Mysteerityttöjä ja (luonnollisesti) pikkukaupungin poliiseja salaliiton jäljillä

Tänä vuonna tullut Emergence ei ehkä kuulu kauden parhaiden uusien sarjojen joukkoon, mutta se tarjoaa silti paljon katsottavaa mysteerisarjojen ystäville.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia Emergencen ensimmäisestä kaudesta!

Long Islantilainen poliisipäällikkö Jo Evans (Allison Tolman) viettää varsin tavanomaista pikkukaupungin poliisin elää, johon kuuluu tytär Mia (Ashley Aufderheide) ja syöpää sairastava isä Ed (Clancy Brown). Sitten hänen elämänsä muuttuu kummallisempaan suuntaan hänen löydettyään melko tavanomaiselta lentokoneen putoamispaikalta muistinsa menettäneen tytön (Alexa Swinton).

Ennen kuin Jo saa selvitettyä tytön henkilöllisyyden ja löydettyä tämän vanhemmat, hän kutsuu tytön kotiinsa ja antaa hänelle väliaikaiseksi nimen Piper. Pian Jo huomaa, että Piperillä on perässään hyvin pahantahtoisia tahoja ja, jotta tilanne ei menisi liian normaaliin suuntaa, hallussaan yliluonnollisia voimia. Kuka Piper oikein on? Ja miksi hänestä ollaan niin kiinnostuneita?

Emergence vaikuttaa ensikuulemalta ehkä Lost-kopiolta tai kopiolta monesta muusta mysteerisarjasta, eikä vaikutelma todellakaan ole täysin väärässä. Se ei tarjoa genren ystäville tai meille, jotka katsovat sen sarjoja ja pitävätkin osasta niistä, juuri mitään uutta tai ihmeellistä. On suuri salaliitto, yliluonnollisia kykyjä, perusamerikkalainen perhe yms. 

Sarjalla on kuitenkin pari vahvuutta. Sarja on täynnä erinomaisia näyttelijöitä, erityisesti Allison Tolman ja Alexa Swinton. Sen mysteeri ei juuri polje paikoillaan ja esimerkiksi se, kuka tai ehkä tarkemmin sanottuna mikä, Piper oikein on, selviää varsin pian. Jo oli paljon keskimääräistä mysteerisaran päähenkilöä pidettävämpi ja samaistuttavampi. Piperkin osoittautui varsin sympaattiseksi tapaukseksi.

Muut hahmotkin ovat pidettäviä, joskin moneen kertaan nähtyjä. Mian ja Piperin ystävyyskin oli mukava yllätys, sillä monissa muissa sarjoissa päähenkilön biologinen lapsi olisi ollut mustasukkainen uudelle tulokkaalle ja jopa avoimen vihamielinen. Olisipa turhankin geneeriseksi jäävät roistot yhtä kiinnostavia, mutta kaikkea ei voi saada.

Piperiin liittyvää mysteeriäkään ei salattu liian kauan. Tyttö oli robotti tai ehkä paremminkin tekoäly. Ei ehkä kekseliäin valinta, mutta ei myöskään tylsin. Luulen, etten ole ainut, joka ajatteli tytön olevan avaruusolento. Toki muita paljastuksia löytyi hyvin paljon ja jotkin niistä onnistuivat jopa yllättämään minut ja saavutus se on sekin.

Emergencen juoni oli suhteellisen kiinnostava, jopa enemmän kuin useilla muilla sen lajityypin edustajalla. Kuitenkin minusta sen olisi saanut tiivistettyä vähempänäkin jaksoon jopa minisarjaksi. mysteeriä voi venyttää vain tietyn verran ilman, että se käy tylsäksi. Siksi minusta juonen jatkaminen toiselle kaudelle, jos sarja sellaisen saa, ei ollut minusta hyvä idea, vaikka sarjasta pidänkin.

Sarjassa oli vain yksi suuri heikkous, mutta valitettavasti se oli hyvinkin suuri. Se oikein onnistunut herättämään minkäänlaisia tunteita. Yksi sarjan vakiohahmoista paljastui pahikseksi ja sitten hyvikseksi, joka on pahiksen puolella, enkä tuntenut oikein mitään paljastuksen suhteen. Lisäksi sarja päättyi aika suureen cliffhangeriin, enkä silti pala halusta tietää, mitä hahmoille sen jälkeen tapahtuu.  

Uskokin, että sarja ei saa toista kautta cliffhangermaisesta ensimmäisen kauden lopusta huolimatta. Sen katsojamäärät ovat jääneet verrattain vähäiseksi. Jos olenkin väärässä ja sarja saa kuin saakin toisen kautensa, katson luultavasti senkin. Emergence ei ehkä päädy lempisarjojeni listoille, mutta kyllä sen kanssa voi 45 minuuttia viikossa viettää.

Tiivistetysti Emergence on mysteerisarjaksi keskimääräistä parempi ja sitä ei kannata tyystin unohtaa, mutta liikaa siitä ei kannata odottaa. Kolme ja puoli tähteä!

Uudet satuhahmot, uusi kirous, vanhat kujeet

Seitsemänteen kauteensa mentäessä Olipa Kerta oli pistänyt pakkansa täysin uuteen uskoon. Idea ei ollut huono, eikä sitä ollut kauden ensimmäinen, Hyperion Heights -niminen, jaksokaan. Onneksi.

Varoitus: Tämä arvostuksia sisältää paljastuksia Olipa Kerran-sarjan juonesta, niin tämän uuden kauden aloituksen kuin aikaisempien kausien osalta.

Huomautus: Tänä vuonna en arvostele jokaista jaksoa erikseen, aikataulullisista syistä johtuen. Palaankin sarjan pariin seuraavan kerran vasta seitsemännen kauden lopulla. Voi olla, että valitsen jaksoarvostelulle jonkun muun sarjan. Niitä juuri tähän aikaan riittää, niin uusien tuttavuuksien kuin palaavien sarjojen muodossa. Pidän sitä kuitenkin epätodennäköisenä.

Henry Mills (Jared S. Gilmore) on kyllästynyt muiden tarinoista kirjoittamiseen ja haluaisikin aloittaa jo omansa. Niinpä poika matkaa uuteen maailmaan, jossa on eri versioita meidän kaikkien rakastamista satuhahmoista. Reissu ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin piti ja pian kaikki joutuvat uuden kirouksen alaisuuteen, Seattlen Hyperion Heights-nimiseen kaupunginosaan.

Siellä johtoja pitää Tuhkimon/ Jacindan (Dania Ramirez) paha äitipuoli Lady Tremaine/Victoria Belfrey (Gabrielle Anwar). Heidät voi pelastaa vain aikuinen Henry (Andrew J. West), mutta hänellä on yhtä vaikeuksia uskoa kirouksen olemassa oloon kuin äidillään aikoinaan. Pian mies kuitenkin huomaa joutuneensa tapahtumien keskelle, kiitos hänen tyttärekseen esittäytyvän Lucyn (Alison Fernandez).

Tv-sarjan uudelleen käynnistys on riskialtista hommaa. Uusi versio voi nimittää menettää kaiken sen, mikä teki sarjasta alunalkaenkaan rakastetun. Toisaalta, joskus, sarjan kiertäessä kehää ja pahasti, pakan sekoittaminen on enemmän kuin tarpeen. Ja onnistuessaan palkitsevaakin. Se saada ihmiset rakastumaan vanhaan, mahdollisesti jo lopetusuhan alla olevaan, sarjaan uudestaan.

Ensimmäisen jakson perusteella Olipa kerran seitsemäs kausi ei kuulu kumpaankaan ääripäähän. Sarjasta voi vielä nauttia, jopa enemmän kuin muutamilla viime kausille. Mutta jos sarjan oli tarkoitus tarjota jotain erilaista, se epäonnistui melkein totaalisesti. Melkein kaikki ainakin ensimmäisessä kaudessa nähtävä oli nimittäin nähty jo sarjan ensimmäisellä kaudella.

Esimerkiksi Henry oli saanut Emman roolin kyynisenä sankarina, optimistinen Lucy oli uusi Henry, kirouksessa erilaista oli vain paikka, Henryn ja Tuhkimon kieltämättä söpö ”Meet-cute” kertasi Snow:n ja Davidin vastaavaa ja Lady Tremainekin muistuttaa hieman turhan paljon ensimmäisen kauden Reginaa, ja Paholainen Pukeutuu Pradan pahaa pomoa, Miranda Priestlyä.

Vanhojen katsojien, myös minun, pelko siitä, että sarja menettäisi otteensa tällä tulevalla kaudella näyttää kuitenkin olevan turhaa. Uudet hahmot, niin pää kuin sivu, olivat jokseenkin karismaattisia, erityisesti uusi Tuhkimo. Tuhkimosta puheenollen, hänen tarinansa tvisti oli harvinaisen piristävä ja vaihteeksi yllättäväkin. Andrew J. West soittautui nappivalinnaksi aikuisen Henryn rooliin.

Sarjan valopilkut Robert Carlyle ja Lana Parilla pääsivät loistamaan hahmojensa kirousidentiteettien kanssa. Pidin myös jaksoon sisälletystä huumorista ja viittauksista aiempiin kausiin, erityisesti Emmaan. Kauden mysteerikin vaikuttaa tarpeeksi kiehtovalta, jotta sitä jaksaisi seurata. Ei ehkä niin kiehtovalta kuin voisi olla, varsinkin kuin sarjan kaava on minulle jo ennestään tuttu, mutta silti.

Minua jopa kiinnostaa, kuinka nykyinen kirous sai alkunsa, mikä on Alicen ja Rumplen yhteys tai miksi Lady Tremaine, anteeksi Victoria Belfrey, haluaa Lucyn huoltajuuden niin pahasti. Tai vastauksen kysymykseen, johon sitä ei koskaan saada eli miten Henryllä riittää bensaa Satumaailmassakin. Kyllä, uusi kausi, uudet loogiset aukot. Ja sama vanha minä nillittämässä niistä kyseisistä loogisista aukoista.

Moni miettii tälläkin hetkellä, katsoako tätä uutta kautta vai ei. Saihan monien suosikkihahmojen tarina päätöksensä jo aikaa sitten ja puuttuuhan siitä niin monia rakkaita hahmoja, kuten päähenkilö Emma itse. Itse päätin seurata sarjaa, mutta mitä tulee muihin, niin en osaa vasta juuta, enkä jaata, ainakaan tämän ensimmäisen jakson perusteella. Kukin päättäköön omalla kohdalla.

Tiivistetysti pitkästä aikaa parasta Olipa Kertaa esittelevä Hyperion Heights lupaa hyvää sarjan seitsemättä kautta ajatellen, vaikka se ei ole vieläkään päässyt suurimmasta ongelmastaan, taipumuksesta toistaa samaa vanhaa kaavaa yhä uudestaan ja uudestaan. En anna sille vielä tähtiä. Kausi on vielä niin alussa.

Ensiarviossa: Marvel’s Inhuman ja The Gifted

Viime aikoina Marvelilta on tullut kaksi vähän tuntemattomampiin hahmoihin keskittyvää supersankarisarjaa Marvel’s Inhumans ja The Gifted. Kerron nyt ensivaikutelmani sarjoista.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Marvel’s Inhuman ja the Gifted-sarjojen ensimmäisen jaksojen juonesta. Suurin osa paljastuksista on nähty kuitenkin jo trailereissa, joten kyseisiä jaksoja katsomattomienkin on kohtuullisen turvallista lukea tätä arvostelua.

Marvel's Inhumans, tai yksinkertaisemmin Inhumans, keskittyy supervoimia omaavien mutanttien ja kaivoksilla pakkotyötä tekevien ihmisten kansoittaman Attilan hallitsijaperheeseen, joka joutuu pakenemaan kuningas Black Boltin (Anson Mount) supervoimia saamattomien, kuten hän itse, saamaan huonoon kohteluun kyllästyneen Maximus-veljen (Game of Thronesin Iwan Rheon) kaapattua vallan.

Perhe pääsee pakenemaan Hawaijille, kiitos teleporttaavan Lockjaw-koiran, mutta he joutuvat samalla eroon toisistaan. Kaiken lisäksi osa heistä, kuten hiuksiaan kontrolloiva kuningatar Medusa (Serinda Swan) ja kaikessa virheitä näkevän neuvonantaja Karnakin (Ken Leung) on menettänyt voimansa. Vallan takaisin saaminen on siis todellakin helpommin sanottu kuin tehty.

Inhumans on saanut paljon haukkuja kriitikoilta, niin kuin moni jo varmaan tietää, ja sanon jo nyt, että iso osa niistä on täysin ansaittuja. Sarja ei kuitenkaan ole läheskään niin huono kuin, mitä niiden perusteella voisi luulla. Varsinkin siihen nähden, että yksi sarjan päätekijöistä toimi myös toistaiseksi huonoimman Marvelin katutason supersankareista tehdyn sarjan, Iron Fistin, puikoissa. 

Sarjalla on kieltämättä myös monia ongelmia, jopa sellaisia, että en ihmettele yhtään, miksi oikein kukaan ei näytä pitävän siitä. Siitä ei pääse yli, eikä ympäri. Kukaan hahmoista ei ole vähääkään sympaattinen, ylisöpöä Lockjaw-koiraa lukuun ottamatta, visuaalinen ilme on yksinkertaisesti vain tylsä, vaikka sarja sijoittuukin mystiseen kuuhun ja kauneudestaan tunnetulle Hawaijille, juoni kliseinen ja dialogi kökköä. 

Puhumattakaan siitä, että se jo moneen kertaan mainittu Medusan peruukki oli yksinkertaisesti vain nolo. Onneksi se leikattiin pois jo alkumetreillä, eikä vähiten siksi, että Merida Swan näyttää paremman ilman sitä. Syy ratkaisuun tuskin löytyy erikoistehosteen kökköydestä tai mistään juonellisesta syystä, vaan luultavasti siitä, että se on vain niin kallista tehdä.

Ne eivät kuitenkaan tee sarjasta täysin huonoa tai sellaista, etteikö sen parissa voisi jopa viihtyä. Sarjan ensimmäisellä jaksoilla oli nimittäin myös hetkensä pääsääntöisesti ne, jotka keskittyivät Ramsay Boltonin lievennettyyn muotoon Maxinukseen tai supertoimintaan. Jotkin supervoimistakin oli kiitettävän kekseliäitä. Siitä tosin kiitos kannattaa antaa sarjakuville, ei niinkään sarjan tekijöille.

Sitä paitsi, katsoja saa varmasti edes jonkinlaista nautintoa katsoessaan, miten etuoikeutetut kuningassuvun jäsenet joutuvat vajoamaan niin sanotusti tavallisten ihmisten tasolle ja tajuamaan, kuinka pilalle hemmoteltuja ääliöitä he oikein ovat ja siten myös avaamaan silmänsä tavallisten ihmisten hädälle. Ainakin toivon, että se on koko sarjan lopputulema. Jos ei, niin mikä on sarjan pointti.

Minulle nämä hyvät puolet riittää, ainakin toistaiseksi, jotta jatkaisin sarjan katsomista. Ne eivät ehkä saa unohtamaan sarjan pahoja puolia, mutta ne ainakin lieventävät niitä. Ymmärrän kyllä, miksi useat eivät. Tv pursuaa nykyään kaikkea supersankareihin liittyvää, joten miksi katsoa sellaista, joka ei niihin ladattuja, kieltämättä turhankin korkeita, laatuvaatimuksia.

Tiivistetysti Inhumans on ihan katsottava supersankarisarja, varsinkin minulle, jota aihe kiinnostaa, mutta ei toistaiseksi juuri muuta. Tähtiä en vielä tässä vaiheessa anna, kummallekaan sarjalla. 

The Gifted ottaa supersankareihin paljon maanläheisemmän otteen. Vaikka mutanttina olo ei ole varsinaisesti kiellettyä, niin supervoimien käyttäminen on, niinpä mutantit ovat joko piilossa, takaa-ajettuja tai vankilassa. Siihen toiseksi mainittuun katekoriaan syystä tai toisesta joutuneet yrittävätkin päästä Meksikoon, jonka mutanttilait ovat paljon lievempiä.

Siinä heitä auttaa mutanteista koostuva, laiton, maanalainen tieverkosto Magnetomaisia kykyjä omaavan Polariksen (Emma Dumont), valohiukkasia manipuloivan Eclipsen (Sean Teale) ja superatleettisen Thunderbirdin (Blair Redford) johdolla. Niin kuin portaaleja tekevä karkulainen Blink (Olipa Kerran Jamie Chung) saa ensimmäisen jakson alkumetreillä huomata.

Sarjan toisille päähenkilölle, tuiki tavalliselta vaikuttavalle Struckersin perheelle tuo pakotie olisikin enemmän sen lapsien Laurenin ja Andyn (Natalie Alyn Lind ja Percy Hynes White) paljastuttua mutanteiksi järkyttävän katastrofin seurauksena. Perheen mutantteja työkseen syytävän isä Reedin (True Bloodin Stephen Moyer) suureksi järkytykseksi.

The Gifted oli yksi vuoden odotetuimmista tv-tapauksista. Minun kohdallani ei ehkä niin paljon kuin useimman muun, sillä vaikka olenkin jonkinasteinen supersankarifani, kiitos aiheesta tehtyjen elokuvien ja tv-sarjojen, se ei ole kuitenkaan minulle se ykkösjuttu. Joka tapauksessa, The Gifted lunasti kaikkien, jopa kovimpien X-Men-fanien, odotukset, ja nousi siten toistaiseksi paras uusista sarjoista.

Polaris

Miksi sitten on näin? Hahmot ovat paljon samaistuttavia ja kiinnostaviakin, erityisesti jo useamman muunkin suosikiksi noussut Polaris, Blink ja Lauren. Toteutus melkein elokuvien luokkaa niin huippu näyttelijöiden, erikoistehosteiden kuin käsikirjoituksenkin osalta. Lisäksi sarjan muillekin X-Men sarjan tekeleille yhteinen teema, vähemmistöjen kohtelu, sen tärkeä ja ajankohtainenkin. 

Pidin myös sarjassa nähtävistä supervoimista paljon. En tietenkään kaikista, mutta esimerkiksi Andyn Carriemaiset voimat, Polariksen mangneettien manipulointi, tai Blinkin makea portaali ovat erityisen onnistuneita. Tämä saattaa vaikuttaa pieneltä asialta, mitä se kieltämättä onkin, mutta sillä kuinka paljon haluan hahmojen supervoimia itselleni, on suuri vaikutus siihen, kuinka hyvänä tiettyä supersankarigenren tuotosta pidän.

Sarjalla on ensimmäisen jakson perusteella vain yksi heikkous. Se ei sisältänyt mitään, mitä emme olisi jo jossain muodossa nähneet X-Men-leffoissa Heroesksessa ja The Tomorrow Peoplessa tai monessa muussa vastaavassa sarjassa. Tämä on erikoista, sillä ensimmäinen X-Men universumiin liittyvä sarja, Legion, tunnetaan juuri sen rohkeudestaan tuoda jotain omaa generiseen supersanankaritarjontaan.

Tiivistetysti The Gifted ei ehkä loista omaperäisyydellään, mutta kaikella muulla kyllä. Toivon vain, että se saa pidettyä korkean tasonsa yllä loppuu asti. 

Hoidan näin lopuksi sen pakollisen vertailun pois päiväjärjestyksessä. the Gifted oli paljon Inhumanssia parempi, joka suhteessa. Mikä täisi jo mennä enemmän kuin hyvin perille tämän arvostelun aikana. Jos siis valita pitää, katsokaa The Gifted. Siitäkin huolimatta, että pidän Inhumanssia enemmänkin hukattuna potentiaalina kuin varsinaisesti huonona.

Laulaen halki fantasiamaan

Pidän  fantasiasta, huumorista ja jossain määrin myös musikaaleistakin. Siksi ei ole mikään ihme, että äskettäin katsoman fantasiallinen musikaalikomedia Galavant on melkein kuin minulle tehty.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Galavantin ensimmäisestä ja mahdollisesti myös toisesta tuotantokaudesta!!!

Uljaan ritari Galavantin (Joshua Sasse) satukirjamainen elämä mullistuu kuin paha kuningas Richard (Timothy Omundson) kaappaa hänen unelmiensanaisen, kauniin Madalenan (Mallory Jansen), vaimokseen. Vaaroja uhmaten mies ryntää pelastamaan rakkaansa, niin kuin kunnon sankarin kuuluukin. Turhaan, sillä tämä on päättänyt valita Richardilta saamansa vallan ja rikkaudet häntä rakastavan miehen sijaan.

Galavant lannistuu. Hän saa kuitenkin uutta puhtia kuin Richardin valloittaman Valencia prinsessa Isabella (Olipa Kerrasta tuttu Karen David) pyytää legendaarisen sankarin apua sekä hänelle itselleen, että valintaansa katuvalle Madalenalle. Tai siltä ainakin ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa. Näin saa alkunsa laulun-ja toiminnantäyteinen sekä ennen kaikkea hauska seikkailu kohti Valenciaa ja tosirakkautta.

Galavant oli minulle kohtuullisen uusi tuttavuus. Tiesin sarjan olemassaolosta vain, koska yksi sen näyttelijöistä, Madalenaa näyttelevä Mallory Jansen, näytteli myös Agents of S.H.I.E.L.D:issä. Päätin kuitenkin katsoa se, paremman sarjan puutteessa, ja olenkin hyvin iloinen siitä, että katsoin. Se ei ole ehkä paras lähiaikoina katsomistani sarjoista, mutta ainakin yksi hauskimmista.

Ja vaikka Galavant ei kuulukaan huippusarjojen joukkoon, se oli viihdyttävä kuin mikä. Siitä pitivät sarjan hauskuus, ammattitaitoiset tekijät, tarttuvat musiikkinumerot, karismaattiset näyttelijät ja piristävä itsetietoisuus. Valitettavasti nekään eivät riittäneet kolmannelle kaudelle, jota sarja olisi paitsi ansainnut, niin myös tarvinnut. Sen tarina nimittäin jäi osittain kesken.

Sarjan juoni oli aika perus, varsinkin ensimmäisissä jaksoissa. Toki joitakin yllätyksiäkin ja omia lisäyksiä löytyi, paljonkin, mutta ei mitään liian omaperäistä. Tarkoituksella, parodioihan se juuri fantasiaa ja kyseisen tyylilajin, ja tämän pitää genreä rakastavankin myöntää, monia kliseitä. En usko, että kukaan sarjaa pelkästään juonen takia katsookaan. Se loistaakin tavalla, jolla tarina kerrotaan.

Kuinka moni hahmo esimerkiksi käyttäisi yhtä hahmoja selostajanaan, nimeäisi toisen kauden aloitusjaksonsa "A New Season aka Suck It Cancellation Bear"-nimellä tai lisäisi fantasiamaailmaansa poikabändimäiseen tapaan laulavia munkkeja, pieniä jättiläisiä ja isoja kääpiöitä, rakkauteen vastaavia zombeja, sympaattisia merirosvoja ja metsän keskellä löytyvän homobaarin?

Asiaa ei pahenna se, että toteutuksesta ei juuri löydy vikaa, ainakin jos ottaa huomioon sarjan varsin pienen budjetin. Tai sitä, että siinä vilisi suhteellisen tuntemattomien pääosan esittäjien lisäksi myös kohtuullisen paljon tunnettujakin näyttelijöitä, esimerkiksi John Stamos, Buffy-tähti Anthony Head tai musiikin alan kuuluisuus Al Yankovic.

Galavantin hahmot eivät olleet yhtään hullumpi komediasarjan mittapuulla. Heitä kuitenkin vaivasi tietty stereotyyppisyys, varsinkin Madalenalla ja Jesterillä, mutta se ei ole niinkään erikoista lajityypin huomioon ottaen. Sitä paitsi kaikki, jopa äsken mainitsemani kaksikko, saivat kyllä myös osakseen hieman hahmokehitystäkään, eivätkä he siten olleet niin yksiulotteisia kuin etukäteen pelkäsin.

Itse päähenkilö Galavant oli sympaattinen, joskaan ei mitenkään erittäin omaperäinen hahmo. Samaa voisi sanoa myös suosikkihahmokseni, joskin juuri ja juuri nousseesta, Isabellasta. Karen Davis oli minulle ennestään tuttu Olipa Kerrasta ja häntä olikin kiva nähdä lisääkin. Huono hahmo, hieman yllättäen, ei ollut myöskään kuningas Richard, joka muuttui sarja aikana koomisesta roistosta epätodennäköiseksi sankariksi.

Missään nimessä en sanoisi sarjaa täydelliseksi, monestakin syystä. Osa vitseistä oli makuuni turhan lapsellisia. Tarinassa oli ihan liikaa tyhjäkäyntiä, jopa niinkin, että sarjan voisi leikata elokuva- tai minisarjamuotoon ilman, että mitään olennaista jää pois. Lisäksi joidenkin tilanteiden ratkaisut löytyivät vähän liiankin sopivasti, mikä olikin koko sarjan huonoin puoli. 

Galavantin huonot puolet eivät kuitenkaan koskaan ylittänyt sen hyviä, tai jopa suorastaan loistavia, piirteitä. Niinpä voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että jos sarja kiinnostaa sinua edes vähän, siitä kannattaa katsoa edes pari ensimmäistä jaksoa. Varsinkin kuin ne kestävät vain noin 20 minuttia, joten siinä ei häviä juuri mitään. Edes aikaa.

Tiivistetysti Galavant on oiva esimerkki siitä, kuinka fantasiaa, komediaa ja musikaaleja oikein pitää yhdistää. Sitä ei voi katsoa nauramatta ja tuntematta edes jotain hahmoja ja heidän kummalista maailmaansa kohtaan. Täydet viisi tähteä. Sarjan ilmeisistä vioista huolimatta.