Naapuruston avaruusolento

 Syfyn uudessa Resident Alien-scifikomediassa avaruusolento yrittää sulautua ihmisten joukkoon. Arvostelen nyt sarjan ensimmäisen kauden.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia!

Avaruusolento tekee pakkolaskeutumisen Maan pinnalle, Coloradolaiseen pikkukaupunkiin. Laskeutumisen yhteydestä häneltä hukkuu eräs erittäin tärkeä esine, joten hänen ei auta muu kuin jäädä etsimään esinettä. Sitä varten hänen kuitenkin pitää ottaa siellä lomailevan lääkärin (Alan Tudyk) henkilöllisyys ulkonäköä myöten.

Tilanne mutkistuu kuin kaupunkin oma lääkäri kuolee ja nyt Harryn nimellä kulkevan avaruusolennon pitäisi sekä auttaa selvittämään tapausta, että ottaa väliaikaisesti hänen tehtävät hoitaakseen. Ongelmitta tämä ei kuitenkaan suju, sillä Harrylla on vaikeuksia sulautua ihnmisten joukkoon. LIsäksi eräs lapsi näkee hänen todellisen olomuotonsa. Resident Alien perustuu Peter Hoganin ja Steve Parkhousen samannimiseen sarjakuvaan.

Mitä tulee kuin lisätään komedioille tyypillinen kala kuivalla maalla-juoni, avaruusolennot, komedian veteraani Alan Tudyk ja liuta Harrya himpun verran vähemmän värikkäitä, mutta silti kiinnostavia, kaupunkilaisia, kuten Harryn kanssa ystävystyvä Asta Twelvetrees (Sara Tomko). Harvinaisen hauska ja lajityyppinsä mittapulla omaperäinen komedia tietenkin. 

Ensimmäisen jakson lopulla tapahtuva tvisti eli se, että Harry tuli Maapallolle tuhoamaan ihmiskunnan, ei suinkaan vähentänyt sarjan omaperäisyyttä. Pidän tvististä, toihan se toi sarjaan paljon enemmeän panoksia kuin komediasarjoilla ja estihän se varsin geneeristä hämäräperäistä valtion organisaatio muuttumasta kokonaan pahoiksi.

Resident Alien ei ole niitä sarjoja, jotka yrittävät sanoa jotain tai edes vaatisivat paljon katsojansa aivokapasiteetilta. Se on silkkaa todellisuuspakoa ja hyvä niin. Sitä maailma juuri nyt kaipaa. Jos kuitenkin hakee jotain peruskomediasarjoja syvällisempää tai kantaaottavampaa, sarja ei ole oikea valinta.

Komediaksi, varsinkin noin synkkätvistiseksi, Resident Alien on yllättävän vilpitön ja ja jopa sydämellinenkin, mikä onkin iso osa sen viehätystä. Osittain tämä johtunee sarjan näyttelijöistä, erityisesti Alan Tudykista sekä Sara Tomkossa, mutta osittain kyse oli vain sarjaan tehdystä tyylivalinnasta.

Päähenkilönä Harry oli tahallisen vaikeasti samaistuttava. Hän muistuttikin muita vastaavanlaisia sosiaalisesti rajoittuneita neroja, kuten tohtori Housea ja Sherlock Holmesia. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö häntäkin kohtaan voisi tuntea sympatiaa tai etteikö hänestä voisi pitää. Voi kyllä. Suurempi samaistettuvuus vain jäi sivuhahmojen harteille.

Sivuhahmpoista Asta oli sekä paras, että tärkein. Toiseksi paras oli Astan vapaamielisempi ystävä D'Arcy Morin (Alice Wetterlund). Muista mainitsemisen arvoisia sivuhahmoja oli , Harryn todellisen minän näkevä Max (Judah Prehn) sekä kaupungin muun muassa Harryn aiheuttamia kuolemia tutkiva seriffi Mike Thompson (Corey Reynolds).

Tiivistetysti harvinaisen hauska Resident Alienin ensimmäinenkausi tarjoaa juuri sellaista todellisuuspakoa, jota juuri nyt kipeästi tarvitsemme. Täydet viisi tähteä!

 

Ihmisten tuleminen paremmaksi ihmetyttää Eleanor Shellstropia ja kumppaneita

 Kuoleman jälkeisestä elämästä ja etiikasta kertovan komediasarja The Good Placen nyt arvostelemani kolmas kausi piti sarjan kaikkien aikojen hauskimpien komedioiden joukossa.

Varoitus: Tämä arvostelu paljasta yksityiskohtia Good Place-sarjan 1-3 kauden juonesta!

Kun viimeksi näimme antisankarimme Eleanorin (Kristen Bell), Chidin (William Jackson Harper), Tahanin (Jameela Jamil) ja Jasonin (Manny Jacinto) ihmiset Hyvään ja Pahaan paikkaan luokittelusta vastaavaa Tuomari (Maya Rudolph) antoi heille mahdollisuuden näyttää ansaitsevansa päästä Hyvässä Paikassa. Valitettavasta tämän seurauksena kukaan heistä ei muista kuolemansa jälkeisestä ajasta mitään.

Onneksi heitä auttamassa on liittolaiset parannuksen tehnyt arkkitehtidemoni Michael (Ted Danson) ja kaiken tietävä tekoaly Janet (D’Arcy Carden) ja koska Michael onnistuu järkkäämään heidät yhteen, kuolemankokeneisiin liittyvän psykologisen avulla, myös toisensa. Kaikki apu onkin enemmän kuin tarpeen, sillä Pahan Paikan demonit tekevät kaikkensa pilatakseen yrityksen.

Ei ole mikään salaisuus, että suorastaan rakastan kaikkien aikojen hauskimpiin komediasarjoihin kuuluvaa. The Good Placea, käyhän se ilmi jo sen ensimmäisestä ja toisesta kaudesta tekemästäni arvostelustani. Kolmas kausi ei jäänyt yhtään aikaisempaa kahta heikommaksi. Melkein harmittaakin, että sarjan neljäs tuotantokausi, jota en ole vielä nähnyt, jää sen viimeiseksi.

Sarjaa voi kiittää siellä, että se uskaltaa sekoittaa pakkaansa aina joka kauden lopussa. Ensimmäisellä kaudella saatiin tietää olevamme Pahassa Paikassa Hyvän Paikan sijaan ja toisella kaudella mentiin sitten maanpäälle. Tämä on poikkeuksellista komediasarjoille, kieltämättä hyvästä syystä, mutta The Good Placelle se sopii. Sarjaan ja sen tarinaan ei suinkaan ehdi kyllästyä.

Kauden teemana oli itsensä muuttamisen ja erityisesti sen vaikeus. Ja se, kuinka siihen tarvitaan muita ihmisiä. Aihe oli erittäin tärkeä ja mielenkiintoinenkin. Etiikka ja muukin filosofia kuin on aina kiinnostanut minua. Se oli myös yllättävän filosofinen komediasarjalla, mutta filosofinen on myös The Good Place. Eikä suinkaan vain komediasarjaksi, vaan myös viihteelliseksi sarjaksi ylipäätään.

Kaudella tapahtumapaikka oli vaihtunut Hyvää paikkaa imitoivasta Pahasta paikasta maanpinnalle, Australiaan. Tapahtumapaikana se olikin paljon persoonattomampi vaihtoehto, mutta se ei menoa juuri haitanut. Varsinkin kuin maanpäälle paluu antoi hahmoille paljon lisähaastetta. Maanpäällä on nimittäin paljon vaikeampi olla hyvä kuin tuonpuoleisessa, jossa ei ole pahan käytöksen aiheuttajia.

Komediasarja kuitenkin elää ja kuolee sen mukaan, miten hauska se on. The Good Place on erittäin hauska. Toki sen huumori ei ehkä kaikille ole, mutta minulle kuitenkin. Tämä ei tietenkään ole ihme, sillä onhan sen puikoissa muun muassa toisen yhtä haukan komediasarjan, Brooklyn 99:nin, luonut Michael Schur. Jos The Goop Place on katsottu ja pidät siitä, suosittelenkin sarjaa lämpimästi.

Eleanor on pysynyt lempihahmonani, toiselle sijalle puolestaan nousi erityisesti tällä kaudella esiin tuotu Janet. D’Arcy Carden suorastaan loisti roolissaan. Muistakin päähenkilöistä oli vaikea olla pitävättä, heidän viostaan huolimatta tai ehkä jopa niiden takia. Valitettavasti hahmoista vain Chidistä nähtiin minkäänlaisia uusia puolia, mutta se käy järkeen, kun ottaa huomioon kauden juonen.

Sarjan päävastustaja, Michaelin pomo Shawn (Marc Evan Jackson) puolestaan oli sellaiseksi harvinaisen hyvä. Pidin myös yllättävän persoonallisesta Tuomarista, porukkaa auttavasta psykiatrista Simonesta (Kirby Howell-Baptiste) sekä tuttuun tapaan myös neutraalia paikkaa asustavasta Mindy St. Claire (Maribeth Monroe). Valitettavasta häntä ei juuri kaudella nähty.

Sen sijaan hahmoista pidin vähiten jopa demoniksi harvinaisen kusipäisestä, anteeksi kielenkäyttöni, Trevorista (komediasarjojen veteraani Adam Scott). Onneksi hän oli kaudella vain pienessä osassa. Samaa voi sanoa myös Jasonin Donkey Doug-isästä jaDonna- Eleanorin äidistä, joskin hänellä, samoin kummallakin oli kieltämättä oma tehtävänsä lapsiensa kehityksessä.

Kausi loppui jännittävään tilanteeseen, mihin en tietenkään tässä arvostelussa mene., niin jännittävään, että mietin ihan tosissani, kannattaisiko minun katsoa neljäs kausi heti perään, vaikka sitä ei vielä Netflixistä löydykään. Ja vaikka tiedänkin, että kyseinen sarja on niin hyvä, että sitä kannattaa säästää. Varsinkin kuin minulla ei juuri nyt ole mitään suurempaa katsottavaa.

Se myös laittoi tuttuun tapaan pakan uusiksi neljättä ja valitettavasti viimeistä myös kautta ajatellen. Sentään kausi loppui, ainakin niin olen kuullut, ollessaan vielä huipulla. Toisin kuin eräät sarjat (katson erityisesti sinua, Game of Thrones). Eikä se turhaan yritä pitkittää tarinaansa, niin kuin joidenkin sarjojen, kuten The Walking Dead, kohdalla on käynyt.

Tiivistetysti The Good Place on saavuttanut tason, johon harva komedia pääsee ja ansaitseekin jokaisen saamansa kehun, tuli se sitten minulta, katsojilta tai ammattimaisilta arvostelijoilta. Täydet viisi tähteä!

Huumorin kautta Euroviisuihin

Tänä vuonna ei koronatilanteen vuoksi Euroviisuja järjestetä. Viisuhuumasta voi kuitenkin nauttia yllättävän hauskan, Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga-leffan muodossa.

Varoitus: Tämä arvostelu saattaa sisältää juonipaljastuksia!



Islantilaisessa pikkukylässä elävällä Lars Erickssong (Will Ferrell) ja hänen ystävällään Sigridillä (Rachel McAdams) on yhteinen unelma, päästä esiintymään Euroviisuihin. Ositain siksi, että he rakastavat kilpailua, ovat rakastaneet jo lapsesta asti, mutta osittain myös siksi, että he haluavat tehdä kylänsä ja Larssin tapauksessa myös tuomitsevan Erick-isänsä (Pierce Brosnan) ylpeäksi.
Omituisten sattumusten kautta heidän Fire Saga-bändinsä pääseekin Islannin edustajaksi

Euroviisuihin. Heidän romanttisiksi muuttuvat tunteensa toisiaan kohtaan tuovat kuitenkin kilpailuun omat haasteensa, joita ei suinkaan auta se, että kumpikin pääsee kanssakilpailijan milenkiinnon kohteeksi. Venäjää edustava hurmuri Alexander Lemtov (Dan Stevens) on pistänyt silmänsä Sigridiin ja kreikkalainen kaunotar  Mita (Melissanthi Mahut) Larssiin.



Ensikuulemalta sanat amerikkailainen Euroviisu-elokuva ei kuulosta hyvältä. Jos jotain maata koko kilpailu ei juuri kiinnosta, niin Amerikkaa. Eihän maa edes pääse koko kisoihin. Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga kuitenkin yllätti iloisesti viihdyttävyydellään  Lisäksi sen kuvaus kilpailusta oli yllättävän tarkka, vaikka siitä löytyikin myös muutamia virheitä.

Elokuva oli ennen kaikkea myös hauska, joskin sen huumori tuskin on kaikkien mieleen. Minun onneksi oli, ainakin jollain tasolla. Siitäkin huolimatta, että minun ja Will Ferrellin huumori ei osu useinkaan yhteen. En väitä hänen elokuviaan huonoiksi, joillekin ne sopivat varmasti hyvin. Itse en vain kuulu heihin yleisesti.



Suurimman pilan kohteeksi joutui luonollisesti itse Euroviisut, mutta kyseinen pila ei missään vaiheessa tuntunut ilkeämieliseltä. Oli kyse sitten kieltämättä toistensa kaltaisista esityksistä, Lordi-kopiosta (Suomi melkein mainittu! Nettitorille), kilpailun homoerottisuudesta tai mistään muustakaan.

Elokuvassa esiintyi myös muutama ihan oikea Euroviisuvoittaja, esimerksiksi Alexander Rybak, Netta ja Conchita Wurst tekivät cameon. Muutenkin elokuvan kuvaus nimessäänkin olevasta kilpailusta oli varsin osuva. Tämä ei ole ihme. Kuuluuhan Will Ferrell kilpailun faneihin. Lisäksi olen kuullut, että Euroviisuihmisiä on ollut mukana elokuvan teossa.


Kuitenkin siitä löytyikin myös virheitä ja epätarkkuuksia, esimerkiksi liittyen pisteiden laskuun tai esityksiin liittyviin pikkusääntöihin. Enkä tarkoita suinkaan pelkästään elokuvassa esiintyviä haltioita tai haamuja. En kuitenkaan nyt rupea listaamaan niitä erikseen. Jos Euroviisut kiinnostavat, niistä löytyy googlettamalla paljon lisätietoa.

Story of Fire Sagan Juoni ei juuri yllätyksiä tarjonnut, edes sisältämänsä murhamysteerin osalta, vaan elokuvan kaava oli jopa minulle erittäin tuttu. Elokuvassa nimittäin oli sellainenkin, joskin se sivuutettiin suurimman osan elokuvaa. Syystäkin, sillä katsojia se kiinnosti melkein yhtä vähän kuin elokuvaakin eli ei juuri lainkaan.



Lisäksi Lars oli lapsellisuudessaan hivenen ärsyttävä, eikä siten hänen ja Sigritin rakkaustarinakaan  toiminut ihan niin hyvin kuin pitäisi. Sen sijaan Sigrid ja Alexander Lemotov nousivat elokuvan hahmoista suosikeikseni.  Tästä kiitos kuuluu ainakin isittain heitä näytteleville Rackel McAdamsille ja Dan Stevenssille. Erityisesti McAdams osoitti jälleen kerran taitavansa komedian.

Tiivistetysti Eurovision Song Contest: The Story of Fire Saga oli juuri sellainen hullunhauska komedia, jollaista 2020-luku tarvitsee. Ja Euroviisu-fani. Neljä ja puoli tähteä!

Avaruusvoimat ovat valmiita palvelukseen

Netflixin uudessa Space Force-sarjassa avaruus on valmiina valloitettavaksi. Komedia sopiikin hyvin lääkeeksi tylsyyteen, lajityyppinsä parhaimpiin se ei kuitenkaan yllä.

Varoitus: tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Netflixin Space Force-sarjan ensimmäisestä kaudesta! Lue siis omalla vastuullasi.



Vasta viimeisen tähtensä saanut neljän tähden kenraali Naird (Steve Carell) odottaa innolla pääsevänsä johtamaan Yhdysvaltain ilmavoimia, mutta nuo toiveet karisevat pian kun hänet määrätään johtamaan presidentin perustamaa Space Forcea, jonka tarkoituksena olisi saada "buutsit kuuhun" vuoteen 2023 mennessä. Eli toisin sanoen palata kuun pinnalle, tällä kertaa vain armeijan voimin.

Tehtävää vaikeuttaa se, että avaruusmatkauilu on kenraalille ihan vieras aihe ja hänen avukseen annettujen tutkijoiden maailman vielä sitäkin vieraampi. Perhekin aiheuttaa huolta, sillä Erin-tyttärellä (Diana Silvers) on vaikeuksia sopeutua uuteen kaupunkiin ja vaimo (Frendien Lisa Kudrow) puolestaan on vankilassa.


Epäröin hieman Space Forcen katsomista, sillä se oli saanut varsin huonoja arvosteluja ja minulla on vielä Buffy Vampyyrintappajan uusiokatsominenkin kesken, mutta päätin kuitenkin antaa sarjalle mahdollisuuden. Voinkin sanoa, ettei se ansainnut ihan niin huonoja arvosteluja. Sarja oli minusta varsin hyvä, varsinkin loppujaksot.

On kuitenkin sanottava, että sarja ei ollut ihan niin hauska kuin olisi voinut. Tietenkin voi myös olla, että sarjan huumori ei vain ole ihan minun tyylistäni. Tai sitten ehkä sarja on vain sellainen, että siihen menee vähän aikaa päästä sisälle. Varsinkin kuin se sai minut paikkapaikoin jopa nauramaankin, erityisesti viimeisissä jaksoissa.



Donald Trumpiin viittaavasta nimestä huolimatta mieheen kyllästyneen ei kannata jättää hänen takia sarjaa katsomatta. Sarjassa kyllä viitattiin hyvin hänen tyylisensä presidenttiin, mutta häntä ei näytetty sarjan aikana. Itseasiassa sarjan Yhdysvaltojen presidentti ei saanut edes nimeä, häneen viitattiin pelkällä tittelillä.

Pidin päähenkilöstä yllätävän paljon. Yllättävän siksi, että paperilla hän ei kuulosta kovinkaan mielenkiintoiselta tai edes sympaattiselta. Samaa voisi sanoa myös hänen tyttärestään. Pelkäsin, että hahmo saisi tyypillisen ongelmaisen teinin osan, tyylin Dawn Buffyn kuudenessa tuotantokaudessa, mutta onneksi näin ei tapahtunut.



Suosikki hahmoni oli kuitenkin John Malkovitchin esittämä avaruusvoimien päätiedemies ja lopulta hänen ja päähahmon epätyypillisen parivaljakon toinen osapuoli tohtori Adrian Mallory. Kaksikko olikin koko sarjan parasta antia. Pidin myös avaruusvoimien leppoisasta helikopterilentäjästä, kapteeni Angela Alista (Tawny Newsome).

Suurin osa sivuhahmoista ajoi asiansa, vaikkeivat he mitenkään erityisen muistettavia olleetkaan. Se oli toki vain luonnollista, Game of Thronesia ja vastaavia lukuun ottamatta, joka tv-sarjassa tai fiktiivisesta teoksesta yleensäkin löytyy vain rajattu aika tutustua hahmoihin, niinpä sivuhahmot jäävät väistämättä nimensä mukaisesti sivuun.

Tiivistetysti Space Force on katsomisen arvoinen komedia, vaikka jäikin sille annetuista odotuksista himpun verran jälkeen. Neljä tähteä!

Dreamlandissä pidetään hauskaa fantasian kliseiden kustannuksella

Olin hyvin innoissani kun kuulin, että Simpsoneiden luojalta on tulossa uusi, keskiaikaan sijoittuva, sarja Disenchantment. Sarja osoittautuikin oikein hauskaksi, mutta Simpsoneiden veroinen se ei ole.

Huomautus: Arvostelen Disenchantment:in molemmat tulleet tuotantokaudet.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia, erityisesti sarjan ensimmäisestä kaudesta. Lue omalla vastuullasi.

Dreamlandin vastuuntunnottomalla ja juomisesta pitävällä Prinsessa Beanilla (äänenä Abbi Jacobson), on prinsessoille hyvin tyypillisen ongelma. Hän haluaisi vain pitää hauskaa, mutta ylisuojeleva isä, kuningas Zøg (äänenä John DiMaggio), haluaisi hänen suorittaa velvollisuutensa ja naida ensimmäistä kertaa häissään tapaamansa ylimielisen prinssi Merkimerin (äänenä Matt Berry).

Soppaa sotkee vielä hänen häälahjaksi samaansa oma demoni, kissamainen Lucin (äänenä Eric Andre), joka on ottanut tehtäväkseen opastaa hänet pahoille teille. Lucin vastakohtana toimii yltiöpositiivinen, smurffimaan kaltaisesta kotimaastaan seikkailujen perään lähtenyt tonttu Elfo (äänenä Nat Faxon). Sarjan on luonut Simpsoneiden ja Futuraman Matt Groening.

Rakastan fantasiaa ja komediaa, ja erityisesti legendaarisia Simpsoneita ja Futuramaa, joten ei ole ihme, että pidin Disenchantmentistakin. Sarja olikin hauska, viihdyttävä ja erityisesti ensimmäisen kauden lopussa yllättäväkin. Toisin sanoen ehdottomasti sellainen, jota kaikkien Matt Groening sarjoista pitävien kannattaa katsoa ainakin pari jaksoa. Ne kestävät vain noin 20 minuuttia jokainen, joten ajallisestikaan se ei olisi mikään iso menetys.

Siitäkin huolimatta, että se kärsii vertailussa. Asiaa ei suinkaan paranna se, että katsoin loistavaa The Good Place-sarjaa, jota parempaa komediaa on vaikea, jos ei jopa mahdoton löytää ja varmasti tehdäkin. Siitä löytyy arvostelu tästä blogista. En kuitenkaan missään tapauksessa tarkoita Disenchantmentin olevan huono komedia, vaan sitä että siihen vertailemani sarjat ovat poikkeuksellisen hyviä.

Sarjan molemmat nyt tulleet tuotantokaudet olivat yhtä hyviä, mutta juonellisesti ne eivät tunnu häiritsevässä määrin samankaltaisilta. Siitäkin huolimatta, että vaikka molemmissa kieltämättä löytyikin Beania koskea ennustus, muutama suhteellisen random seikkailu, viittauksia erilaisiin satuklassikoihin ja aimo annos huumorilla väritettyä kommentointia keskiajan yhteiskunnallisesta tilasta.

Jaksoista ensimmäisen parhaimmistoa olivat verisistä kotibileistä kertova ”Castle Party Massacre”, aavikkoseikkailu "The Limits of Immortality" ja finaali ”Dreamland Falls” ja toisella kaudella Helvettiin sijoittuva "Stairway to Hell", huijausfilmejä matkiva "The Dreamland Job" ja steampunkkia lainaava "The Electric Princess". Muut jaksot olivat laadultaan tasaisen hyviä, mutta eivät loistavia.

Kovin omaperäinen se ei kuitenkaan ole, varsinkin kuin Game of Thronesin myötä eletään jonkinasteista fantasiaparodioiden kulta-aikaa. Itseasiassa se on nähty, monessakin muodossa, jo Matt Groeningin ikonisimmassa sarjassa, Simpsoneissa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sarjasta voisi nauttia tai että sitä ei olisi kannattanut tehdä. Ainakin minä en ole vielä kyllästynyt niihin ja tuskin ihan heti kyllästynkään.

Toki sillä oli monia muita vastaavia tarjokkaita erilaisempi tyyli, mutta sekin on jo katsojille hyvin tuttu muun muassa 31 kautta sisältävästä Simpsoneista. Varsinkin Elfo ja muut tontut muistuttivat tyylillisesti Bart Simpsonia. Poikkeuksena vain persoonallinen, muotoa muutamana pystyvä, Luci-demoni. En pidä tätä pahana asiana, koska tyyli on mieleeni.

Bean oli ok päähenkilö, ei enempää ai vähempää. Kyllä häntä katsoo ja häntä huomaa kannustavansakin, mutta ei juuri muuta. Paras hahmo oli ehdottomasti Luci. Olen kissarakas, joten se ei ollut mikään yllätys. Elmosta löytyi potentiaalia, mutta hän jäi jotenkin tylsäksi. Asiaa ei auttanut se, ettei hahmo hoitanut yksipuolista ihastustaan Beaniin mitenkään kypsästi.

Minun oli vaikea pitää myös kuningas Zøgista, vaikka vaimon kuolema antoikin hänelle lisäulottuvuutta. Sivuhahmoista parhaaksi osoittautui Beanin äitipuoli kuningatar Oona (äänenä Tress MacNeille), joka pääsikin loistamaan toisella kaudella. Toisella kaudella valokeilaan pääsi myös Beanin velipuoli prinssi Derek (äänenä myöskin Tress MacNeille), mutta se ei tehnyt hänestä juuri mielenkiintoisempaa hahmoa.

Ensimmäinen kausi loppui suureen yllätykseen. JUONIPALJASTUS! Beanin kivettynyt äiti kuningatar Dagmar (Sharon Horgan) ei ollutkaan sellainen hyveellisyyden perikuva, jona naisen perhe hänet muisti. Päinvastoin. Hän kivettyi yrittäessään muuttaa miehensä ja lopulta koko valtakuntansa kiveksi. Tästä olikin hyvä jatkaa toiselle kaudelle, mutta valitettavasti hahmoja ja hänen kätyreitään ei kaudella juuri nähty.

Ensimmäisen kauden lopulla nähtiin myös toinen yllätys kun Elfo menetti henkensä. Paljon vähemmän sen sijaan yllättää se, että muutos korjattiin heti toisen kauden alussa. Käytännössä se tarkoitti kuitenkin matkaa Helvettiin, Lucin kotiin. Lucista oli hyvin kiva tietää jotain uutta, varsinkin kuin hänestä tiedetään pääkolmikosta vähiten. Niinpä tämä käänne ei mennyt täysin hukkaan.

Disenchantmentin katsojaluvuista ei voi sanoa mitään, sillä Netflix ei julkaise niitä. Ja miksi julkaisisi kaan kuin sen ei tarvitse ja siitä aiheutuisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Tiedot tulisivat vain kilpailijoiden ja analyytikoiden käyttöön. Puhumattakaan siitä, että yritys kärsisi huonoista katsojaluvuista. Varsinkin nyt kuin se on tiukalla Disney+:sin kaltaisten kilpailijoiden ja niiden vuoksi nostettujen hintojen takia.

Ihan huonot ne eivät kuitenkaan voi olla. Netflix nimittäin tilasi siitä jo kaksi uutta kautta. Kolmas kausi esitetään joskus vuonna 2020 ja kolmas vuotta myöhemmin 2021. Tämä on hyvä asia ja katson kaudet melko varmasti, mutta en ole huippuinnoissani asiasta. Itseasiassa jos sarja olisi lakkautettu, niin sekään ei oli herättänyt suuria tunteita puolesta tai vastaan.

Tiivistetysti Disenchantment on erittäin hauska komedia sarja, joka kuitenkin kärsii vertaillussa muihin Matt Groeningin töihin. Sitä ei kuitenkaan kannata väheksyä. Kolme ja puoli tähteä!

Tervetuloa Hyvään Paikkaan!

Katson paljon tv-sarjoja, myös komedioita. Yksi lajityypin hauskuutensa ja syvällisyytensä ansiosta parhaimmista on nyt arvostelemani The Good Place. Arvostelen sarjasta kaudet yksi ja kaksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The Good Place juonesta, erityisesti sen ensimmäisen kauden osalta.

Eleanor Shellstrop (Kristen Bell) on kuollut ja päässyt erityisen hyville ihmisille tarkoitettuun Hyvään Paikkaan, jossa jokaiselle löytyy oma sielunkumppani, unelmiaan täysin vastaava talo, robotti-Janet (D'Arcy Carden) on valmis täyttämään asukkaan jokaisen pyynnön ja jääjugurttia saa joka syödä niin paljon kuin maha vetää. Ongelma? Eleanor ei ole kovin hyvä ihminen.

Pian selviääkin, että hänen koko siellä olo perustuukin suureen sekaannukseen. Eleanor kuitenkin päättää yrittää parhaansa tulla paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi joka ansaitsisi paikan Hyvässä paikassa. Kuitenkin ilman, että paikan arkkitehti Michael (Ted Danson) tai hyväntekijänaapuri Tahani (Jameela Jamil) saavat tietää, ettei hän kuulu sinne. Häntä pyrkimyksissään auttaa moraalifilosofi Chidi (William Jackson Harper).

The Good Placen takana on myös muun muassa huippusuositusta, - ja hauskasta Brooklyn 99:nista tuttu Michael Shur ja se näkyy, sillä sarjat ovat tasoltaan yhtä hyviä. Komeassa pitää kahden asian toimia, jotta sitä voisi pitää hyvänä. Ensimmäisenä sen pitää olla hauska ja toisena, ja tämä kieltämättä koskee vähän joka genreen, sen hahmoista pitää välittää. The Good Placessa toteutui molemmat asiat.

Huumori on vaikea laji, varsinkin kuin eri ihmiset pitävät eri asioita hauskoina. The Good Place kuitenkin onnistui samaan sen näyttämään helpolta. Sarja vieläpä onnistui olemaan hauska lämminhenkisellä tavalla. Sen huumori ei myöskään perustunut sukupuolirooleille tai minkään ryhmän, oli tämä sitten vähemmistöä tai ei, loukkaamiselle.

Eleanor oli päähenkilöksi paras mahdollinen, sopivan sarkastinen ja samaistuttava, lisättynä Kristen Bellin luontaisella charmilla. Tosin voisi enemminkin puhua päänelikosta kuin päähahmosta, sillä varsinkin kakkoskaudella myös Chidi, Tahani ja Eleaniron lisäki toinen huijari, Jason (Manny Jacinto), pääsivät valokeilaan, enemmänkin. Heitä tuli melkein Eleanorin veroisia päähenkilöitä.

Hyvää sarjan hahmoissa oli lisäksi se, että melkein kaikilla oli enemmän kuin yksi ulottuvuus, jopa aluksi tuntettoman robotin perikuvalta vaikuttavalta Janetilla. He tuntuivatkin yllättävän aidoilta. Erityisesti Tahani vaikutti ensinäkemältä pelkältä pinnallisen hienostoladyn perikuvalta, mutta lopussa se syvällisempi puoli ja jo ensimmäisen kauden aikana hänestä alkaa jopa pitää.

Chidi käy eniten sääliksi, sillä hän on aidosti hyvä mies vangittuna pahaan tilanteeseen ilman omaa syytään. Minulle meni vähä aikaa lämmetä himbouden perikuvalle, Jasonille, mutta nyt pidän hänestäkin, ehkä hieman vähemmän kuin lopusta kolmesta, mutta kuitenkin. Varsinkin kuin hänen ja 

Janetin suhde oli erityisen koskettava, ehkä jopa sarjan paras ja aidoin.

Ryhmää epävirallisesti johtava, leppoisasta ulkokuorestaan huolimatta yllättävän pirullinen, Michaelkin sai aikaa kehittyä hyväksi hahmoksi. Muista hahmoista minulla oli kaksi suosikkia, keskivertopaikassa yksi majaileva Mindy St. Claire (Maribeth Monroe) ja yliluonnollinen tuomari (Maya Rudolph). Toivottavasti kaksikkoa nähdään enmmän sarjan jo tulleilla kolmannella ja neljännellä tuotantokaudella.

Hieman yllättäen The Good Place käsitteli aika vakavaa ja kiinnostavaa aiheita, moraalia, kuka oikein voidaan laskea hyväksi ihmiseksi ja voiko ihminen muuttua. Se vieläpä käsittelee kyseisiä aiheita nyanssilla, joka on erittäin harvinaista komediasarjoilla. Pointtia alleviivataan ensimmäisen kauden suurimmassa tvistissä, jos et halua tietää sitä, jätä seuraava kappale lukematta.

Päänelikko olivatkin pahassa Paikassa Hyvän sijaan. Oikeaan hyvään paikkaan nimittäin on ihan naurettavan korkeat vaatimukset. Esimerkiksi Tahani osallistui hyväntekeväisyyteen vain, koska hän halusi näyttää siskolleen eli hänen aikomuksensa eivät olleet hyvät. Chidi puolestaan tahtoi aina hyvää, mutta teki muiden elämän vaikeaksi päättämättömyydellään.

On erittäin valitettava, että The Good Place jää neljään tuotantokauteen. Sarjaa olisi voinut katsoa pitempäänkin. Mutta toisaalta, uskon, että juuri sen verran tarvitaan saattamaan tarina järkevästi loppuun, joten en valita. Varsinkin kuin minulla on vielä kaksi kautta katsomatta. Olen katsonut sarjaa Netflixistä, sillä en ehtinyt Amerikan tahtiin. Minulle jäi siis vielä yllin kyllin nautittavaa.

Tiivistetysti The Good Place on ehdottomasti katsomisen sarja, jos tekee mieli katsoa jotain hauskaa. Suosittelen. Tällaisia komediasarjojen pitäisi olla. Täydet viisi tähteä!

Laulaen halki fantasiamaan

Pidän  fantasiasta, huumorista ja jossain määrin myös musikaaleistakin. Siksi ei ole mikään ihme, että äskettäin katsoman fantasiallinen musikaalikomedia Galavant on melkein kuin minulle tehty.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Galavantin ensimmäisestä ja mahdollisesti myös toisesta tuotantokaudesta!!!

Uljaan ritari Galavantin (Joshua Sasse) satukirjamainen elämä mullistuu kuin paha kuningas Richard (Timothy Omundson) kaappaa hänen unelmiensanaisen, kauniin Madalenan (Mallory Jansen), vaimokseen. Vaaroja uhmaten mies ryntää pelastamaan rakkaansa, niin kuin kunnon sankarin kuuluukin. Turhaan, sillä tämä on päättänyt valita Richardilta saamansa vallan ja rikkaudet häntä rakastavan miehen sijaan.

Galavant lannistuu. Hän saa kuitenkin uutta puhtia kuin Richardin valloittaman Valencia prinsessa Isabella (Olipa Kerrasta tuttu Karen David) pyytää legendaarisen sankarin apua sekä hänelle itselleen, että valintaansa katuvalle Madalenalle. Tai siltä ainakin ensisilmäyksellä saattaa vaikuttaa. Näin saa alkunsa laulun-ja toiminnantäyteinen sekä ennen kaikkea hauska seikkailu kohti Valenciaa ja tosirakkautta.

Galavant oli minulle kohtuullisen uusi tuttavuus. Tiesin sarjan olemassaolosta vain, koska yksi sen näyttelijöistä, Madalenaa näyttelevä Mallory Jansen, näytteli myös Agents of S.H.I.E.L.D:issä. Päätin kuitenkin katsoa se, paremman sarjan puutteessa, ja olenkin hyvin iloinen siitä, että katsoin. Se ei ole ehkä paras lähiaikoina katsomistani sarjoista, mutta ainakin yksi hauskimmista.

Ja vaikka Galavant ei kuulukaan huippusarjojen joukkoon, se oli viihdyttävä kuin mikä. Siitä pitivät sarjan hauskuus, ammattitaitoiset tekijät, tarttuvat musiikkinumerot, karismaattiset näyttelijät ja piristävä itsetietoisuus. Valitettavasti nekään eivät riittäneet kolmannelle kaudelle, jota sarja olisi paitsi ansainnut, niin myös tarvinnut. Sen tarina nimittäin jäi osittain kesken.

Sarjan juoni oli aika perus, varsinkin ensimmäisissä jaksoissa. Toki joitakin yllätyksiäkin ja omia lisäyksiä löytyi, paljonkin, mutta ei mitään liian omaperäistä. Tarkoituksella, parodioihan se juuri fantasiaa ja kyseisen tyylilajin, ja tämän pitää genreä rakastavankin myöntää, monia kliseitä. En usko, että kukaan sarjaa pelkästään juonen takia katsookaan. Se loistaakin tavalla, jolla tarina kerrotaan.

Kuinka moni hahmo esimerkiksi käyttäisi yhtä hahmoja selostajanaan, nimeäisi toisen kauden aloitusjaksonsa "A New Season aka Suck It Cancellation Bear"-nimellä tai lisäisi fantasiamaailmaansa poikabändimäiseen tapaan laulavia munkkeja, pieniä jättiläisiä ja isoja kääpiöitä, rakkauteen vastaavia zombeja, sympaattisia merirosvoja ja metsän keskellä löytyvän homobaarin?

Asiaa ei pahenna se, että toteutuksesta ei juuri löydy vikaa, ainakin jos ottaa huomioon sarjan varsin pienen budjetin. Tai sitä, että siinä vilisi suhteellisen tuntemattomien pääosan esittäjien lisäksi myös kohtuullisen paljon tunnettujakin näyttelijöitä, esimerkiksi John Stamos, Buffy-tähti Anthony Head tai musiikin alan kuuluisuus Al Yankovic.

Galavantin hahmot eivät olleet yhtään hullumpi komediasarjan mittapuulla. Heitä kuitenkin vaivasi tietty stereotyyppisyys, varsinkin Madalenalla ja Jesterillä, mutta se ei ole niinkään erikoista lajityypin huomioon ottaen. Sitä paitsi kaikki, jopa äsken mainitsemani kaksikko, saivat kyllä myös osakseen hieman hahmokehitystäkään, eivätkä he siten olleet niin yksiulotteisia kuin etukäteen pelkäsin.

Itse päähenkilö Galavant oli sympaattinen, joskaan ei mitenkään erittäin omaperäinen hahmo. Samaa voisi sanoa myös suosikkihahmokseni, joskin juuri ja juuri nousseesta, Isabellasta. Karen Davis oli minulle ennestään tuttu Olipa Kerrasta ja häntä olikin kiva nähdä lisääkin. Huono hahmo, hieman yllättäen, ei ollut myöskään kuningas Richard, joka muuttui sarja aikana koomisesta roistosta epätodennäköiseksi sankariksi.

Missään nimessä en sanoisi sarjaa täydelliseksi, monestakin syystä. Osa vitseistä oli makuuni turhan lapsellisia. Tarinassa oli ihan liikaa tyhjäkäyntiä, jopa niinkin, että sarjan voisi leikata elokuva- tai minisarjamuotoon ilman, että mitään olennaista jää pois. Lisäksi joidenkin tilanteiden ratkaisut löytyivät vähän liiankin sopivasti, mikä olikin koko sarjan huonoin puoli. 

Galavantin huonot puolet eivät kuitenkaan koskaan ylittänyt sen hyviä, tai jopa suorastaan loistavia, piirteitä. Niinpä voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että jos sarja kiinnostaa sinua edes vähän, siitä kannattaa katsoa edes pari ensimmäistä jaksoa. Varsinkin kuin ne kestävät vain noin 20 minuttia, joten siinä ei häviä juuri mitään. Edes aikaa.

Tiivistetysti Galavant on oiva esimerkki siitä, kuinka fantasiaa, komediaa ja musikaaleja oikein pitää yhdistää. Sitä ei voi katsoa nauramatta ja tuntematta edes jotain hahmoja ja heidän kummalista maailmaansa kohtaan. Täydet viisi tähteä. Sarjan ilmeisistä vioista huolimatta.

Legomaailmassa Everything is not Awesome

Lelutehdas Lego on laittanut lusikkansa myös koko perheen elokuvien soppaan, vieläpä hyvin tuloksin. The LEGO: Movie onkin yksi viime vuosien hauskimpia lajityyppinsä elokuvia.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The LEGO: Movien juonesta.

Huomautus: katsoin elokuvan englanniksi, joten käytän siinä esiintyvistä ihmisistä ja asioista niiden englanninkielistä nimeä. Tämä tarkoittaa myös sitä, etten voi arvioida suomenkielisen duppauksen tasoa.

Paha Lordi Business (äänenä Will Ferrell) on saanut käsiinsä mystisen massatuhoase "Kraglen", joten koko legomaailma on suuressa vaarassa. Toivo ei kuitenkaan ole vielä menetetty, sillä Master Builder, suomeksi mestarirakentaja, Vitruvius ennustaa, että maailman pelastaa niin sanottu ”The Special” eli se, joka löytää aseen deaktivoivan Piece of Resistancen.

Monien sattumuksen kautta tuo kunnia lankeaa tuiki tavalliselle rakennustyömies Emmetille (äänenä Chris Pratt), mutta miten koko ikänsä sääntöjä noudattaneesta taviksesta voitaisiin tehdä mitä mielikuvituksellisimpia esineitä melkein tyhjästä tekevä Master Builder? Ongelmaa miettii muun muassa miehelle maailman esittänyt ja siten vastuussa hänestä oleva Wyldstyle (Elizabeth Irene Banks).

The LEGO: Movie on jopa elokuvateollisuuden mittapuulla ilmiselvää rahastusta. Sen yksi tarkoitus olikin vain myydä mahdollisimman monta lelu settiä elokuvaa fanittaville naperoille ja mahdollisesti muillekin. Se ei kuitenkaan vielä itsessään tee elokuvasta huonoa. Se nimittäin toimii harvinaisen kalliin, ja häpeilemättömän, lelumainoksen lisäksi myös hauskana ja viihdyttävä koko perheen elokuvanakin.

Toki melko iso osa elokuvan viehätyksistä liittyy nostalgiaa. Jos jotain elokuva mahdollistaa, niin paluun paljon viattomampaan aikaan. Useimmat, niin tytöt kuin pojatkin, ovat leikkineet legoilla ainakin jonkin verran. Minä itsekin. En niin paljon tai usein kuin jotkin muut, mutta kuitenkin. Nostalgia ei kuitenkaan ole tarpeellista elokuvasta nauttimisen kannalta, aikuisiltakaan, vaan siitä voi nauttia muutenkin.

The LEGO: Movie on hauska, rento, vauhdikas, jännittävä ja luovakin. Se muistuttaakin laadullisesti jonkin verran parempaa, mutta ei niin paljon kuin voisi luulla, Shrek-elokuvia. Suosikki koko perheen elokuvaksi se ei kuitenkaan pääse. The LEGO movieta lähemmäs pääsi sen jatko-osa The LEGO Batman: Movie. Siitä enemmän sitten elokuvan omassa arvostelussa, joka tulee seuraavaksi.

Itse juoni ei ollut mitenkään omaperäinen, sankariksi kasvamisesta tehtyjä elokuvia mahtuu kaksitoista tusinaan, mutta tarina kerrotaankin sitten harvinaisen ammattitaidolla, mikä korvaakin omaperäisyyden puutteen enemmän kuin hyvin. Erityisesti ääninäyttelijät olivat hyvin valittuja. Myös legojen ominaispiirteitä oli käytetty hyväkseen erittäin mielikuvituksellisesti.

Elokuvalla on viestikin, vieläpä hyväkin, joskaan ei hirveän omaperäinen, sellainen. Usko itseesi, älä tottele mitään tai ketään aivottomasti ja anna luovuutesi kukkia. Mitään kovin syvällistä ei elokuvasta kuitenkaan löydy, mutta tarvitseeko löytyäkään. Onhan kyseessä sentään koko perheen kevyttä viihdettä. Sen ei ole tarkoituskaan saada ajattelemaan, vaan tarjota taukoa tosielämän murheista. Vaikka vain hetkeksi.

Emmett oli päähahmona tylsähkö, mutta sille oli toki juonellinen syy. Suosikkihahmojani oli kaksi Wyldstyle, vaikka hän ei tämän kaltaisten elokuvien naishahmojen kaavaa rikokaan, sekä Batman. En yhtään ihmettele, miksi viimeksi mainitusta on tehty omakin elokuva. Pidin myös Vitruviuksesta, lähinnä hänen omaperäisyytensä ja hauskuutensa takia.

Lordi Business, tai hänen kliseinen ja ennalta-arvattava, ei puolestaan tehnyt juuri vaikutusta. Muuten kuin melko makean pukunsa osalta. Toisin kuin hänen kakkosmiehensä, Bad Cop/Good Cop (Liam Neeson), jolle oli ehditty kehittää oikein persoonaakin. Olikin tyytyväinen, että häntä nähtiin lopussa jopa hyvien riveissäkin. Omaa elokuvaa en kuitenkaan hänelle toivo, ihan hyvästä hahmosta ei ole kyse.

Loppu oli hyvin ennalta-arvatta, jopa pettymykseen asti. Vihaan sitä, että roistot vain luovuttavat ja luopuvat ilkeistä suunnitelmistaan sankarin tekemän puheen jälkeen. Ratkaisu on liian helppo. En kuitenkaan valita. Miten muutenkaan elokuva olisi oikein voinut loppua? varsinkin kuin tällä kertaa asialle oli elokuvassakäytyyn tosimaailmaan liittyvä syykin.

Tiivistetysti The LEGO-Movie on jopa koko perheen elokuvaksi harvinaisen hauska. Sen parissa viihtyy varmasti, ainakin jos lajityyppi on mieleen. Mitään maailmanmullistavaa on kuitenkin ihan turha toivoa. Neljä ja puoli tähteä.