50-luvun Amerikka Lovecraftilaisten,- ja ihmishirviöiden kohtaamispaikkana

 Nyt arvostelemani HBO:n vasta ensimmäisen kautensa lopettanut kauhusarja Lovecraft Country kuuluu monestakin syystä vuoden parhaiden sarjojen joukkoon, jos ei ole jopa paras.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia. Lue siis omalla vastuullasi.

H.P Lovecraftin kirjoista nauttiva Korean sodan sotaveteraani Atticus Freemanin, tai tuttavallisemmin Ticin (Jonathan Majors) isä on kadonnut jättäen vain mystisen kirjeen, jossa hän kutsuu poikansa takapajuiseen Ardlandin kaupunkiin tutustumaan verenperintöönsä. Matkalle mukaan lähtee myös kirjaviisas George-eno (Courtney B. Vance) ja lapsuudenystävä Letitia "Leti" Lewis (Bird of Preyn Jurnee Smollett).

Matka ei ole helppo, sillä määränpäähänsä päästääkseen kumppanusten pitää kuittenkin matkata valkoista ylivaltaa kannattajista koostuvien kylien halki. Ja jos siinä ei ole jo tarpeeksi, niin pian he huomaavat, että rasististen kanssaihmisten lisäksi heitä uhkaa myös Ticin lempikirjailijoihin kuuluvan H.P Lovecraftin kirjoista repäistyiltä vaikuttavat hirviöt. Sarja perustuu Matt Ruff samannimiseeen romaaniin.

Rehellisyyden nimissä minun on sanottava, että alun perin en ollut juuri kiinnostunut Lovecraft Countrysta. Tiesin katsovani sen ja veikkasin jopa pitäväni siitä edes jonkun verran. Kuitenkin se, kuinka paljon tuli minulle yllätyksenä, erittäin positiivisena sellaisena. Niin hyvänä, että olisin toivonut sen ensimmäisen kauden sisältävän enemmän kuin 10 jaksoa.

Lovecraft Country sta löytyy paljon kaikkea yliluonnollista, sarjasta nähtiin muun muassa pimeää taikuutta, kirjaimellisia hirviöitä, taikakirja, aikamatkailua, ruumiinvaihtoa ja aaveita. Sarjan päähuomio oli kuitenkin jossain todellisemmassa, rasismissa. Juuri mustien tuon aikainen huono kohtelu toimi jopa motivaattorina sarjan pääjuoneen kuuluvalle taikakirjan metsästykselle.

Diana (Jada Harris)

Vielä tänäkin päivänä liiankin ajankohtaista aihetta käsiteltiinkin paitsi päähahmojemme kokemuksen kautta, niin myös historiallisesta. Käsittelyyn pääsi niin orjuus kuin Watchmenissakin mainittu Tulsan joukkomurha. Juuri tuo ajankohtaisuus, varsinkin mitä tulee poliisien tapaan kohdella mustia, tekikin rasisteista paljon pelottavampia kuin mistään, mitä taikuuden maailma voisi tarjota.

Tärkeä aihe ei kuitenkaan riitä tekemään sarjasta hyvää tai edes katsomisen arvoista, varsinkin kuin kyse on viihdesarjasta. sarjan pitää myös viihdyttää ja sitä Lovecraft Country tekeekin. Sen juoni oli harvinaisen jännittävä ja mukaansatempaava, hahmot samaistuttavia ja yliluonnolliset elementit cooleja. Sarja oli myös harvinaisen hyväherättämään katsojien tunteita, niin positiivia kuin negatiivisiakin.

Pieni varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Sarja on nimittäin hyvinkin realistinen, sekä sen 50-luvun, Jim Crow-ajan, rasismista kuin sen yliluonnollisista elementeistäkin. Erityisesti ulkonäön vaihdos ei sujunut mitenkään siististi. Herkille katsojille sarja ei siis todellakaan ole. Onneksi itse en kuulu niihin, sillä olisi ollut erittäin harmi jättää näinkin hyvä sarja väliin.

Sarjan juoni oli aina välillä poukkoilevaa. Kuvauksessani mainitsemani matkakin päättyi jo toisessa jaksossa ja sen jälkeen tuli toinen, vain vähän pääjuonta eteenpäin vievä tarina. Lopuissa jaksoissa pääkolmikko sai pääosan vain muutamassa. Muissa käytiinkin sitten välillä menneisyydessä tai annettiin näkökulma jollekin sivuhahmoille. Se kuuluikin sarjan harvinaisiin huonoihin puoliin.

Tämä ei ole kuitenkaan pelkästään huono asia. Letin Ruby-siskoon (loistava Wunmi Mosaku) ja hänen seikkailuihin valkoisena naisena, luit oikein, keskittyvä "Strange Case" sekä Ticin entisen Ji-Ahin saappaissa Korean sodan melskeisiin vievä "Meet Me in Daegu" kuuluivat kauden mielenkiintoisempiin ja siten parhaimpiin. Ja vain osittain siksi, että kaksikko kuului suosikkihahmoihini.

Vain yksi jakso erottui huonolla tavalla muista, Muita jonkin verran tylsempiä, Letin kummitusasuntoon muuttoosta kertova "Holy Ghost". Se on harmi sinällään, sillä Leti oli suosikkini pääkolmikosta. Yhtään väheksytymmättä kuitenkaan myöskään Ticiä ja Georgea. Heistä oli aivan yhtä helppo pitää kuin Letistäkin. Toki on sanottava, että kaikki jaksot, mukaan lukien "Holy Ghost", olivat hyviä ja enemmänkin.

Koko sarjassa oli vain yksi jakso, jonka hyvyydestä en oikeasti osaa oikein päättää, Georgen huippuälykkääseen vaimoon Hippolytaan (Aunjanue Ellis) keskittyvä "I Am.". Toisaalta pidin hahmosta ja jaksossa päästiin tapaamaan monta historiallista hahmoa ja tutustumassa moneen historialliseen tapahtumiin. Toisaalta koko jakso oli ehkä hieman turhan outo ja psykedeelinenkin minun makuuni.

En ole paras tai ammattitaitoisin kriitikko, mitä tulee sarjojen toteutukseen, vaikka arvosteluissani käyn yleensä läpi myös sen puolen. Lovecraft Country on kuitenkin mielestäni erittäin hyvin toteutettu kaikin puolin. Sarjaan valitut näyttelijät, erityisesti Aunjanue Ellisista ja Wunmi Mosakusta sopivat rooleihinsa loistavasti ja sarja myös näytti, kuului ja tuntui hyvältä.

Pelottavuudestaan huolimatta sarjan pahikset eivät olleet lainkana niin syvällisiä kuin olisi voinut olla. Heistä ainoastaan Christina Braithwhitella (Abbey Lee) oli potentiaalia olla mitenkään mielenkiintoinen, eikä se potentiaalikaan koskaan oikeastaan täyttynyt. Jopa noin, että edes hänen tarinansa vähemmän onnellinen päätös ei saanut minua juuri tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan.

En tiedä, tuleeko Lovecraft Countrysta vielä toinenkin kausi. Toivottavasti, sillä sarja on sen kieltämättä ansainnut. Sen tiedän, että siitä tulee olemaan hyvin erilainen. Ensimmäinen kausi nimittäin sai juonensa tiukkaan pakettiin, eikä se suinkaan jättänyt yhtään juonenpäätä ilmaan. Se olikin varsin hyvä ratkaisu, sillä juuri tämän kaltainen tarina ei ainakaan parane siitä, että sitä yrittäisi venyttää liian pitkään.

Tiivistetysti Lovecraft Country on paitsi tärkeä, ajankohtainen sekä tunteita- ja ajatuksia herättävä, niin myös, vielä paljon tärkeämmin, erittäin viihdyttävä. Täydet viisi tähteä!

Sekä kirjaimelliset, että kuvainnolliset demonit piinaavat Helstrommin sisaruksia

Löyhästi Marvelin elokuvauniversumiin, MCU:n, kuuluva supersankari sarja Helstrom oli hyvä, mutta valitettavasti turhan kliseinen demonien manaus-sarja.

Varoitus. Tämä arvostelu sisältää pieniä paljastuksia Helstrom-sarjan ensimmäisestä kaudesta ja mahdollisesti myös sen lähde materiaalina toimivista sarjakuvista.

Daimon Helstrommin (Tom Austen) sarjamurhaaja isä kidnappasi hänen siskonsa Anan (Sydney Lemmon) ottaakseen hänet mukaansa tappopuuhiinsa, eikä sisarukset ole pitäneet yhteyttä toisiinsa pitkään aikaan. He ovatkin muodostaneet oman elämänsä, Daimon sivutyönään demoneita ihmisistä manaavana etiikan professorina ja Ana pahoja ihmisiä aina tilaisuuden tullen murhaavana huutokaupanpitäjänä.

Sisaruksia yhdistää demoninverensä ja sen ansiosta saatujen maagisten kykyjensä lisäksi vain yksi asia, demonin valtaama Viktoria äiti (Elizabeth Marvel). Ja hänkin on jäänyt lähinnä Daimonin huoleksi. Tilanne kuitenkin muuttuu kuin sisaruksille käy selväksi, että heidän äitinsä sisällä oleva demoni juonittelevan jotain hyvää pahaa. Ongelmaa selvittääkseen heidän ei auta muuta kuin tehdä yhteistyötä.

En ole itse lukenut Helstromiin liittyviä sarjakuvia, mutta olin silti aluksi hyvinkin innoissani sarjasta, en vähiten siksi, että se kuuluu MCU:hun. Siitäkin huolimatta, että niin sanottu manausgenre ei ole koskaan minulle oikein uponnut. Pidin nimittäin DC:n samantyyppisestä ja liian pian loppuneesta Constantinesta paljon. Sarjan katsottuna voi kuitenkin todeta sen olevan jonkin asteinen pettymys.

Se ei missään nimessä ole huonoin mahdollinen sarja tai edes millään mittapuulla huono sarja. Pidin erityisesti Anasta hahmona ja sen varsin hyvästä perusideasta. Mutta ei kyllä myöskään niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Lisäksi sarja parani, mitä lähemmäs loppua kohden mennään. Se kannattaako odottaa sarjan muuttuvan mielenkiintoisemmaksi onkin sitten jokaisen katsojan oma valinta.

Hidas alku selittää kuitenkin sen, miksi se on saanut niin huonoja arvostelua. Ainakin osaksi. Arvostelijat nimittäin olivat saaneet arvosteltavaksi vain viisi ensimmäistä jaksoa eli puolet kymmenen jaksoisesta ensimmäisestä kaudesta. Toki voi myös olla, ettei sarja kaikkien makuun ole muutenkaan, eivät kaikki ole. Mutta on sanottava, että katsojat ovat antaneet sille Rotten Tomatoessa 90 %.

Sarjan suurin ongelma oli se, että minun oli vaikea välittää sen päähenkilöksi siskoaan enemmän päätyneestä Daimonista. Hän kuuluukin MCU:hin tylsimpiin hahmoihin. Ei hän ihan Iron Fistin Danny Randia (Finn Jones) voittanut, mutta silti. Asiaa ei parantanut se, että Daimonin ja häntä demonien manauksessa avustavan nunnakokelas Gabrielin suhde, oli tylsääkin tylsempi.

Sarjan juoni seurasi liiankin kliseistä ja siten yllätyksetöntä polkua. Asiaa ei paranna se, että juonen keskiössä toimi yksi sekä manausgenren, että yleensä minkään yliluonnollisia elementtejä sisältävän genren, huonoimmista juonenkäänteistä eli yliluonnollista laatua oleva yllätysraskaus. Varsinkin kuin juoni vielä loppui huonosti, voisi jopa sanoa ongelmaisesti.

Helstrom käy läpi suhteellisen kiinnostavia aiheita, kuten lapsuuden traumoja ja kasvatusta vs. geenejä. Sarja muistuttikin manausaiheisten elokuvien ja sarjojen lisäksi myös Foxin Prodigal Sonia, sillä siinäkin syvästi ongelmaiset lapset pyrkivät jättää sarjamurhaajaisänsä jälkeisen varjon taakseen. Aihe olikin hyvin valittu, sillä se oli erittäin mielenkiintoinen, eikä vielä loppuun kulutettu.

Sarja ei ole kovinkaan pelottava, vaikka aiheesta, ja sen tuloajankohdasta, voikin muuta päätellä. Se ei myöskään nojaa uskontoon juurikaan. Itse pidin kummastakin ratkaisusta. Minua kuin ei kiinnosta juuri kauhu tai uskonnot, tai ainakaan kristinusko. Niiden sijaan sarja lähestyi tarinaa psykologian ja yliluonnollisten voimien kautta. Ja se toimikin omaan makuuni paremmin.

Lempihahmoni oli, yllätys, yllätys, Anna. Olisin halunnut juonen keskittyvän enemmän häneen ja hänen ongelmiinsa. Ja varsinkin siihen, miltä tuntui kulkea sarjamurhaajan mukana. Nyt sarja jätti sen takaa-alalle, enemmänkin sivujuoneksi. Pidin erityisen paljon myös Daimonin sympaattisestä kasvattajasta, Louise Hastingsista (June Carryl) ja Anan pitkäaikaisesta ystävästä ja liikekumppanista Chris Yenista (Alain Uy).

Sarjan pahikset eivät sitten olleet mitenkään erityisen muistettavia, edes Äiti (myöskin Elisabeth Marvel) Siitäkin huolimatta, että Marvel loisti kaksoisroolissaan. Sisarusten Marduk-isästä (Mitch Pileggi) tiedämme puolestaan vain sen, että hän on paha. Heidän lisäkseen sisaruksia uhkasi myös kirkon demoneja, jopa puoli, fanaattisesti jahtaava the Blood-organisaatio, mutta sekin jäi aika geneeriseksi.

Tiivistetysti aika keskinkertainen, joskin ihan katsomisen arvoinen Helstrom ei suinkaan lähene Iron Fistin huonousluokkaa, mutta mikään Daredevilkään se ei ole. Kaukana siitä. Kolme ja puoli tähteä.

 

Kummittelua Amerikan takamailla-American Horror Storyn tyyliin

American Horror Storyn kuudes kausi, Roanoke, sijoittuu Amerikan takamailla sijaitsevaan kummitustaloon. Kausi poikkeaa hyvällä tavalla totutusta ja onkin yksi sarjan parhaista.

Varoitus: Tämä teksti sisältää paljastuksia American Horror Story: Roanoken tapahtumista.

Menetettyään vielä syntymättömän lapsensa Matt (”oikea” André Holland/”näytelty” Cuba Gooding Jr.) and Shelby Miller (”oikea” Lily Rabe/ ”näytelty” Sarah Paulson) päättävät muuttaa North Carolinaan, Mattin kotiosavaltioon. He eivät tiedä, että heidän ostamansa rauhalliselta vaikuttava maalaiskartano on mystisesti kadonneet Roanoke-yhteiskunnan mailla, eivätkä yhteiskunnan asukkaat pidä tunkeilijoista.

Ei mene aikaakaan kuin talossa alkaakin tapahtua kummia. Shelby oli hukkua kylpyammeeseen, pihalta löytyy lahdattu sika ja taivaaltakin sataa hampaita. Poliiseista ei ole apua. Niinpä he kutsuvat paikalle myös Mattin ex-poliisi siskon Leen (”oikea” Adina Porter/”näytelty”Angela Bassett), jolla on taakkanaan omat ongelmansa niin huumeiden kuin tyttärensä huoltajuuden kanssa.

Yllä oikea Shelby

 Kausi on tehty rikosdokumentti muotoon. Joskus ääneen päässevät niin sanotut oikeat versiot, mutta suuremmaksi osaksi näemme tapahtumien näyteltyjä versioita. Tässä on ilmiselvä ongelma. Katsojat tietävät, että päähenkilöt tulevat selviytymään, mikä syö kauhua aika lailla. Kauden toinen puolisko kuitenkin korjasi asian. Ja hyvin korjasikin.

Ei käy järkeen, että pidän American Horror Storysta näinkin paljon, jos ei ole jopa paras. Kauden tyyli on monella tapaa kuin suoraan supersuositusta The Blair Witch Projectista, eikä kyseiset elokuvat ei ole koskaan kiinnostanut minua, ainakaan tarpeeksi niiden katsomiselle. Totta se kuitenkin on. Kausi taitaakin kuuluu sarjan parhaimpien joukkoon, jos sei ole jopa paras.

American Horror Storylla on jo parin kauden aikana ollut ongelma. Sarja toistaa tuttua kaava, minkä vuoksi katsojat, minä ainakin, on jo tottunut kaikkeen sen tarjoamaan. Niinpä sarjan on enää mahdoton shokeerata. Tämä on iso miinus sarjalle, joka menestyy suuremmaksi osaksi juuri shokkiarvonsa ansiosta. Muutenkin sarja oli pelannut jo kaikki korttinsa, eikä se enää pystynyt tarjoamaan mitään uuta. 

Kuudes kausi korjasi ongelman ja niin tehdessään sytytti minun viime kausilla hiljakseen hiipuneen innostukseni sarjaa kohtaan. Kaikki eivät ole yhtä innoissaan muutoksista, varsinkaan sarjan vannoutuneet fanit. Itse en ole niihin kuulunut, en faneihin kuin muutosvastarintaisiin. Luultavasti siksi, että kauhugenre ei ole koskaan ollut lähellä sydäntäni.

Faneille kausi tarjosi herkkua muussa muodossa. Se nimittäin viittasi aikaisempiin kausiin enemmän kuin yksikään toinen kausi on koskaan tehnyt. Tuttuja hahmoja vilahtikin enemmän kuin tarpeeksi. Sitä paitsi, sarja kyllä tarjosi myös jotain vanhaa. Tekijät olivat tosiaankin tajunneet, mikä toimii ja mikä ei ja luonnollisesti keskittyneet siihen toimivaan.

Mikä sitten teki kaudesta niin hyvän? Sen kauhutalo oli visuaalisesti kaunis ja samalla myös pelottava. Jännitystä pidettiin hyvin yllä. Aikaisemmista kausista poiketen myös kuolemalla oli väliä, joten päähenkilöiden puolesta jännitti ihan eri lailla. Myös dokumentti muoto auttoi jännityksen luomisessa, sillä se antoi illuusion siitä, että sarjan tapahtumat olisivat tapahtuneet myös oikeasti.

Kausi ei myöskään ollut liian ennalta-arvatta, vaikka jotain asioita pystyi arvaamaan jo etukäteen. Pidin siitä, että päähenkilöt käyttäytyivät kuin oikeat ihmiset. He eivät myös pysyneet puhtaina pulmusina loppuun asti, mikä oli kiinnostavaa. Mustavalkoisuus on tylsää, harmaat alueet kiinnostavia. Teurastaja (Kathy Bates) oli sellaiseksi erittäin vaikuttava, kliseisyydestään huolimatta.

American Horror Story: Roanoke ei ollut läheskään täydellinen. Minua ärsytti erityisesti se, että päähenkilöt tekivät tyhmiä virheitä, tyhmien virheiden perään. He melkein ansaitsivat kuolla, niin tylyltä kuin se voi kuulostaakin. Sentään he tajusivat tehdä jotain, mitä kaikki kauhuelokuvien hahmot eivät: soittaa poliisille. He eivät kuitenkaan tajunneet tehdä sitä ilmiselvintä eli lähteä kauas talosta.

Päähenkilöissä on muutakin vikaa. Heistä oli erittäin hankala välittää. He eivät olleet erityisen pidettäviä, sympaattisia tai samaistuttavia. Sen sijaan tylsiä he olivat, sarjan kausien päähenkilöistä tylsimpiä. Edes Shelbun ja Mattin mukamas eeppinen rakkaus ei jaksanut kiinnostaa. Leen ja Shelbyn vastakkaisasettelusta olisi voinutkin saada jotakin, mutta se jätettiin vähälle huomiolla.

Tässä hyvä esimerkki

Polkin perhekään ei onnistunut tekemään minkäänlaista vaikutusta, edes kiduttaessaan päähenkilöitä ja se on jo paljon sanottu se. Sarjan kuvaustyylissäkin oli omat vakavat ongelmansa. Lisäksi useissa kohtauksissa oli pimeyden takia vaikea nähdä yhtään mitään. Myös kameran tärinä haittasi katsomista. Tv-sarjat ovat hyvin visuaalinen taidemuoto, joten tällaisilla asioilla on hyvin paljon väliä.

Kausi olisi myös voinut loppua jakso aikaisemmin. Finaali oli jotenkin turhanoloinen, vaikka sillä hetkensä olikin. Esimerkiksi Asylumistä tutun Lana Winterssin paluu sarjaan sekä alun paleyfest klippi. Talosta oltiin päästy jo vapaaksi, tai suurimman osan tapauksessa ehdittiin jo kuolla. Tapahtumien jälkipesu ei sitten ollutkaan läheskään niin mielenkiintoista, tai tarpeellista, katsottavaa.

Tiivistetysti American Horror Story Roanoke tarjosi jotain uutta vanhaan formaattiin, hyvin tuloksin. Se oli epätäydellisyydestään huolimatta American Horror Storya parhaimmillaan. Neljä ja puoli tähteä.

Monsterikauhua 80-luvun hengessä

Netflixin uusin oma sarja, Stranger Thing, on rakkauskirje 80-luvun yliluonnollisille elokuville. Sellaisille kuin vaikkapa E.T tai Kolmanteen asteen yhteys. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Hawkins, Indiana. Pikkukaupungin rauha järkkyy, kun 13-vuotias Will (Noah Schnnapp) katoaa jäljettömiin, äitinsä Joycen (Winona Ryder) ja veljensä Jonathanin (Charlie Heaton) suureksi kauhuksi. Samaan aikaan Hawkinsin labotariosta karkaa jotain pelottavaa. Asiat liittyvät toisiinsa, mutta miten. Ja miksi muitakin ihmisiä alkaa kadota kuin savuna ilmaan?

Asian tutkiminen ei jää pelkästään viinaanmenevän poliisipäällikkö Hopper (David Harbour), sillä Willin kaverit eli Mike (Finn Wolfhard), Lucas (Caleb McLaughlin) ja Dustin (Gaten Matarazzo) tekevät omaa tutkimustaan. He löytävätkin kaverinsa katoamispaikalta oudon, kummallisia voimia omaavan, tytön (Millie Bobby Brown). Tytöllä ei ole nimeä, vain numero, yksitoista.

Stranger Things sekoitti scifiä, kauhua ja draamaa ja lainailee turhia häpeämättä genrensä vähän jo vanhemmilta mestariteoksilta. Sarjan tekijät markkinoivatkin sitä juuri rakkauskirjeenä kyseisille teoksille. Se muistuttaa myös erästä toista sarjaa, Waynard Pinesia. Hyvästä syystä, olihan Stranger Thingssin tekijäkaartiin kuuluvat Matt ja Ross Duffer eli Dufferin veljekset tekemässä myös sitä.

Sarja ei tuntunut halvalta mestariteoksien kopiolta, vaikka siinä olikin paljon lainattua. Toisin kuin voisi etukäteen luulla. Sarjan laatu ei kuitenkaan ole aina idean tuoreudesta kiinni. Toteutus vaikuttaa myös. Tämä sarja oli toteutettu erinomaisesti, mikä sai sen vaikuttamaan enemmänkin kunnianosoitukselta kuin kopiolta. Se tekee siitä myös yhden parhaista uusista sarjalöydöistäni.

En ole paras ihminen sanomaan, kuinka osuva sarjan ajankuvaus oikein oli. Kaikki ainakin näytti ja tuntui oikealta. Joka tapauksessa juuri tuohon aikakauteen keskittyminen toimi hyvin, sillä se loi sarjalle oman, ainutlaatuisen tunnelmansa. Kuitenkin nykyaikaan sijoittuminen ei olisi huonontanut sarjaa merkittävästi. Paitsi vähentämällä sen nostalgia-arvoa, jota ei toki pidä väheksyä.

Sarjan tarina oli suoraviivainen. Sivujuonia ei juuri ollut, vaan kaikki tapahtumat liittyivät toisiinsa, vaikutti se aluksi kuinka turhalta tahansa. Sarja sisälsi vain kahdeksan jaksoa, joten sen oli vähän pakkokin olla. Pituus oli tarinalle juuri sopiva, vaikka olisi hyvyytensä puolesta enemmän jaksoja ansainnutkin. Kuka tietää, ehkä siitä tulee vielä toinen tuotantokausi. Peukut pystyyn!

Stranger Things oli vahvimmillaan, kun se keskittyi tarinan yliluonnollisimpiin elementteihin. Niitä olisi voinut olla melkeinpä enemmänkin. Olisin myös halunnut tietää enemmän siitä, mitä ”Ylösalas maailmassa” oli oikein tapahtunut. Siellä näkyi autoja yms. kaupunkiin sopivaa, mutta miksi ja miten ihmiset olivat kadonneet. Toki maailmasta tullut hirviö antoi siitä hyviä viitteitä.

Se tarjosi kuitenkin paljon hyvää myös draamaan puolella. Hirviöiden ja yliluonnollisten voimien alla oli suuri sydän. Hahmojen väliset suhteet saivat syystäkin keskipisteen tarinassa. Ihmiset eivät yrittäneet pelastaa maailmaa, vaan vain heille läheisiä ihmisiä. Muutenkin ihmisten väliset suhteet vaikuttivat autenttisilta. Siitä kunnia kuului täysin uskottaville hahmoille.

Tarinaa kerrottiin kolmesta näkökannasta, aikuisten, lasten ja nuorten. Nuorten joukkoon kuului Miken sisko Nancy (Natalia Dyer), joka joutui tapahtuman keskipisteeseen hänen parhaan ystävänsä Barbin kadottua myös mystisesti. Hän sai avukseen Jonathanin. Nuorten tarina sai tylsän alun, mutta se parani loppua kohden. Siis silloin, kun sillä alkoi olla merkitystä päätarinan kannalta.

Pidin kuitenkin eniten lasten, eli Willin kavereiden, näkökulmasta. Lapsinäyttelijät olivatkin sarjan parasta antia, erityisesti Yhtätoista näyttelevä Millie Bobby Brown. Yksitoista olikin sarjan paras hahmo, vieläpä selkeällä erolla. Siitäkin huolimatta, että muutkaan, varsikaan lapsihahmot, eivät olleet missään tapauksessa huonoja. Hänessä nyt vaan oli sitä jotain.

Joskus kun lapset toimivat elokuvan tai sarjan päähenkilöinä, aikuiset eivät saa itse mitään aikaan. Onneksi Stranger Things teki asiaan mukavan poikkeuksen. Hyvänä esimerkkinä siitä oli poliisipäällikkö Hopper, kaikessa kliseisyydessään. Juomiin menevät poliisit eivät ole mitään uutta auringon alla. erinomainen, joskin vähän turhan kliseinen hahmo. Hän sai kuitenkin paljon aikaan, ilman lapsihahmojakin.

Pidin vähiten Joycen tarinasta, koska hahmolle ei annettu tarpeeksi mielekästä tekemistä. Puhelimien rikkomista ei lasketa. Syy ei kuitenkaan ollut 80- ja 90-luvulla suuren suosion saaneen, mutta sittemmin varastamiskohussa ryvettyneen, Winona Ryderin. Hän teki parhaansa. Muut aikuiset saivat vähäisemmän roolin. Harmi sinällään, sillä Nancyn ja Miken äidistä olisi voinut saada kiinnostavan hahmon.

Tarinassa riitti myös pahiksia. Niistä tuhoisin oli ehkä toisesta todellisuudesta tullut hirviö, tappoihan hän ihmisiä ja eläimiäkin. R.I.P. viaton kauris ja muut metsän eläimet. Otusta ei kuitenkaan voi oikein pahaksi sanoa, toteuttihan se vain luontoaan. Toisin on tarinan keskiössä olevan salaperäisen Hawkinsin laboratorion laita. He olivatkin paljon otusta pelottavampi uhka.

Ihmisten luomalle pahuudelle kasvot antaa mahdollisesti vielä laboratoriotaankin hämäräperäisempi Tohtori Martin Brenner (Matthew Modine). En tiedä, mikä saa hänet tekemään ihmiskokeita viattomalle pikkutytölle, sillä sarja ei kertonut hänen tarinaansa. Ei sillä, että olisin kaivannutkaan hänestä lisää tietoa. Tiedon vähyys teki hahmosta paljon mystisemmän. Ja siten myös pelottavimman.

Stranger Things oli parasta netflixiä, enkä suinkaan ole yksin näkemykseni kanssa. Sarja sai muun muassa IMBD:stä 9,2 pistettä kymmenestä mahdollisesta. Täydet viisi tähteä. Suosittelen lämpimästi.

Hemlock Grove pääsee haudan lepoon-heti kolmannen kauden jälkeen

Netflixin ikioma kauhusarja Hemlock Grove sai jokin aikaa sitten kolmannen ja samalla viimeisen kautensa. Miten Romanin, Peterin ja kumppaneiden kauhuntäyteinen tarina päättyy?

Huomioitavaa. Teksti sisältää juonipaljastuksia Hemlock Groven kaikilta kausilta ja luonnollisesti myös sarjaa edeltäneestä kirjasta.

Kolmas kausi alkaa jokin aika toisen kauden tapahtumien jälkeen. Roman ja Peter etsivät kuumeisesti kadonneita Nadia ja Mirandaa. Lisäksi Roman taistelee vieläkin upirin luontoaan vastaan ja yrittää johtaa Godfreiden järjestöä. Peter puolestaan on liittynyt mustalaisten rikollijärjestöön. Hänen serkkunsa poikaystävällä on kuitenkin vaarallisia suunnitelmia.

Hyvin ei mene Oliviallakaan, ei niin että kovin moni välittäisi. Roman on viennyt naiselta hänen koko omaisuuteensa ja nyt hän taistelee uutta, entistä salaperäisempää sairautta vastaan. Hän haluaa myös päästä itsekin Nadiaan käsiksi. Tohtori Pryce popsii lääkkeitä kui viimeistä päivää ja yrittää samalla tehdä uutta ruumista Shelleylle.

Shelleystä puheenollen. Hänen mielensä järkkyi Prycillan kuoltua ja nyt hän on mielialalääkkeillä. Kiltti jätti sentään todettiin syyttömäksi ensimmäisen kauden murhiin, mutta Hemlock Groven asukkaat eivät päästä häntä niin helpolla. Kaudella nähdään myös liuta uusia hahmoja, kuten yksityisetsivä Isaac Ochoa, upir Annie sekä Shelleyn potentiaalinen poikaystävä Aitor.

Hemlock Grove oli ehdottomasti parhaimmillaan ensimmäisellä kaudella, sillä nyt sarja meni monellakin osalta liian pitkälle. Kuin kaikki on shokeraavaa, mikään ei ole. Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. En minä kautta vihannutkaan. Siinä olikin paljon potentiaaliajoista osa käytettiin, mutta osa ei. Niinpä kaudesta olisi saanut paremmankin.

Ensin sarjan hyviin puoliin. Pidin erityisesti upir-kommuunista, varsinkin verityyppikohtaus oli onnistunut. Itse päätarinakaan ei ollut huono. Se esimerkiksi lisäsi tarinaan paljon kiinnostavaa, kuten zombieupirit, upirseurapiirit ja ihmissusilauma. Toimintaakin riitti, joten tylsää hetkeä ei sarjasta juuri löytynyt. Kaikella toiminnalla oli ainakin jokin näennäinen tarkoituskin.

Sarja onnistui myös visuaalisesti, jälleen kerran. Sillä on oma tyylinsä, mistä pidän todella paljon. Erikoistehosteet olivat laatutyötä ja maisemat paikoittain kuvankauniita. Ne eivät kuitenkaan muuttunut sarjan aikana juurikaan, pysyttiinhän samassa kaupungissa. Toki verta ja suolenpätkiä sisältävät kohtaukset olivat cooleja myös, siitä ei pääse mihinkään. 

Huonoja puolista näkyvin oli hahmot. Heistä vain Shelley ja Destiny olivat millään tavalla sympaattisia. Esimerkiksi Roman ei ole koskaan ollut pidettävämpiä mahdollisia hahmoja, mutta nyt häntä alkaa jopa vihata. Spivak jäi puolestaan pahiksena etäisesti, vaikka häntä kuvattiin upirien painajaisten kohteeksi. Oliviaan taas käytettiin liikaa aikaa.

Hahmoistakin löytyim pari iloista yllätystä. Peter pysyi suht koht pidettävä loppuun asti.. Mikään pyhimys hänkään ei ole, mutta ei mikään hirviökään. Shelley itsenäistyi vihdoin ja Prycekin yllätti positiivisesti. Hyvis hän ei ole, mutta aloin jo melkein pitää hänestä. Hän sai jopa miesystävän, mutta tätä ei juuri sarjassa näkynyt.

En jotenkin syttynyt lopulle, vaikka se oli kai ainoa mahdollinen. Kovin yllättävä se ei ainakaan ollut, vaikken sitä sarjan alussa olisi veikannutkaan. Se nimittäin sai koko sarjan näyttämään turhalta. En tietenkään paljasta loppusta enempää. Nytkin voi olla, että sanoin liian paljon. Jos näin on, niin pahoittelen syvästi. Sentään varoitin juonipaljastuksita jo etukäteen.

Kaiken kaikkiaan Hemlock Groven kolmas kausi alkoi hyvin, mutta huononi loppua kohti. Tylsää ei ollut vielä silloinkaan. Kolme tähteä.

Winchesterin veljekset helvettiä sulkemassa

Netflixiin on vähän aikaa sitten tullut huippusuositun kauhusarjan Supernaturalin uuni tuoreita jaksoja. Luonnollisesti katsoin heti sen huomattua, ennen näkemättömän 8. tuotatokauden.

Edellisestä kaudesta on kulunut vuosi. Dean on juuri päässyt kiirastulesta ja huomaa monen asian muuttuneen. Sam on lopettanut metsästyksen ja heidän ystävänsä Kevin Tran on kadonnut. Veljekset alkavatkin etsiä häntä. Etsimiseen meni vain jakson verran ja se tosiaan maksoi itsensä takaisin, sillä Kevin on keksinyt, miten sulkea helvetin portit lopullisesti.

Helvetin portit voi sulkea suorittavamma kolme äärimmäisen vaativaa koetusta. En nyt spoilaa koetuksia teille, mutta sen verran voin paljastaa, että ne ovat haastavia. Lisäksi kokeiden tekijää voi olla vain yksi, sarjassa niitä tekee Sam. Deanin auttaessa häntä parhaan kykynsä mukaan. 

Kausi toi Supernaturaliin jotakin harvinaisempaa, nimittäin takaumat. Niissä selviää, mitä kumpikin veljes teki kuluneen vuoden aikana. Minusta idea toimi paremmin kuin hyvin, sillä en halua veljeksien seikkalevan erikseen, mutta minusta oli silti kiva tietää, mitä kuluneena vuotena oli tapahtunut.

Kauteen littyi jonkin verran uusia hahmoja, kuten Deanin vampyyriystävän Benny ja Samin rakkauden kohde Amelia. Jopa poikien isoisä nähdään kauden aikana. Hän nimittäin aikamatkaa nykyaikaan vuodesta 1958. Samaan jaksoon liittyy myös voimakas demoni Abaddon, joka tulee aiheuttamaan pojille päänvaivaa jatkossakin. 

Benny

Kauteen mahtuu myös vanhoja naamoja, kuten nykyisin helvettiä hallitseva demoni Crowley, enkeli Castiel, nörttityttö Charlie ja nyt Bobbyn paikan ottanut Garth Fitzgerald IV. Myös itse Bobby näyttäytyi yhdessä jaksossa, pitkäaikaisten fanien riemuksi. Loppu kaudesta nähdään myös enkeli Metatron, jumalan sanan kirjoittaja.

Loppukaudesta veljekset saavat itselleen tukikohdan, joka kuului aiemmin Men of letters-nimiseen organisaatiolle. Veljesten isoisä kuului samaan orgisaatioon. Se tutki yliluonnollisia olentoja ja ilmiöitä. Talo osoittautuukin käteväksi, sillä siellä on sekä tietoa demoneista sun muista, että niihin vaikuttavia tavaroita, kuten demoniturvalliset käsiraudat.

Castielin paluu toi virkistystä sarjaan ja minusta oli yllättävän hauskaa katsoa, kun Castiel auttoi poikia näiden töissä. Hänen työskentelynsä enkeli Naomin kanssa oli puolestaa tylsää katseltavaa. Pakko myöntää, että kaveria käy sääliksi. Hän yrittää kyllä vilpittömästi parantaa asioita, mutta epäonnistuu aina tuhoisin seurauksin ja onnistuu vain pahentamaa asioita yrittäessään korjata ne. 

Supernaturalin taso ei ole huonontunut tippaakaan. Tuotantokausien suhteellisen tasainen taso onkin suurin syy siihen, miksi minulla ei ole lempikautta. Kaudesta löytyi paljon tasokkaita jaksoja. Lisäksi kaiken kristillisen mytologian sekaan laitettiin tälläkin kaudella myös kaikkea muuta, esimerkiksi kuolemattoman mayasoturin, joka pitää kuolemattomuutensa uhrattuaan yhden sydämen aina silloin tällöin. Sarjassa oli yksi kokonainen jakso kreikkalaista mytologiaa, mikä kiinnosti ainakin minua.

Huumorijaksojakin riitti yllättävänkin paljon. Roolipelijakso kuului suosikkeihini ja piirretty-jakso toi lapsuuden mieleen, vaikka minulla ei ole erityistä suhdetta piirrettyihin. Siinä esiintyneen telepaatti-metsästäjän nuoruutta olisi ollut kiva nähdä. Taitojensa ansiosta hän oli taatusti aikanaan badass-metsästäjä. Babymetsästäjät jakso onnistui myös, vaikka lopun “yllätyksen” arvasikin jo ensimmäisen kymmenen minuutin aikana.

Sitten hivenen vähemmän hyviin jaksoihin. Ihmissudet ja kamera-jakso ei ollut huono, en vain pidä mistään käsivaralla kuvatusta. Ne ovat liian levottomia makuuni. Lisäksi jaksossa käytettiin liikaa sekä käsivaralla kuvatun, että ihmisusuelokuvien kliseitä. Sen sijaan näkökulman vaihto oli suht. Onnistunut. 8. kauden jaksoista ehdottomasti tylsin oli kuitenkin natsi-Saksaa, golemia ja juutalaisia yhdistelevä jakso, Everybody Hates Hitler.

Loppu oli vaikuttava. Se lupaa hyvää jatkoa ajatellen. Kausi ei ollut kokonaisuudessa yhtään hullumpi. Siihen mahtui kaikenlaista, sekä huonoa, että hyvää. Suurin osa oli kuitenkin hyvää. Neljä ja puoli tähteä.

Paholaisen talossa – 666 Park Avenue

Mainitsin sarjan 666 Park Avenue, kertoessani uusista sarjoista. Odotin kyseiseltä sarjalta kaikkein vähiten, mutta se ylitti odotukseni moninkertaisesti.

666 Park Avenuessa köyhä pariskunta Jane Van Veen ja Henry Martin pääsevät talonmieheksi Draken-nimiseen hienostotaloon, jonka Gavin ja Olivia Doran omistaa. Talossa ja sen asukkaissa piilee salaisuus: Kaikki asukkaat ovat myyneet sielunsa paholaiselle, kovaan hintaan. Omistajillakin on omat salaisuutensa.

Jopa sarjan alku oli jännittävä. Menestynyt kapellimestari teki työtään konsertista, kun hänestä alkoi valua verta. Mies ryntäsi ulos ja soitti Gavinille, joka sanoi vaan diilin olevan diili. He olivat sopineet kapellimestarin saavan kaiken haluamansa, mutta kuolevan kymmenen vuoden päästä sopimuksesta. Kapellimestarin aika kului loppuun. Hän juoksi talolle, joka veti hänet sisäänsä. Seuraavaksi näimmekin pääparin, joka oli tulossa haastatteluun. He saivat odotetusti paikan. Loppu jakso toisti tutuksi tullutta kaavaa: katsoja tutustuu yhteen asukkaaseen, jonka salaisuus paljastuu jakson lopussa.

666 Park Avenue Jännitystä, kauhua, juonittelua ja draama raikkaassa, muttei ehkä maailman omaperäisimmässä versiossa. En ole katsonut kauhua juurikaan, joten minuun sarja vetosi. Jonkun kauhun kliseille tottuneemman mielipide voi olla toinen. Hahmot ovat suhteellisen samaistuttavia, joskin hyvin kiiltokuvamaisia. Olisinkin kaivannut niihin enemmän ulottavuuksia.  Itselleni ei päässyt syntymään lempihahmoja, minkä vuoksi en välitä hahmojen kohtaloista läheskään tarpeeksi. Lostista tuttu Terry O'Quinn onnistu roolissaan pahana ja juonittelevana Gavinina. Mitähän miehen menneisyydestä vielä löytyy? Sitä en tiedä, mutta veikkaa sen liittyvän Drakeen jollakin tavalla. Muidenkaan roolisuosituksissa ei ollut valittamista. kaiken kaikkiaan katsomisen arvoinen sarja. Se jäi vain kolmeentoista jaksoon, joten ilmeisesti sarja ei saanut tarpeeksi katsojia Amerikan ihmemaasta. Lisää jaksoja on kuitenkin tulossa, mutta vain neljä kappaletta. Toisaalta, tämän kaltaiset sarjat voisivatkin jäädä minisarjoiksi. Liika toisto vie sen hohtoa. Anna kolme ja puoli tähteä.

Amerikkalaisia kauhutarinoita (voi sisältää juonipaljastuksia)

Viimeviikolla Suomessa alkoi American Horror Storyn toinen tuotantokausi, joka keskittyy mielisairaalan maailmaan. Ensimmäisen jakson perusteella, kaudesta on tulossa yhtä hyvä kuin edellisestäkin.

Kausi alkaa nykyajasta, jossa kaksi nuorta rakastavaista kiertää kummitustaloja. He murtautuvat vanhaan, hylättyyn mielisairaalaan. Sarjan huomion ottaen on selvä, ettei heille käy hyvin. Päätarina sijoittuu kuitenkin 60-luvulle, jolloin mielisairaala on vielä toiminnassa. Tarina aloitetaan kuitenkin huoltoasemalla työskentelevästä nuoresta miehestä, jolla on värillinen vaimo. Nyt se ei olisi mitenkään kummallista, mutta pitää muistaa, että tarina sijoittuu hyvin erilaiseen aikaan. Hänen tarinansa saa dramaattisia käänteitä, joihin liittyy oudot valoilmiöt, sekä muut kummallisuudet. Sitten olemmekin jo mielisairaalassa, nuoren toimittajan näkökulmassa. Enempää en tarinasta kerro, etten paljasta liikaa. Kausi alkoi hyvin ja ajattelin katsoa sen loppuun asti. Jännityksellä katson, mihin tarina meidät johtaa.

Olen katsonut sarjasta ensimmäisen kauden ja pidän siitä sen perusteella. Se on pelottava, yllätyksellinen ja täynnä hyviä näyttelijöitä. Tunnelma on hyytävä ja maisema uskottava, Sarja tarjoaa jännitystä, draamaa, kauhua ja yllättäviä käänteitä sopivassa suhteessa. Sarjan erikoisuutena on näyttelijöiden kierrätys kausista toisiin, esittäen hyvin erilaisia hahmoja. Minusta se toimii. Mukana on toki myös uusia kasvoja. Sarjasta on kolmaskin kausi, jossa pääosassa on noitapiiri. Neljännessä kaudessa keskitytään sitten aivan erilaiseen maailmaan, nimittäin sirkusmaailmaan. Neljäs kausi on kuitenkin vasta kehitteillä. Suosittelen sarjaa lämpimästi. Kannattaa kuitenkin muistaa, että kyseessä on kauhusarja, joka ei sovi herkkähermoisille.

True blood - Kun vampyyrit tulivat haudoistaan

True Blood on yhdysvaltalainen vampyyrejä, draamaa, fantasiaa, mysteeriä ja mustaa komediaa yhdistävä televisiosarja, joka perustuu löyhästi Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -menestyskirjoihin. Sarjan pääosissa nähdään Anna Paquin, Stephen Moyer, Sam Trammell, Alexander Skarsgård, Ryan Kwanten ja Rutina Wesley.

Sarja alkaa, kun Japanissa keksitynkeinoveren ansiosta, vampyyrit paljastivat olemansa olonsa ihmiskunnalle. Sarjan tapahtumat alkavat kaksi vuotta vampyyrien paljastamisen jälkeen, aikaan jolloin heillä on yhä vaikeuksia sopeutua yhteiskuntaan, sillä heihin kohdistuu paljon ennakkoluuloja ja vihaa. Sarjan maailmassa on vampyyrien lisäksi muitakin yliluonnollisia olentoja kuten ihmissusia, muodonmuuttajia ja keijuja, mutta nämä eivät ole vampyyrien tavoin tulleet julkisuuteen. Sarjan päähenkilö Sookie Stackhouse on telepaattisia kykyjä omaava tarjoilija, joka työskentelee Bon Tempsin pikkukaupungin Merlotte's-nimisessä baarissa. Sarjan alussa hän on 25-vuotias ja asuu isoäitinsä kanssa suvun vanhassa talossa ja hänen vanhempansa ovat kuolleet.  Sookie tutustuu siellä vampyyri Billiin, jonka seurauksena hän päätyy monenlaisiin tilaisuuksiin ja tutustuu moniin henkilöihin, joista suuri on vampyyrejä tai muihin yliluonnollisiin olentoihin kuuluvia.

True Bloodin henkilöt ovat todella koukuttavia, moniulotteisia ja onnistuneita. Sarja on uskottava huolimatta sen yliluonnollisista elementeistä. Tämä on niitä harvoja kertoja, kun voin rehellisesti sanoa, että tv-sarja on paljon parempi kuin alkuperäisteos. True bloodia kannattaa katsoa, sillä sen tarina on todella mielenkiintoinen, sivuhahmot ovat suorastaan herkullisia ja sarjan visuaalinen ilme hivelee silmää. Sarja on jossain kohtaa aika raaka, eikä sovi heikkohermoisille. Muille suosittelen sarjaa lämpimästi. 

Tiivistunnelmainen kauhutarina - Sleepy Hollow

Päätön ratsumies, Yhdysvaltain sisällissota, demoneita ja muita kauhuja. Sleepy Hollow tarjoaa kaikkia näitä ja enemmänkin. Sarjan alussa Yhdysvallan sisällissodassa kuollut Ichabod Crane herää eloon nykyajan pikkukaupunkiin, Sleepy Hollowiin. Sarjan huumori liittyykin usein, toisen päähenkilön tietämättömyydestä nykyaikaa kohtaan. Valitettavasti herääjiä oli muitakin, Cranen vanha vihollinen, nykyään päätön ratsumies. Hänet kukistaakseen Cranen pitää liittoutua paikallisen poliisin ja sarjan toisen päähenkilön, Abbie Millsin, kanssa. Sarja perustuu Washington Irvingnin The Legend of Sleepy Hollow- nimiseen novelliin, josta Tim Burton teki elokuvan vuonna 1999.

Minusta Sleepy Hollow on yksinkertaisesti paras tällä hetkellä tuleva uusi sarja. Siinä on jännitystä, toimintaa ja huumoria juuri minun makuuni. Päähahmot tasapainottavat toinen toisiaan. sarja onnistui, niin hahmojen kuin näyttelijöiden suhteen. Pidän myös siitä, että sarjassa on myös muitakin kuin valkoisia hahmoja. Lisäksi siinä on Abbie edustaa vahvoja naishahmoja, mikä on aina plussaa. Tarina on mielenkiintoinen ja se pitääkin otteessaan. Päähenkilöjen välille ei ole yritetty väkisin tunkea mitään romanssia, vaan he ovat suosiolla ystäviä ja liittolaisia. Historianystävänä arvostan myös takaumia 150 vuoden taakse ja historiasta tutut nimet tulevat aika ajoin esiin, kuten George Washington. Tosin saisin siitä enemmänkin irti, jos perehtyisin vähän juuri tuohon kauteen. Tunnusmusiikki sopii loistavasti sarjaan ja se kannattaakin kuunnella ainakin kerran. Sleepy Hollow on pikemminkin jännittävä, kuin pelottava, mutta kauhun ystävien kannattaa katsoa ainakin pilotti. En voi taata, että pidät sarjasta, mutta minuun se ainakin iski. Sarjaa o verrattu True Bloodiin, Olipa Kerran- sarjaa sekä Buffy Vampyyrintappajaan.