Uudet satuhahmot, uusi kirous, vanhat kujeet

Seitsemänteen kauteensa mentäessä Olipa Kerta oli pistänyt pakkansa täysin uuteen uskoon. Idea ei ollut huono, eikä sitä ollut kauden ensimmäinen, Hyperion Heights -niminen, jaksokaan. Onneksi.

Varoitus: Tämä arvostuksia sisältää paljastuksia Olipa Kerran-sarjan juonesta, niin tämän uuden kauden aloituksen kuin aikaisempien kausien osalta.

Huomautus: Tänä vuonna en arvostele jokaista jaksoa erikseen, aikataulullisista syistä johtuen. Palaankin sarjan pariin seuraavan kerran vasta seitsemännen kauden lopulla. Voi olla, että valitsen jaksoarvostelulle jonkun muun sarjan. Niitä juuri tähän aikaan riittää, niin uusien tuttavuuksien kuin palaavien sarjojen muodossa. Pidän sitä kuitenkin epätodennäköisenä.

Henry Mills (Jared S. Gilmore) on kyllästynyt muiden tarinoista kirjoittamiseen ja haluaisikin aloittaa jo omansa. Niinpä poika matkaa uuteen maailmaan, jossa on eri versioita meidän kaikkien rakastamista satuhahmoista. Reissu ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin piti ja pian kaikki joutuvat uuden kirouksen alaisuuteen, Seattlen Hyperion Heights-nimiseen kaupunginosaan.

Siellä johtoja pitää Tuhkimon/ Jacindan (Dania Ramirez) paha äitipuoli Lady Tremaine/Victoria Belfrey (Gabrielle Anwar). Heidät voi pelastaa vain aikuinen Henry (Andrew J. West), mutta hänellä on yhtä vaikeuksia uskoa kirouksen olemassa oloon kuin äidillään aikoinaan. Pian mies kuitenkin huomaa joutuneensa tapahtumien keskelle, kiitos hänen tyttärekseen esittäytyvän Lucyn (Alison Fernandez).

Tv-sarjan uudelleen käynnistys on riskialtista hommaa. Uusi versio voi nimittää menettää kaiken sen, mikä teki sarjasta alunalkaenkaan rakastetun. Toisaalta, joskus, sarjan kiertäessä kehää ja pahasti, pakan sekoittaminen on enemmän kuin tarpeen. Ja onnistuessaan palkitsevaakin. Se saada ihmiset rakastumaan vanhaan, mahdollisesti jo lopetusuhan alla olevaan, sarjaan uudestaan.

Ensimmäisen jakson perusteella Olipa kerran seitsemäs kausi ei kuulu kumpaankaan ääripäähän. Sarjasta voi vielä nauttia, jopa enemmän kuin muutamilla viime kausille. Mutta jos sarjan oli tarkoitus tarjota jotain erilaista, se epäonnistui melkein totaalisesti. Melkein kaikki ainakin ensimmäisessä kaudessa nähtävä oli nimittäin nähty jo sarjan ensimmäisellä kaudella.

Esimerkiksi Henry oli saanut Emman roolin kyynisenä sankarina, optimistinen Lucy oli uusi Henry, kirouksessa erilaista oli vain paikka, Henryn ja Tuhkimon kieltämättä söpö ”Meet-cute” kertasi Snow:n ja Davidin vastaavaa ja Lady Tremainekin muistuttaa hieman turhan paljon ensimmäisen kauden Reginaa, ja Paholainen Pukeutuu Pradan pahaa pomoa, Miranda Priestlyä.

Vanhojen katsojien, myös minun, pelko siitä, että sarja menettäisi otteensa tällä tulevalla kaudella näyttää kuitenkin olevan turhaa. Uudet hahmot, niin pää kuin sivu, olivat jokseenkin karismaattisia, erityisesti uusi Tuhkimo. Tuhkimosta puheenollen, hänen tarinansa tvisti oli harvinaisen piristävä ja vaihteeksi yllättäväkin. Andrew J. West soittautui nappivalinnaksi aikuisen Henryn rooliin.

Sarjan valopilkut Robert Carlyle ja Lana Parilla pääsivät loistamaan hahmojensa kirousidentiteettien kanssa. Pidin myös jaksoon sisälletystä huumorista ja viittauksista aiempiin kausiin, erityisesti Emmaan. Kauden mysteerikin vaikuttaa tarpeeksi kiehtovalta, jotta sitä jaksaisi seurata. Ei ehkä niin kiehtovalta kuin voisi olla, varsinkin kuin sarjan kaava on minulle jo ennestään tuttu, mutta silti.

Minua jopa kiinnostaa, kuinka nykyinen kirous sai alkunsa, mikä on Alicen ja Rumplen yhteys tai miksi Lady Tremaine, anteeksi Victoria Belfrey, haluaa Lucyn huoltajuuden niin pahasti. Tai vastauksen kysymykseen, johon sitä ei koskaan saada eli miten Henryllä riittää bensaa Satumaailmassakin. Kyllä, uusi kausi, uudet loogiset aukot. Ja sama vanha minä nillittämässä niistä kyseisistä loogisista aukoista.

Moni miettii tälläkin hetkellä, katsoako tätä uutta kautta vai ei. Saihan monien suosikkihahmojen tarina päätöksensä jo aikaa sitten ja puuttuuhan siitä niin monia rakkaita hahmoja, kuten päähenkilö Emma itse. Itse päätin seurata sarjaa, mutta mitä tulee muihin, niin en osaa vasta juuta, enkä jaata, ainakaan tämän ensimmäisen jakson perusteella. Kukin päättäköön omalla kohdalla.

Tiivistetysti pitkästä aikaa parasta Olipa Kertaa esittelevä Hyperion Heights lupaa hyvää sarjan seitsemättä kautta ajatellen, vaikka se ei ole vieläkään päässyt suurimmasta ongelmastaan, taipumuksesta toistaa samaa vanhaa kaavaa yhä uudestaan ja uudestaan. En anna sille vielä tähtiä. Kausi on vielä niin alussa.

Laulaen halki fantasiamaan

Pidän  fantasiasta, huumorista ja jossain määrin myös musikaaleistakin. Siksi ei ole mikään ihme, että äskettäin katsoman fantasiallinen musikaalikomedia Galavant on melkein kuin minulle tehty.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Galavantin ensimmäisestä ja mahdollisesti myös toisesta tuotantokaudesta!!!

Uljaan ritari Galavantin (Joshua Sasse) satukirjamainen elämä mullistuu kuin paha kuningas Richard (Timothy Omundson) kaappaa hänen unelmiensanaisen, kauniin Madalenan (Mallory Jansen), vaimokseen. Vaaroja uhmaten mies ryntää pelastamaan rakkaansa, niin kuin kunnon sankarin kuuluukin. Turhaan, sillä tämä on päättänyt valita Richardilta saamansa vallan ja rikkaudet häntä rakastavan miehen sijaan.

Galavant lannistuu. Hän saa kuitenkin uutta puhtia kuin Richardin valloittaman Valencia prinsessa Isabella (Olipa Kerrasta tuttu Karen David) pyytää legendaarisen sankarin apua sekä hänelle itselleen, että valintaansa katuvalle Madalenalle. Tai siltä ainakin ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa. Näin saa alkunsa laulun-ja toiminnantäyteinen sekä ennen kaikkea hauska seikkailu kohti Valenciaa ja tosirakkautta.

Galavant oli minulle kohtuullisen uusi tuttavuus. Tiesin sarjan olemassaolosta vain, koska yksi sen näyttelijöistä, Madalenaa näyttelevä Mallory Jansen, näytteli myös Agents of S.H.I.E.L.D:issä. Päätin kuitenkin katsoa se, paremman sarjan puutteessa, ja olenkin hyvin iloinen siitä, että katsoin. Se ei ole ehkä paras lähiaikoina katsomistani sarjoista, mutta ainakin yksi hauskimmista.

Ja vaikka Galavant ei kuulukaan huippusarjojen joukkoon, se oli viihdyttävä kuin mikä. Siitä pitivät sarjan hauskuus, ammattitaitoiset tekijät, tarttuvat musiikkinumerot, karismaattiset näyttelijät ja piristävä itsetietoisuus. Valitettavasti nekään eivät riittäneet kolmannelle kaudelle, jota sarja olisi paitsi ansainnut, niin myös tarvinnut. Sen tarina nimittäin jäi osittain kesken.

Sarjan juoni oli aika perus, varsinkin ensimmäisissä jaksoissa. Toki joitakin yllätyksiäkin ja omia lisäyksiä löytyi, paljonkin, mutta ei mitään liian omaperäistä. Tarkoituksella, parodioihan se juuri fantasiaa ja kyseisen tyylilajin, ja tämän pitää genreä rakastavankin myöntää, monia kliseitä. En usko, että kukaan sarjaa pelkästään juonen takia katsookaan. Se loistaakin tavalla, jolla tarina kerrotaan.

Kuinka moni hahmo esimerkiksi käyttäisi yhtä hahmoja selostajanaan, nimeäisi toisen kauden aloitusjaksonsa "A New Season aka Suck It Cancellation Bear"-nimellä tai lisäisi fantasiamaailmaansa poikabändimäiseen tapaan laulavia munkkeja, pieniä jättiläisiä ja isoja kääpiöitä, rakkauteen vastaavia zombeja, sympaattisia merirosvoja ja metsän keskellä löytyvän homobaarin?

Asiaa ei pahenna se, että toteutuksesta ei juuri löydy vikaa, ainakin jos ottaa huomioon sarjan varsin pienen budjetin. Tai sitä, että siinä vilisi suhteellisen tuntemattomien pääosan esittäjien lisäksi myös kohtuullisen paljon tunnettujakin näyttelijöitä, esimerkiksi John Stamos, Buffy-tähti Anthony Head tai musiikin alan kuuluisuus Al Yankovic.

Galavantin hahmot eivät olleet yhtään hullumpi komediasarjan mittapuulla. Heitä kuitenkin vaivasi tietty stereotyyppisyys, varsinkin Madalenalla ja Jesterillä, mutta se ei ole niinkään erikoista lajityypin huomioon ottaen. Sitä paitsi kaikki, jopa äsken mainitsemani kaksikko, saivat kyllä myös osakseen hieman hahmokehitystäkään, eivätkä he siten olleet niin yksiulotteisia kuin etukäteen pelkäsin.

Itse päähenkilö Galavant oli sympaattinen, joskaan ei mitenkään erittäin omaperäinen hahmo. Samaa voisi sanoa myös suosikkihahmokseni, joskin juuri ja juuri nousseesta, Isabellasta. Karen Davis oli minulle ennestään tuttu Olipa Kerrasta ja häntä olikin kiva nähdä lisääkin. Huono hahmo, hieman yllättäen, ei ollut myöskään kuningas Richard, joka muuttui sarja aikana koomisesta roistosta epätodennäköiseksi sankariksi.

Missään nimessä en sanoisi sarjaa täydelliseksi, monestakin syystä. Osa vitseistä oli makuuni turhan lapsellisia. Tarinassa oli ihan liikaa tyhjäkäyntiä, jopa niinkin, että sarjan voisi leikata elokuva- tai minisarjamuotoon ilman, että mitään olennaista jää pois. Lisäksi joidenkin tilanteiden ratkaisut löytyivät vähän liiankin sopivasti, mikä olikin koko sarjan huonoin puoli. 

Galavantin huonot puolet eivät kuitenkaan koskaan ylittänyt sen hyviä, tai jopa suorastaan loistavia, piirteitä. Niinpä voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että jos sarja kiinnostaa sinua edes vähän, siitä kannattaa katsoa edes pari ensimmäistä jaksoa. Varsinkin kuin ne kestävät vain noin 20 minuttia, joten siinä ei häviä juuri mitään. Edes aikaa.

Tiivistetysti Galavant on oiva esimerkki siitä, kuinka fantasiaa, komediaa ja musikaaleja oikein pitää yhdistää. Sitä ei voi katsoa nauramatta ja tuntematta edes jotain hahmoja ja heidän kummalista maailmaansa kohtaan. Täydet viisi tähteä. Sarjan ilmeisistä vioista huolimatta.