Neiti Ihmeen ensiaskeleet

En ole muilta kiireiltäni muistanut arvostella Marvelin elokuvauniversumin ja Disney+:n  uusimman sarjan, Ms. Marvelin, ensimmäisen kauden. Niinpä korjaan nyt tilanteen.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Ne jäävät kuitenkin suhteellisen vähäisiksi. 

Teini Kamala Khan (Iman Vellani) rakastaa supersankareita, erityisesti Captain Marvelia (Brie Larsson). Tyttö ei voisikaan olla iloisempi kuin isoäidin (Samina Ahmad) lahjoittama rannekoru antaa hänelle ihan omia supervoimia. Supersankaruus osoittautuu kuitenkin yllättävän vaativaksi hommaksi, varsinkin kuin voimat pitää salata ylihuolehtivilta vanhemmilta (Zenobia Shroff ja Mohan Kapur).

Kaiken lisäksi Kamala voimat herättävät supervoimien väärinkäyttöä tutkivanThe United States Department of Damage Controlin (tai lyhyemmin DODC) huomion. Eikä virasto suinkaan ole ainoita, joita tyttön uudet voimat kiinnostavat. Niin hyvässä kuin pahassakin. Häntä auttaa hänen teknologianero lapsuuden ystävänsä, Bruno (Matthew Lintz).

Ms. Marvel on erittäin hyvä sarja. Se tarjosi varsinkin teiniksi harvinaisen pidettävän pääosan, sydäntälämmittävän perhedynamiikan, kiinnostavia supervoimia ja sopivassa määrin myös pienen luennon pakistanilaisesta kulttuurista ja maan historiastakin. Parasta sarjasta oli kuitenkin itse pääosanesittäjä Iman Vellani. Ei uskoisi, että kyseessä on tytön ensimmäinen rooli. 

Siksi en voikaan kuin ihmetellä sarjan saamia, muihin MCU-sarjoihin verrattuna, suhteellisen vähäisiä katsojalukua. Lieneekö syynä tuntematon päähahmo, ja hänen esittäjänsä vai kenties se, että sarja tuli samaan aikaan Obi-Wan Kenobin ja Stranger Thingssin neljännen kauden kanssa? Joka tapauksessa valitettava asia. Voi myös olla, että kaikki MCU-fanit eivät pidä pakistanilaisteiniä tarpeeksi samaistuttavana.

Kamala oli hahmoista paras, mutta pidin myös muistakin. Bruno oli hyvällä tavalla perus paras kaveri. Pidin hänestä ja sarja keksi hänelle kivasti tekemistakin, erityisesti sarjan alkupuoliskolla. Olisin kuitenkin toivonut, että, hänen ihastus Kamalaan olisi jätetty väliin. Tytöllä kuin olisi ollut ilman häntäkin jopa kaksi vaihtoehtoa mielitietyksi.

Itse pidin erityisesti myös Kamalan Muneeba-äidistä, jolle annettiin  juuri sopivasti syvyyttä sarjan edetessä. Pidin myös siitä kuinka aikanaan hänkin oli kapinallinen. Muukin perhe oli erittäin sympaattinen, varsinkin paljon vaimoaan rennompi isä Yusuf. Kamalan toinen paras ystävä Nakia (Yasmeen Fletcher) jäi hieman sivuun, vaikka kyllä hänkin sai oman juonensa.

Ms. Marvelin taiteellinen tyylikin kuuluu erityisesti sen vahvuuksiin. Pidin erityisesti sarjan tavasta laittaa hahmojen saamat tekstiviestit yms. seiniin, mikä toi sarjalle oman persoonansa, vaikka sarja ei olekaan ensimmäinen, joka tyyliä käyttää. Valitettavasti tästä luovuttiin sarjan edetessä ja lopulta se alkoi muistuttaa enemmän muista MCU-tuotoksia.

Mainitsin jo sarjassä näkyvän paljon pakistanilaista kulttuuria, mutta en sitä, millä tavalla. Moskeija on esillä hyvin paljon, sarjassa näytettiin pakistanilaiset häät ja jopa itse Pakistanissa käytiin muutaman jakson verran. Myös perhedynamiikasta osutiin sen kulttuurin ytimeen, tai niin olen kuullut. Opinkin paljon, mutta viihdyttävästi. Sarjan katsominen ei ikinä tuntunut työltä.

Intian jako

Ei sillä, etteikö sarjasta löytyisi myös heikkouksia. Joskus teinidraamana keskityttiin liiankin kanssa. Se on ymmärrettävää teiniin keskittyvältä sarjalta, mutta silti. Odotin myös enemmän Intian jakoon keskittyvältä jaksolta, niin viihdyttävä kuin se sellaisenaan olikin. Kamalan ihastuksen kohteetkin olisivat hyötyneet enemmästä persoonasta.

Sarjan pääpahis, jos sillä sellaista edes varsinaisesti on, jäi aika kaksiulotteisesti. En pitänyt myöskään tavasta, jolla hänet voitettiin. Tai tarkemmin, kuinka hän melkeinpä antoi sankareiden voittaa. Hyvästä syytä, mutta silti. Kun nyt pahiksista puhutaan, niin DODC osoittautui tylsäksi sellaiseksi. Se kun oli taas yksi pukutyyppien organisaatio.

En tiedä, saako sarja vielä toisen tuotantokauden, saatika enemmän. Kamala Khan/Ms.Marvel kuitenkin nähdään Captain Marvelin kanssa The Marvels-elokuvassa. En voij sanoa odotavani sitä innolla, mutta joka tapauksessa tulen katsomaan elokuvan ihan elokuvateatterissa asti, ainakaan jos mitään ihmeempiä ei tapahtu. Uskon jopa nauttivani siitä.

Tiivistetysti Ms.Marveil ei ehkä kuulu MCU:n parhaisiin tuotoksiin, mutta ei se kovin kauas jäänyt. Neljä ja puoli tähteä!

Odotettavaa vuodelle 2020-Elokuvat ja Tv-sarjat

Tuleva vuosi tuo mukanaan taas tulevat elokuvat ja tv-sarjat, mutta mitä niistä kannattaa katsoa. Nyt kerron oman mielipiteeni asiasta.

Elokuvat

Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) – 7.2.2020

Harley Quinn ihastutti muuten flobiksi muodostuneessa Suiside Quad-leffassa. Hän olikin yksinkertaisesti parasta koko elokuvasta. Ei siis ollut mikään ihme, että Margot Robbien esittämä hahmo sai myös oman elokuvansa. Elokuvassa esiintyy myös muita legendaarisia Batmanin naispahiksia, kuten Black Canary (Jurnee Smollett-Bell).

Mulan -27.3.2020 (Yhdysvallat)

Disneyllä on menossa uudelleen lämmityksen kausi. Luultavasti siksi, että he pelkäävät menettävänsä oikeutensa erinäisiin tarinoihinsa. Niistä uusin oli Mulan. En ole juuri nähnyt uusia filmatisointia, Leijonakuningasta lukuun ottamatta, mutta koska Mulan kuuluu suosikkiDisneyn-elokuviini, teen luultavasti poikkeuksen ja katson sen ihan isolta ruudulta.

The New Mutants-3.4.2020

Tuotannollisista vaikeuksista kärsivä The New Mutant jatkaa vaihtelevalaatuista X-Men-elokuvine sarjaa. Olen nähnyt niistä kaikki, jopa haukutuimmatkin, joten menen katsomaan tämänkin. Varsinkin kuin olen kuullut siitä etukäteen paljon hyvää. Toivottavasti sille ei käy niin kuin monelle muulle ja liika muokkaus ja uusiofilmatisointi tekevät siitä sekavan.

Black Widow-29.4.2020 (Yhdysvalloissa vasta 1.5.2020)

Alusta asti Avengerissa toiminut Black Widow saa vihdoin oman elokuvansa. Ajoitus on mysteeri, kuolihan hahmo Endgamessa. Elokuva sijoittuukin siksi menneisyyteen. Kuulemma hahmolle suunniteltiin omaa elokuvaa jo vuonna 2004. Se olisikin ollut parempi ratkaisu, mutta ei voi mitään. Näillä mennään. En osota elokuvaa niin paljon kuin ehkä joskus olisin odottanut, onahn hahmo jo kuollut ja sen näyttelijä Scarlett Johanssonkin näyttää menevän kohuun toisensa perään. Uskon elokuvan itsessään olevan odottamisen arvoinen.

Wonder Woman 1984 – 5.6.2020

Ensimmäinen Wonder Woman-elokuva on vieläkin suosikkini DC:n elokuvauniversumin elokuvista ja hyvä elokuva, vaikka niihin ei vertaisikaan. Enkä ole mielipiteeni kanssa yksin ja se osoittautuikin valtavaksi hitiksi. Ei olekaan ihme, että sille tehtiin jatko-osa.  Koska pidin ensimmäisestä Wonder Womanista niin paljon ja koska toisen ohjaajaksi palaa ensimmäisestäkin tuttu Patty Jenkins, jatko-osa on ehdottomasti elokuva, jota odotan eniten.

Eternals-6-10.2020

Marvelin elokuvauniversumin toinen ensi vuoden tuotos Eternals kertoo mystisistä Ikuisista, jotka pyrkivät suojamaan maata ilkeiltä deviaaneilta. Näin sanoo wikipedia. Elokuva on myös ladattu tähtinäyttilijöiööä. Siinä esiintyy muun muassa Angelina Jolie ja Game of Thronesin Richard Madden. Ikuiset eivät ole minulle hahmoina tuttuja, joten en tiedä, mitä odottaa. Uskon kuitenkin elokuvan pääsevän marvelin tuttuun tasoon, ehkä jopa ylikin.

Tv-sarjat

Doctor Who, sarja 12-1.1.2020

Huippusuositun ja jo yli 50 vuotta kestänyt Doctor Who on edennyt jo 12 sarjaansa, amerikkalaisittain kauteensa. Tohtoria esittää viime kaudella tullut Jodie Whittaker ja hänen matkakumppaneinaan jatkaa myös samat kuin viime kaudella. Ensimmäisen jakson nimi on "Spyfall, Part One". Vuosi todellakin päästään aloittamaan oikein.

Crisis on Infinite Earth part 4 ja 5-14.1.2020

Arrowversen hahmot yhteen tuova Crisis on Infinite Earth-crossover alkoi jo tänä vuonna, mutta se saa jatkonsa vasta seuraavan vuoden puolella. Miksi? En tiedä, luultavasti kiduttaakseen meitä. Koska olen katsonut edellisetkin osat ja seutraan muutenkin Arrowversen sarjoja innoissnai, katson varmasti myös sen viimeiset osat. eikä asiaa haittaa myöskin se, että crossover jäi hyvin jännään kohtaan.

Stargirl-Kevät 2020 alku, tarkempi aika ei ole vielä tiedossa

Dc:n Arrowversen uusin tulokas Brec Bassingerin esittämä Stargirl nähdään jo crossoverissa, ainakin huhun mukaan. Saa nähdä, minkälainen hahmo hän oikein on. Hänen oma sarjansa kiinnostaa minua, vaikka en tiedä hahmosta, tai hänen näyttelijästään mitään. Kuuluuhan se Arrorverseen, josta vain animoidut sarjat on jäänyt katsomatta. Toivottavasti se on vielä hyväkin.

The Falcon and the Winter Soldier-Syksy 2020, tarkkaa aikaa ei tiedetä.

Sekä The Falcon ja the Winter Soldier on tuttuja jo Marvelin elokuvien puolella ja he ovat myös ensimmäisiä Marvelin elokuvauniversumin hahmoja, jotka saavat oman sarjansa. Vuonna 2021 on vuorossa Wanda, Vison, Loki ja Haweye. Lisäksi Disney Plussasta on nähtävistä myös se eniten odottamani MCU:ta sivuava sarja What If…?, joka kertoo, mitä olisi tapahtunut, jos jokin universuminsa tapahtuma olisi mennyt toisin.

Pimeän Feenixin lento jäi matalaksi

X-Men saagan lopettava X-Men: Dark Phoenix ei suinkaan ole huono elokuva, mutta se ei ollut niin loistavakaan kuin niinkin legendaarisen elokuvasarjan lopettavalta elokuvalta voisi odottaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia X-Men: Dark Phoenixista ja mahdollisesti myös muista X-Men elokuvista.

Eletään vuotta 1975. 8-vuotiaan Jean Greyn (Summer Fontana) vanhemmat ovat juuri kuolleet auto-onnettomuudessa. Onnettomuus paljastaa tytön telekineeettiset voimat, jotka kiinnittävät Professori X:n/Charles Xavierin (James McAvoy), joka tarjoaakin tytölle paikkaa mutanteille tarkoitetussa koulussaan. Hän hyväksyy paikan ja tulevaisuus alkaa näyttää paljon valoisemmalta.

Vuosia myöhemmin, 90-luvun alussa, Jean Grey näyttää Sophia Turnerilta, on oppinut hallitsemaan voimiaan, saanut poikaystävän (Tye Sheridan) ja kuuluu suosittuun X-Men-ryhmään. Kaikki kuitenkin vaarantuu tehtävän mentyä pahasti pieleen. Sen seurauksena Jean saa uusia voimia, jotka saavat hänen pahemman puolensa esiin. Jeanista alkaa tulla uhka, joten muiden X-Menien pitää päättää, voiko ja kannattaako häntä enää pelastaa vai pitääkö hänet tappaa maailman suojelemiseksi.

Dark Phoenix perustuu paljon hehkutettuun ja aikanansa rajoja rikkovaan “The Dark Phoenix Saga”-sarjakuvaan. Sen takia siihen perustuvaa elokuvaa odotettiin pian ja siltä odotettiin paljon, varsinkin kuin tarina onnistuttiin pilaamaan jo X-Men: The Last Standissä ja Dark Phoenixin piti vihdoin antaa sille oikeutta.

Antoiko elokuva sitä? En ole lukenut kyseistä sarjakuvaa itse, joten täysin varmasti en pysty kysymykseen vastaamaan. Kuitenkin jos lukee vähäänkin niiden ihmisten arvosteluja, niin vastaukseksi tulee jyrkkä, ei. Sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä, kunhan elokuva on muuten hyvä. Valitettavasti voin sanoa, että Dark Phoenixin huonot arvostelut olivat täysin ansaittua myös elokuvallisten meriittien puolesta.

Se ei tarkoita, että siinä ei löytyisi mitään katselemisen arvoista. Elokuva tarjoaakin kaiken, mitä X-Meniltä on totuttu odottamaan. Sain taas tavata tuttuja hahmoja ja nähdä upeita supervoimia ja muutamakin taistelukohtaus, jossa ne pääsivät käyttöön. Toisin sanoen, jos pidät muista X-Men-elokuvista, pidät myös tästäkin tai siitä ainakin löytyy kannaltasi jotain katsomisen arvoista.

Pidin siitä, että elokuva keskittyi X-Meneistä Wolverinen jälkeen kiinnostavimpaan, Jean Greyhin. 

Dark Phoenixin alussakaan ei löydy mitään valittamisen arvoista. Päinvastoin, siinä oli paljon potentiaalia. Panoksena oli monen suositun hahmon kuolema ja yksi kuolikin. Valitettavasti tuota potentiaalia ei koskaan käytetty, mistä pääsemmekin elokuvan heikkouksiin, jotka kieltämättä olivatkin isoja.

Elokuvan suurin heikkous oli sen sieluttomuus, minkä vuoksi hahmoista ja heidän tekemisestään olisi ollut vaikea välittää, jos he eivät esiintyisi jo muissa elokuvissa. Kovin omaperäiseksikään Dark Phoenexia ei voi sanoa hyvällä tahdollakaan. Jos olet nähnyt muut X-Men-elokuvat, ja luultavasti jos et olisikaan, tiedät suunnilleen, mitä tulet näkemään. Mutta niin kuin jo ehdin mainita, se ei ole välttämättä huono asia.

Jessica Chastainen Vuk ei ollut roistona kovin kiinnostava, mutta se ei haittaa, koska hän ei oikeastaan edes ollut elokuvan pääroisto. Ihmettelen vain sitä, miksi hahmo oikeastaan edes piti olla elokuvassa. Viimeinen vika löytyi lopusta, jota oli kiirehditty tavalla, jonkalaista näin viimeksi Game of Thronesin lopun. Tarina olisikin kannattanut tehdä kahdessa osassa, MCU:n Infinity Warin ja Endgamen tyyliin.

Dark Phoenix tuskin jää viimeiseksi X-Men-elokuvaksi, vaikka se 2000 vuonna alkaneet X-Men-filmisarjan päättääkin. Marvel on nimittäin ostanut X-Menien oikeudet, enkä näe mitään syytä, miksi he eivät käyttäisi niitä tehdäkseen oman, luultavasti jopa paremman, version hahmoista. Sitä odotellessa vuorossa on vielä, monesta viivästyksestä kärsinyt The New Mutants, olettaen, että elokuva saadaan julkaistuksi joskus.

Tiivistetysti X-Men-saaga olisi ansainnut paremman lopun, varsinkin Apocalypsin jälkeen, mutta se olisi voinut saada paljon huonommankin. Kolme ja puoli tähteä.

Marvelin suurimmat ei-mutantti sankarit ikuisen sodan tiimellyksessä

Marvelin elokuvauniversumi paranee vanhetessaan, minkä Avengers: Infinity War kiistatta todistaa, sillä harva universumin elokuva yltää sitä paremmaksi, jos mikään.

Varoitus: Tämä teksti sisältää juonpaljastuksia Avengers: Infity Warista sekä mahdollisesti muista Marvelin elokuva universumin elokuvista. Yritän pitää ne kuitenkin minimissä, joten uskon, että elokuvaa näkemätönkin voi lukea tämän arvostelun.

Thanos. Tai lautapelikerhoni vetäjä. En koskaan erota, kumpi on kumpi.

Alaisiinsa jatkuviin epäonnistumisiin kyllästynyt Thanos (erikoistehostettu Josh Brolin) päättää vihdoin etsiä himoitsemansa ikuisuuskivet itse. Koska roiston suunnitelmiin kuuluu  puolen universumin massamurhaaminen, jää Avengereiden huoleksi estää keinolla millä hyvänsä roistoa saamasta kiviä haltuunsa.

Niinpä Captain America (Chris Evans), Iron Manin (Robert Downey Jr.ja kumppaneiden pitää hylätä sisällisotaan johtaneet erimielisyytensä estää kiviä päätymästä Thanosin ehdottomasti vääriin käsiin ja ottaa apu vastaan myös Guardians of Galaksyltä sekä rikasta Wakandan kuningaskuntaa johtavalta Black Pantherilta (Chadwick  Boseman).

Avengers: Infinity War on ehdottomasti yhtiön kunnianhimoisin hanke ja se on paljon sanottu se. Yhdistäähän se lähes kaikki Marvelin elokuvauniversumin hahmot, onhan sen pahiksena yksi jo ensimmäisestä Avengers vilmistä asti kiuseiteltu Thanos ja pitäähän sen vielä antaa lähtökohta neljännelle, vielä nimeättömälle, Avengers-elokuvalle.

Ainoastaan se fakta, että suurin osa Marvelin katsojista, minä mukaan likien, ostaa liput lähes mihin tahansa, jossa on Marvein elokuvauniversumin logo, estää sanomastaa elokuvaa ja siihen panostettavia rahoja sekä työtunteja riskiksi. Kaikki tiesivät jo hyvissä ajoin etukäteen, että elokuvasta tulee hitti, olkoon se millainen tahansa.

Ja hitti siitä tulikin. Meidän katsojien onneksi vieläpä ansaitustikin. Se sisältää kaikkea, mikä on tehbyt edellisistä osista sellaisia menestyksiä kuin ne ovat, kuten huumoria, yllättävän todentuntuisia hahmoja, koskettavia hetkiä, hyvin erilaisten sankareiden välisiä kumppanuuksia sekä yhteenttojakin räjähtävää toimintaa sekä makeita välineitä ja paikkoja.

Fanilaseistani huolimatta minun on myönnettävä, että elokuvan juoni ei ole mikään omapäisemmästä päästä. Voimakas pahis yrittää tuhota maailmaa, sankari taimjoukko sankareita yrittää estää häntä. Se ei kuitenkana ole koskaan haitannut minua, varsinkaan Marvelin elokuvauniversumin kohdalla, eikä se tee sitä nytkään.

Okoyen ilme sanoo sen parhaiten

Sen sijaan itse roiston juoni on saanut paljon kritiikkiä, ja ansaitusti. En paljasta, mikä kyseinen suunnitelma on, mutta sanotaan vain, että se on yksi tyhmemmistä superpahiksen suunnitelmista vähään aikaa. On sitä ennenkin yritetty tuhita puoliu maailmaa, mutta yleensä paljon paremmalla motiivilla ja tehokkaammin.

Sentään Thanos on muuten muistettava, mikä ei suinkaan ole Marvelin universumin roistoille mikään itsestäänselvyys.Sitä paitsi sankaritkin tekivät paljon jopa harvinaisen huonoja ratkaisuja estäessään sitä, joten mitä tulee hahmojen tyhmyyteen, niin sitä löytyy molemmilta puolelta. Katson teitä  sinua Scarlet Witch (Elizabeth  Olsen), sinua Star-Lord (Chris Pratt) ja sinua Gamora (Zoë Saldaña).

Sen sijaan Thor (Chris Hemsworth) ja Okoye (The Walking Deadistakin tunnettu Danai  Gurira) esiintyivät sankareista edukseen. Mutta heistä toki olen pitänyt jo muissa Marvelin elokuvauniversumin elokuvissa, joten yllätykseni ei ollut asiaa kohtaan suuri. Muut hahmot eivät erottuneet joukosta, niin hyvässä kuin pahassakin. Eikä heidän tarvinnutkaan.

Toteuksesta on hyvin paha sanoa mitään, mitä en ole maininnut jo aikaisemmista elokuvauniversumin arvosteluissani. Tiivistetysti siinä todella näkyi se, minkälaista ammattitaitoa saa kuin vainh siihen on panostaa riittävästi rahaa. Abban sanoin "Its rich man's world". Ja vaihteeksi se on jopa hyvä asia.


Infinity Warin lopusta on vaikea sana mitään paljastamatta liikaa, mutta sanotaan nyt vaikka niin, että elokuva loppui cliffhangeriin. Minusta vieläpä hyvään sellaiseen, aiheuttihan se paljon spekulaatiota seuraavan elokuvan tapahtumista ja ennen kaikkia onnistuihan se yllättämään jopa tälläista vähän kokeneempaa supersanakrielokuvien katsojaa.

Tiivistetysti Avengers: Infity War osoitti jälleen kerran, mihin Marvelin elokuvauniversumi on sellainen rahasampo.  DC ota mallia. Täydet viisi tähteä vai pitäisikö sanoa viisi ikuisuuskiveä.

Kauan eläköön Musta Pantteri!

Marvelin elokuvauniversumin elokuvat näyttävän tulevan aina vain paremmaksi. Sen, jos minkä, universumin uusin tulokas, yllättävänkin ajankohtainen, Black Panther, kiistatta osoittaa.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää paljastuksia Black Pantherin juonesta, jopa yhden ison, mutta ei huolta. Varoitan siitä vielä erikseen.

Supersankarien sisällissodasta sai päätöksensä jokin aikaa sitten, joten sodan vaikutuksesta kuolleen Wakandan kuningas T'Chakan (John Kani) pojan poikansa T'Challan (Chadwick Boseman) on vihdoin aika ottaa paikkansa sekä tuon ihmeaine vibraniumin avulla saaneita rikkauksiaan salailevan maan hallitsijana, että supersankari/Wakandan suojelija Black Pantherina.

T'Challaa odottaa monet haasteet, ei suinkaan vibraniumia ja siinä hötäkässä lukuisia ihmisiä tappaneen Ulysses Klaue (Tarujen Sormusten Herrasta-trilogian Andy Serkis) tuominen oikeuden eteen. Onneksi apuna ovat muun muassa niin vakoojana toimiva ex-rakastettu-Nakia (Lupita Nyong'o) ja keksijänero-sisko Shuri (Letitia Wright). Black Panther on Marvelin elokuvauniversumin kahdeksastoista elokuva.

Mustia super-, tai ainakin sarjakuva, sankareita on nähty ennenkin, esimerkkini Blade ja, valitettavasti, olihan elokuva niin huono, että jopa oma ohjaaja haukkui sen, Catwoman. Jostain kumman syystä Marvelin elokuvauniversumi tarvitsi kymmenen vuotta ja kaksi mustasta supersankarista kertovaa, toinen Marvelin ja toinen DC:n, sarjaa ennen ensimmäisen mustan supersankarinsa filmatisointia.

No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, varsinkin kuin sankarin ihonväri ei kuitenkaan ollut ainut syy, miksi niin minun kuin varmasti suurimman osan muista katsojistakin odotukset olivat korkealla. Black Panther ihastutti jo Civil Warissa, minua jopa enemmän kuin varsin vakuuttavan esittelyn itsekin saanut Tom Hollandin Spider-Man. Monestakin syystä, joista pienin on se, että olen itse kissaihmisiä.

Sitä paitsi, Marvelin elokuvauniversumi on syystäkin nykyisen kaltainen ilmiö ja sen uusimmat elokuvat ovat minusta vielä ensimmäisen ja toisen vaiheen elokuvia parempia. Thor: Ragnarok ja Captain America: Civil War kuuluvatkin universumin parhaimpiin. Eikä vähiten siksi, että ne, kuten Black Pantherkin, lisäsivät kepeydestään tunnettuun supersankariviihteiseen myös ajankohtaisia sävyjä.

Odotuksia herättäminen on kuitenkin täysin eri asia kuin niihin vastaaminen. Onneksi Black Panther pystyi tekemään juuri niin. Ainakin melkein, tarina ehkä meni hieman turhankin perinteistä kaavaa, ainakin siihen nähden kuinka elokuvaa oli hehkutettu niin kovin erilaiseksi. Sekään ei kuitenkaan ollut mitenkään suuri murhe, sillä Marvelin elokuvauniversumin se sama vanhakin on harvinaisen viihdyttävää.

Onneksi moni muu asia asian enemmän kuin hyvin. Modernia teknologiaa ja sitä perinteistä Afrikkaa yhdistelevä visuaalinen ilme tarjosi katsojille jotain ennennäkemätöntä. Elokuva ei myöskään kärsinyt siitä Marvelin elokuvien perus paheesta, unohdettavasta pahiksesta, vaan Killmonger (Michael B. Jordan) kuuluu vähintäänkin samaan kastiin Lokin kanssa, jos ei ole jopa pantterin karvan verran, parempi.

Black Pantherin juonta voi hyvin pitää toisintona monen muun genren elokuvan juonesta, erittäin hyvästä syystä, mutta onneksi se onnistui kuvaamaan sitä erittäin tuoreella tavalla. Kovin montaa kertaa minulle ei tullut sellaista tunnetta, että olen nähnyt jonkin kohtauksen jo lian monta kertaa ennenkin. Kun supersankarigenre on kyseessä, se on jo paljon sanottu.

Sitä paitsi elokuvan käsittelemät aiheet, kuten Rajat Kiinni-politiikka, pakolaiskriisi, tummaihoisten eriarvoinen kohtelu ja Amerikassa poikkesivat valtavirrasta ja se tekikin jo muutenkin erinomaisesta leffasta vieläkin paremman. Aiheita vielä käsiteltiin supersankarielokuvaksi harvinaisen syvällisesti, mikä näyttääkin, ainakin tämän ja Civil Warin perusteella, olevan Marvelin uusi suunta.

Vaikeista aiheista ja päähenkilö T'Challan jo Civil Warista nähdystä hyvin vakavasta luonteesta huolimatta, elokuvaan mahtui myös lukuisia keveitä kohti, vieläpä sellaisia, että se upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. Toisaalta, sillä rintamalla minua on aina ollut helppo miellyttää, joten ihmekös tuo. Sitä paitsi juuri tietty keveys on ollut perinteisestikin Marvelin elokuvaelokuvauniversumien tuotoksien valtti.

Kuitenkaan juoni ja idea, tai edes tunnelma eivät vielä tee elokuvaa, olivat ne kuinka hyvin toteutettuja tahansa. Sen tekevät hahmot. Pidin T'Challasta jopa Civil Waria enemmän, varsinkin kuin hän sai tilaisuuden näyttää myös sitä jo mainitsemaani keveämpää puoltaan, erityisesti ollessaan kanssakäymisessä ehkä elokuvan parhaan, tai ainakin yhden parhaista hahmoista, siskonsa Shurin kanssa.

Kovista naisista ei, suureksi ilokseni, elokuvassa muutenkaan ollut pulaa. Nakia ei tyytynyt pelkän rakkauden kohteen rooliin, niin hyvin kuin hän ja T'Challa sopivatkin yhteen, vaan hänellä oli sen lisäksi paljon muutakin tarjottavaa. Ehkä vielä jopa häntäkin kiinnostavampi hahmo oli kuitenkin kuningasta vartioivan eliittijoukon kenraali Okoye (The Walking Dedin Danai Gurira). Jos jokin kertoo elokuvien naishahmojen määrästä, ja tärkeydestä, niin se, että heistä mainitsemisen arvoisia on vielä yksi, kuningataräiti Ramonda (American Horror Storyn Angela Bassett). 

Muutenkin sivuhahmot olivat onnistuneita, ainakin, jos ottaa huomioon heihin käytetyn melko rajoitetun ajan, jopa yksi ainoista aikaisemmista osissa nähdyistä, ja valkoisista hahmoista, Martin Freemanin Ross. He kaikki kuitenkin kalpenevat yhden Marvelin elokuvan parhaimmista Killmongerin, rinnalla. Sekä siksi, että mies, ja hänen esittäjänsä, oli äärimmäisen karismaattinen, sekä siksi, että hänen motiivejaan oli helppo ymmärtää ja niihin voi jopa yhtyäkin.

Vaikka elokuvan visuaalinen ilme omaperäinen olikin, niin kuin tulinkin jo maininneeksi, ei sen laatu tullut silti yllätykseksi kenellekään vähänkin Marvelin elokuvauniversumin elokuvia, tai muita huippuluokan vähänkin toiminnallisempia elokuvia vähänkin katsoneelle. Erityisesti Afrikan maisemat ja niihin yllättävän hyvin sulautunut tulevaisuuden tekniikka oli toteutettu hyvin.

Samoin oli toimintakohtausten laita. Pidin erityisesti alun Korea-kohtauksesta, jossa Black Pantterin lisäksi myös Nakia, Okoye ja jopa Shurikin pääsivät näyttämään taitojaan. Vähätellä ei pidä tietenkään loppukohtaustakaan, vaikuttavine, mutta silti kumman söpöine sotasarvikuonoineen kaikkineen. Toki muutkin olivat myös rautaa, ainakin melkein kaikki.

Asiaan löytyi nimittäin yksi poikkeus. Alun taistelukohtaus oli yksinkertaisesti vain liian pimeä, kirjaimellisesti. Katsoessani, mitä kohtausta tahansa haluaisin jopa nähdä, mitä siinä tapahtuu ja uskon, etten ole asiani kanssa yksin. Se oli kuitenkin ainut valituksen sana toimintakohtauksiin liittyen, ja yksi niistä harvoista edes elokuvaan itsestään liittyvistä, joten voiton puolella ollaan. 

JUONIPALJASTUS!! JOS ET HALUA TIETÄÄ LOPPUA; NIIN SKIPPAA SUORAAN TIIVISTYKSEEN! Killmongerin väistämätön kuolema on aiheuttanut jonkin verran kritiikkiä ja ymmärrän sen hyvin. Saihan esimerkiksi Loki, toisen mahdollisuuden, joten miksi ei hänkin. Varsinkin kuin miehellä oli jopa paljon Lokia paremmat oikeutukset teoilleen jopa näin valkoihoisen suomalaisen näkökulmasta.

Itse pidän kuitenkin hahmon loppua juuri sellaisena kuin hän ansaisikin, koskettava, cinemaattinen ja samalla tasolla kaiken sen kanssa, mitä tiedämme sekä hänestä, että T'Challasta hahmona. Hahmolla oli sitä paitsi vielä vaikutustakin, jopa kuolemansa jälkeen. Elokuvan lopussa T'Challa nimittäin päätti kuin päättikin valjastaa Wakandan huomattavat voimavarat vähäonnekkaampien auttamiseen.

Tavallaan hahmo siis sai sen, minkä haluasi. Ei ehkä juuri sillä tavalla, miten halusi, mutta eikö se ole hyvä asia. Sille on syynsä, miksi hahmo oli elokuvan roisto, ei sankari. En myöskään usko, että hänen kuolemaansa voisi pitää mitenkään rasistisenakaan. Niin vaan elokuvien roistoille, hyvillekin, tuppaa käymään, oli genre mikä tahansa. Siihen ei vaikuta hahmon ihonväri, tai ideologia suuntaan tai toiseen, eikä pitäisikään.

Tiivistetysti kiinnostavat hahmot, varsinkin naiset, uniikki visuaalinen ilme, huumori, loistava pahis. Black Pantheria ei voi hehkuttaa liikaa. Niinpä minullakaan ei ole muuta mahdollisuutta kuin antaa sille täydet viisi tähteä.

Superroistojen lapset kapinamielellä

Marvel’s Runaways on piristysruiske Marvelin vaihtelevalaatuisten supersankarisarjojen joukossa. Eikä pelkästään, siksi, että se on yksi harvoista teineille suunnatuista genren edustajista.

 Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Elämä teininä ei ole helppoa, ei varsinkaan, jos satut todistamaan vanhempiesi suorittaman rituaalimurhan. Niin kuin erilleen kasvaneet lapsuudenystävykset, urheilutähti Chase (Gregg Sulkin), kiltti tyttö Karolina (Virginia Gardner), gootti Nico (Lyrica Okano), tietokonenero Alex (Rhenzy Feliz), oikeudenpuolustaja Gert (Ariela Barer) ja vanhempansa menettänyt Molly (Allegra Acosta) huomaavat hyvinkin omakohtaisesti.

He päättävät luonnollisesti liittoutua yhteen saadakseen vanhempansa oikeuden eteen, mutta toistensa kanssa erilaisten, mutta silti yhtä voimakkaiden persoonien törmätessä yhteen se ei ole mikään helppo tehtävä, varsinkin kuin osan on vaikea uskoa näkemäänsä todeksi. Marvel’s Runaways perustuu löyhästi Brian K. Vaughanin ja Adrian Alphonan saman nimiseen sarjakuvaan.

Katsoessani ensimmäistä kertaa Marvel’s Runawayta odotin jotain vähän erilaista. Jotain, mikä muistuttaisi enemmän tyypillistä supersankarisarjaa kuin Riverdalen kaltaisia nuorten sarjoja. Aluksi en voinut olla pitämättä sitä huonona asiana, olenhan genren suuri ystävä, mutta mitä pidemmälle sarja meni, sen paremmin tajusinkin sen olevan lähinnä hyvä asia.

Oli nimittäin aikakin keskittyä nuoriin. Nimittäin huolimatta siitä, että nuoret ovat supersankarisarjojen suurkuluttajia ja nuoria supersankareita löytyy sarjakuvien sivuilta iso liuta, nykyistä genren elokuva ja tv-buumia ovat kansoittaneet lähinnä aikuiset, luukuunottamatta oman elokuvansa vasta vuosi sitten saanutta Spider-Mania. Niin kummalliselta kuin tämä saattaa äkkiseltään tuntuakin.

Sitä paitsi, supersankarielokuvat- ja tv-sarjat, erityisesti ne syntytarinat, tapaavat mennä saman kaavan mukaan, varsinkin nyt, kun niitä on valkokangas ja tv pullollaan. Niinpä olikin ihan virkistävää nähdä jotain uutta. En vieläkään laskisi sarjaa ihan lajityyppinsä kärkikaartiin, sen hidastempoisuuden ja muiden sarjojen kovan tason takia, mutta kovin kauas se ei kuitenkaan jäänyt.

Jos mietitte, kannattaa aikuisten edes ryhtyä katsomaan Marvel’s Runawayta, niin vastaus on kyllä. Tyypilliseltä teinidraamalta ei vältytä, onhan se teinisarja, mutta se on harvinaisen hyvin tehtyä. Samoin kuin kaikki muut hahmoista supersankarielementteihin asti. Sitä paitsi, kyllä ne aikuisetkin saivat ihan tarpeeksi ruutuaikaa, liikaakin. He eivät nimittäin olleet läheskään yhtä kiinnostavia kuin lapsensa.

Sarjan juoni oli aika yksinkertainen, niin yksinkertainen. että on suorastaan ihme, ettei samanlaista ole keksitty jo paljon aikaisemmin. Sarjakuva ilmestyi vasta 2000-luvun alussa. Itsessään tämä ei ole huono asia, jos ei hyväkään. Paljon tärkeämpi kysymys onkin, oliko juoni kiinnostava. Jaksaako sitä katsoa 10:n jakson ajan ja enemmänkin, sarja tulee samaan ainakin toisen kauden. Kyllä kiinnostaa.

Toki se juoni olisi voinut olla nopeatempoisempikin, ja paljon. Se jo sarjan nimessäkin mainittava karkaaminen tapahtui vasta kauden finaalissa. Joskus oikein tuntui, että sarja yritti pelata aikaa. Lisäksi sarja olisi voinut käsitellä niitä supervoimia ja muita yliluonnollisia elementtejä paljon enemmän. Sarja nimittäin keskittyi suurimmaksi osaksi siihen draamalliseen antiin.

Dinosaurus Old Lacy kuuluu niihin kummalisempiin elementteihin.

 Hahmoilla ei edes ollut supervoimia kuin parilla ja nekin olivat, verrattuna vaikka Kostajiin, aika hillittyjä. Tai niitä yliluonnollisia elementtejä. Jostain syystä Marvelin tv-puoli ei nimittäin suvaitse taikuutta, niinpä kaikella oli edes jokseenkin tieteellinen selitys. Kun mitään yliluonnollisuuteen viittaavaa olikin, niin niitä käytettiin lähinnä hyvin todellisten ongelmien vertauskuvana.

Taktiikka yleensä toimii, kysy vaikka Buffy Vampyyrintappajalta, joka on yksi tv-historian parhaista sarjoista juuri sen takia, ja niin se toimi Marvel’s Runawaysinkin tapauksessa. Syy tähän liittyy asiaan, jossa sarja on vahvimmillaan eli hahmoihin. He olivat hyvin samaistuttavia, hieman yllättävänkin huomioon, että he ovat kaikki hyvin etuoikeutettuja, sekä paljon heille annettuja stereotyyppejä monipuolisempia.

Jotkin hahmot olivat toki paremmin muodostuneita kuin toiset, jo ihan ajallisten syiden takia. Kaudella jaksoja oli vain kymmenen ja ne piti jakaa viiden eri perheen kesken. Niinpä kaikille ei voinut antaa tarpeeksi aikaa kehittyä. Suurin osa kuitenkin sai, kuten kaikki nuoret sekä suurin osa, kuulemma sarjakuvaa enemmän huomiota ja ulottuvuutta saaneista, vanhemmista.

Toteutuspuoli onnistui niin hyvin kuin Marvelin sarjalta voi odottaakin, siis Inhimanssia ja Iron Fistia lukuun ottamatta. Erityisesti näyttelijöiden valinta onnistui paremmin kuin hyvin. He paitsi näyttivät sarjakuvan vastaaviaan, niin osasivat myös näytellä, varsinkin Gertiä näyttelevä Ariela Barer. Ihan elokuvan luokkaa se ei kuitenkaan olut, mutta onko se mikään ihme. Onhan niiden budjettikin ihan eri luokkaa.

Tiivistetysti Marvel’s Runaways erottuu edukseen Marvelin supersankarisarjojen joukosta, mutta koska en kuulu sarjan kohderyhmään eli teineihin ja se oli muutenkin turhan hidastempoinen, niin se ei täysin sydäntäni ehtinyt vielä. Neljä tähteä.

Vuoden 2018 tärkeimmät elokuvat

Vuonna 2018 tulee paljon hyviä, jopa odotettuja, elokuva. Elokuvakatsojia varmaan kiinnostaa, että milloin. Heitä auttaakseni päätinkin listata omasta mielestäni katsomisen arvoisia elokuvia.

Huomautus: Kaikki ensi-iltajankohdat ovat Amerikasta, Suomeen elokuvat tulevat luultavasti jonkun päivän viiveellä, jos ei enemmänkin.

Black Panther; 16.2.

New Mutants; 13.4.

Avengers: Infinity War; 4.5.

Solo: Star Wars Story; 25.5.

Deadpool 2; 1.6.

Jurassic World: Wallen Kingdom; 22.6.

Ant-Man and the Wasp; 6.11.

X-Men: Dark Phoenix; 2.11.

Mulan; Myöskin 2.11.

Fantastic Beast: The Crimes of Grindelwald; 16.11.

Aquaman; 21.12.

Rankaisija rankaisee oikein urakalla

Marvelin ja Netflixin The Punisherin taso oli yhtä kova kuin koviksista koviksimman päähahmonsakin, odotetusti. Ihan Jessica Jonesin tai Daredevilin tasolle se ei kuitenkaan päätynyt. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia Punisherista ja muistakin Marvelin katutason supersankareista kertovista sarjoista!

Kuolleeksi luultu Frank Castle (The Walkin Deadin Jon Bernthal) yrittää päästä elämässä eteenpäin kostettuaan brutaalisti murhatun perheensä puolesta. Pian hänelle kuitenkin selviää, että kyseiseen veritekoon liittyy muutakin, kiitos myös oman kuolemansa lavastaneen entisen NSA-analyytikko Micron (Ebon Moss-Bacharach) ja he päättävät liittoutua sadakseen väärintekijät tilille teoistaan.

Noihin väärintekijöihin kuuluu muun muassa oman sielunsa, ei kirjaimellisesti, mikä voisi ihan hyvin Marvelin sarjoissa käydä ja on käynytkin, myynyt Castlen entinen armeijakaveri Billy Russo (Ben Barnes). Lain toisella puolella tapahtumia yrittää ymmärtää omalaatuinen, mutta työssään taitava, DHS-agentti Dinah Madani (Amber Rose Revah) ja Castlea sympatisoiva Karen Page (Deborah Ann Woll).

Koska Marvelin elokuvat ja tv-sarjat ovat lähellä sydäntäni, niin pitihän minun katsoa myös Marvelin toisella kaudella tutuksi tulleen Punisherin oma sarja. Siitäkin huolimatta, että sarjan kanssa samaan joukkoon kuuluvat Iron Fist ja pienimmässä määrin jopa The Defenders osoittautui jonkinlaiseksi pettymykseksi. Jopa niinkin paljon, että pelkäsin niiden kultakauden olevan ohi.

Sama kirous ei kuitenkaan tuntunut The Punisheria vaivaavan. Päinvastoin. Se onnistui kääntämään Marvelin Netflix sarjat taas voiton puolelle, ainakin minun silmissäni. Itseasiassa voisin jopa mennä niin pitkälle, että sanoisin sen olevan tyylilajinsa paras. Jos odotat brutaaleja, mitenkään kaunistelemattomia verikekkereitä, sitä tulet samaan. Vieläpä yllättävänkin syvällisellä otteella.

Castlen asu sen sihaan teki. makea!

Lähtemätöntä vaikutusta sarja ei kuitenkaan onnistunut tekemään. Pidän nimittäin enemmän kevyemmästä supersankariviihteestä. Ja sellaisesta, jossa niillä hahmoilla on jopa supervoimia ja he jopa nauttivat niistä, edes jossain määrin. Sitä paitsi en laskisi sitä myöskään paljon synkempien ja realistisempien supersankarisarjojen parhaimmistoon. Hyvyydestään huolimatta.

Itseasiassa minun on helppo löytää parempi, ei ehkä paljon, mutta kuitenkin, parempia sarjoja myös The Punisherin omasta supersankarisarjaperheestä, Netflixin Marvel-sarjoista. Niihin kuuluvat muun muassa tähän asti tulleista muutenkin paras Jessica Jones ja varsinkin ensimmäisellä kaudella parastaan laittanut Daredevil. Sarja oli kuitenkin, jumalan kiitos, kaukana Iron Fistin huonoudesta.

Sarja on jo ehtinyt aiheuttaa pienoisen kohun, sillä Amerikkaa, ja pienemmässä määrin myös muuta maailmaa, vaivaa eräänlainen massasurmien epidemian vuoksi joidenkin mielestä tämä olikin väärä ajankohta sen esittämiseen. Ymmärrän näkökulmaa täysin ja niin ymmärtävät tekijätkin, he muun muassa peruivat New York Comic-Coniin suunniteltua The Punisher-paneelin juuri Las Vegasin verilöylyn takia.

Kuitenkaan parempaa ajankohtaa ei, maailman tilanteen ollessa valitettavasti se, mikä se on, ole tulossa ihan heti. Minulla on muutenkin vaikeuksia nähdä pelkäksi viihteeksi tarkoitettua sarjaa minkäänlaisena poliittisena kannanottona. Aseiden puolesta tai niitä vastaan. Ihan samoin kuin jo 70-luvulla ensiesiintymisensä saanut päähahmo itsekin. 

Sitä paitsi yhdessä asiassa sarja jopa yllätti. Se ei tyytynyt olevaan vain 13 jaksoinen kostofantasia, vaan raa’an pinnan alla löytyi syvyyttää. Keksipisteeseen pääsi lähinnä veteraanit ja heidän ongelmansa, niin sosiaaliset kuin henkisetkin. Aiheita ei ehkä käsitelty niin hyvin kuin Jessica Jones käsitteli omiansa, hyväksikäytöstä ja siitä selviämisestä, mutta ihan hyvin näin viihteelliseksi sarjaksi kuitenkin.

The Punisherin toteutus oli huippuluokkaa, luonnollisesti. Onhan Netflixillä ja Marvelilla sekä rahaa, että kokemusta laadukkaiden sarjojen tekemiseen. Siltikään sarja ei ollut päässyt sisarsarjojensa suurimmasta helmasynnistä: Juonen turhasta pitkittämisestä. Juuri liiasta pituudestaan johtuen sarja äityikin välillä tylsäksi. Sisältämästään varsin brutaalistakin väkivallasta huolimatta.

Siinä olikin yksi tärkeimmistä syistä siihen, että minulla meni näinkin kauan sarjan katsomiseen. Toinen syy on se, että tv on tähän aikaan täynnä hyviä sarjoja, niin uusia kuin vanhojakin, ja niiden katsomiseen menee aikansa. Lisäksi minulla on omakin elämä, uskokaa tai älkää, eikä sitä aina vaan ehdi keskittyä hyvänkään elokuvan, tv-sarjan tai kirjan maailmaan.

Pidin Frank Castlesta päähenkilönä enemmän kuin odotin hänen Daredevilissä esiintymisensä perusteella, sillä vaikka se osoittikin hahmon olevan kiinnostava, niin kiinnostava ja päähenkilömateriaali on täysin eri asia. Asiaa auttoi toki myös se, että Jon Bernthal on kuin luotu Frank Castlen rooliin. Hänen kaverinsa Micro ei puolestaan tehnyt vaikutusta oikein puolesta tai vastaan.

Muista hahmoista edukseen nousi alikehittynyt, mutta muuten erinomainen Agentti Madani ja Castlen veteraanien terapiaryhmää pitävä armeijakaveri Curtis Hoyle (Jason R. Moore). Daredevilista tuttua Karenia oli aina kiva nähdä. Siitäkin huolimatta, että hänellä oli The Punisherissä suhteellisen vähän tekemistä. Nuori, arkielämässä kamppaileva veteraani Lewis Wilsonkin osoittautui sympaattisesti.

Roistot olivat ehdottomasti koko sarjan suurin heikkous, sillä heistä ei löytynyt oikein minkäänlaista nyanssia. Se on harmi, varsinkin kuin muissa saman sarjan, tällä tarkoita Marvelin ja Netflixin yhteistuotantoa, en niinkään Marvelin elokuvauniversumin leffoja, roistot kuin ovat perinteisesti olleet se vahvuus. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tietenkin.

Tiivistetysti The Punisher onnistui voittamaan minut puolelleen, vaikka en suurin kostodraamojen ystävä olekaan ja vaikka siitä löytyikin enemmän kuin tarpeeksi samoa vikoja kuin sisarsarjoissaankin. Neljä tähteä.