Sielukasta menoa Tuonpuoleisessa

Joulupäivänä katsoimem perheemme kanssa Disneyn uusimman Soul-Sielun syövereissä animaation. Elokuva ei ollutakaan hassumpi, vaikka ei myöskään tuotantoyhtiön paras.

Varoitus: Juonipaljastuksia luvassa!

Joe Gardner (äänenä Jamie Foxx) opettaa musiikkia, mutta hänen todelinen intohimonsa on jazz-musiikki. Keski-ikäiseltä mieheltä on kuitenkin jazz-maailma jäänyt valloittamatta. Sitten Joen entinen oppilas saa hänet kuuluisan jazz-laulajan Dorothea Williamssin (äänenä Angela Bassett bändiin, joten elämä alkaa vihdoinkin hymyillä.

Kauaa ei mies kuitenkaan ehdi menestystään juhlia, sillä hän joutuu onnettomuuten, jonka sielunsa päätyy tuonpuoleiseen. Siellä hän saa, monien vaiheiden jälkeen, valmennettevaksi maapintaa jo pitkään vältelleen sielu 22:en (äänenä Tina Frey), jonka avulla Joe toivoo pääsevänsä takaisin elävien kirjoihin. Samalla kaksikko oppii paljon elämästä, tuonpuoleisesta ja toisistaan.

Disneyn ja Pixarin elokuvista on vaikea olla pitämättä. Jopa minun, joka ei oikein kuulu kohderyhmään ja joka ehkä juuri siksi, pitääkin enemmän jonkun muun tyyllisistä elokuvista. Jotkut niistä ovat jopa harvinaisen hyviä elokuvia, eikä suinkaan vain genressään, niin kuin Inside Out. Soul-Sielun syövereissä tai lyhyemin vain Soul, ei ihan niin hyvä ollut.

Elokuva oli kyllä varsin hyvä, ehdottomasti katsomisen arvoinen, varsinkin jos sattuu asumaan lapsiperheessä. Siitä löytyi kaikki, mitä sopii odottaakin tämän tyyppiseltä elokuvalta. Soul oli hauska, ei ehkä tuotantoyhtiön hauskin, mutta silti. Päähenkilö oli varsin samaistuttava, viesti, muista arvostaa elämän pikuasioita, oli myös varsin hyvä. Gneerisyydestään huolimatta.

Elokuvan toteutuksessakan ei ollut mitään vikaa. Se näytti erittäin hyvältä, mikä ei ollut mikään ihme. Pixarin, ja sitä kautta myös Disneyn, animaatiokyk paranee vuosi vuodelta. Niin kuin pitääkin. Jamie Foxx ja Tina Frey tekivät varsin erittäin hyvää työtä pääkaksikon äänenä, eikä muissakaan äänissä ollut valittamista.

Elokuvan parhas osuus oli sen viimeisella puoliskolla. Tietenkään se, miksi on vaikea sanoa paljastamatta juonesta liikaa. Sanottakoot vain, että sihen liittyi kissa ja kaikkea muuta hauskaa. Keskikohdassa elokuva sitten parani ja huimasti kun päästiin vihdoin tutustumaan tuonpuoleiseen ja sen henkilökuntaan (Wes Studi, Alice Braga ja Richard Ayoade).

Alku oli taas tylsin, mutta siinä ei ole mitään uutta. Joka elokuvassa on se pakollinen taustoitusvaihe. Pitäähän katsojat tutustuttavaa elokuvan maailman ja ihmisiin, erityisesti päähenkilöön. Tässä se oli onneksi jopa aika lyhyt, niin kuin lapsille sopivalle elokuvalle olikin paitsi sopivaa, niin myös pakollista. Lisäksi kyllä alustakin löytyi omat hyvät kohtansa.

Kuitenkin elokuvan loputtua perheeni ainut kommentti oli ”olisi pitänyt olla enemmän kissaa”, mikä jos jokin kertoo siitä, että ei onnistunut samaan katsojia puolelleen läheskään niin hyvin kuin voisi toivoa. Syynä tähän on elokuvan pienoinen pliisuus. Elokuva kuin oli varsin geneerinen Pixar-raina, jossa oikein mikään ei erottunut edukseen muista vastaavista.

Joe ei ollut kiinnostavin mahdollinen päähenkilö, mutta samaistuttava kyllä. 22 oli päähenkilönä parempi, mutta ei hänkään mitenkään omaperäinen hahmo ollut. Tosin niin ei ollut kyllä elokuvan viesdikään, joka oli kyllä varsin tärkeä, muta ei mitenkään uusi oivallus. Juonessakin omaperäisintä oli jazz-teema ja se, että elokuvan päähenkilö musta. Ja keski-ikäinen.

Soulin tärkeimmät sivuhenkilöt olivat Joen Libba-äiti (äänenä Phylicia Rashād), jo mainitsemani jazz-laulaja Dorothea, kadonneita sieluja auttava shamaani Moonwind (äänenä Graham Norton). sekä eräänlaisen pahiksen roolin saavat sieluja laskeva Terry (äänenä Rachel House). Heistä kaikki tekivät tehtävänsä varsin hyvin, mutta vain Moonwind erottui edukseen.

Tiivistetysti Soul-Sielun syövereissä tarjoaa hauskanseikkailun, josta koko perhe voi nauttia, mutta liikaa ei siltä kannata odottaa. Neljä tähteä!

Vilskettä ja vilinää nuoren tytön pään sisällä

Katson aina välillä myös animaatioita. Yksi jonkin aikaa sitten nähdyistä on syystäkin kehuttu Inside Out-Mielen sopukoissa. Elokuva saakin nyt arvosteluvuoron. JUONIPALJASTUKSIA LUVASSA!

Inside Out-Mielen sopukoissa kertoo katsojille varsin tutun tarinan. 11-vuotiaan Rileyn maailma mullistuu, kun hän joutuu muutamaan isänsä työn perässä San Franciskoon. Tapahtumalla on monenlaiset seuraukset Rileyn päänsisäiseen maailmaan. Ongelman saa vastattavakseen henkilöllistyneet: Ilo, Suru, Viha ja Inho. Ilon johdolla. Työ osoittautuu yllättävän hankalaksi.

Animaatioiden standardeilla Inside Out – mielen sopukoissa on suoranainen mestariteos. Ei siis ihme, että se voitti, täysin ansaitusti, parhaan animaation Oscarin. Elokuva on oivaltava, hauska, moniulotteinen ja koskettava. elokuva myös sopii kaiken isäisille, vauvasta vaariin. Elokuvan suurin vahvuus on kuitenkin sen perusideassa. Erityisesti mieleen jäi nokkelat oivallukset, joilla selitettiin ihmismielen toimintaa. 

Sisällöstäkin löytyy omalaatuisia piirteitä, joskin kliseisiinkin sorruttiin. Riley esimerkiksi inhoaa pinaattia ja pelkää klovneja. Niin kuin suurin osa muistakin koko perheen elokuvien lapsista. Toteutus puolestaan on huippuluokkaa. Maailma on kaunis ja ääninäyttelijät huippuja. Katsoin elokuvan alkuperäiskielellä, joten suomalaisista vastaavista en osaa sanoa mitään. Tuskin heissä mitään vikaakaan on.

Täydellinen elokuva ei sentään ollut, mutta Pixar on luonut niin nokkelan tarinan, että se tavallaan nousee heikkouksiensa yläpuolelle. Varsinkin jos ei kyseenalaista elokuvan logiikkaa turhan tarkkaan. Mielikuvitus kun pitää elokuvaa hyppysissään logiikan jäädessä pelkääjän paikalle. Juonessa ei kuitenkaan ole hevosen mentäviä juonellisia aukkoja, toisin kuin voisi olettaa.

Leffassa kukkii hyvä huumori, joka huvittaa etenkin lopputekstien lomassa. Paras huumoriarvo saadaan menemässä sivuhenkilöiden pään sisälle, ja eläimien. Elokuvan versio kissan aivoista selittäisi kyllä paljon. Valitettavasti vanhempien aivoihin mentäessä elokuva sortuu stereotyyppeihin, ja pahoihin selaisiin. Isä ajattelee pelkästään lätkää ja äiti tapaamaansa gigoloa.

Inside Out-Mielen sopukoissa ansaitsee täydet viisi tähteä, sillä se on paras vähään aikaan näkemäni animaatio.

Keskiaikaisessa Skotlannissa tapahtuu

Urhea kertoo vanhempiaan ja perinteitä uhmaavasta skottiprinsessa Meridasta. Elokuva voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon vuonna 2013.

Frozenin innoittamana päätin katsoa myös toisen Disneyn animaation, Urhean. Se ei päässyt minusta ihan Frozenin tasolle, vaikka se Oscarinsa ansaitsikin. Elokuvan sankari on poikatyttö Merida (äänenä Kelly Macdonald), joka rakastaa jousiammuntaa ja vuorilla kiipeämistä ja josta kuningataräiti (äänenä Emma Thompson) yrittää turhaan kasvattaa hienostunutta prinsessaa. Merida onkin jonkinlainen skottilainen Arya Stark. Tulen ja maan laulu-sarjaa lukeneet ja Game of Thronesia seuranneet ymmärtävät viittauksen. Elokuva alkaa, kun Merida yritetään naittaa klaanipäällikön pojan kanssa. Tämä perinteitä uhmaava prinsessa ei kuitenkaan siihen suostu, vaan hän karkaa ja päätyy lopulta noidan talolle. Noita toteuttaa tytön toiveen kohtalokkain seurauksin. Katsoin elokuvan alkuperäisillä äänillä, joskin tekstitettynä. Suosittelen, sillä skottiaksentti oli mielenkiintoista kuultavaa ja toi elokuvaan oman leimansa.

Urhea on perinteinen kertomus siitä, kuinka sankarin täytyy kasvaa ihmisenä voidakseen pelastaa maailman, tai tässä tapauksessa äitinsä. Sitä voidaan pitää eräänlaisena sekoituksena Mulania ja Karhuveljeni Kodaa. Elokuva oli ennen kaikkea hauska, erityisesti päähenkilön kolmen hulivili veljen, Harrisin, Hubertin ja Hamishin, osalta. Vitsit ovat ehkä välillä turhan helppoja, mutta minua ainakin nauratti. Elokuva pyörii aika paljon äiti-tytär suhteen parissa.  Urheassa se onnistuukin varsin mainiosti. Toinen kantava teema oli vastuun ottaminen. Merida on Pixarin ensimmäinen naispäähenkilö. Henkilökohtaisesti tämä ei muuttanut samaistumistani hahmoon millään muotoa. Pystyn samaistumaan yhtälailla niin mies- kuin naispäähahmoihin. Muinainen Skotlanti oli oiva tapahtuma paikka, sillä se oli kaunis ja persoonallinen. Lisäksi se antoi hyvät puitteet tarinalle, nykypäivänä kun Meridassa ei olisi mitään kummallista, eikä konfliktiakaan siis syntyisi. Juoni ei ollut niin kummoinen. Siitä huokui tietty helppojen ratkaisujen tuntu, eikä lopun opetuskaan ollut hirveän omaperäinen. Ainoa mikä tarinassa edes vähän yllätti, oli Mor'dun kohtalo. Monet oleelliset asiat, kuten noidan ja virvatulien motivaatiot ja taustat jäävät täysin hämärän peittoon. Juonesta on sentään jätetty pois siirappinen rakkaustarina, mikä olisikin ollut turha. Arvostin perinteisen hyvä-paha asetelman puutetta. Elokuvan pahiksena toimi karhu. Animaatio oli kuitenkin upeaa ja itsensä voikin helposti nähdä ratsastamasta muinaisen Skotlannin nummilla. Hahmot olivat hauskoja, joskin stereotyppisiä. Pidin erityisesti elokuvan sankarittaresta, Meridasta ja Meridan riehakkaasta, mutta mukavasta isästä kuningas Fergusista. Myös noita oli hauska, varsinkin yrittäessään peittää taikavoimiaan, ei niin kovin vakuuttavasti. Yksi elokuvan parhaista kohdista oli robin hoodimainen, nuoli halkaisee nuolen – kohtaus. Pixarin animaatioiden ystävät saavat, mitä odottavatkin. Kannattaa muistaa, että perheen pienimmille elokuva voi olla hetkittäin liiankin pelottava. Annan kolme tähteä.