Matka pinnan alaiseen maailmaan

 Juuri arvostelemani Mulanin (1998) lisäksi katsoin Disney+:lta myös toisen mikki hiiri-talon viihdyttävimpiin animaatioihin kuuluvan elokuvan, vuoden 2001 Atlantis: Kadonneen kaupungin.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

On vuosi 1914. Kieli- ja karttatieteilijä Milo (äänenä Michael J. Fox) on ollut jo pitkään kiinnostunut Atlantiksen kadonneesta kaupungista melkeinpä pakkomielteeseen asti. Muut tiedemiehet pitävät häntä kuitenkin hulluna, eihän Atlantis oli juuri muuta kuin vanha satu. Hänen villit teoriansa herättävät kuitenkin omituisen miljonäärin, Preston B. Whitmoren (äänenä John Mahoney), huomion.

Tämä lupaakin rahoittaa Milon ja Komentaja Rourken (äänenä James Garner) johtaman miehistön matkan kadonneeseen kaupunkiin. Hänet historiankirjoihin mahdollisesti vievä matka kuitenkin mutkistuu kuin hän huomaa tuhoutuneeksi luulemansa sivilisaation olevan elossa ja omaavansa tunteita sen Kida-prinsessaa (äänenä Cree Summer) hänelle surullisena kertoo, sekä lisäksi Rourkella ja hänen kaksosellaan Helgalla (äänenä Claudia Christian) on myyttisen kaupunkia suhteen takaa-ajatuksia.

Olen nähnyt Atlantis: Kadonneen kaupungin ennenkin, lapsena, mutta välissä oli jo monta vuotta. Elokuvasta nauttimiseen tämä kuitenkin vaikutti lähinnä positiivisesti, sillä vaikka tiesin, mihin tarina olikin menossa, niin matkalla näin kuitenkin myös paljon sellaista, joita en muistanut elokuvassa olevankaan, ainakaan ennen kuin näin ne tietokoneeni ruudulla.

Ilokseni voin sanoa, että elokuva oli melkein niin hyvä kuin muistinkin. Se oli aika paljon yksinkertaisempi, mutta en laske sitä viaksi. Erityiseksi siksi, että kyseessä on koko perheelle suunnattu elokuva, joten lapsetkin pitäisi siitä pystyä nauttimaan. Maailman kiinnostavimpiin myytteihin Atlantis, sen karismaattinen prinsessa ja elokuvan aikuisempi tyyli vetosivat kuitenkin edelleen.

Atlantis: Kadonneen kaupungin juoni ei ole mitenkään tuore, ei nyt tai elokuvan tulovuotena 2001. Onhan Julius Wernen tyylisiä seikkailuja nähty läpi maailman historian. Disney-elokuvaksi se kuitenkin oli suhteellisen omaperäinen. Poissa oli eläin sidekickit, laulut, ikuisen rakkauden suudelmat, tai pahat vanhemmat naiset. Niin sanottu femme fatale elokuvasta löytyi, mutta se on jo asia erikseen.

Elokuva myös näytti hyvältä, joskaan ei läheskään yhtä värikkäältä kuin Disneyn useimmat muut elokuvat. Muutenkin sen tyyli poikkesi hyvin paljon siitä, mitä Disneyltä on totuttu ja minusta se on vain hyvä asia. Vaihtelu virkistää. Muuten minulla ei ole toteutuksesta juuri sanottaa. Se oli taattua Disneylaatua, mutta oikein mikään osa-alue ei noussut esiin, niin hyvässä kuin pahassakaan.  

Kida nousi lempihahmokseni ja muutenkin elokuvan kiinnostavaksi hahmoksi, vaikka ymmärrän hyvin sen, miksi hän ei ollut päähenkilö Milon sijaan. Nörtähtävä ja sympaattinen Milo oli vain paljon muinaista atlantti prinsessaa samaistuttavampi. Sivuhahmoista parhaita olivat kyynisyydessään hauska radio-operaattori Berta (äänenä Florence Stanley ja teinimekaanikko Aundrey (äänenä Jacqueline Obradors).

Perusryhmän muut jäsenet, räjähde-expertti Vinny (Don Novello) ja ryhmän tohtori Sweet (äänenä Philip Morris), olivat varsin hyviä hekin, eivät vain erityisen muistettavia. Heistä olikin kuitenkin helppo pitää. Lisäksi elokuvaa voisi syystäkin kehua siitä, että sen hahmot, erityisesti sivuosat ovat hyvin monietnisiä, esimerkiksi Sweet oli musta ja Aundrey latino.

Rourke ja Helga eivät hyvästä syystä päässeet Disneyn legendaarisempien roistojen joukkoon, mutta heidän puolestaan voi sanoa, että sentään he olivat harvinaisen realistisia. Eniten vihasin kuitenkin stereotyyppisen ranskalaista geologia Molea (äänenä Corey Burton). Hän oli vain niin ärsyttävä, ei ihan Jar Jar Binks ärsyttävä, mutta kuitenkin hyvin lähelle.

Atlantikselle on tehty jatko-osakin, Milon paluu, mutta niistä en osaa sanoa mitään. En ole nähnyt niitä. Se onkin ehkä hyvä, sillä elokuva ei edes päässyt teatterilevitykseen. Katsonko minä elokuvan joskus siitä huolimatta? Mene ja tiedä. Minulle löytyy varmasti parempaakin katsottavaa, mutta toisaalta ei voi koskaan tietää, jos uteliaisuus vie joskus kuitenkin voiton.

Saattaa myös olla, että Atlantis: Kadonneesta Maailmasta tehdään live-actionversio, vaikka epäilinkin sitä vahvasti. Se ei menestynyt lippuluukulla tarpeeksi hyvin. Itse ainakin toivon, ettei tehtäisi. Disneyn live-action elokuvat ovat osoittautuneet pettymykseksi. Ja samalla kuitenkin tiedän, että jos elokuva live version saan, niin enköhän minä senkin katso, jos ei muuten niin silloin kuin se päätyy Disney+:alle.

Tiivistetysti Atlantis: Kadonnut kaupunki loistaa tarjoamalla jotain Disneyn perusanimaatiosta poikkeavaa, miksi onkin harmi, että se ei ole saanut enemmän arvostusta. Neljä ja puoli tähteä!