Auringonjumala ihmisyyden ytimessä

Rick Riordan uusin romaani, Vaiennut Oraakkeli, kertoo puolijumalien sijaan kuolemvaiseksi taantuneesta Apollonista. Kirja olikin lukemisen arvoinen, vaikkei ihan kirjailijan paras ollutkaan.
Varoitus. Tämä arvostelu sisältää paljastuksia sekä Vaienneesta oraakkelista kuin muistakin Rick Riordanin kirjoista.

Gaian vastaisen sodan tapahtumien seurauksena Zeus antaa pojalleen Apollonille pahimman mahdollisimman rangaistuksen, muuttaa hänet kuolevaiseksi teinipojaksi. Ja kuin siinä ei olisi vielä tarpeeksi, hänen pitää vielä palvella kadulla elävää, 12-vuotiasta, puolijumalaa, Megia. Apua voisi löytyä Puoliveristen leiristä, mutta valitettavasti mu sillä on omat ongelmansa.

Paha Python-hirviä on vallannut Delphi Oraakkelin, niinpä puolijumalat eivät saa etsintäretkien kannalta olennaisen tärkeitä ennustuksia. Kaiken lisäksi osa leiriläisistä katosi oudosti. Liittyvätkö asiat toisiinsa? Apollon yrittää selvittää asiaa, sillä hän uskoo sen olevan oikea reitti takaisin jumalaksi. Se ei ole kuitenkaan helppo tehtävä kuolevaisen ruumiissa. Vaiennut Oraakkeli on Apollon-kirjasarjan ensimmäinen osa.

Rick Riordanin kirjat ovat minulle hyvin tuttuja. Ei siis ihme, että tartuin myös tähänkin. Enkä joutunut pettymään. Vaiennut Oraakkeli oli hyvä, melkein edellisten veroinen. Melkein siksi, että vaikka pidinkin päähenkilö Apollonista odotettua enemmän, jumala on nähty jo muissa osissa, joissa hän lähinnä ärsytti, niin hän ei silti kuulu kirjasarjojen suosikkipäähenkilöiden joukkoon.

Rick Riordan

Vaiennut Oraakkeli oli kaikkea viihdyttävää luettavaa, jopa näin aikuisillekin. Pidin erityisesti kirjan huumorista, jota viljeltiinkin tyypilliseen Percy Jackson-tyyliin alituiseen. Voin vain arvailla, kuinka hyvä kirja on nuorten lukijan silmissä, luulen, että vielä parempi. Mitään syvällistä on kuitenkin turha odottaa, mutta haittaakos tuo. Joskus on kiva vaan uppoutua kevyen viihteen pariin ja unohtaa omat ongelmansa.

En kuitenkaan suosittelisi kirjaa Percy Jackson-sarjan aloittaville. Se sisälsi liian paljon viittauksia aikaisempiin kirjoihin ja jopa täydensi Olympoksen sankareiden tarinaa. Lisäksi koska kirja ei ole sarjan paras tai edes tyypillisen, niin Rick Riordanista ja hänen kirjoistaan saa parhaan, ja osuvamman, mahdollisen kuvan. Aloittaisinkin kirjailijan aikaisemmista teoksista.

Perusjuoni oli aika tyypillinen Rick Riordan kirjoille, muttei suinkaan liikaa. Oli muinainen pahuus, tällä kertaa kuitenkin puolijumala, ei titaani tai muu vastaava kreikkalaiseen mytologiaan kuuluva, asiaan kuului ennustus, joskin monen mutkan kautta, Puoliveristen leiri, joukko sankaruutta havittelevia puolijumalia, kreikkalaista mytologiaa sekä tietenkin koko joukko vanhoja naamoja.

Teemakin oli vaihtunut, mikä pidänkin hyvä virkistävänä. Edelliset kirjat kertoivat suhteellisen tavallisten teinien matkasta sankareiksi, Vaiennut Oraakkeli puolestaan suuruuden matkasta kohti parannusta sekä parempaa, ja erityisesti nöyrempää, minää. Juuri ylimielisen Apollonin kehitys ihmisenä, vai pitäisikö sanoa ihmiseksi, olikin yksi kirjan parhaista puolista.

Toinen Vaienneesta Oraakkelista löytyvä hyvin tuttu asia oli kirjoitustyyli. Tätä on vaikea pitää minään muuna kuin hyvänä asiana, sillä Rick Riordan osaa nuorten kirjan kirjoittamisen jalon taidon paremmin kuin useat muut alan tekijät. Tietenkin pois lukien J. K. Rowlingin, jonka Harry Potter-sarja kuuluu syystäkin vieläkin suosikkikirjoihini. Aikuisille suunnatut kirjat ovat sitten asia erikseen.

Apollon oli hyvä päähahmo, joskaan ei siitä pidettävämmästä päästä, varsinkin kirjan alussa. Pidin Megista, itseasiassa eniten uusista hahmoista. Niin itsenäisenä hahmona kuin Apollonin side Kickkinäkin. Puolivilli, itsepäinen ja katuviisas puolijumala sopi nimittäin erittäin hyvin Apollonin vastapariksi. Apollonin lapsetkin olivat hyvin tehtyjä ja kiitettävän yksilöllisiä hahmoja, myös ne, joita ei ole nähty jo muissa osissa. 

Vanhoja tuttuja naamoja näytettiin myös runsaasti, niistä ehkä merkittävimpänä itse Percy Jacksonia. Hän vilahti kuitenkin vain hyvin lyhyesti. Ilokseni myös Nicoja ja Williä nähtiin myös. En ole koskaan ollut hahmojen, varsinkaan Nivon, suurin fani, mutta silti. oli mukava nähdä, että heidän suhteensa on edennyt oikein mukavasti. Jo ihan periaatteessa. Homopareja ei nuorten kirjoissa vieläkään juuri näy.

Neljäs ja juonen, ja samalla Apollonin itsensä, kannalta tärkein tuttu hahmo oli Rachel Dare, voimansa menettänet nykyinen Delphin Oraakkeli. Vierailu olikin hyvin tyydyttävä. Se nimittäin myös syvensi Rachelia hahmona. Tämä olikin tärkeää, sillä vaikka Rachel on esiintynyt melkein jokaisessa Percy Jackson-kirjasta, hänestä tiedetään silti luvattoman vähän.

Mainitsemisen arvoinen on myös luultavasti kirjasarjan toisessa osassa isomman roolin saava Leo Valdez, yksi Olympoksen sankareiden seitsemästä sankarista. saamme vihdoin tietää, mitä hänelle oikein kuuluu. Tämä ei ole itse juonen kannalta niin suuri paljastus kuin voisi luulla. Hän nimittäin saapui varsin myöhään, kuin kirjan uhka on jo voitettu.

Roistot olivat hyvin epätyypillisiä, eikä vain puolijumaluutensa takia. He nimittäin käyttävät puhtaan voiman älyään, ja sillä kerättyjä resurssejaan, erittäin tehokkaasti. He myös ovat erittäin hyviä korruptoimaan ihmisiä. Juuri sen takia he ovat kirjasarjan roistoista mielenkiintoisempia. Muilla kuin ei juuri ollut persoonaa, vain halu tuhota koko ihmiskunta.

Koska kyseessä on vasta kirjasarjan ensimmäinen osa, roistoja ei tietenkään vielä voitettu. Itseasiassa Vaiennut Oraakkeli paljasti henkilöllisyyden vain yhdelle heistä, muut kaksi jäävät hämärän peittoon, vaikka minulla onkin asiasta omat arvaukseni. Eiköhän asia, ja monet muut asiat, selvinne ajan myötä. Tarinassa ollaan vasta alussa. ja erittäin hyvä alku se on ollutkin. Luen taatusti kirjasarjan muut osat.

Tiivistetysti Vaiennut Oraakkeli osoitti jälleen kerran sen, että Rick Riordan kuuluu nuorten kirjoittaen aateliin ja samalla tarjosi Apollon-kirjasarjalle hyvän aloituksen. Mitään muuta en toki odottanutkaan. Ihan edellisten veroinen se ei kuitenkaan ole. Neljä ja puoli tähteä.

Jumalten lapset yhteistuumin maailmaa pelastamassa

Luen harvakseltaan nuorten kirjoja, joten kuin sitten otan sellaisen käteeni, sen pitää olla erityisen hyvä, sellainen kuin nyt kokonaisuudessaan arvostelemani Rick Riordan Olympoksen sankarit-kirjasarja.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia koko viisiosaisen kirjasarjan juonesta. Ne ovat kuitenkin verrattain vähäisiä, joten ainakin minun mielestä sen voi lukea ennen kirjasarjan lukemistakin. Omalla vastuulla kuitenkin.

Maaemo Gaia on heräämässä ja käynnistämässä samalla suunnitelmansa ihmiskunnan tuhoamisesta. Koska hän ei ole mikään herttainen täti, tämä pitää tietenkin estää hinnalla, millä hyvänsä. Jumalat ovat yhtä avuttomia kuin aina ennenkin, joten tehtävä lankeaa puolijumalille. Ennustus määrää tehtävän seitsemälle puolijumalalle, joista jokaisella on retkellä oma, äärimmäisen tärkeä, roolinsa.

Vaaralliseen tehtävään lähtee. Poseidonin poika Percyn, Athenen tyttären Annabeth Chasen, Juppiterin poika Jasonin, Afroditen tytär Piperin, Hefaistoksen poika Leon, Marssin poika Frankin sekä Pluton tytär Hazelin. Myös muut puolijumalat, erityisesti Haadeksen poika Nico ja Bellonan tytär Reyna, saivat oman, äärimmäisen tärkeän, roolinsa maailman pelastamistalkoissa.

Olen aina pitänyt Rick Riordan kirjoista. Siitäkin huolimatta, että en kuulu enää sen kohderyhmään. Niissä sekoitetaan viihdyttävästi ja helppolukuisesti kreikkalainen, ja nyt roomalainenkin, mytologia hirviöineen ja oikukkaineen, mutta sitäkin voimakkaampineen, jumalineen omalaatuiseen huumoriin sekä toimintaan, jota tulee sellaisessa tahdissa, ettei kirjassa juuri tylsiä hetkiä tule.

Toisin sanoen ne ovat juuri sellaisia kuin hyvältä, jos ei nyt jopa suorastaan loistavalta, nuorten kirjalta voi odottaakin. Ihan Harry Potterin tasolle en niitä kuitenkaan nostaisi, mutta sinne ei taida kovin moni muukaan nuorten kirja päästä. Ja se, että pääsee edes jokseenkin lähelle, kuten Rick Riordanin kirjat tekevät, se on jo huomionarvoinen saavutus.

Juoni oli kiinnostava, joskin vähän turhan ennalta-arvattava. Kirjailija ei ota turhia riskejä, joten kirjat olivat hieman turhankin turvallisia, mikä näkyi varsinkin liiankin imelässä loppuratkaisussa. Lisäksi olisin kaivannut enemmän harmaita sävyjä, sillä juoni oli mustavalkoistakin mustavalkoisempi. Puolijumalat olivat hyviä ja titaanit pahoja, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Muuten kirjasarja oli mitä parhainta kevyttä viihdettä, voisi jopa sanoa, että hyvän mielen kirjoja. Niistä nimittäin tuli juuri se, hyvä mieli. Hymyillä sai melkein koko kirjan ajan, milloin millekin kummalliselle sattumalle tai hahmojen hauskoille dialogeille tai ajatuksille. Mitään kovin syvällistä niissä ei ole, mutta ei kaiken tarvitsekaan olla.

Pidin siitä, että kaikki saivat Tulen ja Jään-laulu-fantasiakirjasarjan tyyliin oman lukunsa kirjasarjan edetessä, jopa seitsikkoon kuulumattomat Nico ja Reyna. Lempilukujani oli Percyn, Leon, Annabethin, Piperin ja Reynan luvut, vaikka hahmona pidin kaikista. Kaikki seitsikon jäsenet saivatkin yhtä paljon huomiota, vaikka joka kirjaan kaikki eivät päässeetkään, ilmiselvästä syystä.

Joitakin vaivasi Percyn ja Annabethin vähyys, erityisesti viimeisessä kirjassa, mutta minä en kuulu niihin. He ovat jo saanut oman kirjasarjansa. Lisäksi hän dominoi Annabethin kanssa Haadeksen taloa, yhtä kirjasarjan kirjoista. Niinpä on vain oikeus ja kohtuus, että muutkin saivat ansaitsemaansa huomiota. Siitäkin huolimatta, että Jason ja kumppanitkin saivat vain yhden kirjan aikaa kehittyä.

Toisaalta ymmärrän kyllä niitä, jotka kaipaavat enemmän vanhoja hahmoja elämäänsä. Lähinnä juuri uusien alikehittymisen takia. Percy ja miksei Annabethkin on juuri se hahmo, jonka kanssa moni minua isompi fani kirjasarjan on kasvanut ja josta he ovat oppineet pitämään, ja miksei jopa rakastamaan. Lisäksi ainakaan minä en ole koko jumalten kaksi puolta-jutun fani. Se oli aivan turha, eikä käynyt järkeen.

Uusiat hahmoista Jason oli kaikkein epäkiinnostavin. hahmo. Hän tuntui paikoittain jopa eräänlaiselta kevyt-Percyltä. Huonommalla huumorintajulla varustettuna vaan. Itse pidin Piperistä, vaikka näytän olevani siinä asiassa vähemmistöä. Hän oli varsin hauska ja stereotyyppejä rikkova. Olihan hän kirjasarjan vähiten pinnallisia hahmoja, vaikka hänen äitinsä olikin itse rakkauden jumala Afrodite.

Frank ja Hazel on hahmona vieläkin alikehittyneemmät, vaikka pidin ja jopa välitin heistä molemmista ja toivonkin, että heistä kuuluu vielä lisää jossain vaiheessa. Syynä ei ollutkaan hahmojen potentiaalin puute. Frank on puolijumalista sympaattisempia ja hänen muodonmuutoskykynsäkin on mahtava. Hazel puolestaan on yllättävän kykenevä nuoresta iästään huolimatta.

Kirjasarjan loppu oli enemmän tai vähemmän antikliimaksinen. Se tuntui jotenkin kamalassa kiireessä tehdyltä. Vihollinen, eli se paljon hehkutettu ja pelätty maaemo Gaia ja hänen ”lapsensa”, voitettiin aivan liian helposti ja nopeasti. Se alusta asti hehkutettu yhden seitsemän kuolemakaan ei ollut niin iso juttu kuin voisi luulla. Loppu jäi hieman auki, mutta se ei ole välttämättä paha asia.

Kokonaisuudessaan Olympoksen sankarit-sarja tarjoaa mukiin menevää, enemmänkin, aivot narikkaan-lukemista maustettuna toimivilla hahmoilla ja kreikkalaisella mytologialla. Aivan täysiä pisteitä se ei kuitenkaan ansaitse. Neljä tähteä.