Sielukasta menoa Tuonpuoleisessa

Joulupäivänä katsoimem perheemme kanssa Disneyn uusimman Soul-Sielun syövereissä animaation. Elokuva ei ollutakaan hassumpi, vaikka ei myöskään tuotantoyhtiön paras.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa!

Joe Gardner (äänenä Jamie Foxx) opettaa musiikkia, mutta hänen todelinen intohimonsa on jazz-musiikki. Keski-ikäiseltä mieheltä on kuitenkin jazz-maailma jäänyt valloittamatta. Sitten Joen entinen oppilas saa hänet kuuluisan jazz-laulajan Dorothea Williamssin (äänenä Angela Bassett bändiin, joten elämä alkaa vihdoinkin hymyillä.

Kauaa ei mies kuitenkaan ehdi menestystään juhlia, sillä hän joutuu onnettomuuten, jonka sielunsa päätyy tuonpuoleiseen. Siellä hän saa, monien vaiheiden jälkeen, valmennettevaksi maapintaa jo pitkään vältelleen sielu 22:en (äänenä Tina Frey), jonka avulla Joe toivoo pääsevänsä takaisin elävien kirjoihin. Samalla kaksikko oppii paljon elämästä, tuonpuoleisesta ja toisistaan.

Disneyn ja Pixarin elokuvista on vaikea olla pitämättä. Jopa minun, joka ei oikein kuulu kohderyhmään ja joka ehkä juuri siksi, pitääkin enemmän jonkun muun tyyllisistä elokuvista. Jotkut niistä ovat jopa harvinaisen hyviä elokuvia, eikä suinkaan vain genressään, niin kuin Inside Out. Soul-Sielun syövereissä tai lyhyemin vain Soul, ei ihan niin hyvä ollut.

Elokuva oli kyllä varsin hyvä, ehdottomasti katsomisen arvoinen, varsinkin jos sattuu asumaan lapsiperheessä. Siitä löytyi kaikki, mitä sopii odottaakin tämän tyyppiseltä elokuvalta. Soul oli hauska, ei ehkä tuotantoyhtiön hauskin, mutta silti. Päähenkilö oli varsin samaistuttava, viesti, muista arvostaa elämän pikuasioita, oli myös varsin hyvä. Gneerisyydestään huolimatta.

Elokuvan toteutuksessakan ei ollut mitään vikaa. Se näytti erittäin hyvältä, mikä ei ollut mikään ihme. Pixarin, ja sitä kautta myös Disneyn, animaatiokyk paranee vuosi vuodelta. Niin kuin pitääkin. Jamie Foxx ja Tina Frey tekivät varsin erittäin hyvää työtä pääkaksikon äänenä, eikä muissakaan äänissä ollut valittamista.

Elokuvan parhas osuus oli sen viimeisella puoliskolla. Tietenkään se, miksi on vaikea sanoa paljastamatta juonesta liikaa. Sanottakoot vain, että sihen liittyi kissa ja kaikkea muuta hauskaa. Keskikohdassa elokuva sitten parani ja huimasti kun päästiin vihdoin tutustumaan tuonpuoleiseen ja sen henkilökuntaan (Wes Studi, Alice Braga ja Richard Ayoade).

Alku oli taas tylsin, mutta siinä ei ole mitään uutta. Joka elokuvassa on se pakollinen taustoitusvaihe. Pitäähän katsojat tutustuttavaa elokuvan maailman ja ihmisiin, erityisesti päähenkilöön. Tässä se oli onneksi jopa aika lyhyt, niin kuin lapsille sopivalle elokuvalle olikin paitsi sopivaa, niin myös pakollista. Lisäksi kyllä alustakin löytyi omat hyvät kohtansa.

Kuitenkin elokuvan loputtua perheeni ainut kommentti oli ”olisi pitänyt olla enemmän kissaa”, mikä jos jokin kertoo siitä, että ei onnistunut samaan katsojia puolelleen läheskään niin hyvin kuin voisi toivoa. Syynä tähän on elokuvan pienoinen pliisuus. Elokuva kuin oli varsin geneerinen Pixar-raina, jossa oikein mikään ei erottunut edukseen muista vastaavista.

Joe ei ollut kiinnostavin mahdollinen päähenkilö, mutta samaistuttava kyllä. 22 oli päähenkilönä parempi, mutta ei hänkään mitenkään omaperäinen hahmo ollut. Tosin niin ei ollut kyllä elokuvan viesdikään, joka oli kyllä varsin tärkeä, muta ei mitenkään uusi oivallus. Juonessakin omaperäisintä oli jazz-teema ja se, että elokuvan päähenkilö musta. Ja keski-ikäinen.

Soulin tärkeimmät sivuhenkilöt olivat Joen Libba-äiti (äänenä Phylicia Rashād), jo mainitsemani jazz-laulaja Dorothea, kadonneita sieluja auttava shamaani Moonwind (äänenä Graham Norton). sekä eräänlaisen pahiksen roolin saavat sieluja laskeva Terry (äänenä Rachel House). Heistä kaikki tekivät tehtävänsä varsin hyvin, mutta vain Moonwind erottui edukseen.

Tiivistetysti Soul-Sielun syövereissä tarjoaa hauskanseikkailun, josta koko perhe voi nauttia, mutta liikaa ei siltä kannata odottaa. Neljä tähteä!

Lapsinero ja keiju yrittävät startata elokuvasarjan-laihoin tuloksin

Saman nimisiiin Eon Colferin kirjoihin perustuva Artemis Fowl-elokuva ei onnistunut toistamaan lähdeteoksensa taikaa. Elokuva osoittautuikin isoksi pettymykseksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Artemis Fowl-elokuvan ja pienemmässä määrin sen lähdeteoksena toimineen kirjasarjan juonesta!



Huippuälykkään ja sitäkin ylimielisemmän esiteini Artemis Fowlilla (Ferdia Shaw)äiti on kuollut ja isäkin, Artemis Fowl I (Colin Farrell), katoaa taivaan tuuliin. Avain miehen takaisin saamiseksi on hänen tutkimissaan keijuissa ja muissa satuolennoissa. Niinpä pojan suunnitelmiin kuuluu vangita yksi kyseisistä keijuista.

Epäonnekas uhri on keijujen ja muiden satuolentoina pidettävien kansoittamassa Haven Cityssä elävä poliisi Holly Short (Lara McDonnell). Hänellä on ongelmia omastakin takaa. Hänen edesmennyttä  isäänsä pidetään nimittäin maanpetturina hänen varastettunaan keijuille erittäin tärkeän Aculos-taikahärpäkkeen.



Luin nuorena Artemis Fowl-kirjoja. Ja miksipä en, ne ovat harvinaisen hyviä. Siksi olinkin innoissani kun sain kuulla, että kirjoista tehdään elokuva. Valitettavasti ne kokivat kuitenkin saman kohtalon kuin rakastettu nuorten fantasiakirjasarja Percy jakson eli toisin sanoen joutuivat antamaan nimensä elokuvalle, joka ei tuo heille minkäänlaista oikeutta.

En silti sanoisi, että Artemis Fowl-elokuva olisi huonokaan. Ehkä hieman sieluton ja sekava, mutta ei huono. Ihan peruskoko perheen elokuvana se olikuitenkin  ihan mukiinmenevä, ehkä jopa enemmänkin. Artemis Fowl-kirjat kannattaakin leffaa katsellessa unohtaa kokonaan. Varsinkaan kuin elokuva ei edes yrittänyt olla uskollinen lähdemateriaalille.



Elokuvaa olisi saattanut auttaa, jos se olisi ollut vähän pitempi. Silloin enemmän aikaa olisi voitu käyttää maailman ja kaiken siihen liittyvän näyttämiseen, ei pelkästään kertomiseen. Erityisesti Haven Cityyn olisi ollut kiva tutustua paremminkin, keskittyhän koko elokuvan paras osa juuri siihen. Myös loppu olisi tarvinnut paljon enemmän aikaa. Nyt se tuntuu turhan kiirehdityltä.

Pääosa eli Artemis Fowl  oli se suurin pettymys. Disney taisi ajatella, että elokuvan pääkohderyhmä,toisin sanoen lapsiperheet, eivät haluaisi nähdä ylimielistä ja moraalisesti arveluttavaa rikollisneroa päähenkilönä, joten he olivat vesittäneet hahmon samaistuttavampaan, mutta paljon tylsempään, väärinymmärrettyyn neroon. Asiaa ei auttanut se, ettei häntä näyttelevä
Ferdia Shaw ollut roolissaan erityisen hyvä.



Onneksi Holly Short oli hahmona paljon parempi, jopa koko elokuvan valopilkku. Pidin topakasta ja periksiantamattomasta keijusta heti. Olisinkin ollut tyytyväinen, jos koko elokuva seuraisikin vain hänen seikkailujaan. Kuin kirsikkana kakun päällä häntä näyttelevä Lara McDonnellkin hoiti hommansa enemmän kuin kunnialla kotiin.

Ihanteellisessa maailmassa rämä oliski se kohta, johon olisin kertonut, että kaksi toimi vielä paremmin toistensa kanssa kuin yksi, mutta näin ei ollut. Ei heissä umppaneina mitään vikaa ollut, mutta ei myöskään mitään erityisen kehuttavaakaan. Lisäksi suhteen nopea ja yhtäkkinen alku toi ihan liikaa mieleen Batman vs. Supermanin pahamaineinen "Martha"-kohtauksen.



Sivuosat hoitivat myös roolinsa kotiin, joskin ainut positiivisesti mieleen jäävä olikin Josh Gadin maata kaivava kääpiö Mulch Diggums. Se oli erityisen pettymys, sillä elokuva oli täynnä huippuluokan nimiä, kuten Colin Farrell, Nonzo Anozie ja jopa dame Judi Dench. Silkkaa huippunäyttelijöiden tuhlausta sanon minä.

Melkein Artemis Fowlin kaltaiseksi pettymykseksi osoittautui pyös elokuvan roisto, varjomaisena hahmona näyttäytynyt kliseekimppu Opal Koboi (äänenä  Hong Chau, fyysisesti useammankin näyttelijän tulkitsema). Pelkästään elokuvaa katsomalla ei uskoisi, ettäkirjoissa roisto on erittäin viihdyttävä.



Elokuva petaa jatko-osaan. Saa nähdä, tuleeko sitä. Juuri nyt ei näytä hyvältä. Esimerksiki Rotten Tomatoessa kriitikoista vain 10 % piti elokuvasta ja katsojistakin vain 22%. Suurempi mysteeri on vielä sekin, katsonko minä kyseisen jatko-osan, mikäli se tehdään. Nyt vastaisin, että en, mutta toisaalta voi olla, että katson sen ihan vain uteliaisuudesta.

Tiivistetysti mikään Artemis Fowl-leffa ei ole mikään tuleva Harry Potter, kaukana siitä. Kuitenkin täysin korjauskelvoton se ei ole. Kaksi ja puoli tähteä!

Huippuagentti pulun (vale)puvussa

Jopa aikuisten mittarilla hyviä koko perheen animaatioita on tehty pilvin pimein. Nyt arvosteluvuoron saa yksi niistä: Will Smithin ja Tom Hollandin tähdittämä, Vakoojat Valepuvuissa. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia! Ei kuitenkaan liiaksi asti.

Huomio: Katsoin elokuvan alkuperäisäänillä, niin kuin yleensä mieluummin teen. En siis voi sanoa mitään suomalaisista ääninäyttelijöistä.

Lance Sterling (äänenä Will Smith) on James Bondmaisempi kuin James Bond itse. Hän selviää tilanteesta kuin tilanteesta, laukoo yhtenään nokkelia kommentteja ja hurmaa niin naiset kuin miehetkin. Walter Becket (äänenä MCU:n Spiderman Tom Holland) on puolestaan hänen melkein täydellinen vastakohta, herkkä älykkö. Kun Bond-leffojen Q, jos hän suosisi väkivallan sijaan pehmeämpiä keinoja.

Kun Lance kuitenkin lavastettaan syylliseksi huippuvaarallisen aseen varastamisesta noiden kahden pitää tehdä yhteistyötä todistaakseen hänet syyttömäksi. Yhteistyö ei ala lupaavasti, sillä Lance sattuu juomaan Walterin uusinta keksintöä: juomaa, joka muuttaa hänet puluksi. Pian ylimielinen agentti kuitenkin huomaa, että puluna olemisessa on hyötynsä ja paljon muutakin.

En katso juurikaan lasten animaatioita. Kuitenkin etsiessämme siskojeni, joista toinen on vielä yläkoulussa, kanssa kaikille sopivaa elokuvaa, katsottavaksi valikoitui juuri sellainen: vakoojaleffoja lainaileva Vakoojat Valepuvussa. En kadu päätöstä. Siitäkin huolimatta, että se ei tarjonnut juuri mitään uutta tai ennen näkemätöntä. Elokuva nimittäin oli oikein hauska, aivot narikkaan tyylinen, tekele.

Juoni oli peruskauraa, joskin siitä löytyi joitakin kekseliäitäkin elementtejä. Kuitenkin siltä meni yllättävän kauan päästä käyntiin ottaen huomioon, että suurin osa katsojista tietää jo ennalta, mitä tulee tapahtumaan. Suhteellisen hidas käynti ei kuitenkaan juuri haittaa katsomiskokemusta, varsinkin kuin sen yli päästyä elokuva kulki sitten jo paljon sujuvammin.

Toimintaa riitti. Elokuva ei kuitenkaan tuntunut missään vaiheessa täyteen ahdetulta, eikä siihen toimintaankaan ehtinyt kyllästyä. Välissä oli nimittäin myös riittävästi hengähdystaukoja. Toimintaa enemmän elokuvissa löytyi myös huumoria ja vaikka osa vitseistä oli suhteellisen kuluneita, niin suurimmaksi vitsit toimivat.

Elokuvalla oli myös oma teemansa: Asiat kannattaa ratkaista puhumalla ja yrittämällä ymmärtää toisensa, ei väkivallalla. Se olikin koko perheen elokuvalle sopiva ja erittäin hyvä lapsille opetettavaksi. Itse pidin teemasta myös siksi, että niin suosittu kuin se lapsille suunnatuissa elokuvissa onkin, niin agenttijännäreihin se harvoin eksyy. Niissä kuin väkivalta kuin on tyypillisesti se ainoa ratkaisu.

Animaatio näytti hyvältä, joskin on sanottava, niin kuin jo monesti tämän elokuvan kohdalla, ne eivät olleet mitenkään erityisen omaperäinen. Elokuva näytti aika perusPixar-tuotteelta. Ääninäyttelijät sopivat rooliinsa, joskin minusta tuntuu, että pääkaksikon suhteen oli toisin päin, hahmot laitettiin sopimaan ääninäyttelijöihinsä tai oikeastaan heidän ruutupersooniinsa.

Lance Sterlingin oli hahmona kiinnostava, joskin myös joskus ylimielisyydessään ärsyttävä. Hän kuitenkin kehittyi, ennalta-arvattavasti hahmona. Walter Becket puolestaan esiintyi paljon sympaattisempana, joskin ehkä turhan naiivina. Hän ei kuitenkaan juuri kehittynyt hahmona, vaan ainoa asia, mikä muuttui, oli hänen palvelemansa viraston suhtautuminen häneen.

Lance ja Walter olivat juuri sopiva vastakohdat kohtaavat-tyylinen parivaljakko. Lance James Bondia ja ääninäyttelijäänsä Will Smithia yhdistelevänä agenttina ja Walter naiivina ja väkivaltaa karttavana nerona. Heidän yhteistyönsä toimi pääsääntöisesti, vaikka joskus minua alkoi jopa häiritä se, miten huonosti Lance Walteria kohteli.

Sivuhahmoihin käytettiin sitten vähemmän aikaa, eikä heistä juuri kukaan, Walterin edesmennyttä poliisiäitiä (äänenä Rachel Brosnahan) lukuun ottamatta, juuri jäänyt mieleen. Erityisen pettymyksen kuitenkin toi kliseistä kliseisen pääroisto Killian (äänenä pahisten rooliin tottunut Ben Mendelsohn), jonka motivaatio tuli selväksi jo alussa.

Tiivistetysti Vakoojat valepuvussa oli perinteistäkin perinteisempi koko perheen elokuva, josta tarjoaa viihdykettä koko kestonsa ajan, mutta jonka myös unohtaa nopeasti. Neljä tähteä!

Jäinen seikkailu jatkuu, vihdoin ja viimein

Edellisen osansa menestyksen takia Frozen 2 sai osakseen paljon odotuksia, jotka se onnistuikin suurimmaksi osaksi täyttää. Elokuva osoittautuikin oikein mukiinmeneväksi jatko-osaksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Frozenin ja hieman myös Frozen 2:sen juonesta! Lue omalla vastuullasi!

Arendellen kuningaskunnassa kaikki on vihdoin hyvin. Se on toipunut äkillisestä talvestaan ja valmis omaan aikaan kuningattarensa Elsan (äänenä Idina Menzel) johdolla. Elsan tukena on hänen siskonsa Annan (äänenä Kristen Bell), tämän poikaystävä Kristoff (äänenä Jonathan Groff), humoristinen Olaf-lumiukko (äänenä Josh Gad) sekä Kristoffin poroystävä Sven (äänenä myöskin Jonathan Groff).

Rauhallista eloa ei kuitenkaan kestä pitkään, sillä Elsa alkaa kuulla päässään vastauksia hänen voimiensa alkuperästä lupaavia ääniä. Sitten vielä luonnonvoimat hyökkäävät Arendellen kimppuun. Tie pelastukseen, ja Elsan voimien salaisuuteen, vie äänen lähteelle salaperäiseen Lumottuun metsään, jonka raja on suljettu taikuuden avulla, minkä vuoksi sen asukkaat eivät pääse lähtemään metsän ulkopuolele.

Frozen kuuluu Disneyn 2010-luvun suurten hittien joukkoon. Siksi olikin ihme, että siitä saatiin jatko-osa vasta nyt. Siis jos siitä tehtyä lyhytelokuvaa ei lasketa. Varsinkin kuin ketään tuskin yllättää, että nyt kun elokuva viimein tuli teatteriin, se menestyi heti lippukassalla, jopa ennätyksellisesti. Se on esimerkiksi nyt virallisesti kiitospäivänviikonlopun tuottoisin elokuva.

Enkä ihmettele yhtään miksi. Ei se ihan huippuhyvän edeltäjänsä veroinen ollut, mutta aika lähelle. Tarina oli koskettava, romanttinen ja hauska, laulut olivat erittäin hyviä, maisema visuaalisesti kaunis, ääninäyttelijät ja muut tekijät tehtäviensä tasalla, elokuvassa esiintynyt alkuperäiskansakin oli kuvattu hyvin kunnioittavasti, eikä elokuvasta puuttunut muistettavia kohtauksiakaan.

Valitettavasti yksikään lauluista ei kuitenkaan päässyt läheskään ”Let It Go:n” tasolle, mikä oli pienoinen, tai vähän suurempikin, pettymys. Myöskin Elsan laulama "Into the Unknown" tuli kyllä lähelle. Elokuva kannattaa katsoa alkuperäisäänillä juuri Idina Menzelin erinomaisen lauluäänen takia, jos ei muuten. Elokuvan muistettavimman laulun lauloi kuitenkin, hyvin yllättäen Kristoff.

Siskokset saivat kuitenkin jälleen kerran pääroolit ja syystä. Siskokset olivat parasta ensimmäisessä Frozenissa, sekä yhdessä, että erikseen ja niin he ovat tässä toisessakin. Anna on aina ollut erittäin samaistuttava ja Elsa puolestaan kuuluu moniulotteisuudessaan ja mielenkiintoisessa persoonassaan Disneyn parhaiden hahmojen joukkoon.

Pidin erityisesti siitä, että tässä osassa kaksikko sai jopa tehdä asioita keskenään, oli se sitten sanapelin pelaaminen tai Arendellen pelastaminen. Siksi onkin valitettavaa, että he viettivät hyvin suuren osan seikkailuajasta erillään. Myös Anna Kristoff viettivät aikaa erillään, mikä oli harmi sekin, joskin paljon pienempi. Kaksikko on erittäin hyvä pari.

Lapsenmielinen lumiukko Olaf oli kuitenkin elokuvan suurin yllättäjä. Pidin hänestä kyllä edellisessä osassakin, mutta hahmo vain parani vanhetessaan. Hänen ehdottomasti paras kohtauksensa oli edellisen Frozenin esittäminen, mutta myös hänen vanhenemis-teemainen juonenkaari kevensi muuten hieman synkähköä juonta. Mikä olikin koko perheen elokuvan ollessa kyseessä enemmän kuin tarpeen.

Tärkeimpiä uusia hahmoja olivat Lumotun Metsän johtaja Yelena (äänenä Martha Plimpton ja tyttöjen isän entinen henkivartija Matthias (äänenä Sterling K. Brown). Kumpikin oli hahmona hyvä, joskaan ei läheskään yhtä muistettavia kuin tulivoimia omaava lisko. Olento olikin koko elokuvan paras lisäys ja taatusti löytyy monien pikkulapsien tulevalta joululahjalistalta samoin kuin Elsan uusi jäähevonenkin.

Sivurooleissa nähtiin takaumien kautta myös Elsan ja Annan vanhemmat (äänenä Evan Rachel Wood, Jackson Stein ja Alfred Molina). Heidän isästään nähdään kaksi versiota, nuori ja vanhempi. Valitettavasti heidän osuutensa oli erittäin ennalta-arvattava, joskin emotionaalisesti erittäin rikas. Mitään muuta valitettavaa niissä ei ollut, ääninäyttelijätkin hoitivat työnsä kunnialla.

Elokuvassa ei ollut paljon ongelmia ja ne vähäiset liittyivät sen juoneen, joka oli loppuen lopuksi aika ennalta-arvattava, jopa Disneyn animaatioiden mittapuulla. Niinpä en päässyt yllättymään oikein missään vaiheessa. Lisäksi siitä löytyi muutama looginen aukko, joista suurin liittyi Elsan saamaan uuteen statukseen. Niistä ei voi paljon sanoa paljastamatta liikaa elokuvan juonesta.

Frozen 2 tulee lopputekstien jälkeen vielä kohtaus. Minä en sitä nähnyt, koska sain tietää siitä vasta teatterista poistuttuani. Kuvailujen perusteella se on kuitenkin katsomisen arvoinen, niinpä varmasti turhankin pitkältä vaikuttavien lopputekstien ajaksi kannattaa jäädä teatteriin. Tai katsoa kohtaus myöhemmin Youtubesta, jonne se löytää tiensä enemmin tai myöhemmin, jos ei ole jo löytänyt.

Tiivistetysti Frozen 2 on paljon tarjottavaa lapsille ja siitä voi aikuisetkin tykätä. Maata se ei kuitenkaan mullista. Neljä ja puoli tähteä!

Legomaailmassa Everything is not Awesome

Lelutehdas Lego on laittanut lusikkansa myös koko perheen elokuvien soppaan, vieläpä hyvin tuloksin. The LEGO: Movie onkin yksi viime vuosien hauskimpia lajityyppinsä elokuvia.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia The LEGO: Movien juonesta.

Huomautus: katsoin elokuvan englanniksi, joten käytän siinä esiintyvistä ihmisistä ja asioista niiden englanninkielistä nimeä. Tämä tarkoittaa myös sitä, etten voi arvioida suomenkielisen duppauksen tasoa.

Paha Lordi Business (äänenä Will Ferrell) on saanut käsiinsä mystisen massatuhoase "Kraglen", joten koko legomaailma on suuressa vaarassa. Toivo ei kuitenkaan ole vielä menetetty, sillä Master Builder, suomeksi mestarirakentaja, Vitruvius ennustaa, että maailman pelastaa niin sanottu ”The Special” eli se, joka löytää aseen deaktivoivan Piece of Resistancen.

Monien sattumuksen kautta tuo kunnia lankeaa tuiki tavalliselle rakennustyömies Emmetille (äänenä Chris Pratt), mutta miten koko ikänsä sääntöjä noudattaneesta taviksesta voitaisiin tehdä mitä mielikuvituksellisimpia esineitä melkein tyhjästä tekevä Master Builder? Ongelmaa miettii muun muassa miehelle maailman esittänyt ja siten vastuussa hänestä oleva Wyldstyle (Elizabeth Irene Banks).

The LEGO: Movie on jopa elokuvateollisuuden mittapuulla ilmiselvää rahastusta. Sen yksi tarkoitus olikin vain myydä mahdollisimman monta lelu settiä elokuvaa fanittaville naperoille ja mahdollisesti muillekin. Se ei kuitenkaan vielä itsessään tee elokuvasta huonoa. Se nimittäin toimii harvinaisen kalliin, ja häpeilemättömän, lelumainoksen lisäksi myös hauskana ja viihdyttävä koko perheen elokuvanakin.

Toki melko iso osa elokuvan viehätyksistä liittyy nostalgiaa. Jos jotain elokuva mahdollistaa, niin paluun paljon viattomampaan aikaan. Useimmat, niin tytöt kuin pojatkin, ovat leikkineet legoilla ainakin jonkin verran. Minä itsekin. En niin paljon tai usein kuin jotkin muut, mutta kuitenkin. Nostalgia ei kuitenkaan ole tarpeellista elokuvasta nauttimisen kannalta, aikuisiltakaan, vaan siitä voi nauttia muutenkin.

The LEGO: Movie on hauska, rento, vauhdikas, jännittävä ja luovakin. Se muistuttaakin laadullisesti jonkin verran parempaa, mutta ei niin paljon kuin voisi luulla, Shrek-elokuvia. Suosikki koko perheen elokuvaksi se ei kuitenkaan pääse. The LEGO movieta lähemmäs pääsi sen jatko-osa The LEGO Batman: Movie. Siitä enemmän sitten elokuvan omassa arvostelussa, joka tulee seuraavaksi.

Itse juoni ei ollut mitenkään omaperäinen, sankariksi kasvamisesta tehtyjä elokuvia mahtuu kaksitoista tusinaan, mutta tarina kerrotaankin sitten harvinaisen ammattitaidolla, mikä korvaakin omaperäisyyden puutteen enemmän kuin hyvin. Erityisesti ääninäyttelijät olivat hyvin valittuja. Myös legojen ominaispiirteitä oli käytetty hyväkseen erittäin mielikuvituksellisesti.

Elokuvalla on viestikin, vieläpä hyväkin, joskaan ei hirveän omaperäinen, sellainen. Usko itseesi, älä tottele mitään tai ketään aivottomasti ja anna luovuutesi kukkia. Mitään kovin syvällistä ei elokuvasta kuitenkaan löydy, mutta tarvitseeko löytyäkään. Onhan kyseessä sentään koko perheen kevyttä viihdettä. Sen ei ole tarkoituskaan saada ajattelemaan, vaan tarjota taukoa tosielämän murheista. Vaikka vain hetkeksi.

Emmett oli päähahmona tylsähkö, mutta sille oli toki juonellinen syy. Suosikkihahmojani oli kaksi Wyldstyle, vaikka hän ei tämän kaltaisten elokuvien naishahmojen kaavaa rikokaan, sekä Batman. En yhtään ihmettele, miksi viimeksi mainitusta on tehty omakin elokuva. Pidin myös Vitruviuksesta, lähinnä hänen omaperäisyytensä ja hauskuutensa takia.

Lordi Business, tai hänen kliseinen ja ennalta-arvattava, ei puolestaan tehnyt juuri vaikutusta. Muuten kuin melko makean pukunsa osalta. Toisin kuin hänen kakkosmiehensä, Bad Cop/Good Cop (Liam Neeson), jolle oli ehditty kehittää oikein persoonaakin. Olikin tyytyväinen, että häntä nähtiin lopussa jopa hyvien riveissäkin. Omaa elokuvaa en kuitenkaan hänelle toivo, ihan hyvästä hahmosta ei ole kyse.

Loppu oli hyvin ennalta-arvatta, jopa pettymykseen asti. Vihaan sitä, että roistot vain luovuttavat ja luopuvat ilkeistä suunnitelmistaan sankarin tekemän puheen jälkeen. Ratkaisu on liian helppo. En kuitenkaan valita. Miten muutenkaan elokuva olisi oikein voinut loppua? varsinkin kuin tällä kertaa asialle oli elokuvassakäytyyn tosimaailmaan liittyvä syykin.

Tiivistetysti The LEGO-Movie on jopa koko perheen elokuvaksi harvinaisen hauska. Sen parissa viihtyy varmasti, ainakin jos lajityyppi on mieleen. Mitään maailmanmullistavaa on kuitenkin ihan turha toivoa. Neljä ja puoli tähteä.

Meri ja seikkailu kutsuvat päällikön tytärtä Disneyn uusimpiin kuuluvassa prinsessasadussa

Disneyn uusinta prinsessa satua eli Vaianaa, Amerikassa Monana, on kehuttu oikein urakalla, niin netissä kuin siskoni toimestakin. Kehut ovatkin enemmän kuin ansaittuja.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa, luonnollisesti.

Huomautus: Joku saattaa tuntea elokuvan paremmin alkuperäiseltä nimeltään Moanana. Eurooppalaisella pornotähdellä on kuitenkin sama nimi, joten se vaihdettiin. Niinpä selvyyden vuoksi käytän tässä arvostelussa Vaiana-nimeä.

Motunui-saaren asukkaat elävät perin rauhallista elämää, jopa liiankin seikkailunhaluisen päällikön tytär Vaianan (äänenä Auli'i Cravalho) mielestä. pyynnöstä hän kuitenkin pysyy turvallisella koptisaarellaan ja tyytyy vain haaveilemaan suurista seikkailuista, ainakin kunnes saarta meri ei anna enää kalojaan ja vihannekset kasvavat puihin pilaantuneina. 

Syy tähän on egoistinen puolijumala Mau (äänenä Dwayne ”The Rock” Johnson), joka tuli tuhat vuotta sitten varastaneeksi Maan ja Tulen laavademoni Te Fitin sydämen. Nälänhädän estämiseksi on vain yksi keino, palauttaa Te Fitille hänen sydämensä takaisin. Vaiana ei kuitenkaan pysty tehtävään yksin, vaan hän tarvitsee tehtävään Maun apua.

Disneyn elokuvat ovat aina olleet huippuluokkaa, eikä Vaiana tee siinä poikkeusta. Se näytti, kuului ja tuntui juuri siltä, miltä pitikin. Elokuvan visuaalinen ilme oli kaunis, ihan omaa luokkaansa. Samoin sen musikaali-osuudet, varsinkin alkuelokuvasta. Pidin erityisesti Maun You're Welcomesta. Sen kertosäe jää varmasti soimaan päähän pitkäksi aikaa, sen lupaan. Vaianan How Far I'll Gokin oli lauluna oikein onnistunut.

Vaiana saattaa äkkiseltään muistutaan enemmän kuin yhtä Disneyn satua. Onhan se melko perinteinen hyvä vastaan paha-tarina. Vaikka yhtenäisyyksiä löytyikin jonkin verran, Disney myös leikitteli omalla prinsessaelokuvien kaavallaan varsin vapautuneesti. Tärkein uudistus lienee kuitenkin se, ettei Vaianalla ole nyt laitettu sitä pakollista romanssia. Vaiana ei etsi itselleen prinssiä, vaan omaa paikkaansa maailmassa.

Lisäksi hahmot, varsinkaan Vaiana ja Mau, eivät ole sukupuolirooliensa vankeja. Mau voi olla myös herkkä ja Vaiana kova, myös fyysisesti. Tarinakin on alkuperäinen. Uutta on myös polynesialainen kulttuuri. En osaa sanoa, kuinka hyvin elokuva on sitä lainannut. Ainakaan minun silmissäni kulttuurin kuvaus ei ollut turhan loukkaava. Asiantuntija en kuitenkaan ole.

Elokuva oli parhaimmillaan alussa ja keskellä. lopputaistelu ratkaistiin vähän turhan nopeasti, eikä lopussa ollut enää mieleenpainuvia laulujakaan. Tämä on suuri häpeä, sillä se vaikutti myös kokonaiskuvaani elokuvasta. Joidenkin mielestä alku oli turhan hidas, mutta en ole samaa mieltä. Pitihän sen esitellä hahmot, tapahtumapaikat ja kaiken muun elokuvan sisäisen maailman liittyvän.

Vaiana oli hahmona helposti samaistuttava ja harvinaisen pidettävä, samoin Mau. Ei uskoisi, että ”The Rock” osaisi jopa laulaa. Myäs Vaianan ääninäyttelijä Auli'i Cravalho onnistui työssään loistavasti. Hänellä on omalaatuinen ja kaunis lauluääni. Suomenkielisiä ääniä minä en yksinkertaisesti pysty arvostelemaan, varmaan hekin olivat ihan onnistuneita, katsoin elokuvan nimittäin alkuperäiskielellä eli englanniksi. 

Suosikkihahmoni oli Vaianan lastenlastaan tukeva isoäiti Tala (äänenä Rachel House). Merikin toimi Doctor Strangerin meditaatioviitan tai Aladdinin taikamaton kaltaisena persoonallisuutena. Pidin myös eläin sidekickeistä, kuten tyhjäpäisestä kukko Heiheistä (äänenä Alan Tudyk) ja söötistä, mutta pelkurimaisesta possusta Puasta (äänenä oikeita sikoja).

Roistoja eli laavademoni/jumalatar Te Fiti ja Smaugin akltainen kultaa himoitseva rapu Tamatoa (Jemaine Clement) olisi ehkä voinut valaista enemmän, eivätkä he olleet läheskään niin pelottavia kuin olisi voinut. Ehkä se olikin sopivaa, pitäähän elokuivan sopia myös lapsille. Sitä paitsi, kyllä hekin menettelivät hahmoina. Muista hahmoista minulla ei ole mielipidettä oikein mihinkään suuntaan.

Lopuksi minun pitää sanoa sananen elokuvan nimenvaihdosta. Minusta se oli tyhmä ratkaisu, vaikka sillä ei olekaan mitään merkitystä elokuvan itsensä kannalta. En nimittäin usko, että elokuvan ja pornotähden nimien yhtäläisyys olisi haitannut kovinkaan monta, edes niitä, jotka tuntevat minua paremmin kyseisen pornotähden työt.

Tiivistetysti Vaiana on Disneytä melkein parhaimmillaan. Neljä ja puoli tähteä.

Artefaktien metsästystä koko perheelle

Selailin eilen Netflixin ihmeellistä maailmaa. Silmiini osui The Hunters- leffaan, jonka päätin tsekata, lähinnä sen artefaktiteeman takia. Lisäksi en osannut päättää, mitä sarjaa rupean seuraamaan.

The Hunters on koko perheen seikkailuelokuva, joka alkaa Flynnin pariskunnan suorittaessa tehtävää, jonka tarkoituksena oli Lumikista tunnetun peilin sirpaleiden löytäminen. Peili toteuttaa käyttäjänsä tahdon. Se pitää vain koota. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitellusti. Pariskunta katoaa. Vastuu heidän löytämisestään ja samalla maailman pelastamisesta jää perheen poikien Paxtonin ja Trippin sekä Dylanin, Flynnien apulaisen harteille.

Pahiksena toimi harvinaisen tylsä ja kliseinen Mason, entinen metsästäjä ja Flynnin pariskunnan ystävä. Hänen motiviinsa on tylsä, eikä hän herätä minussa minkäänlaista myötätuntoa.  Hänellä on tietenkin myös apulainen Mai, joka on verenhimoisen naisen arkkityyppi, jos joku. Muutkaan hahmot tai heidän kohtalonsa ei jaksanut kiinnostaa, vaikka Flynnin pariskunnalla hyvät hetkensä olikin. Heistä olisikin saanut hyvän elokuvan aikaan. Paxtonin ja Dylanin suhde oli pakotetun oloinen.

The Hunters on ihan mukiinmenevä lajityyppinsä edustaja. Lajityypin ystävien kannattaakin se vilkaista. Mistään Indiana Jonesista ei kuitenkaan ole kyse. Elokuva on keskikertainen tekele, eikä tuo mitään uutta tai ihmeellistä lajityyppiin. Nykyaikana kuin perinteiset sadut ovat niin monta kertaa kierrätettyä. Esimerkkeinä voin antaa elokuvien puolelta mm. Pahattaren ja Lumikin ja Metsästäjän, tv-sarjoista taas Olipa Kerran ja Grimmin.  Lieventävänä asianhaarana mainittakoon, että The Hunters on tv-elokuva.

Elokuva tarjosi pari The Tomorrow Peoplessa tuttua kasvoa, jonkin verran huumoria, jänniä artefakteja ja viileitä varsijousia. Väkivaltaa löytyy, mutta se on hillittyä, onhan kyseessä koko perheen elokuva. Se on eräänlainen Spy Kidsin ja Warehouse 13:n yhdistelmä. Alkuperäiset toimivat kuitenkin paljon paremmin. Kaiken kaikkiaan leffa oli katsottava, ei mestariteos, mutta ei nyt huonokaan. Olen vissiin nähnyt liikaa tämän tyyppisiä elokuvia, niin tylsänä ja ennalta-arvattana sitä pidin. Varsijouset olivat toki makeita. Annan kaksi ja puoli tähteä. 

Keskiaikaisessa Skotlannissa tapahtuu

Urhea kertoo vanhempiaan ja perinteitä uhmaavasta skottiprinsessa Meridasta. Elokuva voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon vuonna 2013.

Frozenin innoittamana päätin katsoa myös toisen Disneyn animaation, Urhean. Se ei päässyt minusta ihan Frozenin tasolle, vaikka se Oscarinsa ansaitsikin. Elokuvan sankari on poikatyttö Merida (äänenä Kelly Macdonald), joka rakastaa jousiammuntaa ja vuorilla kiipeämistä ja josta kuningataräiti (äänenä Emma Thompson) yrittää turhaan kasvattaa hienostunutta prinsessaa. Merida onkin jonkinlainen skottilainen Arya Stark. Tulen ja maan laulu-sarjaa lukeneet ja Game of Thronesia seuranneet ymmärtävät viittauksen. Elokuva alkaa, kun Merida yritetään naittaa klaanipäällikön pojan kanssa. Tämä perinteitä uhmaava prinsessa ei kuitenkaan siihen suostu, vaan hän karkaa ja päätyy lopulta noidan talolle. Noita toteuttaa tytön toiveen kohtalokkain seurauksin. Katsoin elokuvan alkuperäisillä äänillä, joskin tekstitettynä. Suosittelen, sillä skottiaksentti oli mielenkiintoista kuultavaa ja toi elokuvaan oman leimansa.

Urhea on perinteinen kertomus siitä, kuinka sankarin täytyy kasvaa ihmisenä voidakseen pelastaa maailman, tai tässä tapauksessa äitinsä. Sitä voidaan pitää eräänlaisena sekoituksena Mulania ja Karhuveljeni Kodaa. Elokuva oli ennen kaikkea hauska, erityisesti päähenkilön kolmen hulivili veljen, Harrisin, Hubertin ja Hamishin, osalta. Vitsit ovat ehkä välillä turhan helppoja, mutta minua ainakin nauratti. Elokuva pyörii aika paljon äiti-tytär suhteen parissa.  Urheassa se onnistuukin varsin mainiosti. Toinen kantava teema oli vastuun ottaminen. Merida on Pixarin ensimmäinen naispäähenkilö. Henkilökohtaisesti tämä ei muuttanut samaistumistani hahmoon millään muotoa. Pystyn samaistumaan yhtälailla niin mies- kuin naispäähahmoihin. Muinainen Skotlanti oli oiva tapahtuma paikka, sillä se oli kaunis ja persoonallinen. Lisäksi se antoi hyvät puitteet tarinalle, nykypäivänä kun Meridassa ei olisi mitään kummallista, eikä konfliktiakaan siis syntyisi. Juoni ei ollut niin kummoinen. Siitä huokui tietty helppojen ratkaisujen tuntu, eikä lopun opetuskaan ollut hirveän omaperäinen. Ainoa mikä tarinassa edes vähän yllätti, oli Mor'dun kohtalo. Monet oleelliset asiat, kuten noidan ja virvatulien motivaatiot ja taustat jäävät täysin hämärän peittoon. Juonesta on sentään jätetty pois siirappinen rakkaustarina, mikä olisikin ollut turha. Arvostin perinteisen hyvä-paha asetelman puutetta. Elokuvan pahiksena toimi karhu. Animaatio oli kuitenkin upeaa ja itsensä voikin helposti nähdä ratsastamasta muinaisen Skotlannin nummilla. Hahmot olivat hauskoja, joskin stereotyppisiä. Pidin erityisesti elokuvan sankarittaresta, Meridasta ja Meridan riehakkaasta, mutta mukavasta isästä kuningas Fergusista. Myös noita oli hauska, varsinkin yrittäessään peittää taikavoimiaan, ei niin kovin vakuuttavasti. Yksi elokuvan parhaista kohdista oli robin hoodimainen, nuoli halkaisee nuolen – kohtaus. Pixarin animaatioiden ystävät saavat, mitä odottavatkin. Kannattaa muistaa, että perheen pienimmille elokuva voi olla hetkittäin liiankin pelottava. Annan kolme tähteä. 

Jäistä koko perheen seikkailua

Frozen – huurteinen seikkailu on Disneyn uusin koko perheen elokuva, joka on saanut kiitosta niin arvostelijoilta kuin katsojiltakin. Lisäksi elokuva palkittiin sekä parhaan animaatioelokuvan että kappaleen ”Let It Go” Oscar-palkinnoilla tänä vuonna.

Frozenissa prinsessa Anna (äänenä Kristen Bel) lähtee etsimään siskoaan kruununperijä Elsaa (äänenä Idina Menzel), jolla on hallussaan mahtavia voimia. Samalla Anna yrittää pelastaa maansa ikuiselta talvelta. Apunaan hänellä on vuoristomies Kristoff ja Kristoffin poro Sven. Frozenin kerrotaan saaneen inspiraatiota H.C. Andersenin Lumikuningatar-sadusta. Kovin paljon se ei siitä lainaile, vaan tarina on ihan omanlaisensa. Vaikka elokuvasta on myös suomeksi dubattu versio, katsoin sen alkuperäisillä äänillä. Suosittelen muillekin samaa, sillä varsinkin laulu kohtauksissa alkuperäiset ääninäyttelijät onnistuivat loistavasti.

Frozen toi tyyliltään, ja varsinkin hahmojen ulkonäöltä mieleen Disneyn neljän vuoden takaisen musikaalin Kaksin karkuteillä. Hahmot voisivatkin olla sukulaisia. Frozen oli kuitenkin parempi. Alun pikku-Anna muistutti omaa pikkusiskoani, mikä katsomiseen nosti katsomisen tunnepuolta. Alun tunnelma kuin oli muuten synkähkö. Laulut olivat elokuvassa suuressa osassa ja hyviä ne olivatkin. ”Let it go” voitti Oscarinsa ihan ansiosta. Se jää päähän niin paljon, että elokuvan alussa varoitus olisi paikallaan. Muutkin laulut onnistuivat. Siskokset olivat hyvin tehty. Anna oli helposti samaistuttava kaikessa ujoudessaan. Anna oli myös elokuvan positiivisin ja samalla naiivein hahmo.  Hänelle kuului myös disney-historian realistisin heräämiskohtaus. Toinen alun disney-normeja rikkuva kohtaus oli Elsan huomautus: Et voi naida miestä, jonka tapasit juuri. Teema näkyy toisessakin kohtauksessa, jossa sen sanoi Kristoff. Elsa oli minusta hahmoista ehdottomasti mielenkiintoisin. Hänen kamppailunsa voimien hallitsemisessa oli erittäin surullista katsottavaa. Minulle tuli mieleen, että Elsan kyky luoda lunta ja jäätä olisi jäätävä ase valtakunnan vihollisia vastaan. Vitsi oli puoliksi tahallinen. Tosin odotan vieläkin niitä esikoisen kykyjä. Anytime now! Elsa olikin hahmona paljon viileämpi ja itsensä hallitsevampi kuin siskonsa. Jää-vitsi taas, mutta kuvaus sopii Elsaan.  Sisarusten välinen suhde olikin elokuvan parasta antia. Sivuhahmot jäivät paljon pinnallisemmiksi. Olafia ilmankin olisi pärjätty, vaikka hän huumoria mukaan toikin. Kristoff ja Sven oli minusta hyvä pari, vaikka eläin side kick on niin nähty. Peikot olivat hauskoja ja olihan heillä oma tehtävänsäkin tarinassa. Elokuvan tunnelma vaihtele keveästä seikkailuelokuvasta, todella synkkään, yllättävänkin paljon koko perheen elokuvaksi. Minusta pahiksen juoni oli todella vanhanaikainen, eikä muutenkaan hahmossa ollut kehumista. Tosirakkaus oli taas mukana disneyn – elokuvien kaavan mukaisesti, mutta ei kovinkaan ennalta-arvattavasti. Suomalaista ilahduttaa aina saunan ja porojen mainitseminen. Suosittelen katsomaan Honest - trailerin Frozenist: Se oli hauska, niin kuin Screen Junkien videoilla on tapana. Kaiken kaikkiaan Frozen oli hauska, hieman surullinen ja laadukas animaatio. Ota nenäliinat mukaan, sillä roskia voi tulla silmään yllättävän helposti tätä elokuvaa katsoessa. Suosittelen katsomaan, jos ei muuten niin elokuvan suosion takia. Annan neljä ja puoli tähteä. Puoli meni tietystä kliseisyydestä ja pahiksesta. 

Linkki Honest traileriin: https://www.youtube.com/watch?v=Zb5IH57SorQ