Uudet satuhahmot, uusi kirous, vanhat kujeet

Seitsemänteen kauteensa mentäessä Olipa Kerta oli pistänyt pakkansa täysin uuteen uskoon. Idea ei ollut huono, eikä sitä ollut kauden ensimmäinen, Hyperion Heights -niminen, jaksokaan. Onneksi.

Varoitus: Tämä arvostuksia sisältää paljastuksia Olipa Kerran-sarjan juonesta, niin tämän uuden kauden aloituksen kuin aikaisempien kausien osalta.

Huomautus: Tänä vuonna en arvostele jokaista jaksoa erikseen, aikataulullisista syistä johtuen. Palaankin sarjan pariin seuraavan kerran vasta seitsemännen kauden lopulla. Voi olla, että valitsen jaksoarvostelulle jonkun muun sarjan. Niitä juuri tähän aikaan riittää, niin uusien tuttavuuksien kuin palaavien sarjojen muodossa. Pidän sitä kuitenkin epätodennäköisenä.

Henry Mills (Jared S. Gilmore) on kyllästynyt muiden tarinoista kirjoittamiseen ja haluaisikin aloittaa jo omansa. Niinpä poika matkaa uuteen maailmaan, jossa on eri versioita meidän kaikkien rakastamista satuhahmoista. Reissu ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin piti ja pian kaikki joutuvat uuden kirouksen alaisuuteen, Seattlen Hyperion Heights-nimiseen kaupunginosaan.

Siellä johtoja pitää Tuhkimon/ Jacindan (Dania Ramirez) paha äitipuoli Lady Tremaine/Victoria Belfrey (Gabrielle Anwar). Heidät voi pelastaa vain aikuinen Henry (Andrew J. West), mutta hänellä on yhtä vaikeuksia uskoa kirouksen olemassa oloon kuin äidillään aikoinaan. Pian mies kuitenkin huomaa joutuneensa tapahtumien keskelle, kiitos hänen tyttärekseen esittäytyvän Lucyn (Alison Fernandez).

Tv-sarjan uudelleen käynnistys on riskialtista hommaa. Uusi versio voi nimittää menettää kaiken sen, mikä teki sarjasta alunalkaenkaan rakastetun. Toisaalta, joskus, sarjan kiertäessä kehää ja pahasti, pakan sekoittaminen on enemmän kuin tarpeen. Ja onnistuessaan palkitsevaakin. Se saada ihmiset rakastumaan vanhaan, mahdollisesti jo lopetusuhan alla olevaan, sarjaan uudestaan.

Ensimmäisen jakson perusteella Olipa kerran seitsemäs kausi ei kuulu kumpaankaan ääripäähän. Sarjasta voi vielä nauttia, jopa enemmän kuin muutamilla viime kausille. Mutta jos sarjan oli tarkoitus tarjota jotain erilaista, se epäonnistui melkein totaalisesti. Melkein kaikki ainakin ensimmäisessä kaudessa nähtävä oli nimittäin nähty jo sarjan ensimmäisellä kaudella.

Esimerkiksi Henry oli saanut Emman roolin kyynisenä sankarina, optimistinen Lucy oli uusi Henry, kirouksessa erilaista oli vain paikka, Henryn ja Tuhkimon kieltämättä söpö ”Meet-cute” kertasi Snow:n ja Davidin vastaavaa ja Lady Tremainekin muistuttaa hieman turhan paljon ensimmäisen kauden Reginaa, ja Paholainen Pukeutuu Pradan pahaa pomoa, Miranda Priestlyä.

Vanhojen katsojien, myös minun, pelko siitä, että sarja menettäisi otteensa tällä tulevalla kaudella näyttää kuitenkin olevan turhaa. Uudet hahmot, niin pää kuin sivu, olivat jokseenkin karismaattisia, erityisesti uusi Tuhkimo. Tuhkimosta puheenollen, hänen tarinansa tvisti oli harvinaisen piristävä ja vaihteeksi yllättäväkin. Andrew J. West soittautui nappivalinnaksi aikuisen Henryn rooliin.

Sarjan valopilkut Robert Carlyle ja Lana Parilla pääsivät loistamaan hahmojensa kirousidentiteettien kanssa. Pidin myös jaksoon sisälletystä huumorista ja viittauksista aiempiin kausiin, erityisesti Emmaan. Kauden mysteerikin vaikuttaa tarpeeksi kiehtovalta, jotta sitä jaksaisi seurata. Ei ehkä niin kiehtovalta kuin voisi olla, varsinkin kuin sarjan kaava on minulle jo ennestään tuttu, mutta silti.

Minua jopa kiinnostaa, kuinka nykyinen kirous sai alkunsa, mikä on Alicen ja Rumplen yhteys tai miksi Lady Tremaine, anteeksi Victoria Belfrey, haluaa Lucyn huoltajuuden niin pahasti. Tai vastauksen kysymykseen, johon sitä ei koskaan saada eli miten Henryllä riittää bensaa Satumaailmassakin. Kyllä, uusi kausi, uudet loogiset aukot. Ja sama vanha minä nillittämässä niistä kyseisistä loogisista aukoista.

Moni miettii tälläkin hetkellä, katsoako tätä uutta kautta vai ei. Saihan monien suosikkihahmojen tarina päätöksensä jo aikaa sitten ja puuttuuhan siitä niin monia rakkaita hahmoja, kuten päähenkilö Emma itse. Itse päätin seurata sarjaa, mutta mitä tulee muihin, niin en osaa vasta juuta, enkä jaata, ainakaan tämän ensimmäisen jakson perusteella. Kukin päättäköön omalla kohdalla.

Tiivistetysti pitkästä aikaa parasta Olipa Kertaa esittelevä Hyperion Heights lupaa hyvää sarjan seitsemättä kautta ajatellen, vaikka se ei ole vieläkään päässyt suurimmasta ongelmastaan, taipumuksesta toistaa samaa vanhaa kaavaa yhä uudestaan ja uudestaan. En anna sille vielä tähtiä. Kausi on vielä niin alussa.

Satuhahmojen saavat vihdoin onnellinen alkunsa

Tervetuloa Olipa kerran jaksoarvostelun pariin! Arvosteluvuorossa on kaksi tuntinen "The Final Battle", joka tarjiosikin täydellisen pääätöksen niin kuudenteen kauteen kuin hahmoilleenkin.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää paljastuksia "The Final Battlen", Olipa kerran kuudennen kauden ja myös mahdollisesti koko Olipa Kerran-sarjan juonesta. Lue omalla vastuullasi.

Aikaisemmin tapahtunutta: Henry sai biologisen äitinsä Emman tulemaan kanssaan Storybrookeen ja uskomaan satuhahmoihin ja siihen, että nainen itse on Pelastaja. Sen ansiosta Emma purki kirouksen. Menee viisi kautta. Musta Keiju langetti Storybrooken ylle kauhean kirouksen. Emme kuitenkaan vielä tiedä enempää kuin että se on hirvittävä. 

Kauden finaalit voivat olla hankala asia. Mitä kauden finaaleihin tulee Olipa Kerran tapauksessa ne ovat harvinaisen epätasaisia. Jotkut ovat onnistuneet hyvin, kuten ensimmäisen ja toisen kauden kohdalla, jotkin taas huonommin, kuten kakkoskauden tai viidennen kauden tapauksessa. Onneksi The Final Battle" kuuluu ehdottomasti parhaimpiin, jos ei ole jopa paras. Eikä vain finaalina, vaan myös jaksona yleensä.

Jaksosta löytyi paljon muistutuksia aikaisemmilta kausilta ja kuudennen kauden jaksoilta, kuten Jasminen ja Aladdinin, Hullun hatuntekijän hatun, Arendellen ja taikapavut. Se voi vaikuttaa kierrätykseltä, jota sarja onkin harrastanut jo pitkän aikaa. Sitä se ei kuitenkaan ole, sillä ne ovat jaksossa nostalgian takia, ei suinkaan siksi, että tekijöiltä olisi ideat lopussa. Tai niin ainakin olen päättänyt toivoa.

"The Final Battle" ei ehkä ole koko sarjan finaali, vain kuudennen kauden, mutta jakso kyllä kieltämättä tuntui sellaiselta, saivathan kaikki tärkeät hahmot sen kuuluisan onnellisen lopun, tai sarjan teemalle uskollisena, alun. Loppu olikin enemmän kuin täydellinen. Toisaalta on ihan kivakin, ettei tiedä etukäteen, mitä tuleman pitää. Että pääsen vielä yllättymään, toivottavasti positiivisesti.

Muta koska jakso ei suinkaan lopeta sarjaa, se tietenkin kiusoitteli myös tulevasta seitsemännestä kaudesta. Valitettavasti minun, tai tarkemmin ajatellen siskoni, rinnakkaisteoria osoittautui vääräksi. Harmi. Hän sai minut jo kannustamaan sitä. Olisihan se tarjonnut monia mahdollisuuksia ja olisihan se selittänyt tyhjentävästi, miksi suuri osa sarjan entisistä päähahmoista ei olisi mukana. 

  Nyt kuitenkin jaksoarvostelun pariin. Storybrook. Nykyaika. Henry herää. Hän tietää olevansa kirouksen alla ja etsii Emmaa. Tämä löytyykin mielisairaalasta, jonne nainen oli laitettu hänen uskottuaan satuhahmoihin, taikuuden ja muuhun totuudesta poikkeavaan. Enää Emma ei moisiin usko, Henryn vakuutteluista huolimatta. Ymmärrettävästä syystä. Eihän Henryllä ole asiasta minkäänlaisia todisteita.

Heidän puhuessaan paikalle ilmestyy Henryn adoptioäitinä esiintyvä Fiona. En tiedä miksi. Eihän hänellä ole mitään tunnesiteitä poikaan, tai edes haluja olla hänen äitinsä. Hyötyäkään siitä ei juuri ole, varsinkin Henryn ollessa se ainua ”herännyt”, joten miksi vaivautua. Tiedän, että sarjan tekijät yrittivät siten rinnastaa jakso ensimmäiseen kauteen, mutta siihen olisi ollut paljon parempiakin keinoja.

Joka tapauksessa keiju ottaa Henryn kirjan itselleen ja antaa sen vilpittömästi Emman mielenterveydestä huolestuneelle Archielle. Hän jopa houkuttelee Emmaa polttamaan kirjan, väittäen teon auttavan häntä parantumaan. Meidän onneksemme siihen hän ei ole vielä valmis. Ei, vaikka Fiona lupaa naiselle mielisairaalasta pääsyä.

Henry ei lannistunut ensimmäisen yrityksen epäonnistumisesta huolimatta, vaan tulee paikalle vähän myöhemmin ja auttaa Emmaa karkaamaan mielisairaalasta. Heidän matkansa vie Emman ja Koukun hääpaikalle. Valitettavasti Pelastaja ei vieläkään usko häntä, joten Henryn keinot ovat vähissä, joten hän yrittää varastaa satukirjan itselleen Archien toimistosta. 

Musta Keiju kuitenkin huomaa hänet ja heittää hänet taikuutensa avulla alas portaista. Kyllä, Storybrookessa on taikuutta. Henry ei tietenkään kuole. Tämä ei ole sellainen sarja. Hän vain joutuu sairaalahoitoon. Tämä kuitenkin saa Emman tekee juuri niin kuin Fiona haluaa eli polttaa satukirjan ja ajaa takaisin kotiinsa Bostoniin, vanhaan elämäänsä.

Taikuuden pitäminen olikin kieltämättä fiksua, tarjoaahan se ilkeälle keijulle aikamoisen edun. Sitä paitsi se tarjosi selvän eron ensimmäiseen kiroukseen nähden. Sen ainoan, sillä muuten kuin Storybrook nimittäin tuntui täsmälleen samalta. Siis sen, mitä ehdimme tämän reilun puolentoistatuntisen aikana nähdä. Ilmeisesti Musta keiju kärsii jonkinlaisesta mielikuvituksen puutteesta.

Luultavasti kyseessä on kuitenkin sekä tekijöiden halu rinnastaa jakso ensimmäiseen kauteen, että samojen lavasteiden käytän edullisuus ja helppous. Rinnastaminen onnistuikin kieltämättä hyvin, mutta olisin silti halunnut nähdä tältä kiroukselta jotain uutta, varsinkin kuin sitä hehkutettiin niinkin paljon. Se ei tätä tapauksessa kuitenkaan haitannut niin paljon kuin yleensä. Olihan minulla nostalgialasit päässä.

Ennen Emman lähtöä Henry antaa hänelle omatekemänsä satukirjan, toivoen sen auttavan äitiään uskomaan. Keino toimiikin. Lopulta Emma liittyy Henryn seuraan ja sanoo uskovansa tätä. Ei kuitenkaan ennen kuin Henry on päättänyt ryhtyä taistoon yksin. Erittäin epäviisaasti. Onhan Musta Keiju erittäin vaarallinen, eikä Henryllä ole edes taikuutta häntä vastaan taistelemiseen. 

Toisaalla Rumple elää kohtuullisen normaalia kauppiaan elämää poikansa kanssa. Häntä kuitenkin vaivaa yksi asia. Belle vaikuttaa kadonneelta. Hänen ja erityisesti Gideonin kanssa läheisissä väleissä oleva Fionan mukaan nainen jätti perheensä, mutta Rumplen on vaikea uskoa tätä, vaikka Fiona näyttikin hänelle huonosti photoshopatut kuvat Bellen matkasta maailmalla.

Fiona ei kuitenkaan tiedä yhtä asiaa. Pimeä olento ei luottanut äitiinsä, hyvästä syystä. Fionaa ei voi hyvällä tahdollakaan luotettavaksi sanoa. Niinpä hän piti muistonsa itsellään. Ajattelinkin, että kyllä ovela Rumple nyt muistaa oikean elämänsä. Aloin kuitenkin epäillä sitä, kiitos vaikuttavan käsikirjoituksen. Se on hyvä asia se. Myös siksi, että kohtaukset, jossa mies esitti tyhmää, olivat jakson tylsimpiä.

Rumple päättääkin tehdä niin kuin hän on aina tehnyt eli kääntää takkinsa. Hän tappaakin Mustan Keijun itse, vieläpä tämän omalla sauvalla. Kirous purkautuu ja niin Emma kuin kaikki muut Storybrooken asukkaat saavat muistonsa takaisin. Valitettavasti, uhka on kuitenkin kaikkea muuta kuin ohi. Fionalla on vieläkin Gideonin sydän, joten hän pakotti pojan tappamaan Emman puolestaan.

Joidenkin mielestä Emma olisi pitänyt tappaa Musta Keiju ja ymmärrän heitä, onhan nainen sentään Pelastaja. En kuitenkaan vastusta ajatusta, että juuri hän tappaa äitinsä, niinhän se oli etukäteen tarkoitettukin. En ole tyytyväinen naisen loppuun ihan muista syistä. Se jäi hyvin antikliimaksiseksi. Tapahtuihan liian nopeasti, helposti ja kivuttomasti. 

Nyt kuitenkin Lumottuun Metsään Siellä meille selviää, että viimeinen taistelu ei ole perinteinen taistelu, vaan taistelu Emman sielusta. Kun Emma lakkaa vähitellen uskomasta taikuuteen ja satumaailmoihin, nuo maailmat alkavat luhistua. Tämä on harvinaisen tyhmää, jopa sarjan mittapuulla. Miten yhden naisen usko, oli hän Pelastaja tai ei, vaikuttaisi siihen, että onko kyseiset maailmat olemassa vai ei?

He yrittävät päästä kotiinsa ensin taikahatulla, mutta se ei mene maailmoihin, joissa ei ole taikuutta. Sitten jättiläiseltä tai näköjään lohikäärmeeltä varastamallaan taikapavulla. He eivät kuitenkaan onnistu yrityksittään ja tuho tulee koko ajan lähemmäs. Sitten Emma päättää uskoa Henrya Storybrookessa ja Mustan keijun kirous purkautuu. Niinpä kaikki huomaavat pääsevänsä takaisin kotiin.

En mennyt tuon enempää yksityiskohtiin. Hyvästä syystä. Vaikka Lumotussa Metsässä tapahtuikin paljon, tapasimme taas vanhoja tuttuja, kuten Aladdinin ja Jasminen, David melkein kuoli, mutta Snow pelasti hänet tosirakkauden suudelmalla, kaikki melkein lakkasivat olemasta sekä Paha Kuningatar uhrasi itsensä, niillä oli hyvin vähän, jos nyt ollenkaan, vaikutusta itse pääjuoneen.

He saapuivat kotiin parahiksi näkemään Emman taistelemista Gideonia vastaan. Emma ei voi kuin hävitä. Jos hän tappaa Gideonin hänen sydämensä tummuu ja valon taikuus poistuisi maailmasta ja jos Gideon voitaisi, tapahtuisi juuri sama asia. Kun Rumplekaan ei onnistu saamaan Gideonin sydäntä toimimaan haluamallaan tavalla, koska juonelliset syyt, Emmalla ei ole kuin yksi vaihtoehto. Uhrautua. 

Niinpä Gideon tappaa Emman, hänen laajennetun perheen silmien edessä. Tässä välissä uskoin jo hetken, että Emma kuoli oikeasti. En aluksi, koska kyseessä on sentään Emma, mutta sitten muistin, että seitsemännen kauden Henry on paljon katkerampi kuin nyt nähty ja mietin, voisiko Emman kuolema olla syy siihen. Sitä paitsi, lähteehän Emmaa näyttelevä Jennifer Morrison sarjasta.

Emma ei kuitenkaan kuollut, enkä tiedä onko se hyvä asia vai ei. Tämä voi tuntua hyvin julmalta, mutta pieni agsti olisi siis ollut paikallaan. Varsinkin, jos ajattelee sarjan uskottavuutta. Tämä voi tuntua oudolta sanoa sarjasta, joka perustuu satuhahmoihin ja muuhun epätodelliseen, mutta joku uskottavuus pitää kirousten ja vastaavienkin sivussa pitää.

Nyt loppu oli siirappinen, vähän turhankin. saivathan kaikki ne kuuluisat onnelliset loput, tai paremminkin alut. Joka tapauksessa menen nyt eteenpäin. Kaikkien muiden kuin Reginan kohdalla tämä tarkoitti tavallista perhe-elämää. Jopa Gideonista tuli taas vauva ja Rumple ja Belle saivat toisensa, toisin kuin itse toivoin. Rumple ei ansaitse Bellea.

Ymmärrän kyllä, että suuri osa katsojista ajattelee toisin. Ovathan he kiintyneet hahmoihin ja haluavat heille pelkästään hyvää. He luultavasti katsovat sarjaa sen disneymaisuuden takia. Hyvän pitääkin voittaa ja saada se kuuluisa onnellinen loppu. Lisäksi minunkin pitää myöntää, että hahmot ovat onnellisen lopun jo ansainneetkin kaiken kokemuksensa jälkeen.

Jäljellä on enää pieni alustus kyseiseen kauteen. Tulevaisuus. Mies herättää pienen tytön, Lucyn, ja antaa hänelle satukirjan. Kyllä, sen kuuluisan. Hän menee taistelemaan jotain pahuutta vastaan. Sitten ilmeisesti jotenkin kadonneiden poikien käsistä jotenkin selvinnyt Tiger-Lily vie hänet äitinsä luokse. Veikkauksen perusteella tuo äiti on Pocahontas, onhan tyttö niin sanotusti etnisen näköinen.

Muitakin vaihtoehtoja on, kuten esimerkiksi sarjassa vilahtanut Tähkäpää. Ei kuitenkaan läheskään niin paljon kuin nykysarjoissa pitäisi. Sarjan hahmot ovat melkein järjestään valkoisia. Toki suuremmaksi osaksi siihen on syykin, suurin osa Disneyn hahmoista ovat nimittäin valkoisia myös, loogisesti niin ovat heidän näyttelijänsä, vaikka ihonvärin vaihdos ei olisi ainakaan minua haitannut vähääkään.

Vähän myöhemmin Lucy ja satukirja ovat kuitenkin nykymaailmassa ja koputtamassa oveen. Mies avaa oven. tyttö kysyy, onko hän Henry Mills. Kun mies sanoo olevansa, tyttö esittelee itsensä hänen tyttärekseen ja kertoo, että Henryn perhe tarvitsee häntä. Dum, dum, dum! Loppu oli siis aika sana sanaan sama kuin sarjan pilotin alku. En tiedä, pidänkö siitä vai en.

Kohtaukset olivat niin lyhyitä, etten osaa sanoa seitsemännestä juuri mitään. Lähtökohta ei vielä itsestään kerro, tuleeko kaudesta hyvä vai ei. Ainakaan vielä en kuitenkaan ole valmis jättämään Olipa Kertaa kokonaan, kuten eräät reboot-ajatusta vihaavat nettikeskustelijat. Tulevasta kaudesta voi tulla hyvä ja jos ei tulekaan, niin ainahan sen voi jättää kesken, joten ei ole mitään järkeä tuomita sitä jo etukäteen.

Kokonaisuudessaan kuudes kausi oli paras vähään aikaan. se jopa onnistui herättämään hiipuvan rakkauteni sarjaa kohtaan. Täydellinen ei sekään ollut. Suurin ongelma oli se jo moneen kertaan mainitsemani samojen vanhojen ideoiden kierrätys. Toivottavasti tekijät ovat keksineet jotain uutta rebootatulle seitsemännelle kaudelle. Se voi kuitenkin olla liikaa vaadittu.

Yksittäiset jaksot olivat keskimäärin hyviä, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Niistä voit lue enemmän muista jaksoarvosteluista. Jatkan jaksoarvosteluja luultavasti vielä enemmänkin, en kuitenkaan lupaa mitään. Katsotaan, millainen elämän tilanteeni on sitten kuin uusi kausi alkaa. Annan kaudelle tähtimääräksi neljä ja puoli.

Tiivistetysti The Final Battle oli nostalginen, kekseliäs, vauhdikas ja tunteellinen eli toisin sanoen fiinaali, jonkalaisten kuudes kausi ansaitsee ja miksei koko sarja, jos ei jopa parempi. Viisi tähteä.

Satuhahmot: The Musical

Tervetuloa Olipa kerran-jaksoarvostelun pariin! Tällä kertaa vuorossa on hartaasti toivottu musikaalijakso, ”The Song in Your Heart”, joka osoittautukin toivomisen arvoiseksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia ”The Song in Your Heart”-jakson juonesta.

Aikaisemmin tapahtunutta: Paha Kuningatar esitti Snow ja Davidin häissä uhkauksen. Hän tulee kostamaan häviönsä langettamalla vaarallisen Pimeän Kirouksen. Estääkseen Kirouksen pari luovutti tyttärensä Emman pois ja niinpä lapsi eli eri orpokodeissa tuntien itsensä hylätyksi. Nykyaikana Rumplen piti tappaa äitinsä, Musta Keiju, mutta hän liittoutuikin tämän kanssa. Tai siltä ainakin näyttää.

Olipa Kerran fanit tai ainakin osa heistä ovat jo pitkään, ensimmäisestä kaudesta asti, toivoneet musikaalijaksoa. Sopiihan musikaaleistaan tunnetun Disneyn hahmoihin perustuvaan sarjaan enemmän kuin hyvin. Itse en musikaaleista niin välitä, mutta olin silti utelias näkemään, kuinka hyvin sarja musikaalijaksoissa oikein onnistuu. Tällä viikolla sain vastauksen. Enemmänkin kuin hyvin.

En ole kovin musikaalinen ihminen, enkä muutenkaan oikein välitä musikaaleista. Niiden musiikki ei vastaa juuri koskaan omaa musiikkimakuani. Niinpä en juuri arvostele laulun musikaalisia ansioita, vaan menen suoraan niiden sisältöön. Tässä ja nyt voin antaa kuitenkin jonkinlaisen yleisarvion: ne ovat oikein tarttuvia kaikki. Siitäkin huolimatta, että kaikkein näyttelijöiden laulutaito ei ole mitenkään erityisen hyvä. 

Hypetyksen keskellä unohtuu helposti se seikka, että ”The Song in Your Heart” oli muutakin kuin musikaalijakso. Se oli myös sekä finaalin laudan asettelujakso, että, mitä tärkeimmin, Emma-jakso. Valokeilassa olikin Emman kasvamien epävarmasta orvosta, vahvaksi meidän tuntemaksemme Pelastajaksi. naiseksi, jonka on nyt määrä käydä viimeiseen taisteluun Mustaa Keijua vastaan.

Valitettavasti tämä tehtiin sortumalla Olipa Kerran perisyntiin eli vanhojen kierrättämiseen. Emman epävarmuudet ovat jo ratkaistu aikaisimmissa jaksoissa, joten koko jakson aikana mietti, kärsiikö Emma jonkinlaisesta valikoivasta muistin menetyksestä. Toki näiden asioiden hoitaminen on aina maraton ei suinkaan pikajuoksu, mutta silti. Hän on oppinut samat läksyt kausi kaudelta ja jakso jaksolta uudestaan.

Takaumat sijoittuivat sitten Lumottuun Metsään. Aikaan vähän ennen Pimeän Kirousta. Snow toivoo tähdeltä, että he saisivat aseen, jolla Paha Kuningatar voitaisiin voittaa. Toive toteutuukin, ja yhtäkkiä kaikki Lumotun metsän asukkaat alkavat laulaa. Voihan siten ilmaista hyvin voimakkaita tunteita, kuten rakkautta ja rakkaus puolestaan on taikuudesta voimakkainta.

Snow ja David tietenkin aloittavat laululla, joka kertoo Pahan Kuningattaren ja hänen taikuutensa voittamisensa rakkauden avulla. Sitten mennään koko laulujutusta suivaantuneen Pahan Kuningattaren linnaan. Hän laulaa laulun siitä, kuinka rakkaudesta ei ole vastusta hänelle ja kuinka se tekee ihmiset heikoiksi. Vaikka ilmaisumuoto on erikoinen, kummassakin viestissä ei ole mitään uutta.

Sitten hän vierailee Pimeän olennon luona, jotta tämä auttaisi häntä lauluongelmansa kanssa. Se kuin estää häntä langettamasta Pimeää Kirousta. Rumple ei kuitenkaan suostu auttamaan entistä oppilastaan ja, oma itsensä kuin on, ei myöskään laulamaan. Reginan pitää selvittää ongelma itse ja osittaa näin olevansa opettajansa ajan ja vaivan arvoinen. Ja erityisesti Pimeän Kirouksen arvoinen.

Snow ja David päättävät käyttää tilaisuuden hyväkseen. He pyytävät apua meidän vanhalla tutultamme, Kapteeni Koukulta. Jostain syystä. Luulisi, että joku muukin voisi auttaa heitä kuninkaan linnaan. Tai jos ollaan rehellisinä, niin syy on ilmiselvä: Antaa Koukun näyttelijälle Colin O'Donoghuellekin tilaisuuden laulaa. ja hyvin hän lauloikin, vaikka hänen laulunsa olikin teemansa nähden liian hilpeä.

Joka tapauksessa Koukku ei kuitenkaan suostu auttamaan, ei vaikka kuninkaalliset tarjoavat hänelle seivoisen summan rahaa. Mutta sitten merirosvo tulee paljastaneeksi laulun keinoin havittelevansa Rumplen henkeä ja kuninkaallisten luvatessa sen hänelle. Onhan mies nyt heidän vankityrmässään. Kiitos Tuhkimon suosiollisen avun.

Ennen kuin nämä kaksi tarinaa, Charmingien ja Reginan, yhdistyvät, käydään vielä Ozissa, jossa Zelena nautti ensi siskonsa ahdingosta ja päätti sitten auttaa tätä. Myös hän haluaa, kirouksen tapahtuvan, vai pitäisikö kirjoittaa Kirouksen. Pimeän Kirous ansaitsee ison K:n. Miten koko laulujuttu kantautui Oziin asti? Se on minulle epäselvää. Niin se kuitenkin on. 

Takaisin Snowhun ja Davidiin. He saapuvat linnaan ja alkavat laulaa. Kyllä, se on kaksikon koko suunnitelma. Voittaa Paha Kuningatar laulamalla. Tuolla suunnittelu taidolla on suorastaan ihme, että kaksikko on edelleen hengissä ja vieläpä voittaneet kaikki vastaantulevat vaarat. Regina vastaa alkamalla myös laulaa, ja tulipallolla. Ovathan he tavallaan hänen tavaramerkkinsä heti sydämen rinnasta poistamisen jälkeen.

Siitä seuraa perin huvittava, eikä pelkästään hyvällä tavalla, laulukaksintaistelu. En osaa sanoa, kuka voittaa sen laulullisilla avuilla, mutta se ei olekaan kohtauksen pääasia. Vaan se, että pienen taistelun jälkeen, niin laulu kuin muunkin, Regina onnistuu käyttämään siskonsa antamaa lipasta kaikkien laulun poistamiseen. Kaikki menee vanhoihin uomiinsa, niin kuin tietenkin pitääkin.

Takaumien lopuksi tapaamme vielä koko musikaalijutun aiheuttaneen Sinisen Keijun, joka kertoo, että laulu ei ole suinkaan tarkoitettu Pahan Kuningattaren voittamiseen. Vaan antamaan Emmalle laulu hänen sydämeensä. Näin prinsessa ei koskaan tuntisi olevan yksin. Voisin sanoa, ettei siinä mennyt niin kuin piti. Emma tunsi itsensä hylätyksi koko lapsuutensa ajan.

Koko laulu sydämessä-jutussa ei ole järjen häivääkään, vaikka se sarjaan sopiikin. Mutta ei ole monessa muussakaan sarjassa tapahtuneessa asiassa. Niinpä katsojien pitää vain mennä mukana. Niellä mitä hulluinkin konsepti ja siirtyä eteenpäin. Minun olisikin jo ajat sitten pitänyt oppia laittamaan aivot narikkaan sarjan katsomisen ajaksi. Se tekisi sarjan katsomisesta hauskempaa.

Kuten siinä, että Sininen Keiju päätti pyyhkiä koko musikaaliepisodin pois Lumotun Metsän väen, ja Zelenan, päästä. Se myös kuuluu siihen samaan uudelleen kierrättämisen katekoriaan. Tässä sarjassa on nähty niin paljon muistinmenetyksiä, jotta niiden vois epäillä aiheuttavan jotain sivuvaikutuksia hahmojen aivojen toimintaan. Se kyllä selittäisi paljon, niin hyvisten kuin pahistenkin käyttäytymistä.

Kokonaisuudessaan takaumat eivät olleet yhtään hullumpia. Näimme monia lauluesiintymisiä, joille oli annettu vielä ”järkevä” syykin. Pidin myös siitä, että kaikki laulut olivat jaksoon tehtyä. Sarjalla on nimittäin, ainakin luultavasti, tekijän oikeudet myös Disneyn musikaalien kappaleisiin. Toki Disneyn animaatioiden laulut ovat parempia, mutta ne ei olisi kuvastunut hahmoja lainkaan.

Juoni ei juuri mennyt eteenpäin, eikä takaumat olleet turhan tapahtuma rikkaita, mutta se vain nyt kuuluu musikaalien henkeen. Jakson viihdearvo oli harvinaisen kova, varsinkin jo parhaat päivänsä nähneelle Olipa Kerralle. Musikaalijaksoa kannatti siis toivoa, vaikka tai sen päätarinaa kiinnostavammat takaumat, olivatkin kaukana täydellisestä. Lähinnä siksi, että monessa siinä tapahtuneessa asiassa ei ollut järjen hiventäkään.

En myöskään pitänyt siitä, että emme saaneet tietää mitään uutta. Onhan Snow ja Davidin vakaumus siitä, että rakkaus voittaa aina, Koukun kostosuunnitelmat, Reginan kostosuunnitelmat sekä Zelenan kateus siskoaan kohtaan jo nähty moneen kertaan monena eri versiona Olipa Kerran kuuden kauden aikana. Se oli ehkä ymmärrettävää tämän kaltaisessa jaksossa, mutta myös valitettavaa.

Pelastajani! (oikealla)

Storybrook. Nykyaika. Itse jakson päätarina alkaa häiden suunnitelulla. Juuri ennen kuin ehdin tylsistyä kuoliaaksi, paikalle saapui Musta Keiju. Ei ehkä kovinkaan viisaasti, sillä ainakin itse olisin käyttänyt yllätyksen suoman edun hyväkseni. Joka tapauksessa hän kehottaa sankareitamme katsomaan kellotorniin ja tarjoaa Emmalle mahdollisuutta luovuttaa suosiolla. Nainen kieltäytyy kuniasta.

Emma ja kumppanit menevätkin kellotornille, näkevät Mustan keijun uusimman Kirouksen ja saavat selville, että se lankeaa Storybrookin ylle heti kuin kellotornin kello osittaa kuutta. Emma päättääkin tarttua Mustan Keijun tarjoukseen. He taistelisivat tässä ja nyt. Vain he kaksi. Eikö Emma ikinä opi? Hänen ei tarvitse, eikä varsinkaan kannata, tehdä kaikkea yksin. Hänen rakastamansa ihmeset ovat myös hänen voimansa.

Muut miettivät, miten kirouksen voisi estää. Reginalla ja Zelenalla onkin siihen erittäin hyvä idea. he pysäyttäisivät ajan. Kuitenkin ennen kuin he ehtivät tuumasta toimeen Rumple ja Musta Keiju tulevat ja käyttävät ajan pysäyttämiseen tarkoitettua loitsua heihin itseensä. Näin he eivät soisi auttaa Emmaa, joka valmistautuu kaksintaisteluun poliisiasemalla, Henryn avustuksella.

Vähän myöhemmin, kunhan Emma on ensin vältellyt kasettisoittimeensa kuuntelemista. Muistuttaahan se häntä huonoimmista ajoista. Pelastaja tapaa Mustan keijun Reginan toimistosta. Hän on valmis antamaan tälle sydämensä. Musta Keiju ei kuitenkaan voi tehdä Emmalle mitään. Ei, vaikka hän on saanut naisen sydämen käteensä. Se ei nimittäin suostu tuhoutumaan.

Miksi. Siihen vastauksen tuo poliisiasemalta puuttuneen sivun, turhankin kätevästi, löytänyt Henry: Emmalla on laulu sydämessään. Niinpä Emma alkaa laulaa, Mustan Keijun odottaessa kohteliaasti laulun loppuun, ja onnistuukin paitsi murtamaan loitsun, jonka alaisena hänen läheisensä on, niin myös saamaan Musta Keijun poistumaan paikalta.

Jos et ymmärrä yhteyttä laulujen ja Enman hetkittäisen tuhoutumattomuuden välillä, et ole ainut. En minäkään. Muutenkin olisin jättänyt laulamisen takaumiin, vaikka Jennifer Morrison varsin hyvin lauloikin. Nykyaikaan ne eivät oikein sovi. Toisin kuin takaumiin, joissa on muutenkin enemmän perinteinen Disney-elokuvien tuntu. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan.

Porukka pääsee viettämään häitä, niin epäloogiselta kuin se kuulostaa. Ei perusjuonen kohdalla, onhan hän häitä suunniteltu jo jonkin aikaa, vaan siksi, että heillä olisi nyt parempaakin tekemistä, kuten estää Mustaa keijua langettamasta kirousta heidän ylleen. Hääseremonia oli kuitenkin koskettava, erityisesti Koukun puheen kohdalla, mutta kuka nyt mitään muuta odottikaan. Juuri sellaiset asiat sarja osaa parhaiten.

Lopuksi vielä lauletaan "Onnellisista aluista" koko hahmokaartin voimin tai ainakin melkein. Kuulostaako tämä epäloogiselta? Kyllä. Lopun laulu olikin ainut, jolle ei ollut mitään hyvää tai edes huonoa selitystä. Muu kuin se, että musikaalit yleensä loppuvat yhteislauluun. Sama tapahtui myös buffyn musikaalijaksossa, joten en laske asiaa jakson viaksi.

Häät keskeyttää Musta keijun kirous saapuu Storybrooken, joka vei hahmomme jonnekin kauas. Minne? Se selvinnee kauden, ja mahdollisesti koko sarjan, kaksituntisessa finaalissa. Häiden jälkeen tämä oli ainut asia, mitä jakso oikeastaan saavutti. Lukuun ottamatta tietenkin sitä, että nyt kaikki tietävät Rumplen petturuudesta. Muuten juoni kiersi kehää ja pahasti. No, eiköhän asia muutu finaaliin mentäessä.

Jaksossa nähtiin myös takauma pikku-Emmasta ja hänen kasettisoittimestaan. Se ei kuitenkaan ollut oleellisista juonen ymmärtämisen kannalta, vaikka itse juonen kannalta olikin. Samaan kategoriaan päätyvät myös jaksossa nähnyt Emman ja Koukun tapaaminen Jolly Rogerissa tai Koukun yllättävän älykäs, mutta siitäkin huolimatta epäonnistunut, suunnitelma Rumplen lyömiseksi.

Mitä musikaalijaksoihin tulee, Buffyn musikaalijaksojen vertauskohdaksi syystäkin jäänyt, sattumalta myöskin kuudennen kauden, "Once More With Feeling" on selvästi parempi. Ei kuitenkaan niin selvästi kuin olisi voinut. Pidänhän minä Buffystä jo sarjanakin enemmän kuin Olipa Kerrasta. Tekeekö se tästäkään jaksosta huonoa? Ei suikaan. Itseasiassa se noussee musikaalijaksojen kakkoseksi.

Tiivistetysti ”The Song in Your Heart” tarjosi hyvin viihdyttävää satuhahmohulluttelu. Kuka kaipaa logiikkaa, kun on laulavia satuhahmoja? Nautin sarjasta enemmän kuin pitkään aikaan, minkä vuoksi annankin jaksolle täydet viisi tähteä.

Pimeän Olennon perhehuolet

Tervetuloa Olipa kerran-jaksoarvostelun pariin! Tällä viikolla arvosteluvuorossa on yllättävä ja varsin kiinnostavakin, joskaan ei ihan odotuksiani vastaava ”Black Fairy”. 

Varoitus: Tämäkin jaksoarvostelu sisältää paljastuksia Olipa Kerran-sarjan juonesta.

Aikaisemmin tapahtunutta: Tiger-Lily antoi toisen puolikkaan sauvasta, jolla Musta Keiju voitaisiin voittaa. Toisen osan olinpaikan tietää vain koomaan joutunut Sininen Keiju, joka pitäisi nyt herättää. Musta Keiju yrittää estää tämän. Ei siksi, että hän pelkäisi sauvaa, vaan siksi, että Sininen Keiju nimittäin tietää hänen suurimman salaisuutensa: Oikean syyn siihen, että hän hylkäsi perheensä. 

Tätä on odotettu. Saimme vihdoin tietää, miten Mustasta Keijusta tuli Musta Keiju ja monia muitakin asioita. Pidinkin jaksosta, paljonkin. Keskittyihän se sekä Rumpleen eli yhteen sarjan kiinnostavimmista hahmoista ja uuteen, kiehtovaakin kiehtovaan pahaan eli Mustaan Keijuun ja veihän se tarinaakin pitkästä aikaa eteenpäin, vieläpä ainakin osittain yllättävään suuntaan. 

Sarjan tai edes kauden parhaita se ei kuitenkaan ollut. Lähinnä sen takia, että sen paljastukset jäivät pienoiseksi pettymykseksi. Olin nimittäin toivonut, että Musta Keiju ei olisi saanut omaa traagista taustatarinaa, vaan hän vain olisi paha, koska hän on paha. Koska se on hauskaa. Toki olisi minun pitänyt tietää paremmin. Traagiset taustatarinat nyt vain kuuluvat Olipa Kertaan.

Lumottu Metsä. kauan aikaa sitten. Hyvin kauan. Vielä Fionan nimellä kutsuttu Musta Keiju synnyttää poikavauvan ja saa vieraakseen Sinisen Keijun ja Tiger Lilyn, jotka kertovat naiselle, että hänen lapsestaan on tulossa Pelastaja, jonka kohtalona on pelastaa Lumottu Metsä suuren pahuuden kourista. Rumple on pelastaja! Tätä en olisi arvannut, en sitten millään.

Onko se sarjan kaikkien aikojen paras tvisti vai naurettavuuden huippu? Minun mielestäni kumpaakin. Toisaalta paljastus oli yllättävä ja sopi hyvin sarjan luonteeseen. Se myös antaa lisäväriä jo muutenkin hyvin värikkääseen Rumplen hahmoon. Toisaalta se tuntui halvalta yllätykseltä ihan vain yllätyksen vuoksi. Mitään suurempaa tarkoitusta se tuskin palvelee.

Menee vähän aikaa. Fiona saa selville, että Pelastajana olo tappaa hänen poikansa. Tai tarkemmin hänen kanssaan samana talvena syntynyt pahuus, jolla on kuunsirpin muotoinen arpi kädessään. Hän päättääkin estää sen keinolla, millä hyvänsä. Noihin keinoihin kuuluu hänen itsensä muuttuminen keijuksi. Voihan hän suojella poikaansa parhaiten taikavoimien kanssa. Älä kysy, miten se on mahdollista.

Seuraavaksi vuorossa on luonnollisesti samana talvena syntyneiden lasten tarkastaminen ja mahdollisesta tappaminen. Vaikka niistä ensimmäiseksi mainittu onnistuu paremmin kuin hyvin, niin toinen ei. Yhdelläkään vastasyntyneellä ei ole kädessään arpea. Heidän onnekseen, sillä epätoivoinen Fiona saattaisi hyvinkin tappaa poikaansa suojellakseen viattoman lapsen. 

Fionan pitää keksiä jotain muuta. Niin hän tekeekin, nimittäin Pimeän kirouksen. Jos hänen poikansa olisi maassa ilman taikuutta, hän ei myöskään kohtaisi vastustajaansa. Tiger-Lilylle valitettavasti kirous vaatii toimiakseen viattoman henkilön sydämen ja hän on ainut viaton näköpiirissä. Mustan Keijun ottaessa Tiger Lilyn sydämen itselleen hänen vaatteensa muuttuvat mustaksi, mikä on varma pahuuden merkki.

Lisäksi Tiger-Lily huomaa hänen arpensa ja tajuaa Mustan keijun olevan heidän etsimänsä pahuus. Mustalla keijulla on vain yksi keino estää tulevaa taistelua tapahtumasta, luopua voimistaan. Tähän hän ei kuitenkaan suostu. Niinpä paikalle epäilyttävän sopivasti sattunut Sininen Keiju karkottaa naisen kauas pois. Ei kuitenkaan ennen kuin Musta Keiju on saanut leikattua Pelastajan kohtalon pois Rumplesta.

Takaumat loppuvat keijujen viedessä, erittäin epäviisaasti, niin kuin menneisyys osoittaa, isänsä hoiviin. He valehtelivat Fionan olevan kuollut. Yhteisen hyvän takia tietenkin. Isä nimesi lapsensa Rumplestiltskiniksi, vihaisena siitä, että hänen rakkaansa kuoli hänen takiaan. Samalla hän poisti kaikki epäilykset siitä, että lapsi ei olisi Rumple. Siis jos jollakin niitä edes oli.

Eli Mustan Keijun suurin salaisuus on, että hän välitti lapsestaan ja oli valmis tekemään kamalia asioita suojellakseen tätä. Niin kuin Rumplekin on tehnyt omien poikiensa kohdalla. Sellainen poika, millainen äiti. Paljastus ei ollut lainkaan hehkutuksensa väärtti, vaikka se sarjan luonteeseen sopikin. Se nyt on Olipa kerrassa enemmän sääntö kuin poikkeus. Eivät ne yleensäkään ole. 

 Tiger-Lilya oli kiva nähdä enemmänkin. Ehkä me vielä saamme tietää, miten hän oikein joutui Mikä-Mikä Maahan. Epäilen sitä kuitenkin vahvasti, sillä jäljellä on enää kaksi jakoa: Finaali ja musikaalijakso. Oli myös virkistävää nähdä selitys moneen asiaan. Sininen Keiju oli puolestaan yhtä tylsä takaumissa kuin päätarinassakin. Onneksi hänen roolinsa jäi suhteellisen pieneksi.

Muuten takaumat olivat ihan kohtuullisen hyviä. Ei mitään kotiin kirjoittamisen arvoista, niin sanotusti, mutta ihan katsottavia kuitenkin. Valitettavasti niissä on sama ongelma kuin muussa sarjassakin nykyään, se toisti liikaa samaa kaavaa kuin kaikki muutkin roistojen taustatarinat. Ihan kuin sen tekijöiden luovuus olisi ehtynyt aikoja sitten, mikä onkin enemmän kuin mahdollista. 

Storybrook. Nykyaika. Sankarimme onnistuvat herättämään Sinisen keijun, joka paljastaa sauvan toisen puolikkaan olevan Storybrooken keskipisteessä. Ennen kuin he ehtivät kysyä asiasta tarkeimmin Snow paljastuu valepukuiseksi Mustaksi Keijuksi, joka teleporttaakin Sinisen keijun tiehensä. Niin sanotut hyvikset saavat kuitenkin myös voiton, sillä Gold onnistuu samassa hötäkässä vangitsemaan Gideonin.

Gold viekin sekä hänet, että Emman unimaailmaan saadakseen tietoa Gideonin sydämen sijainnista. Emma voisi sauvan saatuaan tehdä jotain hätiköityä. Jotain, mikä estäisi Rumplea saamasta poikaansa takaisin. Hyvin pian heille tuli mutkia matkaan. Unimaailma ei ollutkaan Gideonin, vaan Rumplen ja vaikka he löytävät Gideonin helposti, hän ei tiedä sydämensä, tai sauvan, olinpaikkaa yhtään Rumplea enemmän.

Unimaailmassa käyminen ei kuitenkaan jäänyt hukkareissuksi. Gideon paljastaa isälleen, että Mustalla Keijulla on salaisuutensa hänen hylkäämiseensä liittyen ja se, mikä se salaisuus on, selviää unimaailmassa. Rumple ja Emma saavatkin selville, että Rumple syntyi Pelastajaksi. Ei kuitenkaan sitä, että hän ei ole sitä enää. Niinpä he päättävät, että Rumple kohtaa Mustan Keijun Emman sijaan.

Toisaalla, Storybrookessa, Snow, David ja Regina löytävät sauvan. Grannyn kahvilasta. He myös saavat vastaansa Mustan Keijun, joka oli vähällä voittaa, mutta sitten Zelena kuitenkin ajoi hänen päälleen, mikä olikin koko jakson valopilkku, paras kohtaus. Musta Keiju ei tietenkään kuollut, vaan yksinkertaisesti lähti pois. Miksi? Hänhän olisi voinut tappaa Reginan ja kumppanit törmäämisen jälkeenkin.

No, tietenkin siksi, että kautta on vielä jäljellä kahden jakson verran, eikä se muutenkaan halua tappaa omia päähenkilöitään. Lisäksi jos jokin on omituista tässä sarjassa, niin roistojen logiikka. Suurimmassa osissa kausissa pääpahis voitetaan enemmänkin hänen tyhmyytensä kuin päähenkilöiden taitavuuden ansiosta. Asia, mistä en ole ikinä pitänyt ja jonka olisi pitänyt muuttua jo kauan aikaa sitten.

Niinpä Rumplen ja Emman palattuaan Rumple voi kohdata äitinsä. Niin hän tekeekin. Tai niin sankarimme ainakin luulevat. Oikeasti Rumple nimittäin liittoutui äitinsä kanssa. Paljastus tuskin yllätti ketään, sillä Rumple pettää kaikkia vähän väliä, milloin mistäkin syystä, erityisesti Emmaa ja kumppaneita. Sankariemme onneksi, luultavasti äitinsäkin. Viimeistään silloin kuin hän näkee tämän olevan häviämässä. 

Pakko sanoa, että melkein toivoisin Pimeän Olennon kuolevan kauden finaalissa, vieläpä lopullisesti tällä kertaa. Hän on kyllä yksi sarjan mielenkiintoisimmista hahmoista, mutta hänen tarinansa alkaa jo kiertää kehää. Jos hän selviääkin, niin toivoisin edes, ettei hän ja Belle menisi enää yhteen. Belle ei ehkä näe sitä, mutat Rumple ei tosiaan ansaitse häntä kaiken tekemänsä jälkeen.

B-tarina liittyi Zelenaan ja hänen yrityksiinsä tulla toimeen ilman taikuutta. Regina opetti hänet ajamaan ja pyysi häntä viemään Henryn pois taistelun tiimellyksestä. Niin kuin arvelinkin, Zelenan uhraus vahvisti siskoksen välistä, paikoittain hyvinkin ongelmallista, suhdetta. Sen kehittymistä olikin ilo nähdä, varsinkin kuin se oli saatu liittymään jakson pääjuoneenkin erittäin onnistuneesti. Ja viihdyttävästi.

Olin väärässä yhdessä asiassa. Veikkasin nimittäin, ettei Zelenaa enää juuri nähtäisi sarjassa. Kuitenkin hän on saanut myös jotain tekemistä itselleen, vieläpä viemättä parrasvaloa itseään paljon mielenkiintoisemmilta ja tärkeimmiltä hahmoilta. Pidän tätä hyvänä asiana, vaikka hahmona hän ei ole mielenkiintoisin olekaan, varsinkin nyt, ilman taikuutta.

Lopuksi Kapteeni Koukku valitsi Henryn best-mannikseen, koska ilmeisesti hänellä ei ole Storybrookessa yhtään ystävää. Davidia lukuun ottamatta. Gideon puolestaan saikin kuin saikin sydämensä takaisin. Tosin vielä hänellä ei ole sille käyttöä. Rumple nimittäin laittoi hänet ja Bellen unikirouksen valtaan suojellakseen heitä tulevilta tapahtumilta. Mitään muuta mainitsemisen arvoista jaksossa ei sitten tapahtunutkaan.

Nauttikaa!

”The Black Fairy”s isälsi paljon hyvää, kuten Zelenan ja Mustan Keijun kirjaimellinen yhteentörmäys. Kohtauksen komedia-arvo olikin paitsi suurta, niin myös tarpeellista muuten niin vakavassa tarinassa. Rumple tarjosi myös parastaan, varsinkin hänen kommentoidessa Pelastajia ja heidän hyödyllisyyttään. kaikki tämä Robert Carlylen, yhden sarjan vahvimmista näyttelijöistä, esittämänä.

Myös paljon pettymykseksi osoittautunutta, kuten Mustan keijun sarjan roistoille tyypillinen taustatarina. Se olisi muuttunut mielenkiintoiseen suuntaan, jos Sininen keiju olisi osoittautunut tarinan oikeaksi roistoksi. Minä ja moni muu on veikannut hänen motiiviensa olevan vähemmän puhtaat jo kauan, niinpä olisi hienoa, jos se olisi varmistunut jaksossa. No, kaikkea ei voi saada.

Tiivistetysti ”The Black Fairy” ei ollut ihan niin hyvä jakso kuin etukäteen ajattelin, mutta ei kyllä mitenkään huonokaan. Siinä oli hetkensä, enemmän kuin yksi. Neljä tähteä.