Sekä kirjaimelliset, että kuvainnolliset demonit piinaavat Helstrommin sisaruksia

Löyhästi Marvelin elokuvauniversumiin, MCU:n, kuuluva supersankari sarja Helstrom oli hyvä, mutta valitettavasti turhan kliseinen demonien manaus-sarja.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää pieniä paljastuksia Helstrom-sarjan ensimmäisestä kaudesta ja mahdollisesti myös sen lähde materiaalina toimivista sarjakuvista.

Daimon Helstrommin (Tom Austen) sarjamurhaaja isä kidnappasi hänen siskonsa Anan (Sydney Lemmon) ottaakseen hänet mukaansa tappopuuhiinsa, eikä sisarukset ole pitäneet yhteyttä toisiinsa pitkään aikaan. He ovatkin muodostaneet oman elämänsä, Daimon sivutyönään demoneita ihmisistä manaavana etiikan professorina ja Ana pahoja ihmisiä aina tilaisuuden tullen murhaavana huutokaupanpitäjänä.

Sisaruksia yhdistää demoninverensä ja sen ansiosta saatujen maagisten kykyjensä lisäksi vain yksi asia, demonin valtaama Viktoria äiti (Elizabeth Marvel). Ja hänkin on jäänyt lähinnä Daimonin huoleksi. Tilanne kuitenkin muuttuu kuin sisaruksille käy selväksi, että heidän äitinsä sisällä oleva demoni juonittelevan jotain hyvää pahaa. Ongelmaa selvittääkseen heidän ei auta muuta kuin tehdä yhteistyötä.

En ole itse lukenut Helstromiin liittyviä sarjakuvia, mutta olin silti aluksi hyvinkin innoissani sarjasta, en vähiten siksi, että se kuuluu MCU:hun. Siitäkin huolimatta, että niin sanottu manausgenre ei ole koskaan minulle oikein uponnut. Pidin nimittäin DC:n samantyyppisestä ja liian pian loppuneesta Constantinesta paljon. Sarjan katsottuna voi kuitenkin todeta sen olevan jonkin asteinen pettymys.

Se ei missään nimessä ole huonoin mahdollinen sarja tai edes millään mittapuulla huono sarja. Pidin erityisesti Anasta hahmona ja sen varsin hyvästä perusideasta. Mutta ei kyllä myöskään niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Lisäksi sarja parani, mitä lähemmäs loppua kohden mennään. Se kannattaako odottaa sarjan muuttuvan mielenkiintoisemmaksi onkin sitten jokaisen katsojan oma valinta.

Hidas alku selittää kuitenkin sen, miksi se on saanut niin huonoja arvostelua. Ainakin osaksi. Arvostelijat nimittäin olivat saaneet arvosteltavaksi vain viisi ensimmäistä jaksoa eli puolet kymmenen jaksoisesta ensimmäisestä kaudesta. Toki voi myös olla, ettei sarja kaikkien makuun ole muutenkaan, eivät kaikki ole. Mutta on sanottava, että katsojat ovat antaneet sille Rotten Tomatoessa 90 %.

Sarjan suurin ongelma oli se, että minun oli vaikea välittää sen päähenkilöksi siskoaan enemmän päätyneestä Daimonista. Hän kuuluukin MCU:hin tylsimpiin hahmoihin. Ei hän ihan Iron Fistin Danny Randia (Finn Jones) voittanut, mutta silti. Asiaa ei parantanut se, että Daimonin ja häntä demonien manauksessa avustavan nunnakokelas Gabrielin suhde, oli tylsääkin tylsempi.

Sarjan juoni seurasi liiankin kliseistä ja siten yllätyksetöntä polkua. Asiaa ei paranna se, että juonen keskiössä toimi yksi sekä manausgenren, että yleensä minkään yliluonnollisia elementtejä sisältävän genren, huonoimmista juonenkäänteistä eli yliluonnollista laatua oleva yllätysraskaus. Varsinkin kuin juoni vielä loppui huonosti, voisi jopa sanoa ongelmaisesti.

Helstrom käy läpi suhteellisen kiinnostavia aiheita, kuten lapsuuden traumoja ja kasvatusta vs. geenejä. Sarja muistuttikin manausaiheisten elokuvien ja sarjojen lisäksi myös Foxin Prodigal Sonia, sillä siinäkin syvästi ongelmaiset lapset pyrkivät jättää sarjamurhaajaisänsä jälkeisen varjon taakseen. Aihe olikin hyvin valittu, sillä se oli erittäin mielenkiintoinen, eikä vielä loppuun kulutettu.

Sarja ei ole kovinkaan pelottava, vaikka aiheesta, ja sen tuloajankohdasta, voikin muuta päätellä. Se ei myöskään nojaa uskontoon juurikaan. Itse pidin kummastakin ratkaisusta. Minua kuin ei kiinnosta juuri kauhu tai uskonnot, tai ainakaan kristinusko. Niiden sijaan sarja lähestyi tarinaa psykologian ja yliluonnollisten voimien kautta. Ja se toimikin omaan makuuni paremmin.

Lempihahmoni oli, yllätys, yllätys, Anna. Olisin halunnut juonen keskittyvän enemmän häneen ja hänen ongelmiinsa. Ja varsinkin siihen, miltä tuntui kulkea sarjamurhaajan mukana. Nyt sarja jätti sen takaa-alalle, enemmänkin sivujuoneksi. Pidin erityisen paljon myös Daimonin sympaattisestä kasvattajasta, Louise Hastingsista (June Carryl) ja Anan pitkäaikaisesta ystävästä ja liikekumppanista Chris Yenista (Alain Uy).

Sarjan pahikset eivät sitten olleet mitenkään erityisen muistettavia, edes Äiti (myöskin Elisabeth Marvel) Siitäkin huolimatta, että Marvel loisti kaksoisroolissaan. Sisarusten Marduk-isästä (Mitch Pileggi) tiedämme puolestaan vain sen, että hän on paha. Heidän lisäkseen sisaruksia uhkasi myös kirkon demoneja, jopa puoli, fanaattisesti jahtaava the Blood-organisaatio, mutta sekin jäi aika geneeriseksi.

Tiivistetysti aika keskinkertainen, joskin ihan katsomisen arvoinen Helstrom ei suinkaan lähene Iron Fistin huonousluokkaa, mutta mikään Daredevilkään se ei ole. Kaukana siitä. Kolme ja puoli tähteä.

 

Superroistojen lapset kapinamielellä

Marvel’s Runaways on piristysruiske Marvelin vaihtelevalaatuisten supersankarisarjojen joukossa. Eikä pelkästään, siksi, että se on yksi harvoista teineille suunnatuista genren edustajista.

 Varoitus: Tämä arvostelu sisältää juonipaljastuksia.

Elämä teininä ei ole helppoa, ei varsinkaan, jos satut todistamaan vanhempiesi suorittaman rituaalimurhan. Niin kuin erilleen kasvaneet lapsuudenystävykset, urheilutähti Chase (Gregg Sulkin), kiltti tyttö Karolina (Virginia Gardner), gootti Nico (Lyrica Okano), tietokonenero Alex (Rhenzy Feliz), oikeudenpuolustaja Gert (Ariela Barer) ja vanhempansa menettänyt Molly (Allegra Acosta) huomaavat hyvinkin omakohtaisesti.

He päättävät luonnollisesti liittoutua yhteen saadakseen vanhempansa oikeuden eteen, mutta toistensa kanssa erilaisten, mutta silti yhtä voimakkaiden persoonien törmätessä yhteen se ei ole mikään helppo tehtävä, varsinkin kuin osan on vaikea uskoa näkemäänsä todeksi. Marvel’s Runaways perustuu löyhästi Brian K. Vaughanin ja Adrian Alphonan saman nimiseen sarjakuvaan.

Katsoessani ensimmäistä kertaa Marvel’s Runawayta odotin jotain vähän erilaista. Jotain, mikä muistuttaisi enemmän tyypillistä supersankarisarjaa kuin Riverdalen kaltaisia nuorten sarjoja. Aluksi en voinut olla pitämättä sitä huonona asiana, olenhan genren suuri ystävä, mutta mitä pidemmälle sarja meni, sen paremmin tajusinkin sen olevan lähinnä hyvä asia.

Oli nimittäin aikakin keskittyä nuoriin. Nimittäin huolimatta siitä, että nuoret ovat supersankarisarjojen suurkuluttajia ja nuoria supersankareita löytyy sarjakuvien sivuilta iso liuta, nykyistä genren elokuva ja tv-buumia ovat kansoittaneet lähinnä aikuiset, luukuunottamatta oman elokuvansa vasta vuosi sitten saanutta Spider-Mania. Niin kummalliselta kuin tämä saattaa äkkiseltään tuntuakin.

Sitä paitsi, supersankarielokuvat- ja tv-sarjat, erityisesti ne syntytarinat, tapaavat mennä saman kaavan mukaan, varsinkin nyt, kun niitä on valkokangas ja tv pullollaan. Niinpä olikin ihan virkistävää nähdä jotain uutta. En vieläkään laskisi sarjaa ihan lajityyppinsä kärkikaartiin, sen hidastempoisuuden ja muiden sarjojen kovan tason takia, mutta kovin kauas se ei kuitenkaan jäänyt.

Jos mietitte, kannattaa aikuisten edes ryhtyä katsomaan Marvel’s Runawayta, niin vastaus on kyllä. Tyypilliseltä teinidraamalta ei vältytä, onhan se teinisarja, mutta se on harvinaisen hyvin tehtyä. Samoin kuin kaikki muut hahmoista supersankarielementteihin asti. Sitä paitsi, kyllä ne aikuisetkin saivat ihan tarpeeksi ruutuaikaa, liikaakin. He eivät nimittäin olleet läheskään yhtä kiinnostavia kuin lapsensa.

Sarjan juoni oli aika yksinkertainen, niin yksinkertainen. että on suorastaan ihme, ettei samanlaista ole keksitty jo paljon aikaisemmin. Sarjakuva ilmestyi vasta 2000-luvun alussa. Itsessään tämä ei ole huono asia, jos ei hyväkään. Paljon tärkeämpi kysymys onkin, oliko juoni kiinnostava. Jaksaako sitä katsoa 10:n jakson ajan ja enemmänkin, sarja tulee samaan ainakin toisen kauden. Kyllä kiinnostaa.

Toki se juoni olisi voinut olla nopeatempoisempikin, ja paljon. Se jo sarjan nimessäkin mainittava karkaaminen tapahtui vasta kauden finaalissa. Joskus oikein tuntui, että sarja yritti pelata aikaa. Lisäksi sarja olisi voinut käsitellä niitä supervoimia ja muita yliluonnollisia elementtejä paljon enemmän. Sarja nimittäin keskittyi suurimmaksi osaksi siihen draamalliseen antiin.

Dinosaurus Old Lacy kuuluu niihin kummalisempiin elementteihin.

 Hahmoilla ei edes ollut supervoimia kuin parilla ja nekin olivat, verrattuna vaikka Kostajiin, aika hillittyjä. Tai niitä yliluonnollisia elementtejä. Jostain syystä Marvelin tv-puoli ei nimittäin suvaitse taikuutta, niinpä kaikella oli edes jokseenkin tieteellinen selitys. Kun mitään yliluonnollisuuteen viittaavaa olikin, niin niitä käytettiin lähinnä hyvin todellisten ongelmien vertauskuvana.

Taktiikka yleensä toimii, kysy vaikka Buffy Vampyyrintappajalta, joka on yksi tv-historian parhaista sarjoista juuri sen takia, ja niin se toimi Marvel’s Runawaysinkin tapauksessa. Syy tähän liittyy asiaan, jossa sarja on vahvimmillaan eli hahmoihin. He olivat hyvin samaistuttavia, hieman yllättävänkin huomioon, että he ovat kaikki hyvin etuoikeutettuja, sekä paljon heille annettuja stereotyyppejä monipuolisempia.

Jotkin hahmot olivat toki paremmin muodostuneita kuin toiset, jo ihan ajallisten syiden takia. Kaudella jaksoja oli vain kymmenen ja ne piti jakaa viiden eri perheen kesken. Niinpä kaikille ei voinut antaa tarpeeksi aikaa kehittyä. Suurin osa kuitenkin sai, kuten kaikki nuoret sekä suurin osa, kuulemma sarjakuvaa enemmän huomiota ja ulottuvuutta saaneista, vanhemmista.

Toteutuspuoli onnistui niin hyvin kuin Marvelin sarjalta voi odottaakin, siis Inhimanssia ja Iron Fistia lukuun ottamatta. Erityisesti näyttelijöiden valinta onnistui paremmin kuin hyvin. He paitsi näyttivät sarjakuvan vastaaviaan, niin osasivat myös näytellä, varsinkin Gertiä näyttelevä Ariela Barer. Ihan elokuvan luokkaa se ei kuitenkaan olut, mutta onko se mikään ihme. Onhan niiden budjettikin ihan eri luokkaa.

Tiivistetysti Marvel’s Runaways erottuu edukseen Marvelin supersankarisarjojen joukosta, mutta koska en kuulu sarjan kohderyhmään eli teineihin ja se oli muutenkin turhan hidastempoinen, niin se ei täysin sydäntäni ehtinyt vielä. Neljä tähteä.