisten puolella, on jo minulle tuttuja. Kirjan parasta hahmoa, Gretaa lukuun ottamatta. Valitettavasti hän sai kirjassa liianvähän tekemistä. Sean Dillon on pysynyt entisenlaisena, mikä on pelkästään positiivinen asia. Samaa voisi sanoa muistakin tuttuista hahmoista. Uusista hahmoista paras oli Sarah, hänen äitinsä taas huonoin. Ja epäuskottavin.

Pahikset olivat lupaavia, mutta loppu jotenkin vesitti heidät. He olisivat voineet näyttää uuden, vähemmän mustavalkoisen, näkökannan muslimiterrorismiin, mutta ei. Lopulta heistä tuli kuitenkin erittäin kliseisiä. Ymmärrän kyllä, että aihe on herkkä. Lukijat haluavat varmasti nähdä hyvisten voittavan pahiksen. Varsinkin kun se voisi toimia eräänlaisena fantasiana nykyiselle terrorismin täyteiselle ajalle.

Tappotammer oli taattua Jack Higginsiä. Niin hyvässä kuin pahassakin, lähinnä hyvässä. Kirjasarjan paras kirja se ei kuitenkaan ollut, ei lähellekään. Neljä tähteä.