Matka pinnan alaiseen maailmaan

 Juuri arvostelemani Mulanin (1998) lisäksi katsoin Disney+:lta myös toisen mikki hiiri-talon viihdyttävimpiin animaatioihin kuuluvan elokuvan, vuoden 2001 Atlantis: Kadonneen kaupungin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

On vuosi 1914. Kieli- ja karttatieteilijä Milo (äänenä Michael J. Fox) on ollut jo pitkään kiinnostunut Atlantiksen kadonneesta kaupungista melkeinpä pakkomielteeseen asti. Muut tiedemiehet pitävät häntä kuitenkin hulluna, eihän Atlantis oli juuri muuta kuin vanha satu. Hänen villit teoriansa herättävät kuitenkin omituisen miljonäärin, Preston B. Whitmoren (äänenä John Mahoney), huomion.

Tämä lupaakin rahoittaa Milon ja Komentaja Rourken (äänenä James Garner) johtaman miehistön matkan kadonneeseen kaupunkiin. Hänet historiankirjoihin mahdollisesti vievä matka kuitenkin mutkistuu kuin hän huomaa tuhoutuneeksi luulemansa sivilisaation olevan elossa ja omaavansa tunteita sen Kida-prinsessaa (äänenä Cree Summer) hänelle surullisena kertoo, sekä lisäksi Rourkella ja hänen kaksosellaan Helgalla (äänenä Claudia Christian) on myyttisen kaupunkia suhteen takaa-ajatuksia.

Olen nähnyt Atlantis: Kadonneen kaupungin ennenkin, lapsena, mutta välissä oli jo monta vuotta. Elokuvasta nauttimiseen tämä kuitenkin vaikutti lähinnä positiivisesti, sillä vaikka tiesin, mihin tarina olikin menossa, niin matkalla näin kuitenkin myös paljon sellaista, joita en muistanut elokuvassa olevankaan, ainakaan ennen kuin näin ne tietokoneeni ruudulla.

Ilokseni voin sanoa, että elokuva oli melkein niin hyvä kuin muistinkin. Se oli aika paljon yksinkertaisempi, mutta en laske sitä viaksi. Erityiseksi siksi, että kyseessä on koko perheelle suunnattu elokuva, joten lapsetkin pitäisi siitä pystyä nauttimaan. Maailman kiinnostavimpiin myytteihin Atlantis, sen karismaattinen prinsessa ja elokuvan aikuisempi tyyli vetosivat kuitenkin edelleen.

Atlantis: Kadonneen kaupungin juoni ei ole mitenkään tuore, ei nyt tai elokuvan tulovuotena 2001. Onhan Julius Wernen tyylisiä seikkailuja nähty läpi maailman historian. Disney-elokuvaksi se kuitenkin oli suhteellisen omaperäinen. Poissa oli eläin sidekickit, laulut, ikuisen rakkauden suudelmat, tai pahat vanhemmat naiset. Niin sanottu femme fatale elokuvasta löytyi, mutta se on jo asia erikseen.

Elokuva myös näytti hyvältä, joskaan ei läheskään yhtä värikkäältä kuin Disneyn useimmat muut elokuvat. Muutenkin sen tyyli poikkesi hyvin paljon siitä, mitä Disneyltä on totuttu ja minusta se on vain hyvä asia. Vaihtelu virkistää. Muuten minulla ei ole toteutuksesta juuri sanottaa. Se oli taattua Disneylaatua, mutta oikein mikään osa-alue ei noussut esiin, niin hyvässä kuin pahassakaan.  

Kida nousi lempihahmokseni ja muutenkin elokuvan kiinnostavaksi hahmoksi, vaikka ymmärrän hyvin sen, miksi hän ei ollut päähenkilö Milon sijaan. Nörtähtävä ja sympaattinen Milo oli vain paljon muinaista atlantti prinsessaa samaistuttavampi. Sivuhahmoista parhaita olivat kyynisyydessään hauska radio-operaattori Berta (äänenä Florence Stanley ja teinimekaanikko Aundrey (äänenä Jacqueline Obradors).

Perusryhmän muut jäsenet, räjähde-expertti Vinny (Don Novello) ja ryhmän tohtori Sweet (äänenä Philip Morris), olivat varsin hyviä hekin, eivät vain erityisen muistettavia. Heistä olikin kuitenkin helppo pitää. Lisäksi elokuvaa voisi syystäkin kehua siitä, että sen hahmot, erityisesti sivuosat ovat hyvin monietnisiä, esimerkiksi Sweet oli musta ja Aundrey latino.

Rourke ja Helga eivät hyvästä syystä päässeet Disneyn legendaarisempien roistojen joukkoon, mutta heidän puolestaan voi sanoa, että sentään he olivat harvinaisen realistisia. Eniten vihasin kuitenkin stereotyyppisen ranskalaista geologia Molea (äänenä Corey Burton). Hän oli vain niin ärsyttävä, ei ihan Jar Jar Binks ärsyttävä, mutta kuitenkin hyvin lähelle.

Atlantikselle on tehty jatko-osakin, Milon paluu, mutta niistä en osaa sanoa mitään. En ole nähnyt niitä. Se onkin ehkä hyvä, sillä elokuva ei edes päässyt teatterilevitykseen. Katsonko minä elokuvan joskus siitä huolimatta? Mene ja tiedä. Minulle löytyy varmasti parempaakin katsottavaa, mutta toisaalta ei voi koskaan tietää, jos uteliaisuus vie joskus kuitenkin voiton.

Saattaa myös olla, että Atlantis: Kadonneesta Maailmasta tehdään live-actionversio, vaikka epäilinkin sitä vahvasti. Se ei menestynyt lippuluukulla tarpeeksi hyvin. Itse ainakin toivon, ettei tehtäisi. Disneyn live-action elokuvat ovat osoittautuneet pettymykseksi. Ja samalla kuitenkin tiedän, että jos elokuva live version saan, niin enköhän minä senkin katso, jos ei muuten niin silloin kuin se päätyy Disney+:alle.

Tiivistetysti Atlantis: Kadonnut kaupunki loistaa tarjoamalla jotain Disneyn perusanimaatiosta poikkeavaa, miksi onkin harmi, että se ei ole saanut enemmän arvostusta. Neljä ja puoli tähteä!

 

Jäinen seikkailu jatkuu, vihdoin ja viimein

Edellisen osansa menestyksen takia Frozen 2 sai osakseen paljon odotuksia, jotka se onnistuikin suurimmaksi osaksi täyttää. Elokuva osoittautuikin oikein mukiinmeneväksi jatko-osaksi.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Frozenin ja hieman myös Frozen 2:sen juonesta! Lue omalla vastuullasi!

Arendellen kuningaskunnassa kaikki on vihdoin hyvin. Se on toipunut äkillisestä talvestaan ja valmis omaan aikaan kuningattarensa Elsan (äänenä Idina Menzel) johdolla. Elsan tukena on hänen siskonsa Annan (äänenä Kristen Bell), tämän poikaystävä Kristoff (äänenä Jonathan Groff), humoristinen Olaf-lumiukko (äänenä Josh Gad) sekä Kristoffin poroystävä Sven (äänenä myöskin Jonathan Groff).

Rauhallista eloa ei kuitenkaan kestä pitkään, sillä Elsa alkaa kuulla päässään vastauksia hänen voimiensa alkuperästä lupaavia ääniä. Sitten vielä luonnonvoimat hyökkäävät Arendellen kimppuun. Tie pelastukseen, ja Elsan voimien salaisuuteen, vie äänen lähteelle salaperäiseen Lumottuun metsään, jonka raja on suljettu taikuuden avulla, minkä vuoksi sen asukkaat eivät pääse lähtemään metsän ulkopuolele.

Frozen kuuluu Disneyn 2010-luvun suurten hittien joukkoon. Siksi olikin ihme, että siitä saatiin jatko-osa vasta nyt. Siis jos siitä tehtyä lyhytelokuvaa ei lasketa. Varsinkin kuin ketään tuskin yllättää, että nyt kun elokuva viimein tuli teatteriin, se menestyi heti lippukassalla, jopa ennätyksellisesti. Se on esimerkiksi nyt virallisesti kiitospäivänviikonlopun tuottoisin elokuva.

Enkä ihmettele yhtään miksi. Ei se ihan huippuhyvän edeltäjänsä veroinen ollut, mutta aika lähelle. Tarina oli koskettava, romanttinen ja hauska, laulut olivat erittäin hyviä, maisema visuaalisesti kaunis, ääninäyttelijät ja muut tekijät tehtäviensä tasalla, elokuvassa esiintynyt alkuperäiskansakin oli kuvattu hyvin kunnioittavasti, eikä elokuvasta puuttunut muistettavia kohtauksiakaan.

Valitettavasti yksikään lauluista ei kuitenkaan päässyt läheskään ”Let It Go:n” tasolle, mikä oli pienoinen, tai vähän suurempikin, pettymys. Myöskin Elsan laulama "Into the Unknown" tuli kyllä lähelle. Elokuva kannattaa katsoa alkuperäisäänillä juuri Idina Menzelin erinomaisen lauluäänen takia, jos ei muuten. Elokuvan muistettavimman laulun lauloi kuitenkin, hyvin yllättäen Kristoff.

Siskokset saivat kuitenkin jälleen kerran pääroolit ja syystä. Siskokset olivat parasta ensimmäisessä Frozenissa, sekä yhdessä, että erikseen ja niin he ovat tässä toisessakin. Anna on aina ollut erittäin samaistuttava ja Elsa puolestaan kuuluu moniulotteisuudessaan ja mielenkiintoisessa persoonassaan Disneyn parhaiden hahmojen joukkoon.

Pidin erityisesti siitä, että tässä osassa kaksikko sai jopa tehdä asioita keskenään, oli se sitten sanapelin pelaaminen tai Arendellen pelastaminen. Siksi onkin valitettavaa, että he viettivät hyvin suuren osan seikkailuajasta erillään. Myös Anna Kristoff viettivät aikaa erillään, mikä oli harmi sekin, joskin paljon pienempi. Kaksikko on erittäin hyvä pari.

Lapsenmielinen lumiukko Olaf oli kuitenkin elokuvan suurin yllättäjä. Pidin hänestä kyllä edellisessä osassakin, mutta hahmo vain parani vanhetessaan. Hänen ehdottomasti paras kohtauksensa oli edellisen Frozenin esittäminen, mutta myös hänen vanhenemis-teemainen juonenkaari kevensi muuten hieman synkähköä juonta. Mikä olikin koko perheen elokuvan ollessa kyseessä enemmän kuin tarpeen.

Tärkeimpiä uusia hahmoja olivat Lumotun Metsän johtaja Yelena (äänenä Martha Plimpton ja tyttöjen isän entinen henkivartija Matthias (äänenä Sterling K. Brown). Kumpikin oli hahmona hyvä, joskaan ei läheskään yhtä muistettavia kuin tulivoimia omaava lisko. Olento olikin koko elokuvan paras lisäys ja taatusti löytyy monien pikkulapsien tulevalta joululahjalistalta samoin kuin Elsan uusi jäähevonenkin.

Sivurooleissa nähtiin takaumien kautta myös Elsan ja Annan vanhemmat (äänenä Evan Rachel Wood, Jackson Stein ja Alfred Molina). Heidän isästään nähdään kaksi versiota, nuori ja vanhempi. Valitettavasti heidän osuutensa oli erittäin ennalta-arvattava, joskin emotionaalisesti erittäin rikas. Mitään muuta valitettavaa niissä ei ollut, ääninäyttelijätkin hoitivat työnsä kunnialla.

Elokuvassa ei ollut paljon ongelmia ja ne vähäiset liittyivät sen juoneen, joka oli loppuen lopuksi aika ennalta-arvattava, jopa Disneyn animaatioiden mittapuulla. Niinpä en päässyt yllättymään oikein missään vaiheessa. Lisäksi siitä löytyi muutama looginen aukko, joista suurin liittyi Elsan saamaan uuteen statukseen. Niistä ei voi paljon sanoa paljastamatta liikaa elokuvan juonesta.

Frozen 2 tulee lopputekstien jälkeen vielä kohtaus. Minä en sitä nähnyt, koska sain tietää siitä vasta teatterista poistuttuani. Kuvailujen perusteella se on kuitenkin katsomisen arvoinen, niinpä varmasti turhankin pitkältä vaikuttavien lopputekstien ajaksi kannattaa jäädä teatteriin. Tai katsoa kohtaus myöhemmin Youtubesta, jonne se löytää tiensä enemmin tai myöhemmin, jos ei ole jo löytänyt.

Tiivistetysti Frozen 2 on paljon tarjottavaa lapsille ja siitä voi aikuisetkin tykätä. Maata se ei kuitenkaan mullista. Neljä ja puoli tähteä!