Monsterit palaavat 80-luvulle

Hieman yllättäenkin viime vuoden puhutuimpien, ja ehdottomasti myös parhaimpien, sarjojen joukkoon päässeen Stranger Thingsin toinen kausi on melkein yhtä kova kuin edellinenkin ja se on paljon sanottu se.

Varoitus: Tämä arvostelu sisältää jonkin verran paljastuksia Stranger Thingsin toisen kauden juonesta.

Hawkins, Indiana. 1984. halloweenin aika. Kaupunkia piinanneista mystisistä tapahtumista on noin vuosi ja vaikka kaupunkilaiset yrittävät kovasti esittää, ettei sitä koskaan tapahtunutkaan, niin ne ovat jättäneet jälkensä. Will (Noah Schnapp) näkee näkyjä pelottavasta varjohirviöstä ja muusta upside downiin liittyvästä, minkä vuoksi häntä tutkitaankin oikein Hawkins Labin entistä empaattisemman johtajan, Tohtori Owensin (Paul Reiser voimin).

Mike (Finn Wolfhard) ja Nancy (Natalia Dyer) puolestaan surevat kumpikin ystävänsä menetystä, Mike Elevenin (Millie Bobby Brown) ja Nancy Barbin (Shannon Purser). Seriffi Hopperillakin on (David Harbour) omia huolia, sillä hän on ottanut Upside Downista pois päässeen Elevenin hoiviinsa, olosuhteiden pakosta kenenkään muun tietämättä.

Toivoa paremmasta kuitenkin antaa poikien potentiaalinen ystävä, pelikonehirmu Mad Max (Sadie Sink), Joycen (Winona Ryder) uunituore poikaystävä (Sean Astin). Levähdys on kuitenkin väliaikainen. Pian nimittäin paljastuu, että Willin näyt eivät suinkaan ole näkyvä, vaan merkki jostain paljon synkemmästä. Mutta mistä? Ja miten se liittyy siihen, että joku tai jokin tuhoaa kaupungin kurpitsasatoa?

Stranger Thingssin ensimmäinen kausi yllätti kaikki hyvyydeltään ja sitä kautta tietenkin myös suosioltaan. myös minut. Odotin ihan katsomisen arvoista, jos nyt en mitenkään erikoista, Netflix-sarjaa. Sellaista, jota katsoo ihan mielellään, mutta jonka unohtaa melko pian katsomisen jälkeen. En olisi voinut olla enemmän väärässä. Sainkin sarjan, joka oli paitsi mukaansatempaava, niin myös harvinaisen sympaattinen.

Halloween!!

Toiseen kauteen oli siis ladattu luonnollisesti paljon odotuksia ja siten myös paineita. Ei kai sarja vaan jäisi yhden hitin ihmeeksi? Ilokseni, ja varmaan useimman muunkin katsojan iloksi, voin kuitenkin sanoa, että näin ei ole asian laita. Sillä vaikka toinen kausi ei ehkä olut ihan niin hyvä kuin ensimmäinen, monestakin syystä johtuen, mutta hyvin lähelle kuitenkin. Niin lähelle kuin vain sarjalta olisi voinutkin toivoa.

Kausi säilytti kaiken, mikä teki sen ensimmäisestä kaudesta niin loistavan. Sarja pursusi edelleen 80-luvun nostalgiaa, hahmot olivat ehkä kasvaneet enemmän kuin yhdellä tavalla, mutta he pysyivät silti sympaattisina ja samaistuttavina sekä hirviötkin olivat edelleen ihan oikeasti pelottavia. Eikä unohtaa voi myöskään sarjan erinomaista työtään jatkavia näyttelijöitäkään, erityisesti Millie Bobby Brownia.

Max, ehkä tärkein uusista hahmoista.

Muutoksetkin, ne loppujen lopuksi aika vähäiset, olivat suurimmaksi osaksi onnistuneita. Esimerkiksi uusi hirviö oli entistä pelottavampi ja uudet hahmot, huolimatta siitä, pitikö heistä ihmisinä vai ei, tarpeellisia. Kaiken lisäksi nekin muutokset, jotka onnistuivat sitten huonommin, kuten se, että Demogorgonit eivät olleet läheskään yhtä pelottavia kuin ensimmäisellä kaudella, eivät myöskään onnistunut pilaamaan kautta tai edes huonontamaan sitä mitenkään erikoisella tavalla.

Pidin siitä, että vanhat, viime kaudella hieman sivuun jääneet hahmot, kuten Lucas (Caleb McLaughlin) ja Dustin (Gaten Matarazzo), olivat saaneet enemmän lihaa luidensa päälle. Suurimman yllätyksen, positiivisella tavalla, järjesti kuitenkin viime kauden kovin Steve, jatkamalla viime kauden kehitystään kiusaajasta sankariksi. Tai ainakin melkein sankariksi.

Enemmän häntä!

Valitettavasti sillä oli hintansa. Viime kauden samaistuttavin, ja Elevenin jälkeen paras hahmo, Mike jäi nimittäin kaudella sivuun ja pahasti. Eikä hänen tilalleen tullut Will ollut lainkaan yhtä kiinnostava, kaikesta kokemastaan ja Noah Schnappin kiitosta ansainneesta näyttelytyöstä huolimatta. Tai kehittynyt hahmona. Emme tienneet hänestä juurikaan enemmän toisen kauden loputtua kuin ensimmäisen kauden alussakaan.

Uusista hahmoista pidin erityisesti Bobista, Maxistakin ja salaliittokaverista. Maxin kiusaajaveljestä Billystä (Dacre Montgomery) en sitten niinkään, mutta sehän oli kai tarkoituskin. Jopa kauden loppupuolella, jossa hänen käyttäytymiseen annettiin edes jonkinlainen syy. Muut uudet hahmot olivat aika blaah, eivät herättäneet mielipiteitä oikein puolesta tai vastaan.

Jakso numero seitsemän oli toisen kauden, ja koko sarjan, mielipiteitä herättävin. itse pidin siitä neljästä syystä: Se antoi Elevenille/Millie Bobby Brownille jotain tekemistä, Kali oli oikeasti hyvä hahmo, vaikka hänen possensa ei ollutkaan ja Elevenin punk-make-over oli näkemisen arvoinen. Se loi erittäin hyvän memen. Ei ihan niin hyvän kuin kauden parhaisiin anteihin kuuluvat Steven isä-hetket, mutta kuitenkin.

Oliko jakso tarpeellinen? Ei ollut, sillä Eleven ei sen ansiosta päässyt mihinkään sellaiseen lopputulokseen, johonka hän ei olisi päätynyt jollakin muulla tavoin, kuten päättelemällä. Sen luomat syvennykset mytologiaan eivät myöskään olleet tietämisen arvoisia. Oliko se viihdyttävä? Ei ihan niin paljon muu kausi, mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta jakson jaksoi katsoa ja sen parissa voi jopa viihtyäkin.

Tiivistetysti Stranger Thingsin toinen kausi oli vahva kausi hyvin vahvassa sarjassa, joskaan ihan ensimmäisen kauden veroiseksi se ei noussut. Se ansaitsee kuitenkin täydet viisi tähteä.

Uutisia: iZombie ja muutama muu sarja sai jatkumisajankohtansa

Minulla on sekä hyvä, että huonoja uutisia. Hyvät: Aivan viime aikoina on tullut uutta tietoa koskien monien tv-sarjojen alkamisajankohtaa. Huonot: Kyseisiä sarjoja joutuu vielä odottamaan hyvän aikaa, sillä kyseiset alkamisajankohdat ovat vasta kuukausien päästä.

Tässä ne nyt kuitenkin ovat:

iZombie: 4.4

Orange is New Black: 9.6

Orphan Black: 10.6

Stranger Things: 31.10 eli Halloweenina (kaikki jaksot Netflixissä)

Erikoismaininnan ansaitsee yksi uusi tv-sarja, Iron Fist, joka onn myös saanut alkamisajankohtansa. Se alkaa marraskuun 17. päivä. jaksot löytyvät luonnollisesti netflixistä, kuten myös Stranger Things:inkin.

Monsterikauhua 80-luvun hengessä

Netflixin uusin oma sarja, Stranger Thing, on rakkauskirje 80-luvun yliluonnollisille elokuville. Sellaisille kuin vaikkapa E.T tai Kolmanteen asteen yhteys. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Hawkins, Indiana. Pikkukaupungin rauha järkkyy, kun 13-vuotias Will (Noah Schnnapp) katoaa jäljettömiin, äitinsä Joycen (Winona Ryder) ja veljensä Jonathanin (Charlie Heaton) suureksi kauhuksi. Samaan aikaan Hawkinsin labotariosta karkaa jotain pelottavaa. Asiat liittyvät toisiinsa, mutta miten. Ja miksi muitakin ihmisiä alkaa kadota kuin savuna ilmaan?

Asian tutkiminen ei jää pelkästään viinaanmenevän poliisipäällikkö Hopper (David Harbour), sillä Willin kaverit eli Mike (Finn Wolfhard), Lucas (Caleb McLaughlin) ja Dustin (Gaten Matarazzo) tekevät omaa tutkimustaan. He löytävätkin kaverinsa katoamispaikalta oudon, kummallisia voimia omaavan, tytön (Millie Bobby Brown). Tytöllä ei ole nimeä, vain numero, yksitoista.

Stranger Things sekoitti scifiä, kauhua ja draamaa ja lainailee turhia häpeämättä genrensä vähän jo vanhemmilta mestariteoksilta. Sarjan tekijät markkinoivatkin sitä juuri rakkauskirjeenä kyseisille teoksille. Se muistuttaa myös erästä toista sarjaa, Waynard Pinesia. Hyvästä syystä, olihan Stranger Thingssin tekijäkaartiin kuuluvat Matt ja Ross Duffer eli Dufferin veljekset tekemässä myös sitä.

Sarja ei tuntunut halvalta mestariteoksien kopiolta, vaikka siinä olikin paljon lainattua. Toisin kuin voisi etukäteen luulla. Sarjan laatu ei kuitenkaan ole aina idean tuoreudesta kiinni. Toteutus vaikuttaa myös. Tämä sarja oli toteutettu erinomaisesti, mikä sai sen vaikuttamaan enemmänkin kunnianosoitukselta kuin kopiolta. Se tekee siitä myös yhden parhaista uusista sarjalöydöistäni.

En ole paras ihminen sanomaan, kuinka osuva sarjan ajankuvaus oikein oli. Kaikki ainakin näytti ja tuntui oikealta. Joka tapauksessa juuri tuohon aikakauteen keskittyminen toimi hyvin, sillä se loi sarjalle oman, ainutlaatuisen tunnelmansa. Kuitenkin nykyaikaan sijoittuminen ei olisi huonontanut sarjaa merkittävästi. Paitsi vähentämällä sen nostalgia-arvoa, jota ei toki pidä väheksyä.

Sarjan tarina oli suoraviivainen. Sivujuonia ei juuri ollut, vaan kaikki tapahtumat liittyivät toisiinsa, vaikutti se aluksi kuinka turhalta tahansa. Sarja sisälsi vain kahdeksan jaksoa, joten sen oli vähän pakkokin olla. Pituus oli tarinalle juuri sopiva, vaikka olisi hyvyytensä puolesta enemmän jaksoja ansainnutkin. Kuka tietää, ehkä siitä tulee vielä toinen tuotantokausi. Peukut pystyyn!

Stranger Things oli vahvimmillaan, kun se keskittyi tarinan yliluonnollisimpiin elementteihin. Niitä olisi voinut olla melkeinpä enemmänkin. Olisin myös halunnut tietää enemmän siitä, mitä ”Ylösalas maailmassa” oli oikein tapahtunut. Siellä näkyi autoja yms. kaupunkiin sopivaa, mutta miksi ja miten ihmiset olivat kadonneet. Toki maailmasta tullut hirviö antoi siitä hyviä viitteitä.

Se tarjosi kuitenkin paljon hyvää myös draamaan puolella. Hirviöiden ja yliluonnollisten voimien alla oli suuri sydän. Hahmojen väliset suhteet saivat syystäkin keskipisteen tarinassa. Ihmiset eivät yrittäneet pelastaa maailmaa, vaan vain heille läheisiä ihmisiä. Muutenkin ihmisten väliset suhteet vaikuttivat autenttisilta. Siitä kunnia kuului täysin uskottaville hahmoille.

Tarinaa kerrottiin kolmesta näkökannasta, aikuisten, lasten ja nuorten. Nuorten joukkoon kuului Miken sisko Nancy (Natalia Dyer), joka joutui tapahtuman keskipisteeseen hänen parhaan ystävänsä Barbin kadottua myös mystisesti. Hän sai avukseen Jonathanin. Nuorten tarina sai tylsän alun, mutta se parani loppua kohden. Siis silloin, kun sillä alkoi olla merkitystä päätarinan kannalta.

Pidin kuitenkin eniten lasten, eli Willin kavereiden, näkökulmasta. Lapsinäyttelijät olivatkin sarjan parasta antia, erityisesti Yhtätoista näyttelevä Millie Bobby Brown. Yksitoista olikin sarjan paras hahmo, vieläpä selkeällä erolla. Siitäkin huolimatta, että muutkaan, varsikaan lapsihahmot, eivät olleet missään tapauksessa huonoja. Hänessä nyt vaan oli sitä jotain.

Joskus kun lapset toimivat elokuvan tai sarjan päähenkilöinä, aikuiset eivät saa itse mitään aikaan. Onneksi Stranger Things teki asiaan mukavan poikkeuksen. Hyvänä esimerkkinä siitä oli poliisipäällikkö Hopper, kaikessa kliseisyydessään. Juomiin menevät poliisit eivät ole mitään uutta auringon alla. erinomainen, joskin vähän turhan kliseinen hahmo. Hän sai kuitenkin paljon aikaan, ilman lapsihahmojakin.

Pidin vähiten Joycen tarinasta, koska hahmolle ei annettu tarpeeksi mielekästä tekemistä. Puhelimien rikkomista ei lasketa. Syy ei kuitenkaan ollut 80- ja 90-luvulla suuren suosion saaneen, mutta sittemmin varastamiskohussa ryvettyneen, Winona Ryderin. Hän teki parhaansa. Muut aikuiset saivat vähäisemmän roolin. Harmi sinällään, sillä Nancyn ja Miken äidistä olisi voinut saada kiinnostavan hahmon.

Tarinassa riitti myös pahiksia. Niistä tuhoisin oli ehkä toisesta todellisuudesta tullut hirviö, tappoihan hän ihmisiä ja eläimiäkin. R.I.P. viaton kauris ja muut metsän eläimet. Otusta ei kuitenkaan voi oikein pahaksi sanoa, toteuttihan se vain luontoaan. Toisin on tarinan keskiössä olevan salaperäisen Hawkinsin laboratorion laita. He olivatkin paljon otusta pelottavampi uhka.

Ihmisten luomalle pahuudelle kasvot antaa mahdollisesti vielä laboratoriotaankin hämäräperäisempi Tohtori Martin Brenner (Matthew Modine). En tiedä, mikä saa hänet tekemään ihmiskokeita viattomalle pikkutytölle, sillä sarja ei kertonut hänen tarinaansa. Ei sillä, että olisin kaivannutkaan hänestä lisää tietoa. Tiedon vähyys teki hahmosta paljon mystisemmän. Ja siten myös pelottavimman.

Stranger Things oli parasta netflixiä, enkä suinkaan ole yksin näkemykseni kanssa. Sarja sai muun muassa IMBD:stä 9,2 pistettä kymmenestä mahdollisesta. Täydet viisi tähteä. Suosittelen lämpimästi.