Olen lukenut jonkin verran Jack Higginssin Sean Dillon kirjoja. Niinpä matkalleni mukaan tarttui kirjailijan samaa sarjaa oleva teos, Tappotanner. JUONIPALJASTUKSIA!!!
13-vuotias Sara on kidnapattu Irakiin, jotta tämä voisi mennä täysi ikäiseksi kasvettuaan naimisiin Jumalan vasaraksi kutsutun terroristin kanssa. Tytön epätoivoinen isä pyytää Sean Dillonilla ja kumppaneilta apua vastineeksi hänen terroristisolua koskevista tiedoistaan. Tiimi lupaakin auttaa häntä. Ongelmia tuottavat myös venäläiset omalla salamurhajuonellaan.
Jack Higginsin kirjat ovat kaikki lajityyppinsä edustuskelvollisia tuotoksi. Parhaimpien joukkoon en niitä kuitenkaan laskisi. Siitäkin huolimatta suosittelen kirjasarjaa lämpimästi. Uusien lukijoiden kannattaa aloittaa kirjasarja jostain aikaisemmasta teoksesta. ideaalisesti siitä ensimmäisestä. Kirja kun nojaa aika paljon siihen, että kirjan maailma kaikkine hahmoineen on lukijoille jo ennestään tuttuja.
Higginsin kirjoitustyyli erottuu edukseen muihin lajityypin kirjoittajiin nähden. meno on rentoa, vakavasta ja päivänpolttavasta aiheestaan huolimatta. Huumoria viljeltiinkin tasaiseen tahtiin. Aiheen vakavuuttakaan ei unohdettu. Pidin siitä, että myös vastustajalle annettiin ääni. He saatiinkin näyttämään ihan ihmisiltä. En siitäkään huolimatta kannattanut heidän puoltaan missään vaiheessa.
Tappotanner oli vähän liiankin samanlainen muihin Sean Dillon-kirjoihin nähden. Monesti minulle tuli tunne, että olen lukenut saman joskus ennenkin, vain pienellä variaatiolla. Tämä on hyvä uutinen kirjasarjan faneille. Suurin valituksen aiheeni on se, että joskus asioita tapahtuu vähän turhan kätevästi. Aina oikea henkilö on oikeassa paikassa juuri silloin kuin Dillon, ja tarina, sitä eniten vaatii.
Kirjan päähahmot, siis hyvisten puolella, on jo minulle tuttuja. Kirjan parasta hahmoa, Gretaa lukuun ottamatta. Valitettavasti hän sai kirjassa liianvähän tekemistä. Sean Dillon on pysynyt entisenlaisena, mikä on pelkästään positiivinen asia. Samaa voisi sanoa muistakin tuttuista hahmoista. Uusista hahmoista paras oli Sarah, hänen äitinsä taas huonoin. Ja epäuskottavin.
Pahikset olivat lupaavia, mutta loppu jotenkin vesitti heidät. He olisivat voineet näyttää uuden, vähemmän mustavalkoisen, näkökannan muslimiterrorismiin, mutta ei. Lopulta heistä tuli kuitenkin erittäin kliseisiä. Ymmärrän kyllä, että aihe on herkkä. Lukijat haluavat varmasti nähdä hyvisten voittavan pahiksen. Varsinkin kun se voisi toimia eräänlaisena fantasiana nykyiselle terrorismin täyteiselle ajalle.
Tappotammer oli taattua Jack Higginsiä. Niin hyvässä kuin pahassakin, lähinnä hyvässä. Kirjasarjan paras kirja se ei kuitenkaan ollut, ei lähellekään. Neljä tähteä.
13-vuotias Sara on kidnapattu Irakiin, jotta tämä voisi mennä täysi ikäiseksi kasvettuaan naimisiin Jumalan vasaraksi kutsutun terroristin kanssa. Tytön epätoivoinen isä pyytää Sean Dillonilla ja kumppaneilta apua vastineeksi hänen terroristisolua koskevista tiedoistaan. Tiimi lupaakin auttaa häntä. Ongelmia tuottavat myös venäläiset omalla salamurhajuonellaan. Jack Higginsin kirjat ovat kaikki lajityyppinsä edustuskelvollisia tuotoksi. Parhaimpien joukkoon en niitä kuitenkaan laskisi. Siitäkin huolimatta suosittelen kirjasarjaa lämpimästi. Uusien lukijoiden kannattaa aloittaa kirjasarja jostain aikaisemmasta teoksesta. ideaalisesti siitä ensimmäisestä. Kirja kun nojaa aika paljon siihen, että kirjan maailma kaikkine hahmoineen on lukijoille jo ennestään tuttuja.
Higginsin kirjoitustyyli erottuu edukseen muihin lajityypin kirjoittajiin nähden. meno on rentoa, vakavasta ja päivänpolttavasta aiheestaan huolimatta. Huumoria viljeltiinkin tasaiseen tahtiin. Aiheen vakavuuttakaan ei unohdettu. Pidin siitä, että myös vastustajalle annettiin ääni. He saatiinkin näyttämään ihan ihmisiltä. En siitäkään huolimatta kannattanut heidän puoltaan missään vaiheessa.
Tappotanner oli vähän liiankin samanlainen muihin Sean Dillon-kirjoihin nähden. Monesti minulle tuli tunne, että olen lukenut saman joskus ennenkin, vain pienellä variaatiolla. Tämä on hyvä uutinen kirjasarjan faneille. Suurin valituksen aiheeni on se, että joskus asioita tapahtuu vähän turhan kätevästi. Aina oikea henkilö on oikeassa paikassa juuri silloin kuin Dillon, ja tarina, sitä eniten vaatii. Kirjan päähahmot, siis hyvisten puolella, on jo minulle tuttuja. Kirjan parasta hahmoa, Gretaa lukuun ottamatta. Valitettavasti hän sai kirjassa liianvähän tekemistä. Sean Dillon on pysynyt entisenlaisena, mikä on pelkästään positiivinen asia. Samaa voisi sanoa muistakin tuttuista hahmoista. Uusista hahmoista paras oli Sarah, hänen äitinsä taas huonoin. Ja epäuskottavin.
Pahikset olivat lupaavia, mutta loppu jotenkin vesitti heidät. He olisivat voineet näyttää uuden, vähemmän mustavalkoisen, näkökannan muslimiterrorismiin, mutta ei. Lopulta heistä tuli kuitenkin erittäin kliseisiä. Ymmärrän kyllä, että aihe on herkkä. Lukijat haluavat varmasti nähdä hyvisten voittavan pahiksen. Varsinkin kun se voisi toimia eräänlaisena fantasiana nykyiselle terrorismin täyteiselle ajalle.
Tappotammer oli taattua Jack Higginsiä. Niin hyvässä kuin pahassakin, lähinnä hyvässä. Kirjasarjan paras kirja se ei kuitenkaan ollut, ei lähellekään. Neljä tähteä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti