Sekä kirjaimelliset, että kuvainnolliset demonit piinaavat Helstrommin sisaruksia

Löyhästi Marvelin elokuvauniversumiin, MCU:n, kuuluva supersankari sarja Helstrom oli hyvä, mutta valitettavasti turhan kliseinen demonien manaus-sarja.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää pieniä paljastuksia Helstrom-sarjan ensimmäisestä kaudesta ja mahdollisesti myös sen lähde materiaalina toimivista sarjakuvista.

Daimon Helstrommin (Tom Austen) sarjamurhaaja isä kidnappasi hänen siskonsa Anan (Sydney Lemmon) ottaakseen hänet mukaansa tappopuuhiinsa, eikä sisarukset ole pitäneet yhteyttä toisiinsa pitkään aikaan. He ovatkin muodostaneet oman elämänsä, Daimon sivutyönään demoneita ihmisistä manaavana etiikan professorina ja Ana pahoja ihmisiä aina tilaisuuden tullen murhaavana huutokaupanpitäjänä.

Sisaruksia yhdistää demoninverensä ja sen ansiosta saatujen maagisten kykyjensä lisäksi vain yksi asia, demonin valtaama Viktoria äiti (Elizabeth Marvel). Ja hänkin on jäänyt lähinnä Daimonin huoleksi. Tilanne kuitenkin muuttuu kuin sisaruksille käy selväksi, että heidän äitinsä sisällä oleva demoni juonittelevan jotain hyvää pahaa. Ongelmaa selvittääkseen heidän ei auta muuta kuin tehdä yhteistyötä.

En ole itse lukenut Helstromiin liittyviä sarjakuvia, mutta olin silti aluksi hyvinkin innoissani sarjasta, en vähiten siksi, että se kuuluu MCU:hun. Siitäkin huolimatta, että niin sanottu manausgenre ei ole koskaan minulle oikein uponnut. Pidin nimittäin DC:n samantyyppisestä ja liian pian loppuneesta Constantinesta paljon. Sarjan katsottuna voi kuitenkin todeta sen olevan jonkin asteinen pettymys.

Se ei missään nimessä ole huonoin mahdollinen sarja tai edes millään mittapuulla huono sarja. Pidin erityisesti Anasta hahmona ja sen varsin hyvästä perusideasta. Mutta ei kyllä myöskään niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Lisäksi sarja parani, mitä lähemmäs loppua kohden mennään. Se kannattaako odottaa sarjan muuttuvan mielenkiintoisemmaksi onkin sitten jokaisen katsojan oma valinta.

Hidas alku selittää kuitenkin sen, miksi se on saanut niin huonoja arvostelua. Ainakin osaksi. Arvostelijat nimittäin olivat saaneet arvosteltavaksi vain viisi ensimmäistä jaksoa eli puolet kymmenen jaksoisesta ensimmäisestä kaudesta. Toki voi myös olla, ettei sarja kaikkien makuun ole muutenkaan, eivät kaikki ole. Mutta on sanottava, että katsojat ovat antaneet sille Rotten Tomatoessa 90 %.

Sarjan suurin ongelma oli se, että minun oli vaikea välittää sen päähenkilöksi siskoaan enemmän päätyneestä Daimonista. Hän kuuluukin MCU:hin tylsimpiin hahmoihin. Ei hän ihan Iron Fistin Danny Randia (Finn Jones) voittanut, mutta silti. Asiaa ei parantanut se, että Daimonin ja häntä demonien manauksessa avustavan nunnakokelas Gabrielin suhde, oli tylsääkin tylsempi.

Sarjan juoni seurasi liiankin kliseistä ja siten yllätyksetöntä polkua. Asiaa ei paranna se, että juonen keskiössä toimi yksi sekä manausgenren, että yleensä minkään yliluonnollisia elementtejä sisältävän genren, huonoimmista juonenkäänteistä eli yliluonnollista laatua oleva yllätysraskaus. Varsinkin kuin juoni vielä loppui huonosti, voisi jopa sanoa ongelmaisesti.

Helstrom käy läpi suhteellisen kiinnostavia aiheita, kuten lapsuuden traumoja ja kasvatusta vs. geenejä. Sarja muistuttikin manausaiheisten elokuvien ja sarjojen lisäksi myös Foxin Prodigal Sonia, sillä siinäkin syvästi ongelmaiset lapset pyrkivät jättää sarjamurhaajaisänsä jälkeisen varjon taakseen. Aihe olikin hyvin valittu, sillä se oli erittäin mielenkiintoinen, eikä vielä loppuun kulutettu.

Sarja ei ole kovinkaan pelottava, vaikka aiheesta, ja sen tuloajankohdasta, voikin muuta päätellä. Se ei myöskään nojaa uskontoon juurikaan. Itse pidin kummastakin ratkaisusta. Minua kuin ei kiinnosta juuri kauhu tai uskonnot, tai ainakaan kristinusko. Niiden sijaan sarja lähestyi tarinaa psykologian ja yliluonnollisten voimien kautta. Ja se toimikin omaan makuuni paremmin.

Lempihahmoni oli, yllätys, yllätys, Anna. Olisin halunnut juonen keskittyvän enemmän häneen ja hänen ongelmiinsa. Ja varsinkin siihen, miltä tuntui kulkea sarjamurhaajan mukana. Nyt sarja jätti sen takaa-alalle, enemmänkin sivujuoneksi. Pidin erityisen paljon myös Daimonin sympaattisestä kasvattajasta, Louise Hastingsista (June Carryl) ja Anan pitkäaikaisesta ystävästä ja liikekumppanista Chris Yenista (Alain Uy).

Sarjan pahikset eivät sitten olleet mitenkään erityisen muistettavia, edes Äiti (myöskin Elisabeth Marvel) Siitäkin huolimatta, että Marvel loisti kaksoisroolissaan. Sisarusten Marduk-isästä (Mitch Pileggi) tiedämme puolestaan vain sen, että hän on paha. Heidän lisäkseen sisaruksia uhkasi myös kirkon demoneja, jopa puoli, fanaattisesti jahtaava the Blood-organisaatio, mutta sekin jäi aika geneeriseksi.

Tiivistetysti aika keskinkertainen, joskin ihan katsomisen arvoinen Helstrom ei suinkaan lähene Iron Fistin huonousluokkaa, mutta mikään Daredevilkään se ei ole. Kaukana siitä. Kolme ja puoli tähteä.

 

Demonit halki, poikki ja pinoon tyttöenergian voimin

Tv on pullollaan sarjoja, jossa ihmiset taistelevat demoneja vastaan. Jotkin hyviä, jotkin taas eivät. Harva on kuitenkaan yhtä hurmaava kuin Netflixistä jokin aikaa sitten katsomani Crazyhead. 

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää joitakin paljastuksia Crazyheadin juonesta.

Amy (Cara Theobald) saattaa vaikuttaa tavalliselta noin kaksikymppiseltä tytöltä. Tämä ei kuitenkaan voisi olla kauempana totuudesta. Sen hänkin saa tietää huomattuaan, ettei hänen näkemänsä demonit olekaan pelkkää mielisairauden aikaansaannosta, vaan totisinta totta. Demonit eivät luonnollisesti pidä siitä, että joku pystyy tunnistamaan heidät, joten he käyvät ”näkijöiden” ja heidän läheisiensä kimppuun.

Niinpä Amyn pitää ryhtyä tuumasta toimeen ja alkaa metsästää heitä ennen kuin he saavat hänet. Hän saa apua kokeneemmalta metsästäjältä, Raquel (Susan Wokoma), jolla on varsinaisten demonien lisäksi myös omat sisäiset demonsa voitettavanaan. Sarja on huippusuositun Misfits-käsikirjoittaja Howard Overmanin käsialaa.

Kuvaus voi tuntua tutulta, mikä ei ole mikään ihme. Lainaahan sarja konseptinsa Buffy vampyyrintappajalta ja muilta vastaavanlaisilta sarjoilta. Voi kuitenkin ilokseni sanoa, että sarja ei tuntunut jo kertaalleen nähdyltä. Siihen lisäväriä toivat niin sarjan hurtti huumori, yllättävän omalaatuinen mytologia ja Mistfitsmäinen tunnelma, joka toimii hyvin myös kauhugenressä.

Niin kuin edellisen kappaleen perusteella voi päätellä, pidin sarjasta. Paljonkin. Valitettavasti sarja ei ole saanut suurta näkyvyyttä, jonka se olisi kyllä ansainnut. Kyseessä on kuitenkin suhteellisen pienen, brittiläisen, kanavan tuotanto. Eikä se toki kaikkien makuun olekaan. Niin brittimäisyyksien kuin aikuisille suunnatun huumorinsa takia.

Kausi keskittyi vain yhteen juoneen, mikä sopikin sarjalle. Eikä vähiten siksi, että sen ensimmäinen tuotantokausi käsitteli vain kuusi jaksoa. Se olikin tarinan kannalta sopiva määrä, vaikka näin katsojana olisin voinut katsoa sarjaa enemmänkin. Muutenkin juoni oli mieleeni, sen pienoisesta kliseisyydestään huolimatta. Pidin erityisesti loppuratkaisusta.

Sarjan parhaalla annilla ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä juonen kanssa. Se oli pääkaksikon välinen kemia. Toistensa kanssa hyvin erilaisten naisten ystävyyttä olikin nautinto katsoa. Asiaa auttoi toki sekin, että molemmat olivat erittäin rakastettavia ja samaistuttaviakin, mutta samalla myös kiistämättömiä koviksia, joiden tielle ei haluaisi käydä.

Kiittäisin tästä käsikirjoittajien lisäksi tietenkin, Cara Theopaldia ja Susan Wokomaa. Muutkaan näyttelijät eivät jääneet huonommaksi. Erityisesti Defiancen Tony Curran oli kuin luotu juonittelevan ja erittäin kylmäverisen pääroiston rooliin. Siitäkin huolimatta, että hänen hahmonsa on nähty monissa muissa tv-sarjoissa ja elokuvissa jo moneen kertaan. Eri ulkonäöllä ja nimellä vaan.

Toki Crazyheadilla oli myös omat huonot puolensa. Suurin niistä oli se, että demonit eivät olleet oikeasti pelottavia. Lisäksi en millään saanut itseäni välittämään Jakesta, Amyn kaverista, joka oli tietenkin myös salaa rakastunut tähän. En muutenkaan pitänyt sarjan tavasta parittaa pääkaksikkoa jokaisen vastaantulevan miehen kanssa. Se oli täysin turhaa.

Kokonaisuudessaan Crazyhead on ansainnut ”Brittiläinen Byffy”-arvonimensä, niin samankaltaisuutensa kuin laatunsakin vuoksi. Neljä ja puoli tähteä.