Klooniklubi palaa neljännen kerran

Orphan Black on yksi parhaista tällä hetkellä tulevista scifisarjoista. Kiitänkin Netflixiä siitä, että se näytti jaksot tuoreeltaan. Nyt arvostelen sen uuni tuoreen neljännen kauden. 

Orphan Blackin perusjuoni on varmaan kaikille tätä juttua lukevalle tuttu. Ollaanhan nyt jo neljännessä tuotantokaudessa. Kertaus on kuitenkin opistojen äiti, joten menen siihen lyhyesti. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!!!

Sarja kertoo Sarah Manningista (Tatiana Maslany) ja hänen klooneista (myös Tatiana Maslany), jotka yrittävät selvittää omaa alkuperäänsä ja säilyttää identiteettinsä maailmassa, joka pitää heitä omaisuutenaan. Erityisesti heidät luoneet Neolutistit, jotka haluavat omistaa heistä joka ikisen, heidän ihmisyydestään viis. Porukka on, kuitenkin ollut hieman sivusta sitten ykköskauden.

Neolutistien lisääminen oli hyvä idea. Uusi pahis olisi jo liikaa, sillä juonesta on tullut muutenkin jo liian sekava moninaisine luonteenkäänteineen. Kausi ei kuitenkaan pidättäydy pelkästään vanhassa. Neolutisteillä on nimittäin uusia juonia, jonka yhtenä toteuttavana on heille työskentelevä, mutta katsojille uusi tuttavuus, Evie Cho (Jessalyn Wanlim) ja hänen poliisikäskyläisensä Martin Duko (Gord Rand).

Kauden tärkeämpänä teemana on tällä kertaa perhe, ja ennen kaikkea heidän puolesta uhrautuminen. Sitä käsitelläänkin monesta näkökulmasta. Toinen kauden suuri teema on klooneja vaivaava sairaus, jonka parannuskeino olisi hyvin tärkeä erityisesti Cosimalle. Sarja käväisee myös muunlaisten ihmiskokeiden maailmassa Neolutistien etsiessä uutta suuntaansa, kloonit kun ovat jo vanha juttu.

Kauden ensimmäinen jakso kertoo kuitenkin mystiseksi jääneestä Bethista. Naisesta, jonka kuolema aloitti koko sarjan, mutta josta olemme saaneet tähän mennessä vain toisen käden tietoa. Ensimmäisen jakson lisäksi hänelle on omistettu myös takaumia, jotka toivatkin oivaa lisämaustetta kauteen. Sen lisäksi ne selittivät monia, katsojan kannalta oleellisia, tietoja Orphan Blackin maailmasta.

Kauden pääjuoni on aiempaa suoraviivaisempi, menettämättä kuitenkaan moniulotteisuuttaa. Pahat olivat selkeästi pahoja ja hyvät hyviä, ainakin joskus. Liian yksinkertaiseksi hyvä-paha asetelmaksi sarja ei kuitenkaan äidy missään vaiheessa. Orphan Blackissä kun on loppuen lopuksi kyse erilaisista pyrkimyksistä, joista suurin osa on hyvin inhimillisiä. Ihmisillä pyrkimysten takana on omat hyvät ja pahat puolensa.

Kausi onnistuu syventämään vanhoja hahmojaan loistavasti. Lisäksi kaikki sivuhahmot, olivat he kuinka pienessä roolissa tahansa, saavat edes jonkinlaisen mielekkään tarinan. Suosikkejani ovat edelleen Helena, Cosimasa, Felix ja Krystal. Valitettavasti Felix jää tällä kertaa hieman sivuun. Kausi saa minut tuntemaan myötätuntoa Bethiä kohtaan enemmän kuin ennen. 

Inhokkeja minulla ei ole. Paitsi Rachel. nainen on ollut sivussa sitten kakksokauden, mutta nyt hän tulee taas, entistä kavalampana. pakko sanoa, että olen käänteen ystävä. Rachelista ei ole hyvikseksi, vaikka hänestä löytyy inhimillisiäkin puolia. Itseasiassa hänen tilanteensa onnistuu herättämään, ainakin minussa, jonkin verran myötätuntoa. Ennen lopun juonenkäännettä.

Uudet hahmotkin ovat mielenkiintoisia, ainakin hyvät. Siis Felixin siskoa lukuun ottamatta. Suomikin mainitaan, sillä uusista hahmoista M.C on täältä kotoisin. Muutenkin hahmo toi sarjaan oman, mielenkiintoisen, lisänsä. Eikä pelkästään siksi, että saimme vihdoin tietää, mitä Helsingissä oikein tapahtui. Nainen taitaa myös tietokoneiden salat paljon muita hahmoja paremmin.

Pahikset ovat sitten vähän. Heidän työnantajanaan toimivasta, herkullisen pahasta, organisaatiosta huolimatta. Tämä on totta erityisesti Dukon kohdalla. Miehellä ei ole juuri persoonallisuutta. Siski hänen kuolemansa tuskin järkytti ketään. Neolutistit puolestaan ovat ehdottomasti Orphan Blackin paras päävastus, vaikka se joskus vaikuttaakin turhan kliseiseltä pahalta organisaatiolta. 

Olen hehkutta Tatiana Maslanyn näyttelijänkykyjä ennenkin ja teen sen taas. Hän on ehdottomasti parasta tässä sarjassa, sillä sarjan hyvyys tai huonous riippuu täysin hahmoista. Samaistuttavat hahmot ovatkin Orphan Blackin paras puoli muutenkin. Sarja ei kuitenkaan nojaa täysin Maslanyn harteilla, vaan muutkin sarjan tekijät hoitivat työnsä mallikkaasti. Niin näyttelijät kuin kameran takana työskentelevätkin.

Vaikka päätunnelma on vakava, johtuen hauskuuden jäämisestä pahasti vakavampia asioita käsittelevän pääjuonen jalkoihin, löytyy sarjasta edelleen koomisiakin hetkiä. Niitä tarjosi niin perinteiset” klooni esittää toista kloonia”-kohtaukset kuin hauskat sivuhahmot, kuten Alison, Helena, Donnie ja uutena tuttavuutena huvittavalla tavalla väärässä oleva, mutta yllättävän tuloksellinen Krystal.

Kaikean kaikkiaan erinomainen kausi Orphan Blackilta. Olen jokaisen kauden fani, mutta neljäs kausi oli erityisen hyvä, jopa melkein yhtä hyvä kuin ensimmäinen kausikin. Viisi tähteä. Valitettavasti herkkua ei ole tarjolla loputtomiin, sillä kausi loppuu seuraavaan, eli järjestyksessään viidenteen, tuotantokauteen.