Jäinen seikkailu jatkuu, vihdoin ja viimein

Edellisen osansa menestyksen takia Frozen 2 sai osakseen paljon odotuksia, jotka se onnistuikin suurimmaksi osaksi täyttää. Elokuva osoittautuikin oikein mukiinmeneväksi jatko-osaksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Frozenin ja hieman myös Frozen 2:sen juonesta! Lue omalla vastuullasi!

Arendellen kuningaskunnassa kaikki on vihdoin hyvin. Se on toipunut äkillisestä talvestaan ja valmis omaan aikaan kuningattarensa Elsan (äänenä Idina Menzel) johdolla. Elsan tukena on hänen siskonsa Annan (äänenä Kristen Bell), tämän poikaystävä Kristoff (äänenä Jonathan Groff), humoristinen Olaf-lumiukko (äänenä Josh Gad) sekä Kristoffin poroystävä Sven (äänenä myöskin Jonathan Groff).

Rauhallista eloa ei kuitenkaan kestä pitkään, sillä Elsa alkaa kuulla päässään vastauksia hänen voimiensa alkuperästä lupaavia ääniä. Sitten vielä luonnonvoimat hyökkäävät Arendellen kimppuun. Tie pelastukseen, ja Elsan voimien salaisuuteen, vie äänen lähteelle salaperäiseen Lumottuun metsään, jonka raja on suljettu taikuuden avulla, minkä vuoksi sen asukkaat eivät pääse lähtemään metsän ulkopuolele.

Frozen kuuluu Disneyn 2010-luvun suurten hittien joukkoon. Siksi olikin ihme, että siitä saatiin jatko-osa vasta nyt. Siis jos siitä tehtyä lyhytelokuvaa ei lasketa. Varsinkin kuin ketään tuskin yllättää, että nyt kun elokuva viimein tuli teatteriin, se menestyi heti lippukassalla, jopa ennätyksellisesti. Se on esimerkiksi nyt virallisesti kiitospäivänviikonlopun tuottoisin elokuva.

Enkä ihmettele yhtään miksi. Ei se ihan huippuhyvän edeltäjänsä veroinen ollut, mutta aika lähelle. Tarina oli koskettava, romanttinen ja hauska, laulut olivat erittäin hyviä, maisema visuaalisesti kaunis, ääninäyttelijät ja muut tekijät tehtäviensä tasalla, elokuvassa esiintynyt alkuperäiskansakin oli kuvattu hyvin kunnioittavasti, eikä elokuvasta puuttunut muistettavia kohtauksiakaan.

Valitettavasti yksikään lauluista ei kuitenkaan päässyt läheskään ”Let It Go:n” tasolle, mikä oli pienoinen, tai vähän suurempikin, pettymys. Myöskin Elsan laulama "Into the Unknown" tuli kyllä lähelle. Elokuva kannattaa katsoa alkuperäisäänillä juuri Idina Menzelin erinomaisen lauluäänen takia, jos ei muuten. Elokuvan muistettavimman laulun lauloi kuitenkin, hyvin yllättäen Kristoff.

Siskokset saivat kuitenkin jälleen kerran pääroolit ja syystä. Siskokset olivat parasta ensimmäisessä Frozenissa, sekä yhdessä, että erikseen ja niin he ovat tässä toisessakin. Anna on aina ollut erittäin samaistuttava ja Elsa puolestaan kuuluu moniulotteisuudessaan ja mielenkiintoisessa persoonassaan Disneyn parhaiden hahmojen joukkoon.

Pidin erityisesti siitä, että tässä osassa kaksikko sai jopa tehdä asioita keskenään, oli se sitten sanapelin pelaaminen tai Arendellen pelastaminen. Siksi onkin valitettavaa, että he viettivät hyvin suuren osan seikkailuajasta erillään. Myös Anna Kristoff viettivät aikaa erillään, mikä oli harmi sekin, joskin paljon pienempi. Kaksikko on erittäin hyvä pari.

Lapsenmielinen lumiukko Olaf oli kuitenkin elokuvan suurin yllättäjä. Pidin hänestä kyllä edellisessä osassakin, mutta hahmo vain parani vanhetessaan. Hänen ehdottomasti paras kohtauksensa oli edellisen Frozenin esittäminen, mutta myös hänen vanhenemis-teemainen juonenkaari kevensi muuten hieman synkähköä juonta. Mikä olikin koko perheen elokuvan ollessa kyseessä enemmän kuin tarpeen.

Tärkeimpiä uusia hahmoja olivat Lumotun Metsän johtaja Yelena (äänenä Martha Plimpton ja tyttöjen isän entinen henkivartija Matthias (äänenä Sterling K. Brown). Kumpikin oli hahmona hyvä, joskaan ei läheskään yhtä muistettavia kuin tulivoimia omaava lisko. Olento olikin koko elokuvan paras lisäys ja taatusti löytyy monien pikkulapsien tulevalta joululahjalistalta samoin kuin Elsan uusi jäähevonenkin.

Sivurooleissa nähtiin takaumien kautta myös Elsan ja Annan vanhemmat (äänenä Evan Rachel Wood, Jackson Stein ja Alfred Molina). Heidän isästään nähdään kaksi versiota, nuori ja vanhempi. Valitettavasti heidän osuutensa oli erittäin ennalta-arvattava, joskin emotionaalisesti erittäin rikas. Mitään muuta valitettavaa niissä ei ollut, ääninäyttelijätkin hoitivat työnsä kunnialla.

Elokuvassa ei ollut paljon ongelmia ja ne vähäiset liittyivät sen juoneen, joka oli loppuen lopuksi aika ennalta-arvattava, jopa Disneyn animaatioiden mittapuulla. Niinpä en päässyt yllättymään oikein missään vaiheessa. Lisäksi siitä löytyi muutama looginen aukko, joista suurin liittyi Elsan saamaan uuteen statukseen. Niistä ei voi paljon sanoa paljastamatta liikaa elokuvan juonesta.

Frozen 2 tulee lopputekstien jälkeen vielä kohtaus. Minä en sitä nähnyt, koska sain tietää siitä vasta teatterista poistuttuani. Kuvailujen perusteella se on kuitenkin katsomisen arvoinen, niinpä varmasti turhankin pitkältä vaikuttavien lopputekstien ajaksi kannattaa jäädä teatteriin. Tai katsoa kohtaus myöhemmin Youtubesta, jonne se löytää tiensä enemmin tai myöhemmin, jos ei ole jo löytänyt.

Tiivistetysti Frozen 2 on paljon tarjottavaa lapsille ja siitä voi aikuisetkin tykätä. Maata se ei kuitenkaan mullista. Neljä ja puoli tähteä!

Vuoden 2018 tärkeimmät elokuvat

Vuonna 2018 tulee paljon hyviä, jopa odotettuja, elokuva. Elokuvakatsojia varmaan kiinnostaa, että milloin. Heitä auttaakseni päätinkin listata omasta mielestäni katsomisen arvoisia elokuvia.

Huomautus: Kaikki ensi-iltajankohdat ovat Amerikasta, Suomeen elokuvat tulevat luultavasti jonkun päivän viiveellä, jos ei enemmänkin.

Black Panther; 16.2.

New Mutants; 13.4.

Avengers: Infinity War; 4.5.

Solo: Star Wars Story; 25.5.

Deadpool 2; 1.6.

Jurassic World: Wallen Kingdom; 22.6.

Ant-Man and the Wasp; 6.11.

X-Men: Dark Phoenix; 2.11.

Mulan; Myöskin 2.11.

Fantastic Beast: The Crimes of Grindelwald; 16.11.

Aquaman; 21.12.

Galaksin vartioiden paluu

Marvelin Guardians of the Galaxy oli ehdottomasti viiden tähden supersankarielokuva. Ilokseni voin sanoa, että sen jatko-osa, Guardians of the Galaxy vol. 2 ei jäänyt juuri huonommaksi. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Guardians of the Galaxy vol 2-elokuvan juonesta.

Viime elokuvan tapahtumista on jo jonkin aikaa. Galaksin suojelijat eli Peter Quill / Star Lord (Chris Pratt), Gamora (Zoe Saldana), Drax (Dave Bautista), Rocket (äänenä Bradley Cooper) and Baby Groot (äänenä Vin Diesel) ovat ryhtyneet palkattaviksi avaruussankareiksi edellisestä maailmanpelastamisesta ansaitun maineensa turvin. 

Tilanne muuttuu kuin Rocket varastaa ylpeältä Sovereignin rodulta erittäin arvokkaat patterit. Tätä ei rodun johtaja, ylipappi Ayeshan (Elizabeth Debikci), tietenkään suvaitse. Niinpä huomaavat joutuvansa pakomatkalle. Heidät varmalta kuolemalta pelastaa Quillin biologinen isä, jumalolento (Kurt Russell), mutta onko mies luottamuksen arvoinen?

Guardians of the Galaxy yksi parhaista, jos ei jopa parhain Marvelin supersankarileffa, vain ensimmäinen Avenger ja Captain America: Civil War pääsevät edes lähelle sen tasoa. Tämä on paljon sanottu, sillä Marvelin elokuvien taso on ollut aina kovaakin kovempi. Siksi odotukseni sen jatko-osaa kohtaan olivat huikeat. Yllätyksekseni elokuva täytti ne kaikki.

Olihan vol kakkosessa jotain, mitä ykkösessä ei: Vauva-Groot.

Valitettavasti juuri noiden odotusten takia elokuva ei ollut ihan edeltäjänsä veroinen. Ne nimittäin estivät saamasta samaa uudenlöytämisen tunnetta kuin Guardians of the Galaxya katsoessa. Pitää kuitenkin muistaa, että vaikka toisen hyvän asian luokitteleekin toista paremmaksi, se ei tee toisestakaan huonoa. Vaikka pitäisit pitsasta, voit pitää myös kaurapuurosta.

Sitä paitsi, Guardians of the Galaxy vol 2 on erinomainen jatko-osa Guardians of the Galaxylle, sillä se pysyi edeltäjilleen uskollisena, mutta syvensi elokuvien maailmaa ja sen hahmoja juuri sopivassa määrin. Tämä on hyvä, sillä hahmot ja heidän dynamiikkansa ovatkin aina olleet koko Marvelin francinen, erityisesti juuri Guardians of the Galaxyjen, vahvinta antia.

Koska ryhmädynamiikka on niin tärkeää, elokuvalle, niin yhtä tärkeää on myös hahmoista välittäminen. Jos et satu pitämään elokuvan hahmoista, edes jostakin heistä, se ei todellakaan ole sinulle. Pidin eniten Gamorasta, niin kuin edellisessäkin osassa. Toinen suosikkini oli suloinen vauva-Groot. Pidin toki myös muista hahmoista, ainoastaan Drax alkoi käydä hermoilleni paikka paikoin.

Gamoran adoptiosiskoa Nebulaa (Karen Gillian) syvennettiin mukavasti ja hänen kansaan olisikin ollut kiva viettää enemmänkin aikaa. En koskaan uskonut pitäväni Quillin adoptio-isästä Yondusta (Michael Rooker), mutta niin vain kävi kuin varkain. Toki elokuvassa esiintyi uusia hahmoja. Niistä pidin vain elokuvan sympaattisimmasta hahmosta, empaatti Mantisista (Pom Klementieff).

Muut olivat varsin epämiellyttäviä. Tosin se on tarkoituskin, ovathan he niin sanotulla pahan puolella. Egosta oli vaikea pitää ja hänen nimensä osoittautui pian enteeksi. Ayesha sai sappeni kiuhumaan. Niin ylimielinen ja alentuva hän oli. Muista hahmoista mainitsemisen arvoine oli vain Yondun vanha kaveri Stakar, mutta vain siksi, että häntä esitti itse Sylvester Stallone.

Elokuvasta ei edes tullut tippaakaan edeltäjäänsä synkempi. Toisin kuin niin moni supersankarielokuvan jatko-osa tai saman genren tv-sarjojen myöhemmät kaudet. Esimerkkinä Arrow. Siitä löytyikin koko vähän yli kaksituntisen keston ajan paljon huumoria, vieläpä hyvää sellaista. Tai no, myönnetään, paikka paikoin elokuvan vitsit menivät mauttomuuden puolelle, mutta onneksi ei turhan usein. 

Toteutus oli huippuluokkaa, niin kuin etukäteen voisi olettaakin. Katsojat saavat silmäkarkkia niin hienojen erikoistehosteiden, upeiden taistelukohtauksien kuin kauniiden ja komeiden hahmojenkin muodossa. Dialogi oli erinomaista, vaikka joskus hiukan kökköä. Näyttelijätyö juuri niin hyvää kuin elokuvassa esiintyviltä eturivin näyttelijöiltä sopii odottaakin.

Guardians of the Galaxy vol 2 oli erittäin vauhdikas. Supersankarielokuva-fanien riemuksi toimintaa riitti alusta loppuun. Ei ihme, sillä ne ovatkin yksi elokuvan suurimmista vahvuuksista. Välillä päästiin myös hengähtämään, joten taistelukohtaukset eivät päässeet puuduttamaankaan. Pidin myös siitä, että niissä kaikki saivat oman roolinsa, eikä kukaan jäänyt sivuun.

Elokuvanautintoon vaikutti tietenkin myös jo edellisessä osassa hyväksi havaittu valinta soittaa 80-luvun hittejä, vaikka tämän kertaiset kappaleet eivät minulle ennestään tuttuja ollutkaan. Onhan aika suuri osa elokuvien katsojista juuri 80-luvun lapsia. Kyseiset hitit saivat jopa paikkansa elokuvan juonessa, ei kuitenkaan turhan silmäänpistävästi. En paljasta asiasta tämän enempää.

Tiivistetysti Guardians of the Galaxy vol 2 on edeltäjänsä tavoin ehdottomasti katsomisen arvoinen Marvel-pätkä, jopa supersankarielokuvista muuten piittaamattomille. Se ansaitseekin täydet viisi tähteä.

Kätyrit pomoa etsimässä

En ajatellut katsoa Kätyrit elokuvaa. Lähinnä siksi, että Itse ilkimys-leffat on katsomatta. Menin kuitenkin mukaan, kuin isäni ja pikkusiskoni menivät katsomaan sen, koska miksipä ei.

Kätyrit, englanniksi Minions, on jatko-osa tai pikemminkin esiosa Itse Ilkimys elokuville. Kätyreillä on vain yksi tehtävä: palvella historian kunnianhimoisimpia pahiksia. Valitettavasti heidän toistaitoisuutensa tuhoaa vuoron perään jokaisen isännän ja niinpä kätyrit jäävät isännättömäksi. He päätyvätkin aloittamaan uuden elämän Antarktikselle. 

He elävät siellä jonkin aikaa. Elämä ilman isäntää ei kuitenkaan maistu kätyreille. Niinpä he masentuvat. Ei auta muu kuin uuden isännän etsiminen. Tähän tehtävään valikoituu Kevin, Stuart ja Bob. He löytävätkin pahismessuilta pahisten pahiksen, Scarlet Overkillin. Olisiko uusi isäntä sittenkin emäntä?

Ei ehkä uskoisi, mutta siitä voi löytää myös syvällisen puolen. Löysin hesarista esseen, jossa kätyreitä verrataan paitsi muihin piirrettyjen, tai animaatioitijen, kätyreiden, myös oikeaan elämään, kuten Hitleriin auttajiin. Toisin sanoen siihen, että tavallisetkin ihmiset tekevät pahoja asioita kun ha heillä on karismaattinen johtaja. Ensisijaisesti kätyrit on kutenkin harmiton koko perheen animaatio. 

Sellaisena jopa erittäin hyvä. Ainakin tarpeeksi hyvä viihdyttämään kohderyhmäänsä eli lapsia ja lapsenmielisiä. Parasta elokuvassa oli ehdottomasti alkujakso, joka kertoo keltaisten keppostelijoiden vaiheet aikojen alusta 1960-luvulle. Katsoin elokuvan 2D:nä. Se riitti hyvin. En ainakaan itse jänyt kaipaamaan 3D:tä.

Tarinassa olisi parantamisen varaa näin aikuiskatsojan silmin, mutta en kuulukaan kohderyhmään. Näin elokuvan dupattuna, joten en osaa sanoa alkuperäisistä äänistä mitään. Suomalaiset olivat ihan peruskauraa. Niin hyvässä kuin pahassakin. Poikkeuksena kertojaäni Veikko Honkanen, joka onnistui elokuvassa erityisen hyvin. 

Kevin, Stuart ja Bob ovat ensisijaisesti hauskoja. Mitään kovin syvällistä heistä ei löydy, mikä ei kai ole tarkoituskaan. He kuitenkin riittävät haukuuta etsiville lapsille. Tarinan keskeiset pahikset jäävät yhdentekeviksi ja tylsiksi. Harmi, sillä maailman ensimmäisessä naisroistossa olisi kyllä potentiaalia. Scarletin mies Herb oli hahmona aika turha. Lukuunottamatta kidutusväline-kohtausta.

Kätyrit on kaikkea mitä koko perheen komedialta voi odottaa. Se ei kuitenkaan ylity ihan Strekin tasolle, vaikka minua naurattikin monessa kohdassa. Neljä tähteä. Jos arvostelisin kätyrit aikuisten elokuvien standardeilla se voisi saada vähemmän.

Tervetuloa Dinomaailmaan!

Legendaarinen Jurassic Parkin tarina jatkuu Jurassic World-nimisen leffan muodossa. Koska alkuperäiset on tullut katsottua ja pidettyäkin vielä, päätin katsoa myös jatko-osan.Varo juonipaljastuksia!

Jurassic Parkin tapahtumista on kulunut jo kauan. Uusi, entistä ehompi, Jurassic Worldkin on toiminut jo yli 20 vuotta. Puistolla on kuitenkin ongelmansa, sillä vaikka vielä toistaiseksi kävijöitä rittääkin, yleisön mielenkiinto on lopahtamassa. Ninpä puiston ylläpito- ja tutkimuskulut hipovat taivaita. Puiston johtajalla Clairella (Bryce Dallas Howard) on ratkaisu ongelmaan.

Hän päättää kehitellä epäilemättä puistoa vakuuttavan vakuutusyhtiön harmiksi kaikkein hurjimmista dinosauruksista kootun, Indominus rex-hydridin, josta tulee tietenkin täysi psykopaatti. Henkilökohtaista ulottuvuutta lisää se, että myös Clairen sisarenpojat, Zach (Nick Robinson) ja Gray (Ty Simpkins), vierailevat puistossa samaan aikaan. Lienee sanomattakin selvää, ettei se pääty hyvin.

Luvassa on siis sisältöpuhdas katastrofileffa, Jurassic Parkkien henkeen. Elokuva muistuttaa mutenkin edelltäjiensä, paikoittain liikaakin. Jurassic Parkin faneille ei löydy juuri mitään uutta, mutta he eivät kyllä joudu pettymäänkään. Opetuskin on sama: Ihmisten ei kannata puuttua luonnon aikaansaannoksiin. Opetuksesta huolimatta elokuva pysyy pelkkänä viihteenä.

Blue

Elokuvan tekijät ovat sanoneet tekevänsä dinosauruksista eläimiä hirviöiden sijaan. Ratkaisu toimiikin erinomaisesti, varsinkin kuin erikoistehosteet ovat huippuluokkaa. Jopa niin hyviä, että dinosaurukset, kuten raptori Blue, varastavat show ihmisiltä ihan kymmenen-nolla ihmisten ollessa käveleviä kliseekimppuja.

Siitäkin huolimatta heistäkin välitti. Ainakin järjen äänenä kiinnostavasta, rakkauden kohteena ei niinkään, Owenista. Toisaalta ei ihme, sillä romanssin toinen osapuoli on tiukka työholisti, joka viettää elokuvan ensimmäisen osan elokuvasta yrittäen pelastaa lähinnä oman nahkansa. Pojat ovat sitä pahinta tyyppiä: yli-innokas pikkupoika ja ärtyisä teini. Siksi en oikein samaistunutn heihin.

Hahmoista viis. Elokuvan parasta antia on toiminta. Jurassic World loistaakin erinomaisesti toiminta- tai seikkailuelokuvana. Varsinkin loppukohtaus oli huippuhyvä. Siinä mm. Edellisistä elokuvissa pahiksen roolin saanut T. Rex teki comebacin. Tällä kertää se jäi kuitenkin pienemmäksi pahaksi. Tietyllä tavalla olento toimikin ihmisten puolella.

Jurassic World yhdistelee onnistuneesti uutta, vanhaa ja lainattua. Jos pidit edellisista osista, pidät melko varmasti myös tästäkin. Huomaa sana “melko”. Takuita en tässä anna. Neljä ja puoli tähteä. Puoli tuli pelkästä franchisenestä.

Veri lentää kreikkalaisten ja persialaisten ottaessa yhteen - Tällä kertaa merellä

Defiancen toista tuotantokautta ja muita hyviä Netflixin näyttämiä sarjoja odotellessani päätin käydä elokuvien puolella. Löysinkin kohtuullisen uuden 300:Imperiumin nousu elokuvan.

Spartan kuningas Leonidasin kamppailessa Persian jumalkuningasta vastaan 300 miehen voimin kreikkalaiskenraali Themistoklesin (Sullivan Stapleton) taistelee samaa vihollista vastaan toisella rintamalla laivastonsa kanssa. Vastapuolta komentaa pahamaineinen Artemisia (Eva Green), jolla on hyvä syy vihata kreikkalaisia. 

Elokuvassa päästään myös viholisten saappaisiin. Elokuvassa kerrotaankin niin Xerxeksen kuin Artemiksenkin tarinaa. Lyhyesti: Elokuvan päähenkilö tappoi Xerxeksin isän. Kreikkalaiset puolestaan tuhosivat artemisian kylän ja pitivät häntä lukittuna laivan ruumaan, jossa he raiskasivat häntä aina mielen tehdessä.

Esikuva eli alkuperäinen 300-elokuva on hyvä olla katsottuna, vaikka jako-osa ei vie alkuperäisen 300:n tarinaa merkittävästi eteenpäin. Päähenkilö kun kuoli ensimmäisen elokuvan lopussa. Jatko-osa tyytyykin laajentamaan tarinaa. Elokuvasta löytyykin luonnollisesti paljon viittauksia edelliseen osaan, niinpä se edelliselle osalleen hyvin uskollinen. 

Pääpaino on jälleen kerran verisillä yhteenotoilla. Elokuvassa onkin vain kahdenlaisia kohtauksia: taisteluita ja valmistautumisia taisteluun. Verta ja väkivaltaa siis riittää, jopa enemmän kuin edeltäjässä. Sellainen pikkuasia kuin historiallinen todenmukaisuus on unohdettu täysin. Persialaissodan taistelut tarjoavat lähinnä vain hyvän kehyksen elokuvalle. 

Taistelut keskittyvät tällä kertaa veteen. Kummankin maan laivastot saavatkin tehdä työtä palkkansaeteen. Meritaistelut olivatkin katselemisen arvoisia, vaikka ensimmäisen taistelun lopputulos näytti olevan enemmän sattuman, kun sotataidon seurausta. Itselleni meritaistelut ovat jääneet vieraammaksi, joten vaihtelu virkisti.

Themistokles puolestaan jää kauaksi edellisen osan Leonidaksesta (Gerard Butler). Hänestä tehtiin Hollywood-sankarin arkkityypiksi. Siis ilman perhettä suojeltavanaan. Themistokles välittää vain Kreikasta. Hahmoista Artemisia on ehdoton suosikkini. Hän on sopivan ovela, mielipuolinen ja verenhimoinen. Takaumat puolestaan saivat katsojat ymmärtämään häntä. 

Naisnäkökulmaa tarjoaan Artemisian lisäksi myös Lena Headeyn (Game Of Thronesin Cersei) näyttelemä spartalaisten kuningatar Gorgo. Elokuvassa seurataan Themistoklesen ystävän ja tämän pojan tarinaa. Kummatkin ottavat osaa taistelun. Muut hahmot jäivät vähemmälle käsittelylle. Niinpä katsojat eivät välittäneet, vaikka heitä kuoli kasapäin, kummaltakin puolelta.

Imperiumin nousu ei petä alkuperäisen elokuvan faneja. Itsekin jaksoin sitä katsella ihan ilokseni. Se ei kuitenkaan tuo mitään uutta, eikä siksi ylläkään edeltäjänsä tasolle. Tuiivistetysti elokuva on katsomisen arvoinen, mutta ei mitenkään erikoisen muistettava. Kolme tähteä.

Jatkoa Frozenille

Disneyn Frozen menestyi loistavasti, minkä vuoksi sille povataankin jatkoa. Uutta Frozen elokuvaa ei ole kuitenkaan vielä tekeillä, eikä kukaan ole sitä virallisesti luvannutkaan. Sen sijaan Frozen jatkuu kirjamuodossa. Kyllä, luit oikein, kirja. Suunnitteilla on neljä kirjaa, joista ensimmäiset tulisivat myyntiin jo vuonna 2015. Niiden nimiksi tulisi Anna & Elsa #1: All Hail the Queen ja Anna & Elsa #2: Memory and Magic. Lopuista kirjoista en tiedä enempää.

Odotan kirjoja syvällä mielenkiinnolla. Toivon niiden tekevän elokuvalle oikeutta. Toki toivon myös uutta Frozen-elokuvaa, mutta kirjatkin kelpaavat. Minulle kirjat kelpaavat aina.